torstai 29. marraskuuta 2018

Tarkan sanan paikka


[kirjapuhetta ja elämää]

Onnen Pekka - takakansi.
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.



Kun kirjoittaa arvostelun jostakin romaanista, ei tarvitse ajatella romaanin kirjoittajaa. Ei hänen aikeitaan, ei romaanin tarkoitusta eikä kirjailijan silmien väriä.
    Moraalikriitikko on tietysti toista mieltä. Hän on löytävinään jokaisesta romaanista kirjailijan julistuksen… sen tai tämän asian tai ilmiön puolesta.
    Mutta miten muistelmiin tulisi suhtautua?
    Ei kai ole sivistynyttä ryhtyä ”kritisoimaan” kirjoittajan elämää, luonnetta, tehtyä ja tekemättä jätettyä? Ja jos ryhtyy, pitää olla aika varma oman elämänsä erinomaisuudesta. 
    Tietysti voi yrittää päästä perille muistelijan tekstin ja hänen kuvaamansa ihmisen yhteensopivuudesta. Mutta sekin on vaikeaa, jos muistelija, niin kuin Pekka Tarkka teoksessaan Onnen Pekka (Otava, 2018), toteaa jo lähtökohtanaan, että kirjoittajan yksityisyyden kuva on aina enemmän tai vähemmän fiktiota, taidepuhetta ja taideteos.
    Onko näin ollen olemassakaan ”parempia” ja ”huonompia” muistelmia?
    Vaikea sanoa, sillä kirjoitettu muistelu on ihminen itsessään eli riittävän ”hyvä” eikä lainkaan parempi, kunhan muistelija on kohtuullisen rehellinen ja pysyttelee ”tosiasioissa”.
    Huonomuistisia muistelijoita toki riittää. Me kaikki.


Pekka Tarkan (s. 4.12.1934) muistelmia pitää lukea tarkasti, sanan merkityksessä.
    Jo kirjan nimiösivu panee ajatuksen liikkeelle. Miksi teoksen nimenä on Onnen Pekka eikä Onnenpekka? Sanat kuulostavat synonyymiltä, mutta ilmeisesti Tarkan mielestä niillä on eri tarkoitus. Onnenpekka voi olla kuka tahansa, mutta Onnen Pekka on Pekka Tarkka.
    Toisekseen nimiösivulla kerrotaan, että Onnen Pekka on muistelmia, ei muistelmat. Tässä ei siis ole kaikki, vaan osa, jotakin sinne päin mutta ei niin etteikö monia asioita puuttuisi. Sanat tulee lukea tarkasti.
   Koska Tarkan muistelmissa avautuu kokonainen aikakausi, hän perustelee kirjan nimen sekä kollektiivisena tunteena että yksityisenä kokemuksena. Tarkka sanoo, että toisen maailmansodan jälkeinen aika, hänen aikansa, on kuin uudesti syntynyt belle époque, kaunis aika. Monilla ihmisillä, kenties enemmistöllä läntisessä maailmassa on mennyt hyvin: ollaan kaikki onnenpekkoja myös yhteen kirjoitettuna.
    Tarkka on papin poika Pispalasta.
    Helsingissä hän on asunut aikuisen elämänsä kantakaupungin eteläisissä osissa, siellä mihin aurinko paistaa (kuvaannollisesti, ei fyysisesti) useammin kuin lähiöiden takapihoille. Olisiko Tarkasta tullut onnen Pekka, jos sattuma olisi sijoittanut hänet Myllypuroon, Kontulaan tai Malmille?
    Kirjallisuusmies, toimittaja, tutkija – Tarkka on monessa mukana mutta kirjoista hän ei pääse eroon. Eikä halua päästä.


Onnen Pekan arkea. Teoksen kuvitusta.


