Kun ihminen ärsyyntyy

[hän on olemassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Soista ja surkeaa! 

- trad.

Kun tulis kesä ja kärpäset!

- trad.

Ihminen on eläin, joka ajattelee olevansa ihminen.

    Ajattelen, olen siis olemassa, kerrotaan Descartesin ajatelleen ja olihan hän olemassa.

    Entäpä 2000-luvun ihminen? Ajatteleeko hän ollakseen vai onko olevinaan ajattelija?

    Paremman tiedon puuttuessa sanon, että moderni suomalainen on ärsytetty ihminen. Hän (tai se) on eläin jota lauman toiset eläimet ärsyttävät, jos nämä ajattelevat eri tavalla kuin ”minä” ajattelee.

    Ärsytetty ihmiseläin ei murise vaan tarttuu somen digikynään kertoakseen mikä ärsyttää.

    Ärsytetty ihminen on mielensäpahoittajan versio 3.1.

    Minäkin.

Minuakin ärsyttää kun joku päästelee suustaan erilaisia mielipiteitä kuin minulla itselläni on. Täysin yhdentekevät asiat herättävät miettimään miksi ”toi” ajattelee noin kummallisesti. 

    Eikö edes elämän päälinjoista osata olla yksimielisiä?

    Jokin päivä sitten jossakin julkaisussa kyseltiin puolijulkkisten kesänvietosta.

    Yksi vastasi, että kesä ei ole kiinnostavaa aikaa vaan kevät. Koska keväällä kaikki muuttuu. Toiselle syksy merkitsi enemmän kuin kesä. Kolmas sanoi viettävänsä koko kesän mökillään ettei vaan kukaan pitäisi häntä ulkomaille menijänä. Neljännelle talvi… jne.

    Minua ärsytti kesän vähättely. Kevätkö muka kivaa? Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S. Eliot. Heinäkuu on helvettiä, parahtaa suomalainen puolijulkkis.

    Miksi ärsyynnyin? Miksi välittäisin toisten ihmisten mieltymyksistä? Yksi tykkää äidistä ja toinen naapurin koirasta.

    Kun olen pohtinut ärtymystäni tunnin jos kolmannenkin, selitän ärtymystäni sillä, että noilla haastatelluilla kesän vähättely tuntui ilmaisevan rivien väliin piilotetun poliittisen julkilausuman – siis ääneen lausumattoman. He tuntuivat kesää vähättelemällä ilmoittavan: meitä ei hyvinvointivaltion tavat kiinnosta, me emme suosi lentomatkoja, me emme pidä siitä mistä muut pitävät, mutta meistä muiden pitäisi ajatella meidän tavalla, koska meidän pitämisissä on sitä järkeä mikä muilta puuttuu. 

    Kesästä saa ajatella mitä tahansa, mutta sopiiko että siitä, sen vähättelystä, tehdään poliittinen kysymys?

    Ollakseni arvoliberaali sanon vastuullisesti: tietysti sopii.

    Ollakseni minä, joka ei pidä kaiken politisoimisesta, vastaan subjektiivisesti: kesää ei pidä ideologisoida.

    Subjektiivisuuteeni saattaa vaikuttaa sekin, että viimevuotisen DNA-testin mukaan 7 % geeneistäni periytyy Italiasta ja Kreikasta. Suonissani lainehtii tippa Välimerta.

Helsingin Sanomat muutti pääkirjoitussivuaan jokin aika sitten niin, että toinen pääkirjoitus julkaistaan kirjoittajansa nimellä. Se tuo pääkirjoituksiin inhimillisen lisäpiirteen. Ainakaan niitä ei tehtailla AI-koneella.

    Paavo Rautio ja Saska Saarikoski kirjoittavat Hesarin pääkirjoituksista terävimmät ja persoonallisimmat. Hyvä pääkirjoittaja uskaltaa sanoa, mutta osaa myös perustella sen mitä sanoo. Hyvässä pääkirjoituksessa pitää (tai saa) olla huumoria.

   ”Suomen on päästävä takaisin jatkuvan kasvun oravanpyörään”, Paavo Rautio kirjoitti Hesarin pääkirjoituksessa toukokuun lopulla (HS, 31.5.2025).

    Otsikko saattoi olla tarkoituksella provosoiva. Siinä oli myös kiinnostavasti linkki vasemmistolaiseen lauluperinteeseen, koska Kristiina Halkola oli muutama viikko aikaisemmin tuskaillut lehden 80-vuotishaastattelussa, kuinka me (tai he äärivasemmalla) pääsisivät jatkuvan kasvun oravanpyörästä pois.

    Rautio vastasi Halkolalle ettei kannata moista asiaa surra: ”Tilastokeskuksen mittaukset kertovat lohdullista viestiä Halkolalle: me pääsimme jo! Suomi on ollut kohta 20 vuotta poissa jatkuvan kasvun oravanpyörästä.”

    Raution pääkirjoituksen idea oli kertoa, että hyvinvointivaltion mahdollisuus ja tulevaisuus perustuu kasvulle. Suomalainen ”oravanpyörä” pysähtyi suunnilleen silloin kun Nokian matkapuhelintoiminnot sammuivat ja finanssikriisi hyydytti taloutemme. ”Tämän jälkeen Suomen talouspolitiikkaa hahmottelevat ovat katsoneet kateellisena niitä Ruotsin kaltaisia maita, jotka pyörässä juoksevat ja hyvän juoksutahtinsa vuoksi pystyvät maksamaan hyvinvointivaltion laskut.”

    Rautio lopetti kirjoituksensa ilkikurisesti:

    ”Halkolalle tiedoksi: oikean oravanpyörän ja jatkuvan kasvun oravanpyörän välinen ero on se, että kasvun pyörästä pudonnut orava laihtuu ja kuihtuu.”

Hesarin lukijat ärsyyntyivät Raution kirjoituksesta.

    Vain muutama nettikommentoija ymmärsi mitä kirjoituksessa sanottiin.

    Halkolan toispuoleinen vaatimus kasvun ja kulutuksen vähentämisestä sai ymmärtäjiä ja puolustajia. Eikö tavaroiden valmistamisen ja kuluttamisen sijaan pitäisi ryhtyä kuluttamaan taidetta, koska se muka ei kuluta mitään, joku kysyi. Monet päivittelivät Raution ideaa kasvun tuomasta vauraudesta ja sanoivat sitä ”ahneudeksi”, joka johtaa maapallon tuhoutumiseen.

    Juuri ketään ei kiinnostanut pohtia Raution esittämää faktaa: jos yhteiskunnalla ei ole tuloja, ei se voi maksaa hyvinvointivaltion laskujakaan. 

    Kun ihminen ärsyyntyy, hän lopettaa ajattelun.

    Kokonaan toinen juttu - se vakavampi - on ettei nykyhetken keskustelussa hyvinvointivaltion kustannuksia haluta tunnustaa osaksi kokonaistalouden prosessia. Kuvitellaan tai jopa väitetään, että hienoja sairaalapalveluksia, laajaa koulutusta, toimivaa infrastruktuuria ja kansalaisten turvallisuuskehystä voidaan kehittää ja ylläpitää siitä riippumatta millaista aineellista ja henkistä teollisuutta Suomessa harjoitetaan ja siitä huolimatta huvittaako suomalaisia enää ”töissä käyminen”.

    Yhä useampi suomalainen kuvittelee - ja sanoo sen ääneen - että laiskotellen syntyisi parempi Suomi.

    Tämäkös minua ärsyttää!

Suomen valtio tarvitsee tänä vuonna n. 90 miljardia euroa maksaakseen hyvinvointivaltion laskut.

    Siitä noin 76 miljardia saadaan kerätyksi erilaisilla veroilla ja maksuilla. Loput pitää lainata. Valtion rinnalla kuntatalous kerää omat veronsa.

    Yllättävää on, että nimenomaan vasemmistossa (jonne vihreätkin ovat kotiutuneet) haaveillaan laiskottelevasta Suomesta ja pidetään sitä yhteiskunnallisena mahdollisuutena.

    Jos Suomessa ei valmistettaisi mitään, ei yhtäkään tavaraa eikä viljeltäisi yhtäkään hehtaaria eikä kasvatettaisi yhtäkään eläintä syötäväksi vaan kaikki - tavarat ja sapuskat  - tuotaisiin ulkomailta niin, että täällä riittäisi elämäntehtäväksi pelkästään laiskottelu ja taidekulttuurin loputtomat tupaillat, niin millä rahalla tuo ulkomailta tuotava tavara- ja ruokapaljous maksettaisiin? 

    Tietääkseni oravannahka ei kelpaa nykyään kansainvälisessä kaupassa maksuvälineeksi. 

    Ärsyttävää olla suomalainen, eikö totta?

     

Kyösti Salovaara, 2025.

Peppi ja Mike

[zeitgeistia]

Raili Salovaaran akvarelli, 1975.

Kyösti lukee kevätlomalla Spillanea!

