Joopa joo

[että ollaa vaa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Miksi me puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

- Franz Kafka

Jos tekee niin kuin muut haluavat, oma elämä ei ole hallussa.

- Harry Callahan

Kirjoja ja maalauksia minä haluan nähdä. Hm. Tiedätkö, Charles, kirjat muistuttavat hummerinkuoria. Me ympäröimme niillä itsemme ja sitten kasvamme niistä ulos ja jätämme ne jälkeemme todisteena aikaisemmasta kehitysvaiheestamme.

- Peter Wimsey

On helppo arvata miksi demokraatit eivät pidä kissoista. Kissa on kaunis; se herättää ylellisyyden, puhtauden, nautinnon yms. mielteitä.

- Charles Baudelaire.

Muutama hetki ja sitten valon määrä alkaa lisääntyä.

    Ennen tavattiin tapanina sanoa, että päivä on jo kukonaskeleen pidempi.

    Kanan lento jää lyhyeksi eikä kukko ojan yli astu.

    Kukkona tepasteleminen on silti suosittua. Ainakin tunkiolla.

    Täällä pohjoisessa Euroopassa valon määrä vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen. Siitä johtunee vastareaktiona, että suomalainen kulttuuri on yltä päältä harmaata villahousuissakin.

    Äärimmäisyydet on opittu Suomessa tasoittamaan. On opittu sopeutumaan. On totuttu pitämään käsiä taskussa ja puristelemaan kiukuissaan sitä mitä on puristeltavissa. 

Tänäkin vuonna on kaikenlaista kurjaa koettu.

    Sodat jatkuvat, vastakohdat kärjistyvät.

    Keskustelu kiertää samoja aiheita vuodesta toiseen: ilmaston muutoksella pelotellaan ja ruokavalioilla säikytellään. Samalla kun keskustelu saa vauhtia mitä kauemmaksi keskeltä edetään, sanojen ytimeen jää musta aukko joka vangitsee valon. Mustaa ei näe. Valo häikäisee.

    Viime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi teemanumeron Mika Waltarista, koska Waltarin Sinuhe egyptiläisen julkaisemisesta tuli 80 vuotta.

    Keskusteluun nostettiin myös Waltarin mielen mustat puolet, kenties myös epäsopiva käytös. Kukaan ei sentään (vielä) vaatinut, että Sinuhe ja Waltarin muut suuret romaanit (pienemmistä puhumattakaan) pitäisi kieltää kirjailijan yksityiselämän takia.

    Waltari oli suomalainen boheemi. Tämän puolen kirjailijan elämästä kuvasi kaihtelematta ja hienosti Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica (2008). Waltarilla oli mm. tapana ”karkailla” juopottelemaan eri puolille Eurooppaa. Rakastettuja löytyi sieltä ja täältä. Kerran joku kysyi Waltarilta, miten kesä on mennyt. Juopottelussa ja huoraamisessa, kirjailija vastasi.

    Kaikesta huolimatta Waltari kirjoitti merkittäviä teoksia, joiden pätevää historiatietämystä yhä ihmetellään. Unio Mysticassa Rajala lainaa Waltarin ”henkilääkäriä”, joka arveli, että ”Mika oli täysin onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin kun työ todella sujui. Kaikki muu aika oli valmistautumista ja sitten toipumista.” 

    Ovatko suuret taiteilijat boheemeja? 

   Se lienee selvää ettei kaikista boheemeista tule suuria eikä pieniä taiteilijoita. Mutta jotakin nykyhetkestä kertoo, että boheemitaiteilijat eivät ole huudossa. Heitä kartetaan, jos heitä on olemassakaan. Kirjailijaihanteena taitaa olla valtion kuukausipalkalla ahertava ihanneihminen, sovinnaisen henkisen sfäärin virkahenkilö.

    Suuria romaaneja ei kuitenkaan kirjoiteta pyhäkoulussa, vaikka siellä paljon muuta hyvää saataisiin aikaiseksi.

Mitä tarkoittaa luotettava journalismi? Kertooko se koko ”totuuden” vai sen mikä kiinnostaa median kuluttajaa, lukijaa ja katsojaa? Entä toimittajan omat mieltymykset – eivät kai ne heijastu kirjoitettuun ja sanottuun?