Siihen kuvaan mikä minulle syntyi vuosien mittaan Pekka Tarkasta, Onnen Pekka luo jännittävän taustavalon. Yllätyn kun Tarkka kertoo poikasena lukeneensa samoja seikkailuromaaneja kuin minäkin luin. Olin ajatellut Tarkan kritiikkejä lukiessa, että hän pomppasi suoraan kehdosta tutti suussa ”vakavan kirjallisuuden” pariin.
    Sekin yllätti, että Tarkka on pitänyt autoista ja autoilusta. Ihan inhimillistä.
    Eräässä muistelmateoksen kuvassa Tarkka pyöräilee jäykässä pystyasennossa kuin julistaakseen mitä on. Vesa Karosen kanssa hän kävi lehdessään Helsingin Sanomissa humoristisen keskustelun oikeasta pyöräilyasennosta, pystypäin vai tangolla maaten, siinäpä vasta kysymys.
    Pystypäin näkee maailman, Tarkka ajattelee.
    Bonuksena on, että myös maailma näkee kuka tiellä polkee. Maailma näkee Pekka Tarkan.
    Vaikka Tarkka pikkupoikana luki seikkailukirjoja, aikuisena miehenä viihderomaanit eivät ole häntä kiinnostaneet. Oikeaan kirjallisuuteen siis kasvetaan, kehitytään ja aikuistutaan.
    Olen aikaisemmin kertonut, kuinka tapasin Tarkan etelähelsinkiläisessä ravintolassa. Matti Salo järjesti tapaamisen. Tarkka oli juuri julkaissut väitöskirjansa Joel Lehtosesta. Älylliseen small talkiin kykenemättömänä minä höpötin (provosoiden) Raymond Chandlerista Tarkan jutellessa vakavasta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä.
    Small talk on vaikeaa. Intellektuellien kanssa se on sitäkin vaikeampaa. Pitää olla tarkka mitä sanoo eikä kuitenkaan pysty.


Tarkka kirjoittaa hyvin.
    Tuohon lauseeseen ei kannata takertua. Mutta jotenkin Tarkan tyyliä pitäisi kuvailla. No, sanotaanpa sitten että Tarkka kirjoittaa täsmällisesti, hieman lakonisesti ja tunnepurkauksia vältellen. Siis aika viileästi, jopa kylmäverisesti. Silloin kun Tarkka asettelee lauseeseen adjektiivin, joskus jopa superlatiivin, tarkoitus käy selville koska kannanotto ponnahtaa tekstistä kuin vieteriukko, melkein pelästyttäen.
    Onnen Pekka on kahtalaisen kuvan liimaus yhdeksi.
    Toisaalla ovat Tarkan tekstit, joihin muistelmateos tukeutuu; yleisen kulttuurihistorian dokumenttina teos on ajan ja siinä vaikuttaneiden ihmisten kertomus ja hyvin objektiivinen, luulen. Sitten toisaalla ovat henkilökohtaiset tunnelmat, muistikuvat, yksityiselämä, joka kuvataan aika lailla behaviorisesti, koska Tarkka ei ole pitänyt päiväkirjaa, josta voisi nyt ammentaa sisäisen Pekan psykologian. Elämä on välillä hauskaa, toisinaan murheellista, mutta Tarkka ei yritä esittää, että muistaisi miltä hauskuus, onnen tunne tai murheen alho todella tuntuu, tai olisi tuntunut. Pekka rakastuu, Pekka juhlii, Pekka eroaa, Pekka hiihtää, Pekka pyöräilee… elämän merkkejä jää mutta ei sitä miltä se munaskuissa tuntui. 
    Voiko muistelmat kirjoittaa uuskriittisenä teoksena?
    Onnen Pekkaa lukiessa tuntuu, että kyllä voi, jos osaa. Ja Tarkka voi ja osaa. Hieman ironisesti sanoen: Onnen Pekka on merkittävä uuskriittinen ja behavioristinen muistelmateos.


Pekka teoksen liepeessä.


