[kirjapuhetta
ja elämää]
Onnen Pekka - takakansi. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. |
Kun
kirjoittaa arvostelun jostakin romaanista, ei tarvitse ajatella
romaanin kirjoittajaa. Ei hänen aikeitaan, ei romaanin tarkoitusta
eikä kirjailijan silmien väriä.
Moraalikriitikko
on tietysti toista mieltä. Hän on löytävinään jokaisesta romaanista
kirjailijan julistuksen… sen tai tämän asian tai ilmiön
puolesta.
Mutta
miten muistelmiin tulisi suhtautua?
Ei
kai ole sivistynyttä ryhtyä ”kritisoimaan” kirjoittajan elämää,
luonnetta, tehtyä ja tekemättä jätettyä? Ja jos ryhtyy, pitää
olla aika varma oman elämänsä erinomaisuudesta.
Tietysti
voi yrittää päästä perille muistelijan tekstin ja hänen
kuvaamansa ihmisen yhteensopivuudesta. Mutta sekin on vaikeaa, jos
muistelija, niin kuin Pekka Tarkka teoksessaan Onnen Pekka
(Otava, 2018), toteaa jo lähtökohtanaan, että kirjoittajan
yksityisyyden kuva on aina enemmän tai vähemmän fiktiota,
taidepuhetta ja taideteos.
Onko
näin ollen olemassakaan ”parempia” ja ”huonompia” muistelmia?
Vaikea
sanoa, sillä kirjoitettu muistelu on ihminen itsessään eli
riittävän ”hyvä” eikä lainkaan parempi, kunhan muistelija on
kohtuullisen rehellinen ja pysyttelee ”tosiasioissa”.
Huonomuistisia
muistelijoita toki riittää. Me kaikki.
Pekka
Tarkan (s. 4.12.1934) muistelmia pitää lukea tarkasti, sanan
merkityksessä.
Jo
kirjan nimiösivu panee ajatuksen liikkeelle. Miksi teoksen nimenä
on Onnen Pekka eikä Onnenpekka? Sanat kuulostavat
synonyymiltä, mutta ilmeisesti Tarkan mielestä niillä on eri
tarkoitus. Onnenpekka voi olla kuka tahansa, mutta Onnen Pekka on
Pekka Tarkka.
Toisekseen
nimiösivulla kerrotaan, että Onnen Pekka on muistelmia,
ei muistelmat. Tässä ei siis ole kaikki, vaan osa, jotakin sinne
päin mutta ei niin etteikö monia asioita puuttuisi. Sanat tulee
lukea tarkasti.
Koska
Tarkan muistelmissa avautuu kokonainen aikakausi, hän perustelee kirjan nimen sekä kollektiivisena tunteena että yksityisenä kokemuksena. Tarkka sanoo, että toisen maailmansodan jälkeinen aika, hänen aikansa, on kuin uudesti syntynyt belle
époque, kaunis aika. Monilla ihmisillä, kenties
enemmistöllä läntisessä maailmassa on mennyt hyvin: ollaan kaikki
onnenpekkoja myös yhteen kirjoitettuna.
Tarkka
on papin poika Pispalasta.
Helsingissä
hän on asunut aikuisen elämänsä kantakaupungin eteläisissä
osissa, siellä mihin aurinko paistaa (kuvaannollisesti, ei fyysisesti) useammin kuin lähiöiden
takapihoille. Olisiko Tarkasta tullut onnen Pekka, jos sattuma olisi
sijoittanut hänet Myllypuroon, Kontulaan tai Malmille?
Kirjallisuusmies,
toimittaja, tutkija – Tarkka on monessa mukana mutta kirjoista hän
ei pääse eroon. Eikä halua päästä.
Onnen Pekan arkea. Teoksen kuvitusta. |
Siihen
kuvaan mikä minulle syntyi vuosien mittaan Pekka Tarkasta,
Onnen Pekka luo jännittävän taustavalon. Yllätyn kun
Tarkka kertoo poikasena lukeneensa samoja seikkailuromaaneja kuin
minäkin luin. Olin ajatellut Tarkan kritiikkejä lukiessa, että hän pomppasi suoraan kehdosta tutti suussa ”vakavan kirjallisuuden” pariin.
Sekin
yllätti, että Tarkka on pitänyt autoista ja autoilusta. Ihan
inhimillistä.
Eräässä
muistelmateoksen kuvassa Tarkka pyöräilee jäykässä
pystyasennossa kuin julistaakseen mitä on. Vesa Karosen
kanssa hän kävi lehdessään Helsingin Sanomissa humoristisen
keskustelun oikeasta pyöräilyasennosta, pystypäin vai tangolla
maaten, siinäpä vasta kysymys.
Pystypäin
näkee maailman, Tarkka ajattelee.
Bonuksena
on, että myös maailma näkee kuka tiellä polkee. Maailma näkee
Pekka Tarkan.
Vaikka
Tarkka pikkupoikana luki seikkailukirjoja, aikuisena miehenä
viihderomaanit eivät ole häntä kiinnostaneet. Oikeaan kirjallisuuteen siis
kasvetaan, kehitytään ja aikuistutaan.