 

Kulttuuri muuttuu ajassa, mutta on tärkeää, että tehdyistä muutoksista kerrotaan eikä teoksen vanhoja versioita hävitetä jäljettömiin. Totuutta kun ei nykyhetkikään omista. 

- Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina 12.1.2025

Tutkimieni oppikirjojen joukossa on luvatto­man paljon materiaalia, jossa Neuvosto­liiton lipominen on viety huomattavasti pidemmälle kuin mitä herkät idänsuhteet olisivat vaatineet. Kukaan ei pakottanut kirjoittajia ylistämään Leniniä, eikä kukaan pakottanut Kouluhallitusta päästämään sellaista läpi.

Tuhannen ruplan kysymys kuuluukin, miksi Neuvostoliiton nuolemisessa mentiin niin pitkälle?

- Heikki Aittokoski: Puppua Neuvostoliitosta. Helsingin Sanomat, 16.11.2024

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.

- Franz Kafka 

Minne voisimmekaan paeta zeitgeistia, ajan henkeä!

    Se on kaikkialla ja kaikessa, jokaisen ihmisen mielessä, jokaisen toimittajan ja kirjoittajan näppäimistöllä, kaikenlaisissa muoti-ilmiöissä sillä myös kirjoittaminen, esittäminen ja julistaminen ovat zeitgeistin värittämiä.

    Tietysti myös se mitä teemme, muokkaa ajan henkeä. Liikenne on vähintään kaksisuuntaista.

    Joissakin historiallisissa hetkissä zeitgeistin merkitys kasvaa. Ollaan ikään kuin käännekohdassa. Kaikki tuntuu selittyvän juuri nyt koettavasta ajasta. Zeitgeist ikään kuin liioittelee itseään, tunkeutuu jokaiseen rakoon, käy kuin viimeistä kamppailua.

    Tällaisia ajan hengen käännekohtia, väkeviä purkauksia koettiin 1930-luvulla, 1970-luvulla ja nyt 2020-luvulla.

    Minusta näyttää - vaikka tätä lienee mahdoton todistaa - että näihin ajan hengen käännekohtiin liittyy aina voimakas puritaanisuuden henkäys ja kulttuurielämän harjoittama itsesensuuri. Ei riitä että nykyhetki halutaan esittää mustavalkoisena vaan myös historiaa pyritään kalibroimaan nykyhetken ”arvoihin” soveltuvaksi. Itsesensuuria ei harjoita virallinen ”väkivaltakoneisto” eli valtio vaan vapaasti toimivat kulttuuri-instituutiot, joiden keskiössä tietysti on media kaikkine muotoineen ja keinoineen.

 

Zeitgeist ei ohjaa vain hihhuleiden puheita ja kirjoituksia vaan yhtä lailla järkevien, älykkäiden ja monessa kohtaa terveen kriittisesti asioihin suhtautuvien ihmisten ”julkista” ajattelua.

   Tarkoitan ”julkisella” sitä, että vaikka kulttuurin tekijät tykönään ajattelisivat hyvin erilaisia ajatuksia, niin ajan hengen mukaisesti he välttelevät tiettyjä aiheita ja tietynlaisia kannanottoja, koska aikaan kuuluu olla suunnilleen samaa mieltä tärkeistä asioista kuin muutkin älykkäät ihmiset ovat.

    Ajan hengen luoma konformisuus on pirullista. Sen olemassaolon vaistoaa, mutta sitä on vaikea kuvata konkreettisesti, yksikäsitteisesti. Sen kritisoiminen on myös siksi hankalaa, että ajan hengen siivittämä konformismi perustelee itsensä ”yhteisen hyvän” tavoittelulla.

    2020-luvun konformisuus ylikorostaa arvoja ja identiteettejä. Ja koska arvoja pidetään kohtuuttoman tärkeinä, niin aikaisemmin kirjoitettuja kirjoja ja aikaisemmin ajateltuja ajatuksia halutaan säätää 2020-luvun arvomaailmalle kelpaaviksi. Aikaisemmin ajateltiin väärin ja noudatettiin vääriä arvoja.

    Vaikka maailma oli ennen toisenlainen, se ei saa näyttää nykylukijasta toisenlaiselta. Niinpä vanhoja kirjoja halutaan kieltää ja niiden lukemista hillitä, mutta koska kirjojen kieltäminen kuulostaa pahalta jopa arvoritarin korvissa, vanhoja tekstejä tyydytään muuttamaan, sillä eihän niitä kehdata kokonaan kieltää.

    Itsesensuuri on älyllistä myrkkyä. Se nautitaan juovuttavana nektarina. 

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat otsikoi pääkirjoituksensa älykkäästi mutta myös kaksijakoisesti.”Tatua ja Patua saa muuttaa, mutta historiaa pitää suojella”, kirjoitettiin lehden nettiversiossa. Otsikko laimeni paperilehdessä: ”Mennyt aika ei ole enää niin kuin ennen.”

    Otsikkoa lukiessani innostuin ajattelemaan, että hienostipa Hesari puolustaa klassikkokirjoja ja vastustaa niiden mukauttamista ajan henkeen sopiviksi. Pääkirjoituksen ensimmäinen lause oli lupaava: ”Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on mainio lastenkirja, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta puhumattakaan.”

    Sitten petyin.

    Ei pääkirjoituksen tekijä tarkoittanutkaan, että Peppi Pitkätossua ei saisi korjailla 2020-luvun konformismiin sopivaksi. Päin vastoin, vanhojen kirjoitusten muuttamista nykyhetken arvomaailmaa pidettiin normaalina kulttuurikerrostumien rakenteluna. Pääkirjoituksen mukaan riittää, että alkuperäiset teokset ovat jossakin varastossa (vaikka niitä ei kukaan pääsisi lukemaan) ja nykylukijoille sitten sopii tarjota zeitgeistin itsesensuurin muokkaamaa kirjallisuutta. 

    Pääkirjoitus päättyi hurskaaseen, ellei tekopyhään loppunousuun: ”Kulttuuri muuttuu ajassa, mutta on tärkeää, että tehdyistä muutoksista kerrotaan eikä teoksen vanhoja versioita hävitetä jäljettömiin. Totuutta kun ei nykyhetkikään omista.”

    Kummallisinta pääkirjoituksessa oli ajatus, että kaunokirjallisuus on totta ja tiedettä sellaisenaan; että vuonna 2025 kirjoitettu romaani jotenkin kumoaa aikaisemmin samasta ”aiheesta” kirjoitettujen romaanien ”totuuden”.

Samaan aikaan toisaalla mutta samassa lehdessä älykkäitä artikkeleita kirjoittava ulkomaantoimittaja Ville Similä purkautui sydäntä särkevästi Peppi Pitkätossun kammottavasta arvomaailmasta.” Olen kulttuurisotien aseistakieltäytyjä, mutta Peppiä en enää lapsilleni lue”, Similä tunnusti kolumninsa otsikossa. Paperilehdessä otsikko kuului: ”Uusikaan käännös ei pelasta Peppiä.” 

    Similän mielestä ei edes itsesensuuri pelasta Astrid Lindgrenin romaaneja, vaikka niitä kuinka paljon säätäisi.

    Similä ei huomaa, että kun kymmenvuotias lapsi lukee Peppiä, hän ymmärtää lukemansa aivan eri tavalla kuin melkein viisikymppinen aikuinen Similä, kirjoittamisen ja lukemisen ”ammattilainen”.

   Ei lapsi ylitulkitse lukemaansa. Ei lapsi ymmärrä lukemansa syvärakenteita eikä piilomerkityksiä.  Ja jos lapselle jää lukemastaan ja sen kuvaamasta fiktiivisestä todellisuudesta vääränlainen käsitys oikeasta todellisuudesta, niin kyllä vuodet korjaavat tilanteen, niin kuin ovat korjanneet melkein viisikymppisen toimittajankin kohdalla.

    Sillä ei kai lapsi voi mitenkään ymmärtää Peppi Pitkätossua yhtä mustavalkoisesti kuin aikuinen Ville Similä ymmärtää ja eikä lapsi osaa (eikä halua) isänsä tavoin tulkita piilomerkityksiä viimeistä pilkkua myöten: ”Illalla ’rumpujen matala jyske ja kummallinen tanssi’ tuudittavat lapset uneen. Vaikka kieliasua kuinka siistisi, mustat ovat ilmeisen alisteisessa asemassa, ja ihonväristä puhutaan osoittelevasti. Mustat lapset jopa puhuvat kömpelösti… Peppi on hyvä esimerkki siitä, miten myrkylliset asenteet lävistävät koko yhteiskunnan.” 

Suomen Sadankomitealiiton julkaisema
Ydin-lehti v 1975.
Päätomittajana Jyrki Pietilä. 