Onnen Pekassa kohdataan melkein kaikki sodan jälkeisen ajan kulttuurivaikuttajat, suuret ja pienet, laajakatseiset ja ahdasmieliset, pitkät ja pätkät.
    Pekka tuntee kaikki, on kaikkien kaveri ja tuttu, kirjoittaa arvosteluja, tekee tutkielmia ja kirjoja, osallistuu. Väitöskirjan laadusta en osaa sanoa. Se näyttää aikamoiselta sanojen pyörittelyltä, hyvin akateemista, huh. Mutta elämäkerta Pentti Saarikoskesta on maailmanluokan kirjallisuutta. Yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.
    Koska Tarkka työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, lehdellä ja sen kulttuuriosastolla on näyttävä rooli hänen elämässään. Muistelmista saa käsityksen, että Tarkka uudisti paikalleen jämähtäneen kulttuuriosaston 1980-luvulla. Ehkä, kenties. Ulkopuolisen on uskominen eikä kannata epäillä.
    Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvä pohdiskelu on Onnen Pekan parasta antia. Kiehtovaa. Melkein toivoisi, että Tarkka olisi kirjoittanut siitä enemmän. Pitkin linjaa Tarkka tuntuu olleen kulttuurielämän konformisti, joka aina jossakin kohtaa huomaa olevansa ”väärässä” porukassa. Hän ”paranee” Neuvostoliiton ymmärtämisestä vuosien mittaan, toipuu nopeasti uusvasemmistolaisuudesta sen kehkeytyessä taistolaisuudeksi, herää huomatessaan, että Hesarin kulttuuriosastoa viedään Heikki Hellmannin johdolla kohti anti-intellektualismia. Tarkka ei hyväksy Hellmanin ajatusta, että Hesarin kulttuuriosasto ei voisi olla intellektualismin suojaisa linnake. Tarkan mielestä on mahdollista tehdä ”laatulehteä massoille”.
    Vaikka Tarkka lopettaa muistelemisen 1980-luvun lopulle, siihen kun hän palasi kulttuuritoimituksen johdosta takaisin rivimieheksi ja ryhtyi tekemään elämäkertoja, olisi ollut hienoa kuulla epilogina hänen käsityksensä nykypäivän Hesarista. Onhan intellektualismin suojalinnake tuhoutunut median muutoksessa. Lehden kulttuuriosastossa kirjallisuudella ja kirjoilla on korkeintaan viittauksenomainen rooli; tyhjänpäiväiset popparihaastattelut vievät aukeamakaupalla tilaa eikä toimittajilta ilmeisesti odoteta muuta kuin oikeaa asennetta feminismin ja muiden aallon harjalle pärskyvien pisaroiden propagoimiseen.