    Kriittiseen lukemiseen oppiminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Meillä lukijoilla on (inhimillinen) taipumus uskoa, että laatumedia jostakin asiasta kirjoittaessaan kertoo kaiken oleellisen eikä vai joitakin raflaavia puolia siitä. Ja kuitenkin käytännössä hyvin usein asian jotkut, kenties ristiriitaiset puolet jäävät kertomatta. En väitä, että suomalaisella journalismilla olisi jokin poliittinen agenda, jokin syy jättää jotakin kertomatta, mutta ajan henki vaikuttaa siihen mitä sanotaan ja varsinkin siihen mikä jätetään sanomatta.

    Ajan henki on usein puolueellista, koska yhteen aikaan mahtuu vain yhdenlaisia ajatuksia.

    Poimin konkreettisen esimerkin Helsingin Sanomista. Mika Savela kirjoitti 11.12.2024 innostuneen jutun Panu Savolaisen ja Aleks Talven ”komeasta” teoksesta Arkkitehtuurimme vuosituhannet – Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (2024). 

    ”Arkkitehtuurimme vuosituhannet kokoaa yhteen hengästyttävän määrän historiaa”, Savela sanoi. ”Vaikka kokonaisuus olisi voinut hyötyä tiukemmasta rajauksesta, on kirjan pääviesti selkeä: fossiiliseen energiantuotantoon perustuva elämäntapamme on kestämätön. Meitä ympäröivän rakentamisen historia on tämän maailmankuvan heijastumaa.”

   Artikkeliin lainattiin kuvituksena kirjasta em. fossiilitaloutta symboloiva kuva arkkitehti Timo Penttilän suunnittelemasta Hanasaaren hiilivoimalasta.

    Eikö fossiilitalous siis tarkoittanut mitään muuta kuin kestämätöntä tuhoa? Oliko tämä artikkelin kirjoittajan vai kirjan tekijöiden mielipide? Aistin että molempien.

    He kertoivat osan asiasta ja jättivät toisen puolen sanomatta, vaikka se olisi täydentänyt kerrotun ja luonut objektiivisemman kuvan historiasta.

    Muistan erään tietokirjan, jossa oli samaan graafiin piirretty öljynkulutuksen kasvu historiassa ja maailmanlaajuisen tietomäärän kasvu samalta ajalta. Käyrät kulkivat täysin käsi kädessä. Fossiilitalouden kääntöpuolella onkin kaikki se sivistyksellinen, aineellinen ja kansanvaltainen kehitys hyvään, jota Suomessa ja länsimaissa on koettu.

   Luotettava journalismi olisi kertonut myös tuon tosiseikan fossiilitaloudesta. Arkkitehtuuria ei voi ymmärtää näkemättä asian molempia puolia.

Kyösti Salovaara, 2024.

Timo Penttilän suunnittelema voimalaitos. "Arkkitehtooninen helmi ja fossiilitalouden monumentti."

Edessä Alicja Kwaden taideteos Big Be-Hide.

Muutama päivä sitten Yle kertoi ylpeästi, että tuoreen tutkimuksen mukaan Yle on Suomen luotetuin uutismedia.

    Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista pitää Yleä Suomen ykkösmediana ja kahdeksan kymmenestä ajattelee, että Yle on luotettavin uutislähde. Siitä jää jälkeen sekä MTV että Helsingin Sanomat. Ja iltapäivälehtien luotettavuuteen uskoi vain kolmannes tutkimukseen vastaajista. Tämä on tietysti hieman kummallista, koska Hesarin ja Ilta-Sanomien uutisista yhä suurempi osa on saman toimituksen tuottamaa.

    ”Luku on maailman mittakaavassa todella hyvä, ja se luo turvaa sille, että työmme perusta on kunnossa”, sanoi Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Panu Pokkinen.

    Oli hyvä, että Yle käytti uutisessaan sanoja täsmällisesti. Se kertoi, että Yleä pidetään luotettavimpana mediana eikä väitetty, että se on (objektiivisesti) luotettavin media. En tietenkään epäile etteikö Yleä toimitettaisi mahdollisimman luotettavasti, mutta kertooko Ylekään koko totuutta? Vai valitaanko sielläkin uutisaiheista se puoli, jonka taakse toimittajan on helppoa asettautua, siis se ajan henkeen sopivin asemointi?

Kun seuraa Hesarin, Ylen ja iltapäivälehtien uutisvirtaa ja maailman menoa kommentoivaa toimituksellista tarjontaa, kiinnittää huomiota, että ilmastonmuutokseen, luonnonsuojeluun ja kansalaisten terveyteen media suhtautuu yksipuolisesti. Koko totuutta ei yritetä hahmottaa.

