Rakasteita

[luonnottoman luonnollista]

Kyösti Salovaara, 2024.

Joulukuuta Vantaanjoella.

Tekniikasta saamamme kokemukset houkuttelevat näkemään tietoisista ja tarkoitushakuista suunnittelua kaikissa hyvin toimivissa koneistoissa. Tämä mielikuva ei kuitenkaan enää päde eläviin olioihin. Elävien olioiden taustalla oleva ”suunnittelija” on luonnon tiedostamaton valinta, sokea kelloseppä.

- Richard Dawkins: Sokea kelloseppä, 1986. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.

Pysähdyin kävelylenkillä Tapiolassa ostoskeskukseen.

    Istahdin penkille kauppojen välisellä kujalla.

    Viereiseen kauppaan soljui väkeä tyhjin käsin ja täysin kassein ulos.

    Yht’äkkiä katseeni tavoitti kassarivistön takaisella seinälle kaunokirjaimin laaditun suuren opasteen: Rakasteita.

    Mitä hemmettiä, ajattelin. Ei ne ainakaan ihmisiä tuolla myy eikä vuokraa. Mitä sitten?

Ihminen on mahtava eläin. Tai ei lainkaan eläin vaan sivistysolio. Viisas kuin mikä, tyhmä kuin saapas. 

    Anteeksi, saappaat!

    Nykyään en kuuntele luonto-ohjelmia enkä katso niitä. Niissä on liian paljon omahyväisyyttä, liian paljon moralismia, liian paljon huonojen ihmisten paheksuntaa.

    Tai mistäpä minä tiedän kun en kuuntele enkä katsele.

    No ainakin Helsingin Sanomien luontojutut ovat niin yksipuolisia, että heikkoa hirvittää. Hesarin luontotoimittajat ovat moderneja luddiitteja: kaikki ihmisen rakentama on pirun keksintöä ja kaikki luonnossa kasvava on pyhää ja jumalaista. Tietenkin nämä toimittajat ovat oikeassa: kun kuvasta poistaa ihmisen, maailma näyttää paljon kauniimmalta.

    Mutta kuvasta poistettu ihminen lakkaa olemasta. Ei hänelle kannata mitään kirjoittaa. Ei se lue.

Tunnustan kuuntelevani yhtä luonto-ohjelmaa.

    Juha Laaksosen luontoretki lähetetään Ylen Radio Suomessa sunnuntaiaamuisin kahdeksan uutisten jälkeen. Ohjelma kestää noin 15 minuuttia. Sen aiheena on yleensä jokin luonnossa nähtävä tai kuultava ilmiö. Laaksonen kulkee vieraineen sekä erämaissa ja pääkaupunkiseudun puistoissa ja pusikoissa, joita kai metsiksi sanotaan.

    Laaksonen ei vieraineen moralisoi eikä kauhistele, kunhan toteaa mitä luonnossa on. Ilmastonmuutos toki saatetaan sanoa, mutta kaikkea ei selitetä sen läpi. Laaksonen ei pelottele muutoksilla vaan houkuttelee uteliasta katsomaan ympärilleen.

    Tämähän on harvinaista, nykyään. Nykyään pitää hermoilla ja pelätä: kaikki menee muka huonompaan suuntaan. Eikä millekään voi mitään, koska ilmastonmuutos ei ole mielipideasia vaan faktaa.

    No onhan se faktaa puoliksi, mutta se mitä ihminen tekee, on mielipiteillä perusteltavaa; voi siis tehdä yhtä tai toista ja kolmattakin jotta sekä sivilisaatio että luonto säilyvät ja että kumpikin voi ”elää” tahollaan ja tavallaan, ihminen koneistojaan suunnitellen ja luonto sokean kellosepän epämääräisiä polkuja harhaillen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Friisiläinen oja Dornumissa.

Viime sunnuntaina Juha Laaksonen oli luontoretkellä Inkoossa puutarhuri Mikko Lagerströmin kanssa. He katselivat lumesta törröttäviä kurtturuusuja, joiden marjoja linnut olivat nakertaneet.

    Niin kuin tiedämme kurtturuusu on lainsuojaton vieraslaji. Sen sanotaan tukahduttavan hiekkarantojen luontaiset kasvit. Niinpä kurtturuusut hävitetetään koko maasta sakon uhalla. Muualtakin kuin hiekkaisilta rannoilta.

    Liioittelua?

    Kun hiekkarannat vaatimattomine kasveineen säilyvät ennallaan mitä tapahtuu muualla?

    Laaksonen ja Lagerström totesivat, että kurtturuusulla on kaupunkimaisissa ympäristöissä oma tehtävänsä luonnon moninaisuuden säilymiselle. Viherpeipot ja muutkin pikkulinnut saavat niistä ravintoa. Sen lisäksi piikikäs ruusu tarjoaa hyvän suojan pikkulintuja saalistavalta varpushaukalta. Myös siilit ym. pikkunisäkkäät pääsevat kurtturuusun katveeseen turvaan ”vihollisiltaan”.