Pekka Tarkan kaltaisia jyhkeitä kulttuurihahmoja ei enää tule eikä synny. 
    Vuodet vierivät virtana… kaikki muuttuu, eikä sille mitään mahda. Kuplia on liian monta, kukaan ei pysty puhkaisemaan kaikkia.
    Ollakseni kuitenkin myös (hieman) kriittinen, otan muutaman lainauksen Suomen Sosiaalidemokraatissa 38 vuotta sitten julkaisemastani arvostelusta, jossa kirjoitin Pekka Tarkan teoksesta Suomalaisia nykykirjailijoita (Tammi, 1980) otsikolla Tarkasti 100 kirjailijaa (SSd, 5.12.1980).
    Täydennän siis kuvaa Tarkasta lainaamalla kohtaamiamme menneisyyksiä. Mutta samaan syssyyn huomautan, että Tarkka on Onnen Pekassa myös ironinen itselle ja aidosti itsekriittinen. Hän ei kätke millään tavalla itseensä kohdistunutta arvostelua; että hän oli välillä ”Hesarin superkyylä” ja esimies joka puuttui kaikkeen ja jolla oli ”känisevä vääpelin ääni”.
    Kenties Tarkan itseironiset toteamukset selittävät, miksi hänen avioliittonsa tapasivat hajota. Jäikö jäljelle pystyasennossa polkeva mustasukkainen mies, jolla oli ”vääpelin” ote ja ”kyylän” katse läheisiinsä?
    ”Tarkka myöntää, että valikoima on subjektiivinen”, kirjoitin joulukuussa 1980 Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen kolmannesta laitoksesta. ”Melko hyvin kirjailijamme ovat silti teokseen päässeet. Paitsi ’viihdekirjailijat’, joita Tarkka hyljeksii. Huonoinkin vakava romaani on Tarkalle tärkeämpi kuin paras ’viihderomaani’.”
    Kirjoituksessani huomautin, että Tarkka kyllä hyväksyy viihdekirjallisuuden - ja lastenkirjallisuuden – kirjallisen harjoittelun välikappaleena, mutta ”jännäreiden tai lastenkirjojen kirjoittaminen ei kuitenkaan käy vakavasta kirjallisesta pyrkimyksestä”.
    Tunnustin 38 vuotta sitten, että Tarkan näppäriä pikku esseitä lukiessa tulee kateelliseksi: ”että joku todella saattaa kokopäivätyönä omistautua kirjojen lukemiseen”.
    ”Esteettihän Tarkka ei ole, mutta hyvin kirjallisuuspitoinen hänen maailmankuvansa kyllä on. Kaikki lähtee kirjoista, kaikki selittyy kirjoilla: kirjat selittyvät kirjoilla. Kärjistäen voi sanoa, että Tarkalle kirjallisuus on suljettu systeemi, joka ruokkii ja lisää itseään. Tässä systeemissä yksittäinen kirja ei ole merkki siitä, että ihmisellä on jotakin sanottavaa kanssaihmisille – ei, se vain on merkki siitä että kirjallisuudella on sanottavaa itselleen, että se puhuu itsekseen.”
    Tarkan kirjailijakuvaukset olivat päteviä, mutta minua epäilytti hänen metodinsa ja häiritsi helppous jolla ”Tarkka kokoaa palapelinsä” ja ihmettelin kaikkitietävää Tarkkaa joka sulki pois normaalimaailman. Kun Tarkka oli tietävinään, että Ulla-Leena Lundberg on Jörn Donnerin ohella Suomen eniten matkustaneita kirjailijoita, kysyin huolestuneena: ”Pitääkö tässä ihan ryhtyä pelkäämään kirjallisuudentutkijoita, joilla tuntuu olevan reseptorinsa myös linja-autoasemilla, rautateiden risteyskohdissa, satamissa ja lentokentillä?”
    Parhaimmillaan Tarkan teksti on kavalan ironista, myönsin.
    ”Ollessaan häijy Tarkka on sitä ihastuttavan ilkeästi, jos kohta teosta ylisummaan leimaa korostetun suopea ja ymmärtävä asenne kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Muuten ei voisikaan olla, sillä kirjat, erittäinkin Vakavat Romaanit ovat Tarkalle Tärkeintä maailmassa.”



torstai 22. marraskuuta 2018

Kyllä Siberia opettaa


[joo, joo]

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de la Serena sijaitsee Siberian eteläpuolella.


Joo, joo, huomenta vaan!
    Laulaa Vesterinen.
    ”Taas maailma hellii lapsiaan.”
    Onnelliset ovat onnellisia, muut muunlaisia, kaikki ihmisiä.
    Kyllä Siperia opettaa, sanotaan. Mutta mitä se opettaa?
    Nöyryyttäkö? Nöyrtymistä? Vai nöyryyttämistä?
    Kelpaisiko varsinkin politiikassa synonyymiksi kliseet ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” tai ”ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa”.
    Kenties politiikkapuheessa Siperiaan joutuminen tarkoittaa palaamista arkipäivään, joutumista vastuuseen sanomisistaan, sen ymmärtämistä että asiat eivät ole pelkästään vaikeita vaan melkein mahdottomia ratkaistavaksi.
    Maailma hellii lapsiaan, myös La Siberiassa.