    Niinpä laatumedia uhkailee ja pelottelee, säikyttelee ja ahdistelee kansalaiset päivästä toiseen uskomaan, että olemme tuhon partaalla jos emme muuta käytöstämme, jos emme ala syödä sellaista sapuskaa kuin media pitää hyvänä ja liikkua sellaisilla välineillä, jotka median mielestä pelastavat maailman. Miksi media ei kysy onko keisarilla vaatteet päällään: jos kaikki on niin epäterveellistä, miksi suomalaisten ja eurooppalaisten keskimääräinen elinikä on kasvanut nykyhetkeä lähestyttäessä?

    Mutta onko hyvässä tarkoituksessa sitten jotakin pahaa?

    Havaitsen laatumedian uutena piirteenä sen, kuinka johtavat kolumnistit kaikissa medioissa pitävät ihmisiä lapsellisina, jos nämä eivät hyväksy ylhäältä annettuja ruokasuosituksia. Kansalaiset ovat median mielestä karkkipussista kiukuttelevia lapsia.

    Eikö Yle ja Hesari (niiden toimitukset) huomaa mitä on tapahtumassa?

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kuvataan sitä, kuinka kansalaisten vapaus on kahdesta vastavoimasta riippuvaa. Yhtäällä on valtion, Leviathanin, antama turva, joka estää eri kansalaisryhmiä nujertamasta toisiaan ja turvaa elämän valtion ulkoisilta vihamiehiltä. Sitten toisaalla on kansalaisyhteiskunta toimijoineen ja nämä taas estävät ettei valtio muutu diktatuuriksi. Kansalaisyhteiskunta siis suojaa kansalaisiaan valtiolta, Leviathanin ylivallalta.

    Oletan että Acemoglun kuvauksessa sekä media että esim. yliopistot luetaan kansalaisyhteiskunnan puolelle.

    Nyt sitten ravinto- ja luonnonsuojelukeskustelussa media ja yliopistot menevät tavallaan valtion tontille ja ryhtyvät antamaan valtion puolesta suosituksia ja määräyksiä kansalaisille. Ideana ehkä on, että kun media ja asiantuntijat pommittavat julkisuutta kylliksi, myös poliittinen järjestelmä ottaa onkeensa ja tulee median ja asiantuntijavallan tueksi.

    Näin valtio, Leviathan, saa aivan uudenlainen merkityksen ja sille tulee uudenlaista toimivaltaa oman tehtävän ulkopuolella.

    Maallikko kysyy: miksi media ja yliopistot lyöttäytyvät valtion tueksi kansalaisia vastaan? Eikö tämä johda ajan mittaan Leviathanin hirmuvaltaan? 

Talvipäivän seisauksen lähetessä käytän sanoja kuin omiani.

    Siis liioittelen.

    Niin kuin todettua, Mika Waltarilla oli tapana ”karkailla” juopottelemaan ulkomaille. Vuonna 1950 hän kirjoitti runon Punainen multa, siniset vuoret.

    Runosta käy ilmi, että kirjailija oli jotenkin päätynyt Madridiin ja sieltä Ávilaan ja seisoi "kusella" Salamancaan johtavan tien varrella. 

    Salamancan tiellä

    auringon noustessa Avilan muurien ylle

    ulvahti elämäni ensimmäinen suihkukone

    ylitseni, taivaanrannasta toiseen,

    pissiessäni tien varrella rotkoon

    autonkuljettajan vankan käsivarren tukemana.

Sitten Waltari kertoo kuinka häntä kyyditään Madridin lentokentälle Tukholman koneelle. Kolme mustapukuista (poliisi)miestä mustassa autossa saattaa kirjailijaa tylyin ottein. Hänen tavaransa on tutkittu hammastahnatuubin sisältöä myöten. Matkalla yksi mustapukuisista kysyy saksaksi, miksi kirjailija on niin vaitelias. 

    Vastasin: ”Olisit vaitelias sinäkin,

    jos päässäsi olisi vuosisatamme krapula.”

    Mutta ajattelin kauhistuen:

   ”Taasko uudelleen, vieläkö kerran uudelleen, Espanjako

    Euroopan viimeinen sillanpää.”

Ei mene kauaa ennen kuin päivä pitenee kukonaskeleen verran.

    Kana ei lennä pitkälle eikä kukko astu ojan yli.

    Menneisyyttä on helpompi ennustaa kuin tulevaa.

    ”Intohimo joka kohdistuu muuhun kuin abstraktioihin on heikkouden ja sairauden merkki”, sanoi Baudelaire. Mutta malttoiko hänkään tyytyä abstraktioihin nautinnon kohdatessaan? 

    

  

Kyösti Salovaara, 2024.