Melko tasan 50 vuotta sitten keväällä 1975 luin läpi New Yorkissa syntyneen Mickey Spillanen (1918-2006) romaanituotantoa. Valmistelin Spillanesta esseetä Suomen Sadankomitealiiton julkaisemaan Ydin-lehteen. Minäkin olin ”rauhan” asialla niin kuin 1970-luvun vasemmistolaiseen zeitgeistiin kuului.

    Mutta en suinkaan lukenut  Spillanea ensimmäistä kertaa vuonna 1975.

    Löysin 1950-luvulla (melkein 70 vuotta sitten) Mickey Spillanen Mike Hammer -romaanit asuntomme yläkerran makuuhuoneen kaapista, minne ne oli pantu piiloon. Alakerran kirjahyllyssä sitä vastoin oli runsaasti sittemmin klassikoiksi kasvaneita dekkareita Agatha Christiestä Raymond Chandleriin ja Rex Stoutiin. 

    Olin kova poika lukemaan. Jos olinkin innostunut Chandlerista kymmenvuotiaana, niin yksityisetsivä Mike Hammerin kovaksikeitetyt seikkailut New Yorkissa kiehtoivat yhtä lailla.

    Eräänä päivänä äitini huomasi, että luin Spillanen romaania Velda vimmastuu. Hän kysyi isältäni onko sopivaa, että lapsi lukee tuollaisia kirjoja. No, vanhemmat totesivat että kun olin päässyt Spillanen ”makuun”, niin eipä sille enää mitään mahda, joten sain jatkaa lukemista. Niin sitten jatkoin sellaisten Niteen kustantamien romaanin kuin Minä olen tuomari, Tästä alkaa kosto, Mies ilman muistia, Nainen ilman kasvoja, Suutele minua julmuri ja Kuolet ellet kerro lukemista.

    Miksi innostuin kymmenen ikäisenä noista kirjoista?

    Siksi että ne olivat jännittäviä; että niissä oli rohkeaa seksiä; että romaanien sankari Mike Hammer oli kuin rohkea lännenmies joka yksin puhdisti kaupungin roistoista ja joka edusti puhdasta moraalia.

    Maistuivatko romaanit samanlaisilta keväällä 1975?

Ydin 3-4/1975.

Tietenkään eivät maistuneet.

    Ydin-lehden esseessäni kaikki se mikä lapsena tuntui hienolta ja jännittävältä, oli ironisesti muuttunut vastakohdakseen. 28-vuotias Kyösti käänsi Spillanen sankarin arvomaailman nurin ja löysi Spillanen myöhemmistä romaaneista jopa rankkaa neuvostovastaisuutta. Mike Hammer oli aikuiselle Kyöstille vastenmielinen pyssysankari, hänen arvomaailmansa edusti amerikkalaista oikeistolaisuutta, romaaneissa oli McCarthyismiä ja rasismia. Se mikä 10-vuotiaalle oli kiihottavaa seksiä, merkitsi 28-vuotiaalle naisvihaa, naisen alistamista ja muuttamista esteettiseksi seksiobjektiksi.

    Vuonna 1975 olin niin tuohtunut Mickey Spillanen romaaneista ja hänen kirjailijanuransa kehityksestä etteivät kriittiset sanat meinanneet riittää.

    ”Kuolet ellet kerro [One Lonely Night, 1951] on poikkeus, kuin varomaton lipsahdus Spillanen varhaistuotannossa”, kirjoitin Ydin-lehden numerossa 3-4/1975… ”Kuolet ellet kerro antaa osviittaa, mihin suuntaan kirjailijan kehitys tulisi taipumaan. Hammer oli nyt joutunut vastatusten itse pahan - kommunismin - kanssa, ja seuraamuksia voitiin vain odotella. Ensimmäisen kerran tuossa teoksessa yhdistyvät maailmankatsomuksen ainekset - jonkinlainen yksilöllinen puritaanifasismi, sadismi ja konservatismi - selväksi poliittiseksi julistukseksi: kylmän sodan sisäpoliittiseksi puolustuspuheeksi.”

    Olinko kasvanut aikuiseksi?

    Näinkö maailman vuonna täydempänä ja realistisempana kuin vuonna 1957? Jos näin, niin kuin varmasti näinkin, Similän pelko vuonna 2025 siitä, että joku lapsi saa lopullisen sielunvamman lukemalla alkuperäistä Peppi Pitkätossua (niin kuin se on kirjoitettu), on liioiteltua ja turhanaikaista. Jos Kyösti toipui seksikkäästä ja jännittävästä Mike Hammerista alle 20 vuodessa järkeväksi nuoreksi mieheksi, niin ei Peppikään ketään pilaa.

En muista saaneeni Spillane-esseestä kehuja enkä kiitoksia. Kuulin että muuan Hesarin huipputoimittaja piti sitä yllätyksettömänä. En esittänyt mitään uutta, merkille pantavaa.

    No, en tietenkään esittänyt mitään uutta, koska esseeni oli tulvillaan ajan hengen konformismia. Vähän ironisesti kelpaa ajatella, että tuo essee sopisi mainiosti julkaistavaksi tämän päivän Hesarissa ja luulen, että se naista puolustaessaan ja miesvallan myrkyllisyyttä kritisoidessaan keräisi kiittävää palautetta.

    On kuitenkin outoa, että kirjoitin noinkin yksiviivaisen jutun amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Zeitgeist sai hairahtumaan polulta. On melkein pelottavaa, että alistuin jutussani rakastamaan amerikkalaisen kirjallisuuden vihaamista, ja että sopeuduin vihaamaan amerikkalaisen kirjallisuuden rakastamista. Minä, joka arvostelijain liiton matrikkelissa ilmoitin olevani amerikkalaisen kirjallisuuden asiantuntija.

    Mutta vuoden 1975 Ydin-lehtikin näyttää kummalliselta. Siinä julistetaan solidaarisuutta Pohjois-Korean demokraattiselle kansantasavallalle ja paheksutaan joka jutussa Yhdysvaltoja. "Korean kansalle on annettava oikeus vapaasti päättää maansa kohtalosta", lehti lainaa SAK:n rauhanasiain neuvostoa. Ja pohjoiskorealaiset saivat mitä tilasivat, niinkö hyvä?

    Lehden mukaan maailmassa oli kolme pahaa asiaa: kapitalismi, markkinatalous ja USA.

    Kummallista myös oli, että lehden toimittajakunnassa oli monta tolkun demarivaikuttajaa, huipputoimittajia joiden kanssa tein yhteistyötä Eteenpäin/Kymen Sanomien, Suomen Sosialidemokraatin ja Ylioppilaslehden puitteissa. Jos keskilinjan kulttuuridemarit olivat noin dogmaattisia, millaisia sitten oltiin ihan vasemmalla?

Melkein hävettää lukea Spillane-esseetäni vuodelta 1975. 

    Vaikka tein samaan aikaan esimerkiksi Ylioppilaslehden kolumneissani pilkaten pesäeroa kaikenlaisesta jyrkästä vasemmistolaisuudesta, annoin Ydin-lehdessä ajan hengen ohjata kynääni. Puolustin jopa itsesensuuria ja suomettumista.

    Hemmetti sentään! 

    ”Paljon puhuttu kansallinen itsesensuuri on mitätön verrattuna siihen sensuroimattomaan neuvostovihamielisyyteen jota esimerkiksi Spillane henkii”, kirjoitin vuonna 1975. ”Ja kioskista kuin kioskista on saatavilla runsaasti sensuroimatonta viihdettä missä poliittiset tarkoitusperät on ujutettu seksin, väkivallan ja seikkailun kääntöpuolelle.”

    Saatoinko olla noin naiivi 28-vuotiaana?

    Ilmeisesti saatoin ja olin.

    On melkein mahdotonta uskoa, että kirjoitin seuraavan kappaleen ”komean” Spillane-esseeni päätökseksi:

    ”Vaikka emme halua sensuroida mitään tai ketään, saatamme kysyä kiltisti: Onko Mickey Spillanen tuotanto todellakin niin laadukasta, että jatkuvasti kannattaa uhrata niukkoja kääntäjäresursseja sen suomentamiseen. Olletikin kun jokainen tietää kuinka suuria aukkoja hyvän amerikkalaisen kirjallisuuden kentässä yhä on.”

        

Raili Salovaaran piirros yritti
tavoittaa kaksijakoisen "hirviön"
kirjailijanroolin sisältä.

Joopa joo

[että ollaa vaa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Miksi me puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

- Franz Kafka

Jos tekee niin kuin muut haluavat, oma elämä ei ole hallussa.

- Harry Callahan

Kirjoja ja maalauksia minä haluan nähdä. Hm. Tiedätkö, Charles, kirjat muistuttavat hummerinkuoria. Me ympäröimme niillä itsemme ja sitten kasvamme niistä ulos ja jätämme ne jälkeemme todisteena aikaisemmasta kehitysvaiheestamme.

- Peter Wimsey

On helppo arvata miksi demokraatit eivät pidä kissoista. Kissa on kaunis; se herättää ylellisyyden, puhtauden, nautinnon yms. mielteitä.