Olen
aikaisemmin kertonut, kuinka tapasin Tarkan etelähelsinkiläisessä
ravintolassa. Matti Salo järjesti tapaamisen. Tarkka oli
juuri julkaissut väitöskirjansa Joel Lehtosesta. Älylliseen small talkiin kykenemättömänä minä
höpötin (provosoiden) Raymond Chandlerista Tarkan jutellessa vakavasta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä.
Small
talk on vaikeaa. Intellektuellien kanssa se on sitäkin vaikeampaa. Pitää olla tarkka mitä sanoo eikä kuitenkaan
pysty.
Tarkka
kirjoittaa hyvin.
Tuohon
lauseeseen ei kannata takertua. Mutta jotenkin Tarkan tyyliä pitäisi
kuvailla. No, sanotaanpa sitten että Tarkka kirjoittaa
täsmällisesti, hieman lakonisesti ja tunnepurkauksia vältellen.
Siis aika viileästi, jopa kylmäverisesti. Silloin kun Tarkka
asettelee lauseeseen adjektiivin, joskus jopa superlatiivin,
tarkoitus käy selville koska kannanotto ponnahtaa tekstistä kuin
vieteriukko, melkein pelästyttäen.
Onnen
Pekka on kahtalaisen kuvan liimaus yhdeksi.
Toisaalla
ovat Tarkan tekstit, joihin muistelmateos tukeutuu; yleisen
kulttuurihistorian dokumenttina teos on ajan ja siinä vaikuttaneiden
ihmisten kertomus ja hyvin objektiivinen, luulen. Sitten toisaalla
ovat henkilökohtaiset tunnelmat, muistikuvat, yksityiselämä, joka
kuvataan aika lailla behaviorisesti, koska Tarkka ei ole pitänyt
päiväkirjaa, josta voisi nyt ammentaa sisäisen Pekan
psykologian. Elämä on välillä hauskaa, toisinaan murheellista,
mutta Tarkka ei yritä esittää, että muistaisi miltä hauskuus,
onnen tunne tai murheen alho todella tuntuu, tai olisi tuntunut.
Pekka rakastuu, Pekka juhlii, Pekka eroaa, Pekka hiihtää, Pekka
pyöräilee… elämän merkkejä jää mutta ei sitä miltä se
munaskuissa tuntui.
Voiko
muistelmat kirjoittaa uuskriittisenä teoksena?
Onnen
Pekkaa lukiessa tuntuu, että kyllä voi, jos osaa. Ja Tarkka voi
ja osaa. Hieman ironisesti sanoen: Onnen Pekka on merkittävä
uuskriittinen ja behavioristinen muistelmateos.
Pekka teoksen liepeessä. |
Onnen
Pekassa kohdataan melkein kaikki sodan jälkeisen ajan
kulttuurivaikuttajat, suuret ja pienet, laajakatseiset ja
ahdasmieliset, pitkät ja pätkät.
Pekka tuntee kaikki, on kaikkien kaveri ja tuttu, kirjoittaa arvosteluja, tekee tutkielmia ja kirjoja, osallistuu. Väitöskirjan laadusta en osaa sanoa. Se näyttää aikamoiselta sanojen pyörittelyltä, hyvin akateemista, huh. Mutta elämäkerta Pentti Saarikoskesta on maailmanluokan kirjallisuutta. Yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.
Pekka tuntee kaikki, on kaikkien kaveri ja tuttu, kirjoittaa arvosteluja, tekee tutkielmia ja kirjoja, osallistuu. Väitöskirjan laadusta en osaa sanoa. Se näyttää aikamoiselta sanojen pyörittelyltä, hyvin akateemista, huh. Mutta elämäkerta Pentti Saarikoskesta on maailmanluokan kirjallisuutta. Yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.
Koska
Tarkka työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, lehdellä ja sen
kulttuuriosastolla on näyttävä rooli hänen elämässään.
Muistelmista saa käsityksen, että Tarkka uudisti paikalleen
jämähtäneen kulttuuriosaston 1980-luvulla. Ehkä, kenties.
Ulkopuolisen on uskominen eikä kannata epäillä.
Kirjoittamiseen
ja julkaisemiseen liittyvä pohdiskelu on Onnen Pekan parasta antia.
Kiehtovaa. Melkein toivoisi, että Tarkka olisi kirjoittanut siitä
enemmän. Pitkin linjaa Tarkka tuntuu olleen kulttuurielämän
konformisti, joka aina jossakin kohtaa huomaa olevansa ”väärässä”
porukassa. Hän ”paranee” Neuvostoliiton ymmärtämisestä
vuosien mittaan, toipuu nopeasti uusvasemmistolaisuudesta sen
kehkeytyessä taistolaisuudeksi, herää huomatessaan,
että Hesarin kulttuuriosastoa viedään Heikki Hellmannin
johdolla kohti anti-intellektualismia. Tarkka ei hyväksy Hellmanin
ajatusta, että Hesarin kulttuuriosasto ei voisi olla
intellektualismin suojaisa linnake. Tarkan mielestä on mahdollista
tehdä ”laatulehteä massoille”.