    Johtopäätös: tehdessään yhdelle elinpiirille hyvää, ihminen tekee toisille pahaa. 

    Sitten kun kurtturuusut on hävitetty (sakon uhalla) ja tilalle on istutettu säästösyistä nurmikoita tai aseteltu kivikoita ja asfalttia, viherpeipot katoavat ja Hesarin luontotoimittajat pääsevät taas kauhistelemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa luontokatoa.

Ihminen ei ole sokea kelloseppä, vaan aktiivinen suunnittelija.

    Mutta ihminen on myös subjektiivinen tunteilija.

    Iltapäivälehti kertoo, kuinka muuan kansalainen nähdessään varpushaukan syövän pihatiellä pikkulintua ryntää haukan kimppuun ja päästää sätkyttelevän varpusen vapaaksi. Kansalaisen ja toimittajan mielestä varpusen vapauttaminen on aito luontoteko. Oikeastaan luontokadon estämistä!

    Kansalaiselle eikä toimittajalle tullut mieleen, että varpushaukkaa estettiin saamasta ravintoa, mutta koska ihmisen mielestä haukka on pahis ja pikkulintu hyvis, niin kuolkoon haukka pois pihan lintuja syömästä.

    Koska ihminen ei ole sokea kelloseppä, hän ei salli luonnon kehittyä niin kuin luonto kehittyy. Ihminen näkee kaikessa hyvän ja pahan välisen taistelun. Kun ihminen ryhtyy peukaloimaan luontoa, hän ei koskaan voi olla varma mitä siitä seuraa. Hyvästä voi seurata pahaa, pahasta hyvää.

    Mutta mitäpä ihmisen narsistiselle omahyväisyydelle mahtaa. 

Kuuntelin aikoinaan, 1970-luvulta lähtien ja yli parikymmentä vuotta, Yleisradion Luontoiltaa aina kun olin kotona tai mökillä Kymijoen partaalla - ja yleensä olin. Ohjelman tekijät kävivät melkeinpä etätutuiksi. Wikipedia kuvaa Luontoillan historiaa näin: ”Ohjelman kehitti Veikko Neuvonen, joka toimi myös sen ensimmäisenä juontajana. Hänen kanssaan asiantuntijoina toimivat Seppo Vuokko (erityisalana kasvit), Kauri Mikkola (hyönteiset), Seppo Vuolanto (linnut), Ilkka Koivisto (nisäkkäät), Matti Helminen (nisäkkäät) ja Harri Dahlström (kalat).” 

    Tämä porukka jatkoi vuoteen 2008 asti.

    Alussa kuuntelijat kysyivät uteliaana mitä pihapiirissä ja metsäretkillä oli nähty. Haluttiin tietää tuon linnun tai tämän kasvin nimi tai se kuinka isoksi hauki kasvaa kolmessa vuodessa.

    Ohjelmassa siis etsittiin tietoa ja annettiin sitä.

    Vähitellen ohjelman luonne muuttui. Nyt ihmisiä kiinnosti ennen kaikkea kuinka harvinaisen tapahtuman tai olion he olivatkaan nähneet. Kuuntelijoiden narsismi kasvoi ohjelman johtotähdeksi.

     Kerrankin eräs kuuntelija kyseli näin: ”Huomasin aamulla kun pihapiirini kaksi tuttua oravaa (Mikko ja Mirkku) istui pihakeinussa ja luki aamun Hesaria päätään kallistellen ja hampaitaan naksutellen. Kuinka harvinaista tämä on?”

    ”Ei se kauhean harvinaista ole”, vastasi Ilkka Koivisto. ”Olen nimittäin kuullut, että Hesari aloitti oraville kohdistetun levikkikampanjan. Kenties se tuottaa jo tulosta.”

    ”Ei siis yhtään uniikkia”, kuuntelija huokaisi pettyneenä. ”Harmin paikka.”

Istuin Tapiolassa ostoskeskuksen kovalla penkillä ja katselin ihmisten kulkevan ohi puhellen ei Michelangelosta vaan jaarittelevista kiuruista ja poliittisen elämän sietämättömästä keveydestä. 

    No, ei suinkaan. 

    Kuivasin talvituulen tuiverruksen kostuttamia silmiäni.

    Näkö alkoi tarkentua.

    Kaupan seinälle kaunokirjaimin tekstattu opaste muuttui ymmärrettäväksi. Ei siellä ohjattu ostamaan ”rakasteita” vaan ”pakasteita”. 

    Hieman pettyneenä ajattelin: Mitä ihanaa ne rakasteet olisivatkaan voineet olla? Jotakin uutta ja kumouksellista! Vai vanhaa ja moneen kertaan koettua? Sielua vai suuta?

    Sitten jatkoin matkaani.

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Nautamaista Itävallan alpeilla Loferissa.