- Charles Baudelaire.

Muutama hetki ja sitten valon määrä alkaa lisääntyä.

    Ennen tavattiin tapanina sanoa, että päivä on jo kukonaskeleen pidempi.

    Kanan lento jää lyhyeksi eikä kukko ojan yli astu.

    Kukkona tepasteleminen on silti suosittua. Ainakin tunkiolla.

    Täällä pohjoisessa Euroopassa valon määrä vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen. Siitä johtunee vastareaktiona, että suomalainen kulttuuri on yltä päältä harmaata villahousuissakin.

    Äärimmäisyydet on opittu Suomessa tasoittamaan. On opittu sopeutumaan. On totuttu pitämään käsiä taskussa ja puristelemaan kiukuissaan sitä mitä on puristeltavissa. 

Tänäkin vuonna on kaikenlaista kurjaa koettu.

    Sodat jatkuvat, vastakohdat kärjistyvät.

    Keskustelu kiertää samoja aiheita vuodesta toiseen: ilmaston muutoksella pelotellaan ja ruokavalioilla säikytellään. Samalla kun keskustelu saa vauhtia mitä kauemmaksi keskeltä edetään, sanojen ytimeen jää musta aukko joka vangitsee valon. Mustaa ei näe. Valo häikäisee.

    Viime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi teemanumeron Mika Waltarista, koska Waltarin Sinuhe egyptiläisen julkaisemisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta.

    Keskusteluun nostettiin myös Waltarin mielen mustat puolet, kenties myös epäsopiva käytös. Kukaan ei sentään (vielä) vaatinut, että Sinuhe ja Waltarin muut suuret romaanit (pienemmistä puhumattakaan) pitäisi kieltää kirjailijan yksityiselämän takia.

    Waltari oli suomalainen boheemi. Tämän puolen kirjailijan elämästä kuvasi kaihtelematta ja hienosti Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica (2008). Waltarilla oli mm. tapana ”karkailla” juopottelemaan eri puolille Eurooppaa. Rakastettuja löytyi sieltä ja täältä. Kerran joku kysyi Waltarilta, miten kesä on mennyt. Juopottelussa ja huoraamisessa, kirjailija vastasi.

    Kaikesta huolimatta Waltari kirjoitti merkittäviä teoksia, joiden pätevää historiatietämystä yhä ihmetellään. Unio Mysticassa Rajala lainaa Waltarin ”henkilääkäriä”, joka arveli, että ”Mika oli täysin onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin kun työ todella sujui. Kaikki muu aika oli valmistautumista ja sitten toipumista.” 

    Ovatko suuret taiteilijat boheemeja? 

   Se lienee selvää ettei kaikista boheemeista tule suuria eikä pieniä taiteilijoita. Mutta jotakin nykyhetkestä kertoo, että boheemitaiteilijat eivät ole huudossa. Heitä kartetaan, jos heitä on olemassakaan. Kirjailijaihanteena taitaa olla valtion kuukausipalkalla ahertava ihanneihminen, sovinnaisen henkisen sfäärin virkahenkilö.

    Suuria romaaneja ei kuitenkaan kirjoiteta pyhäkoulussa, vaikka siellä paljon muuta hyvää saataisiin aikaiseksi.

Mitä tarkoittaa luotettava journalismi? Kertooko se koko ”totuuden” vai sen mikä kiinnostaa median kuluttajaa, lukijaa ja katsojaa? Entä toimittajan omat mieltymykset – eivät kai ne heijastu kirjoitettuun ja sanottuun?

    Kriittiseen lukemiseen oppiminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Meillä lukijoilla on (inhimillinen) taipumus uskoa, että laatumedia jostakin asiasta kirjoittaessaan kertoo kaiken oleellisen eikä vai joitakin raflaavia puolia siitä. Ja kuitenkin käytännössä hyvin usein asian jotkut, kenties ristiriitaiset puolet jäävät kertomatta. En väitä, että suomalaisella journalismilla olisi jokin poliittinen agenda, jokin syy jättää jotakin kertomatta, mutta ajan henki vaikuttaa siihen mitä sanotaan ja varsinkin siihen mikä jätetään sanomatta.

    Ajan henki on usein puolueellista, koska yhteen aikaan mahtuu vain yhdenlaisia ajatuksia.

    Poimin konkreettisen esimerkin Helsingin Sanomista. Mika Savela kirjoitti 11.12.2024 innostuneen jutun Panu Savolaisen ja Aleks Talven ”komeasta” teoksesta Arkkitehtuurimme vuosituhannet – Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (2024). 

    ”Arkkitehtuurimme vuosituhannet kokoaa yhteen hengästyttävän määrän historiaa”, Savela sanoi. ”Vaikka kokonaisuus olisi voinut hyötyä tiukemmasta rajauksesta, on kirjan pääviesti selkeä: fossiiliseen energiantuotantoon perustuva elämäntapamme on kestämätön. Meitä ympäröivän rakentamisen historia on tämän maailmankuvan heijastumaa.”

   Artikkeliin lainattiin kuvituksena kirjasta em. fossiilitaloutta symboloiva kuva arkkitehti Timo Penttilän suunnittelemasta Hanasaaren hiilivoimalasta.

    Eikö fossiilitalous siis tarkoittanut mitään muuta kuin kestämätöntä tuhoa? Oliko tämä artikkelin kirjoittajan vai kirjan tekijöiden mielipide? Aistin että molempien.

    He kertoivat osan asiasta ja jättivät toisen puolen sanomatta, vaikka se olisi täydentänyt kerrotun ja luonut objektiivisemman kuvan historiasta.

    Muistan erään tietokirjan, jossa oli samaan graafiin piirretty öljynkulutuksen kasvu historiassa ja maailmanlaajuisen tietomäärän kasvu samalta ajalta. Käyrät kulkivat täysin käsi kädessä. Fossiilitalouden kääntöpuolella onkin kaikki se sivistyksellinen, aineellinen ja kansanvaltainen kehitys hyvään, jota Suomessa ja länsimaissa on koettu.

   Luotettava journalismi olisi kertonut myös tuon tosiseikan fossiilitaloudesta. Arkkitehtuuria ei voi ymmärtää näkemättä asian molempia puolia.

Kyösti Salovaara, 2024.

Timo Penttilän suunnittelema voimalaitos. "Arkkitehtooninen helmi ja fossiilitalouden monumentti."

Edessä Alicja Kwaden taideteos Big Be-Hide.

Muutama päivä sitten Yle kertoi ylpeästi, että tuoreen tutkimuksen mukaan Yle on Suomen luotetuin uutismedia.

    Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista pitää Yleä Suomen ykkösmediana ja kahdeksan kymmenestä ajattelee, että Yle on luotettavin uutislähde. Siitä jää jälkeen sekä MTV että Helsingin Sanomat. Ja iltapäivälehtien luotettavuuteen uskoi vain kolmannes tutkimukseen vastaajista. Tämä on tietysti hieman kummallista, koska Hesarin ja Ilta-Sanomien uutisista yhä suurempi osa on saman toimituksen tuottamaa.

    ”Luku on maailman mittakaavassa todella hyvä, ja se luo turvaa sille, että työmme perusta on kunnossa”, sanoi Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Panu Pokkinen.

    Oli hyvä, että Yle käytti uutisessaan sanoja täsmällisesti. Se kertoi, että Yleä pidetään luotettavimpana mediana eikä väitetty, että se on (objektiivisesti) luotettavin media. En tietenkään epäile etteikö Yleä toimitettaisi mahdollisimman luotettavasti, mutta kertooko Ylekään koko totuutta? Vai valitaanko sielläkin uutisaiheista se puoli, jonka taakse toimittajan on helppoa asettautua, siis se ajan henkeen sopivin asemointi?

Kun seuraa Hesarin, Ylen ja iltapäivälehtien uutisvirtaa ja maailman menoa kommentoivaa toimituksellista tarjontaa, kiinnittää huomiota, että ilmastonmuutokseen, luonnonsuojeluun ja kansalaisten terveyteen media suhtautuu yksipuolisesti. Koko totuutta ei yritetä hahmottaa.

    Niinpä laatumedia uhkailee ja pelottelee, säikyttelee ja ahdistelee kansalaiset päivästä toiseen uskomaan, että olemme tuhon partaalla jos emme muuta käytöstämme, jos emme ala syödä sellaista sapuskaa kuin media pitää hyvänä ja liikkua sellaisilla välineillä, jotka median mielestä pelastavat maailman. Miksi media ei kysy onko keisarilla vaatteet päällään: jos kaikki on niin epäterveellistä, miksi suomalaisten ja eurooppalaisten keskimääräinen elinikä on kasvanut nykyhetkeä lähestyttäessä?

    Mutta onko hyvässä tarkoituksessa sitten jotakin pahaa?