Vaikka
Tarkka lopettaa muistelemisen 1980-luvun lopulle, siihen kun hän
palasi kulttuuritoimituksen johdosta takaisin rivimieheksi ja ryhtyi
tekemään elämäkertoja, olisi ollut hienoa kuulla epilogina hänen
käsityksensä nykypäivän Hesarista. Onhan intellektualismin
suojalinnake tuhoutunut median muutoksessa. Lehden kulttuuriosastossa
kirjallisuudella ja kirjoilla on korkeintaan viittauksenomainen rooli;
tyhjänpäiväiset popparihaastattelut vievät aukeamakaupalla tilaa
eikä toimittajilta ilmeisesti odoteta muuta kuin oikeaa asennetta
feminismin ja muiden aallon harjalle pärskyvien pisaroiden propagoimiseen.
Pekka
Tarkan kaltaisia jyhkeitä kulttuurihahmoja ei enää tule eikä
synny.
Vuodet
vierivät virtana… kaikki muuttuu, eikä sille mitään mahda. Kuplia on liian monta, kukaan ei pysty puhkaisemaan kaikkia.
Ollakseni
kuitenkin myös (hieman) kriittinen, otan muutaman lainauksen Suomen
Sosiaalidemokraatissa 38 vuotta sitten julkaisemastani arvostelusta,
jossa kirjoitin Pekka Tarkan teoksesta Suomalaisia
nykykirjailijoita (Tammi, 1980) otsikolla Tarkasti 100
kirjailijaa (SSd, 5.12.1980).
Täydennän
siis kuvaa Tarkasta lainaamalla kohtaamiamme menneisyyksiä. Mutta
samaan syssyyn huomautan, että Tarkka on Onnen Pekassa myös ironinen itselle ja aidosti itsekriittinen. Hän ei kätke millään tavalla
itseensä kohdistunutta arvostelua; että hän oli välillä ”Hesarin
superkyylä” ja esimies joka puuttui kaikkeen ja jolla oli
”känisevä vääpelin ääni”.
Kenties
Tarkan itseironiset toteamukset selittävät, miksi hänen
avioliittonsa tapasivat hajota. Jäikö jäljelle pystyasennossa
polkeva mustasukkainen mies, jolla oli ”vääpelin” ote ja
”kyylän” katse läheisiinsä?
”Tarkka
myöntää, että valikoima on subjektiivinen”, kirjoitin
joulukuussa 1980 Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen
kolmannesta laitoksesta. ”Melko hyvin kirjailijamme ovat silti
teokseen päässeet. Paitsi ’viihdekirjailijat’, joita Tarkka
hyljeksii. Huonoinkin vakava romaani on Tarkalle tärkeämpi kuin
paras ’viihderomaani’.”
Kirjoituksessani huomautin,
että Tarkka kyllä hyväksyy viihdekirjallisuuden - ja
lastenkirjallisuuden – kirjallisen harjoittelun välikappaleena,
mutta ”jännäreiden tai lastenkirjojen kirjoittaminen ei
kuitenkaan käy vakavasta kirjallisesta pyrkimyksestä”.
Tunnustin
38 vuotta sitten, että Tarkan näppäriä pikku esseitä lukiessa
tulee kateelliseksi: ”että joku todella saattaa kokopäivätyönä
omistautua kirjojen lukemiseen”.
”Esteettihän
Tarkka ei ole, mutta hyvin kirjallisuuspitoinen hänen
maailmankuvansa kyllä on. Kaikki lähtee kirjoista, kaikki selittyy
kirjoilla: kirjat selittyvät kirjoilla. Kärjistäen voi sanoa, että
Tarkalle kirjallisuus on suljettu systeemi, joka ruokkii ja lisää
itseään. Tässä systeemissä yksittäinen kirja ei ole merkki
siitä, että ihmisellä on jotakin sanottavaa kanssaihmisille –
ei, se vain on merkki siitä että kirjallisuudella on sanottavaa
itselleen, että se puhuu itsekseen.”
Tarkan
kirjailijakuvaukset olivat päteviä, mutta minua epäilytti hänen
metodinsa ja häiritsi helppous jolla ”Tarkka kokoaa palapelinsä”
ja ihmettelin kaikkitietävää Tarkkaa joka sulki pois
normaalimaailman. Kun Tarkka oli tietävinään, että Ulla-Leena
Lundberg on Jörn Donnerin ohella Suomen eniten
matkustaneita kirjailijoita, kysyin huolestuneena: ”Pitääkö
tässä ihan ryhtyä pelkäämään kirjallisuudentutkijoita, joilla
tuntuu olevan reseptorinsa myös linja-autoasemilla, rautateiden
risteyskohdissa, satamissa ja lentokentillä?”
Parhaimmillaan
Tarkan teksti on kavalan ironista, myönsin.
”Ollessaan
häijy Tarkka on sitä ihastuttavan ilkeästi, jos kohta teosta
ylisummaan leimaa korostetun suopea ja ymmärtävä asenne
kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Muuten ei voisikaan olla, sillä
kirjat, erittäinkin Vakavat Romaanit ovat Tarkalle Tärkeintä
maailmassa.”