    Havaitsen laatumedian uutena piirteenä sen, kuinka johtavat kolumnistit kaikissa medioissa pitävät ihmisiä lapsellisina, jos nämä eivät hyväksy ylhäältä annettuja ruokasuosituksia. Kansalaiset ovat median mielestä karkkipussista kiukuttelevia lapsia.

    Eikö Yle ja Hesari (niiden toimitukset) huomaa mitä on tapahtumassa?

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kuvataan sitä, kuinka kansalaisten vapaus on kahdesta vastavoimasta riippuvaa. Yhtäällä on valtion, Leviathanin, antama turva, joka estää eri kansalaisryhmiä nujertamasta toisiaan ja turvaa elämän valtion ulkoisilta vihamiehiltä. Sitten toisaalla on kansalaisyhteiskunta toimijoineen ja nämä taas estävät ettei valtio muutu diktatuuriksi. Kansalaisyhteiskunta siis suojaa kansalaisiaan valtiolta, Leviathanin ylivallalta.

    Oletan että Acemoglun kuvauksessa sekä media että esim. yliopistot luetaan kansalaisyhteiskunnan puolelle.

    Nyt sitten ravinto- ja luonnonsuojelukeskustelussa media ja yliopistot menevät tavallaan valtion tontille ja ryhtyvät antamaan valtion puolesta suosituksia ja määräyksiä kansalaisille. Ideana ehkä on, että kun media ja asiantuntijat pommittavat julkisuutta kylliksi, myös poliittinen järjestelmä ottaa onkeensa ja tulee median ja asiantuntijavallan tueksi.

    Näin valtio, Leviathan, saa aivan uudenlainen merkityksen ja sille tulee uudenlaista toimivaltaa oman tehtävän ulkopuolella.

    Maallikko kysyy: miksi media ja yliopistot lyöttäytyvät valtion tueksi kansalaisia vastaan? Eikö tämä johda ajan mittaan Leviathanin hirmuvaltaan? 

Talvipäivän seisauksen lähetessä käytän sanoja kuin omiani.

    Siis liioittelen.

    Niin kuin todettua, Mika Waltarilla oli tapana ”karkailla” juopottelemaan ulkomaille. Vuonna 1950 hän kirjoitti runon Punainen multa, siniset vuoret.

    Runosta käy ilmi, että kirjailija oli jotenkin päätynyt Madridiin ja sieltä Ávilaan ja seisoi "kusella" Salamancaan johtavan tien varrella. 

    Salamancan tiellä

    auringon noustessa Avilan muurien ylle

    ulvahti elämäni ensimmäinen suihkukone

    ylitseni, taivaanrannasta toiseen,

    pissiessäni tien varrella rotkoon

    autonkuljettajan vankan käsivarren tukemana.

Sitten Waltari kertoo kuinka häntä kyyditään Madridin lentokentälle Tukholman koneelle. Kolme mustapukuista (poliisi)miestä mustassa autossa saattaa kirjailijaa tylyin ottein. Hänen tavaransa on tutkittu hammastahnatuubin sisältöä myöten. Matkalla yksi mustapukuisista kysyy saksaksi, miksi kirjailija on niin vaitelias. 

    Vastasin: ”Olisit vaitelias sinäkin,

    jos päässäsi olisi vuosisatamme krapula.”

    Mutta ajattelin kauhistuen:

   ”Taasko uudelleen, vieläkö kerran uudelleen, Espanjako

    Euroopan viimeinen sillanpää.”

Ei mene kauaa ennen kuin päivä pitenee kukonaskeleen verran.

    Kana ei lennä pitkälle eikä kukko astu ojan yli.

    Menneisyyttä on helpompi ennustaa kuin tulevaa.

    ”Intohimo joka kohdistuu muuhun kuin abstraktioihin on heikkouden ja sairauden merkki”, sanoi Baudelaire. Mutta malttoiko hänkään tyytyä abstraktioihin nautinnon kohdatessaan? 

    

  

Kyösti Salovaara, 2024.

Sanomatta jättämisen taito

[ja syvä hiljaisuus]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Siis vihdoin painovapaus!

Ken iloinen ei oo!

Tää eläköhön tapaus

in dulci jubilo.

Nyt kaikki painatamme,

kaikk’ esiin, valohon!

Ja hänet vaiennamme,

ken toista mieltä on.

- Goethe.

  (V.A. Koskenniemen suomennos, 1922.)

Oikeastaan pakinan otsikko on älytön, jos se väitää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee ”syvä hiljaisuus”. Mutta koska itse kirjoitin otsikkoni – voisihan sen vielä vaihtaa – niin oletan etten kirjoita mitään älytöntä. 

    Maailman tarkkaileminen median (ja tietysti kirjallisuuden) läpi kiehtoo, semminkin kun se tavalliselle ihmiselle on melkein ainoa ”reikä” omasta suppeasta todellisuudesta laajempiin sfääreihin.

    Mediaa ei parane kuvata sanalla ”hiljaisuus”. Onhan se täynnä meteliä, kohinaa, draamaa, konfliktien haistelua ja mutustelua, varsinkin jos myös somejulkisuus lasketaan ”mediaksi”.

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa valiteltiin eilen keskiviikkona, että suomalaiset leiriytyvät. Aikaisemmin puhuttiin kuplista, joiden sisältä ei näe ulospäin eikä ulkoa sisälle. Leiriytyminen on ehkä parempi ilmaisu. Siitä tulee mieleen lännenfilmi, jossa uudisasukkaiden vankkurit ajetaan ympyräksi, niin että sisäpuolelle jäävät turvaa hakevat uudisasukkaat ja ulkopuolelle viholliset.

    Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja siinä käytävä keskustelu ”leiriytyy” mihin media sijoittuu? Missä Hesari on – vankkurikehässä vai sen ulkopuolella? 

Draaman taju – journalismin perushyve ja synti?

    Näinhän ruotsalainen Hans Rosling väitti teoksessaan Faktojen maailma. Roslingin mukaan journalismi etsii konflikteja, draamaa, kaksijakoista maailmaa, koska sillä tavalla syntyy lukijoihin vetoavia tarinoita. Journalistit ”esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina”.

    Kun Hesari moittii muita leiriytymisestä, miten se itse toimii? Pyrkiikö se kertomaan koko totuuden ja vain sen? 

    Lokakuun alkupuolella Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Metsäteollisuuden kustantama ”aiherahoitettu artikkeli” otsikolla Metsä tuo toivoa, tuloa ja työtä. Suomeksi sanottuna kysymyksessä oli mainos, jolla pyrittiin edistämään metsäteollisuuden etua.

    Mutta mainoksessa oli faktaa median metsäkeskustelusta. Artikkelissa haastateltu Paula Lehtomäki kertoi, että yhteiskuntatieteiden tohtori Juhani Wiio julkaisi alkuvuodesta mediatutkimuksen, jonka mukaan Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa ”metsiä käsitellään ensi sijassa ilmastopolitiikan, luontokadon ja hiilinielujen kautta. Lukuun ottamatta Ylen alueuutisia talouden ääni ei juuri kuulu.”

    Onko media siis pystyttänyt kaksi leiriä, jotka se nostaa metsäkeskustelussa vastakkain?

    Luultavasti on, tai ainakin sen journalismi ”siiloutuu” niin ettei lukijalle muodostu kokonaiskäsitystä metsästä kaikkine merkityksineen. Minä en ole ”luottanut” viime aikoina Hesarin luontojuttuihin juuri lainkaan. En siksi, että niissä faktat kerrottaisiin väärin vaan siksi että kirjoittajien omaan agendaan sopimattomat faktat jätetään kertomatta.

Lukiessani viimeisintä Kanava-lehden numeroa (7/2024) havahduin oivaltamaan, että Kanavassa ei metelöidä kuplien sisällä eikä – Hesarin pääkirjoitusta mukaillen – leiriydytä pinnallisen politiikan eikä kulttuuripolitiikan vankkurikehiin.

    Hieman liioitellen uskaltaa sanoa, että Kanavassa soudetaan rauhallisesti ja hötkyilemättä vallitsevan keskustelun vastavirtaan ja tuodaan esille pointteja, jotka muualla keskustelusta puuttuvat ja joista vaietaan tarkoituksella tai tahattomasti. Tämä ei tarkoita etteivätkö Kanavan esseet ja katsaukset herättäisi lehden sisällä keskustelua; päinvastoin, joskus se käy kärkevänäkin.

    Suomalaista keskusteluilmapiiriä kuvaa tietysti sekin, etteivät Kanavan esseet ja katsaukset juuri heijastu muualle mediaan, eivät aiheuta lehtien ja muiden medioiden välisiä keskusteluja. Kun jättää sanomatta ja huomaamatta, ei tarvitse tinkiä omista vahvoista mielipiteistään.

    Syvä hiljaisuus on hiljaista.

Uusimmassa Kanavassa (vastaavana päätoimittajana Matti Kalliokoski ja vastaavana tuottajana Tuomo Lappalainen) on monta mielenkiintoista artikkelia. Mm. puhutaan Venäjästä (Ari Puheloinen), mietitään mitä sivistys on (Yrjö Sepänmaa), syvennytään matematiikan salaperäiseen maailman (Pentti Alanen), etsitään metsien hiilinieluja (Kimmo Lahti-Nuuttila), tarkkaillaan nousevan sävelkulun vakiintumista suomen kieleen (Erkki Lyytikäinen), väitellään kristinuskon yhteiskunnallisista vaikutuksista (Timo Junkkaala), syytetään Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa serviilistä miellyttämisen halusta (Juhani Suomi) ja ihmetellään miksi myyttien valta ei hellitä (Jukka Koskelainen).  

    Otan tässä nyt esille kaksi juttua, joista toisesta en ymmärrä juuri mitään ja joista toinen väittää, että luontokadosta käytävässä keskustelussa on paljon epätiedettä, vaikka toisin kuvitellaan.

    Pentti Alanen kirjoittaa haastavasti - kuten on tapana sanoa - Platonin ja Aristoteleen maailmankuvien erilaisuudesta otsikolla Eetteri fysiikan ongelmana. Onko maailma matemaattinen, niin kuin Platon ajatteli? Ja jos on, niin mitä se oikeastaan tarkoittaa?

    Maallikko yrittää ymmärtää, mutta on asioita joita ei voi ymmärtää. Ne pitänee ottaa sellaisina kuin annetaan.

    Alanen lainaa Eugene P. Wigneriä: ”Ensiksi haluan korostaa, että matematiikan valtava hyödyllisyys luonnontieteissä on sangen arvoituksellista ja ettei siihen ole mitään järjellistä selitystä.” Sitten Alanen lainaa Antti Kupiaista: ”Useimmat matemaatikot lienevät jonkin asteen platonisteja. Toisin sanoen matemaattiset struktuurit näyttävät muodostavan oman meistä riippumattoman todellisuutensa, josta matemaatikot vähä vähältä saavat tietoa ajattelunsa avulla."

    Onko ”totuus” olemassa vaikka sitä ei tiedetä? Ovatko matemaattiset lauseet olemassa, vaikka niitä ei vielä olisikaan löydetty? Vai onko vain se totta, mikä tiedetään? Ja vain se matematiikka toimii, mitä osataan käyttää?

    Koska en oikeastaan ymmärrä mitä tarkoitetaan, ajattelen että Platonin mukaan totuus kaikesta (koko maailmasta) on olemassa, mutta vain jumalat tietävät sen. 

    Alanen ei hyppää Platonin kelkkaan. Hän lainaa Edmund Husserlia, jonka mielestä kaikki alkaa ja riippuu empiirisestä todellisuudesta: tiede löytää luonnosta vain sellaisia piirteitä, jotka sopivat olettamukseen matemaattisesta maailmankuvasta. Kun esimerkiksi ”mitataan” jotakin, ”mittakeppi” kuuluu samaan konkreettiseen todellisuuteen (ja sen lainalaisuuksiin) kuin mitattava eikä jonnekin kaikesta riippumattomaan todellisuuteen, ”Platonin eetteriin”.

    ”Emme kykene tarkkailemaan maailmaa ulkopuolelta, vaan tutkimme sitä sisältä päin, sen ominaisuuksista riippuvin laittein”, Alanen sanoo johtopäätöksenään. ”Vain paroni von Münchhausen kykenisi nostamaan itseään tukasta.”

Jatketaan dramatisoimisen problemaattisuudesta.

    ”Dramatisoinnista on tullut ympäristöekologian toinen luonne, koska muuten muutosten saama huomio jäisi marginaaliseksi”, Markku Simula kirjoittaa katsauksessaan Ennallistaminen ekologian tieteellisenä ongelmana. Ekologian ongelmana on, niin kuin Simula havainnoi, ettei ekologiassa selkeästi tunnusteta tieteen rajallisuutta eikä eroteta mielipiteitä tutkimustuloksista. Siksi maallikon on vaikea ymmärtää mikä on tiedettä ja mikä ideologiaa. ”Tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot, kuten esimerkiksi koko maailmaa koskevat radikaalit lajikatoennusteet ovat osoittaneet.”

    Simula muistuttaa, että taipumuksena on ajatella luonto ihmisestä riippumattomana; että on luontoa johon ihminen ei ole vaikuttanut ja sinne se pitäisi nyt ”palauttaa”. Kun ekologiassa puhutaan luonnon tasapainosta, puhutaan jostakin mitä ei ole olemassa: ”Pysyvä tasapaino on kuitenkin intellektuaalinen konstruktio, joka ei vastaa todellisuutta… Vakaata vastustuskykyistä tilaa ei voida määritellä tieteellisesti, vaikka se edelleen vaikuttaa intuitiivisesti suojelufilosofian kulmakivenä.”

    On oleellista tajuta, ettei ekologia tieteenä voi päättää mikä on ”hyvää” ja mikä ”huonoa” - niin kuin eivät luonnontieteet yleensäkään voi tuommoista päättää. Ihmistieteet ovat luku sinänsä, mutta niitä ei välttämättä voi ”tieteenä” tässä mielessä pitää.

    Simulan mielestä on virheellistä ajatella, että ekosysteemi romahtaa kun jokin laji kuolee pois. ”Monet ekosysteemit ovat kuitenkin vankkoja ja joustavia ja monet lajit toteuttavat niissä samoja funktioita.” Joustavuus ja geneettinen sopeutuminen kuuluvat lajiyhteisöjen piirteisiin. ”Oletetaan esimerkiksi, että mitä enemmän on lajeja, sitä vakaampi on ekosysteemin toiminta. Toisaalta ajatellaan, että ekosysteemin tuottavuus heikkenee, kun lajiston monimuotoisuus vähenee. Tällaiset yleistykset eivät pidä paikkaansa, vaikka niitä tarjotaankin yleispätevinä tieteellisinä tosiasioina.”

    ”Joudutaan myös kysymään”, Simula päätyy kysymään, ”onko ihmisen luomia tai vaikuttamia ekosysteemejä pidettävä määritelmällisesti ennallistamistarpeessa olevina, vaikka ne eivät olisikaan ’luonnollisina’ tai silmin nähtävästi rappeutuneita.” 

Jos on totta, ettei edes matemaatikko pysty pomppaamaan fysikaalisesta laatikosta ulkopuolelle universaalien kaavojen ja sääntöjen eetteriin, koska siellä vain jumalat näkevät maailman ja sen ulkopuolisen tilan ja säännöt, niin onko mahdollista, että journalisti voisi paroni von Münchhausenin tavoin nostaa itsensä pois ympäristöstään, jota artikkeleissaan kuvaa?

    Vastaus taitaa olla, että se ei ole mahdollista.

    Kun media ”mittaa” ja ”punnitsee” yhteiskunnallisten toimijoiden arvoa ja pyrkimyksiä, se on samalla tavalla noiden kuvaamiensa pyrkimyksien ja arvojen vanki kuin fyysistä todellisuutta mittaava fyysikko on mittaamansa todellisuuden lainalaisuuksien ”vanki”.

    Lohdullinen / ikävä lopputulema: ei ole olemassa ”puolueetonta” journalismia. Ei ainakaan jos sitä pääsee tarkkailemaan laatikon ulkopuolelta.

    Mutta kuka pääsee?

Kyösti Salovaara, 2024.

Onko tämä metsikkö "alkuperäistä" luontoa?

Helsingin Sanomat huiputtaa

 [syyslehtiä]

 

Kyösti Salovaara, 2024.

huiputtaa v.  ark. -us teonn. Pettää, petkuttaa, puijata, vetää nenästä.

- Nykysuomen sanakirja. 7.p. WSOY 1980.

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi. Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.

- Jean-Paul Sartre, 1948.

Tavallaan sanat ovat sopimuksia.

    On ”sovittu”, että suomenkielessä ”kissa” tarkoittaa kissaa. Englanniksi ja ranskaksi se on toisenlainen sana, mutta sekin tarkoittaa samaa asiaa, siis kissaa.

    Kun sanoja laittaa peräkkäin, syntyy lauseita, nimittäin jos ne laittaa tietyllä tavalla. Toisella tavalla niitä peräkkäinen arpomalla saattaa syntyä moderni runo, joka ei oikeastaan tarkoita mitään.

    Yleisesti ottaen, sanat ovat aika tarkasti sitä mitä ovat. Moniselitteisyys syntyy vasta kun niillä kuvataan ajatuksia. Sanalle on helpompi sopia yksikäsitteinen merkitys kuin ajatukselle. Mutta ajatus syntyy vain liittämällä sanoja yhteen.

    Sanalause on kaksisuuntainen olemukseltaan. Se välittää ajatuksen ja konkreettisen todellisuuden molempiin suuntiin: mielestä todellisuuteen, todellisuudesta mieleen.

    Sanat eivät kulu käytössään, vaikka siltä tuntuu. ”Kissa” merkitsee yhä kissaa. 

Otsikkoni haastaa uhkarohkeasti. Sille on katetta. Täsmällinen todistus tulee tuonnempana.

    Minkälaiseen sopimukseen kaunokirjallisuus perustuu? Se on fiktiota, sepitettä, jossa kuitenkin hyväksikäytetään sanoja, joilla on tarkka merkitys. Tavataankin sanoa, että romaanit eivät ole totta mutta eivät valhettakaan.

    Jääkö toden ja valheen väliin harmaa alue, jolle ei ole täsmällistä määrittelyä?

    Jostakin syystä me rakastamme fiktiivistä todellisuutta yhtä paljon kuin oikeaa todellisuutta, vaikka vannomme ettemme pidä valheista.

    Tästä ajatuksesta ei pääse edemmäksi.

    Niinpä lainaan Helsingin Sanomien (HS. 10.10) kulttuuritoimittajaa Antti Majanderia, joka kirjoitti, että ”eteläkorealaisen Han Kangin Nobel-voitto osoittaa, että Ruotsin akatemia pitää kiinni oikeudestaan pysyä epäpoliittisena”. Majander päätti kommenttinsa näin: ”Vankkumattoman linjakkaalla toiminnallaan Ruotsin akatemia muistuttaa meitä kaikkia, että sellainenkin maailma on onneksi vielä olemassa, jossa ei tarvitse toimia politiikka edellä.”

    Majanderin ajatuksenjuoksuun on helppo yhtyä. Poliittisissa valinnoissa on se huono puoli, että valitsijalla on houkutus ilmaista valinnallaan oma poliittinen kantansa. Ja hyvin harvoin hän antaa sijan erilaiselle poliittiselle mielipiteelle.

    Toinen juttu sitten on, että onko epäpoliittisia kirjoja olemassa.

    Amerikkalaisen elokuvan ja kirjallisuuden ”man of letters” Matti Salo aloitti teoksensa Viitta ja tikari (Like 2015) komeasti: ”Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä… Kaikki elokuvat ovat trillereitä, koska ne, Alfred Hitchcockin sanoin, kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty.” 

Tuosta tulee mieleen kysyä: Miksi yksikään jännityskirjailija ei ole voittanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa? Eivätkö kaikki kirjat olekin, Mattia mukaillen, jännäreitä, koska ne kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty?

    Eikö ruotsalaiselle korkeakirjalliselle valintaraadille riitä, että joku kirjoittaa populaareja romaaneja, joita miljoonat ihmiset lukevat eri puolilla maailmaa? Pitääkö jatkuvasti etsiä kirjailijoita, joista kukaan ei ole aikaisemmin kuullut juuri mitään?

    No, ei tietenkään eikä edellinen lauseeni ole edes totta.

    Yllätyin silmäillessäni Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien luetteloa alusta loppuun. Yllätyin siksi, että niin monet suositut, suuren lukijakunnan kirjailijat ovat saaneet palkinnon. Ehkäpä vasta viime vuosina on alettu etsiä yleisestä mausta tai sovinnaisesta kulttuurikäsityksestä ”poikkeavia” kirjailijoita.

    En tietenkään ole lukenut kaikki tai edes suurta osaakaan Nobelkirjailijoista. Mutta yleisen tietämyksen perusteella heitän tähän mielivaltaisesti karsitun luettelon Nobelkirjailijoista, joiden teokset ovat olleet valtavirtaa, niin sanottuja ”lukuromaaneja”: Henryk Sienkiewicz, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Anatole France, Thomas Mann, Sinclair Lewis, Pearl S. Buck, John Galsworthy, Hermann Hesse, William Faulkner, Ernest Hemingway,  Boris Pasternak, John Steinbeck, Mihail Šolohov, Heinrich Böll, Saul Bellow, William Golding, Günter Grass jne. jne. 

    Mutta missä ovat Agatha Christie, Rex Stout, Georges Simenon, Graham Greene, Raymond Chandler, John le Carré, Elmore Leonard, P.D. James, Fred Vargas jne. jne.?

Kirjoja kirjoitetaan syystä tai toisesta. Haraki Murakami perustelee esseekokoelmassaan Novelist as a Vocation, että hän ei ajattele ketään eikä minkäänlaista lukijaa kirjoittaessaan romaanejaan. Hän väittää kirjoittaneensa alusta pitäen vain itselleen, ikään kuin omaksi terapiakseen.

    Mutta luultavasti suosittu kirjailija ainakin alitajunnassaan tietää, että häntä luetaan maailmanlaajuisesti. Senkin hän tietää, että hänen kustantajansa odottaa kirjailijansa kirjoittavan romaaneja, joita saa kaupaksi kotimaassa ja ulkomailla.

    Kirjoja kustannetaan jotta niitä luettaisiin, jotta ne menisivät kaupaksi, tavalla tai toisella.

    ”Erityinen riemun aihe Suomessa valinta on Gummerus-kustantamolle, joka otti Han Kangin listoilleen jo kansainvälisen uran nousuvaiheessa, aivan kuten toissavuoden voittajan, ranskalaisen Annie Ernaux’n”, muistutti Antti Majander Hesarissa. Nobel-komitea siis ”markkinoi” kirjoja.

    Tämän viikon maanantaina Nobelin taloustieteen palkinto myönnettiin Daron Acemoğlulle, Simon Johnsonille ja James Robinsonille. ”Yhteiskunnat, joissa on heikko oikeusvaltio ja instituutiot, käyttävät hyväkseen väestöä, eivätkä tuota kasvua tai muutosta parempaan. Palkittujen tutkimus auttaa ymmärtämään miksi”, perusteli Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia palkintoa.

    Mutta riemuitaanko nyt myös Kimmo Pietiläisen kustantamossa Terra Cognitassa? Syytä olisi, sillä Pietiläinen on julkaissut suomeksi ainakin kolme teosta missä turkkilaisamerikkalainen Daron Acemoğlu esittelee keskeisiä ideoitaan. 

    Jostakin syystä Terra Cognitan kunnianhimoinen kustannusohjelma on saanut kovin vähän huomiota. Siitä kai johtuu, että teokset maksavat paljon. 

    Koska olen usein siteerannut Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin teosta Kapea käytävä (2019, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2020), niin otanpa tähän jälleen kerran näiden tutkijoiden perusidean valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta:

    ”Kyse ei ole pelkästään luottamuksesta ja yhteistyöstä. Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta... Yhteiskunnnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.”   

Mutta palatakseni alkuun: Miten Hesari huiputtaa?

    Kysymys on sanoista, yhteisestä sopimuksesta mitä ne tarkoittavat. Kissa on ”kissa”, kuten tuli sanotuksi.

    ”Anni Penttilä huiputti maailman kuudenneksi korkeimman vuoren: ’Lupaus kotiin pääsystä’", Helsingin Sanomat otsikoi 7.10 urheiluosastossaan Jan Vilénin jutun.

   Neljä päivää myöhemmin Hesari otsikoi Tony Pietilän jutun yhtä räväkästi: ”Nima Rinji Šerpa, 18, teki historiaa – huiputti maailman 14 korkeinta vuorta. Nima Rinji Šerpa huiputti kaikki maailman yli kasitonniset ylivoimaisesti historian nuorimpana.”

    Kielen ”turmeleminen” on hauskaa jos sen tekee fiksusti. Sellaisen saa anteeksi.

    Mutta Hesarin urheilutoimittajat eivät osaa käsitellä sanoja älykkäästi. Väärin käytetty sana huiputtaa lukijan luulemaan toista kuin tarkoitetaan. Pinnistelty nokkeluus vesittää sanoman. 

    Tietysti on pahempiakin ”rikoksia” kuin ”huiputtaa” lukija vuoren harjalle, mutta jos rakastamme sanoja ja niiden kykyä paljastaa todellisuutta sana kerrallaan, kannattaisi miettiä mitä kirjoittaa. 

    Huipulla tuulee, laaksossa haisee!

    

 

Kyösti Salovaara, 2024.

Totuus on totuus

[eikä pala tulessakaan]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.

Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta… Tieto on siis jotain sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen… On hyvä uskoa siihen, mikä on totta, ja välttää uskomasta siihen, mikä on epätotta… Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin. Gaudeamus, 2022.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

- Kafka

Ehdottomuuden ja itsekorostuksen juhlat jatkuvat edelleen. Matti Kuusela oli avautunut valheistaan juuri ilmestyneissä muistelmissaan. Aamulehdessä pelästyttiin ja 551 Kuuselan juttua poistettiin verkosta. Journalistit osoittelivat kiimaisina itseään: Minä en ikinä valehtelisi, valehtelu on nimittäin väärin! Harva oli tutustunut laajemmin Kuuselan tuotantoon, mutta kaikki tuomitsivat sen, koska roviot lämmittävät, jos tulessa on kollega ja roihun saa rajummaksi oman oikeamielisyyden bensalla.

- Jyrki Lehtola: Kun maailma järkkyi. Ilta-Sanomat, 29.3.2024.

  

Kaavailin ottavani kevyesti tämän viikon pakinassani journalistien järkytyksen.

     Aamulehdestä eläköitynyt tamperelainen toimittaja Matti Kuusela ”paljasti” muistelmissaan, että yhdisteli feature-jutuissaan - joista hänet on palkittu - faktaa ja fiktiota. Sen jälkeen totiset toimittajat huusivat ympäri Suomea yhdessä äänin: Ei saa valehdella! 

   Koska en ole lukenut Kuuselan juttuja, en osaa sanoa miltä väritetty fakta tuntuu. Jyrki Lehtola tunnusti kolumnissaan, että ei juuri miltään, paitsi siltä, että ”laiskan” toimittajan ”minätarinoinnista seurasi viikko Journalistien itsesääliä, syyttelyä ja totisuudestaan ylpeää omahyväisyyttä”.

    Vanhan sanonnan mukaan, vain hupsu katsoo sormea joka osoittaa kuuta. Kuuselan ”itsepaljastuksia” seuranneen keskustelun jälkeen saattaa olla viisasta katsoa nimenomaan sormea: journalistien kiivastumista. 

    Ehkä tähän pitää sitten suhtautua vakavasti, totisesti, moraalisesti.

Vähän pelästyttää suomalaisen median vaatima absoluuttisen totuuden kehäpäätelmä: että koska kaiken median julkaiseman pitää olla totuus, niin kaikki on totuus. Totuus ei pala tulessakaan. Tuo kuulostaa Platonin ajatukselta. Totuus on olemassa meistä ihmisistä riippumatta, siitä riipppumatta mitä me todellisuudesta ajattelemme.

    Mutta journalistit ovat ihmisiä.

    On kai hyväksytty ”tosiasia” ettei yksikään ihminen voi tietää koko totuutta. Faktoja sitä vastoin tiedetään.

    Kävellessäni muutama vuosi sitten Avignonissa Paavien palatsin sisäpihalla pysähdyin senegalilaisen Ndary Lon taideteoksen tykö. Kysyin pitkäjalkaisilta, käveleviltä miehiltä, mikä heidän matkansa tarkoituksena on. Yksi heistä, en muista kuka, vastasi, että he kävelevät menneisyydestä tulevaisuuteen. ”Ja kävellessä pysyy laihana”, toinen lisäsi. Naurahdin, niinpä niin, varsinkin siellä missä sapuskasta on puutetta, pysyy laihana.

    Vitsit vitsinä ja faktat faktoina – onko esimerkiksi Helsingin Sanomat faktoja vai totuus? Entä Yle?

Kyösti Salovaara, 2017.

Kohopainokone vuodelta 1883.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Maailma on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi.

    Tätä on vaikea hyväksyä.

    Marx ja Engels kiteyttivät yhteiskunnallisen prosessin jotenkin näin: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. 

    Tuossa on havahtumisen paikka. Ei ole olemassa mitään yhtä tahtoa, ei ole yhden tahdon luomaa yhteiskuntaa. Mutta sekin kannattaa muistaa, että maapallon biologinen ja geofyysinen todellisuus on myös prosessi, joka muuttuu koko ajan, ja että sekin on ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. 

    Maapallon ja maailman ajanlaskussa ihmisyksilön tajunta kestää vain hetken, mutta koska yksilöllä ei ole muuta kuin yksi elämä, hän, meistä jokainen, yrittää nähdä maailman yhtenä totuutena, kuin kirjaan tai sanomalehteen kirjoitettuna johdonmukaisena tarinana. Joten ihmisen kertoman ja kirjoittaman tarinan pitää olla looginen ja moraalisesti arvokas, vaikka maailma ei olisikaan looginen eikä siitä löytyisi objektiivista, moraalista tavoitetta, arvoa. 

    Kun totuutta jahtaava toimittaja kirjoittaa lehteen maailmasta, ihmisestä ja luonnosta, hän valitsee sellaisia tietämiään faktoja, joista syntyy hänen mielestään looginen ja moraalisesti arvokas selitys ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoittajat pyrkivät esittämään loogista esitystä rikkovia ristiriitaisia faktoja, koska niiden esittäminen saisi hänen juttunsa tuntumaan huonosti ajatellulta, epäilyttävältä, melkein fiktiolta.

    Ironista kuitenkin on, että kun valitsemme maailmaa kuvaavia faktoja juttuihimme, luomme väistämättä hieman fiktiivisen ”kertomuksen” maailman tilasta. Usein se ilmentää toiveunia tai painajaisia. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Telkkari vuodelta 1955.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Tietämisen ja tahtomisen ristiriitaa on vaikea hyväksyä. 

    Metsien suojelija tietää, miten puut kasvavat ja miten niitä kaadetaan. Hän tietää että puusta saadaan sellua, sellusta syntyy paperia ja paperille painetaan sanomalehtiä. Ja että eilispäivän sanomalehteen kääritään kukkakaupasta ostetut ruusut.

    Metsien suojelija tahtoo ettei puita kaadeta, ettei niistä tehdä sellua eikä sellusta paperia. Eikä ruusujakaan pidä ostaa. Hän sulkee mielestään yhteiskunnan tarpeet pois, koska asettaa puiden kuvitellut tarpeet etusijalle. Jos metsän suojelija ottaisi lukuun kaiken mihin kaadettu puu vaikuttaa, hänen tahtonsa romuttuisi ja hänen pitäisi myöntää ettei metsistä ja yhteiskunnasta ole olemassa yhtä loogista totuutta, sellaista joka mahdollistaisi täydellisen luonnon ja täydellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan olemassaolon. Molempien pitää tinkiä, mutta se mitä syntyy ei ole sitä mitä metsien suojelija haluaa.

    Kasvitieteilijä ja luontotoimittaja, yksi Ylen Luonto-illan alkuperäisistä raatilaisista, Seppo Vuokko on viime aikoina monissa kirjoituksissaan muistuttanut, että luonto muuttuu jatkuvasti; että ei ole olemassa mitään tietyn hetken staattista luontoa johon maailma voitaisiin palauttaa, ikään kuin täydellisenä valokuvana joka ei muutu koskaan.

    ”Ajatus luonnon ennallistamisesta on absurdi”, Vuokko kirjoitti Kanava-lehdessä (6/2023). ”Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä?”

    Ylisummaan ”luonto” on jääkauden jälkeen tullut karummaksi. Voisiko sanoa, että köyhemmäksi? Vaikka sitä sanaa Vuokko ei käytä. 

    Tietysti ihminen on tempuillaan muuttanut luontoa ja sen kasvi- ja eläinlajistojen mahdollisuuksia kukoistaa, mutta ihminen ei ole perunut darwinismia eikä evoluutiota. Mutta koska ihmisen ajantaju – yhden ihmisen hetki maailman aikajanalla – on ristiriidassa maapallon ”ajantajun” kanssa, ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutosta.

    Luonto muuttuu hitaasti. ”Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet?” Vuokko kysyi Kanavassa. ”Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan?”

    On faktoja ja faktoja, mutta mikä on kokonaisuuden ”totuus”? Ja voiko tuota totuutta, esimerkiksi luontoon liitettynä, irrottaa eri aikakausista ja maapallon kehityksen eri vaiheista?

    Luonto muuttuu omien lakiensa mukaisesti, Vuokko sanoo. ”Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys?”

    ”Elollista luontoa ei voi ennallistaa”, Vuokko toteaa uskottavasti.

    Jos niin on, niin luonnolla ja ihmisellä on käsissään vain tulevaisuuksia. Ja niihin liittyviä ”totuuksia”, joita kukaan meistä ei voi tietää.

Meni vakavaksi.

    Avignonissa Paavien palatsin käytävällä senegalilaisen Bamassi Traoren Puhvelia naurattaa, koska se on luotu menneisyyden ja nykyisyyden liittymäpintaan kuvaamaan menneisyyden muuttumista nykyisyydeksi. Ehkä takaperoisesti. Mutta Traoren moderni puhveliveistos todistaa myös sen mistä Seppo Vuokko kirjoittaa: luontoa ei voi ennallistaa nykyhetkestä menneisyyteen.

    Lisään tähän: ei edes ihmisten yhteiskuntaa voi ennallistaa! Kulttuurista puhumattakaan!

    Kun luet lehtiä ja katsot ohjelmia eri kokoisilta ruuduilta, muista ettei kukaan tiedä mitä totuus on. Ja suhtaudu lukemaasi sen verran kriittisesti, että huomaat kuinka kirjoittajat ja  todellisuutta selittävät toimittajat valitsevat tosiasioita kertoakseen totuuden johon he uskovat, mutta jota he eivät voi tietää. 

    Pitäisikö rentoutua? Jos ei tänään, huomenna kuitenkin?

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.