Viime viikolla varhain tiistaiaamuna sumu peitti Tajo-joen jyrkät rannat. Oli luvattu kaunis päivä, mutta auton valot piti sytyttää heti Toledosta lähtiessä.
    Toledosta ajaa La Siberian piirikuntaan kolmisen tuntia. Matkaa on noin 200 kilometriä. Piirikunnan mutkaisilla ja mäkisillä teillä körötellään hiljakseen.
    La Siberia asettuu suunnilleen lounaaseen Madrista ja Toledosta katsoen. Maakunnassa asuu 20 000 ihmistä. Asumistiheys on 7,4 asukasta neliökilometrillä. Suomessa on kaksi harvempaan asuttua maakuntaa. Mutta La Siberiassa sijaitsee viisi suurta tekoallasta, joissa on 12 % Espanjan vesivaroista. Vaikka ihmisiä on harvassa, yli kymmenen prosenttia Espanjan hunajasadosta saadaan Siberiasta.
    Olot Siberiassa ovat leppoisammat kuin pohjoisen Siperiassa. Extremaduran Siberiassa eivät sudet ulvo eivätkä hirvet ammu. Mutta järvillä piisaa lintuja. Lammaslaumat tien vieressä paljastavat, että ihminen on läsnä, vaikka ei näkyvissä.
    Kun sumu hälveni, Siberian kummut, jyrkät rinteet ja laajat vedet paistattelivat syysauringossa. Vesi oli turkoosia, ilma leppeää.


Kyösti Salovaara, 2018.
Tie Siberiaan kiertelee sumuisten laaksojen reunamailla.


Ihminen askartelee ajatustensa parissa.
    Maailman ongelmat ovat suuria ja vaikeita. Pieneen takertuminen käy helpommin kuin suureen. Jos et ole kunnolla, saat mennä Siperiaan tai Siberiaan häpeämään. Jos et ajattele niin me muut, kyllä Siberia opettaa.
    Helsingin Sanomista silmiin sattui kaksi hätkähdyttävää tutkimusta. Tarkemmin ajatellen ne eivät hätkähdytä, mutta… joo, joo, päivää vaan.
    Toisessa tutkimuksessa todettiin, että yhteiskunnallinen vauraus ja tasa-arvo johtavat esimerkiksi sukupuolten erilaistumiseen. Yllättävä paradoksi on helppo selittää. Kun vauraus lisääntyy, ihmisillä, yksilöillä on enemmän vapauksia: voi tehdä valintoja joihin vauraus ja tasa-arvo antaa mahdollisuuksia. Naiset ja miehet saavat ja voivat valita mitä haluavat. Köyhissä oloissa asenteiden polut merkataan etukäteen.
    Kovempia tuloksia saatiin, tämä Heikki Aittokosken kertomana, tutkimuksessa jossa moraalikoneella mitattiin ihmisten asenteita kysymällä, kuka pitää vaaran uhatessa - vaikkapa robottiauton ajaessa päälle – pelastaa.
    Kävi ilmi, että miljoonat ihmiset eivät ajattele tasa-arvoa valitessaan pelastettavia. Ihmisten mielestä kansalaiset, näiden elämät,  eivät ole tasa-arvoisia, vaikka juhlapuheessa moni liputtaa tasa-arvon ihannetta.
    Tutkimuksen mukaan äiti lapsineen pitää pelastaa ensin, sitten tyttö ja poika ja raskaana oleva nainen. Viimeksi pelastetaan, jos aikaa jää, kissat, koirat, rikolliset, vanhat miehet ja vanhat naiset.
    Tasa-arvosta puhuvat eivät ilmeisesti tiedä mitä tasa-arvo on. Tiukan paikan tullen ihminen paljastuu biologiskollektiivisen lajinsa edustajaksi, eikä juuri lainkaan humaanin kulttuurilajin yksilöksi. Biologia rulettaa humanismin. Ihmisten elämällä on erilainen arvo.
    Kyllä Siperia opettaa!


Onko tasa-arvolla sitten arvoa sinänsä?
    Ruurik Holm pohti tätä monipuolisesti teoksessaan Yksilönvapaus (Into, 2017). ”Täsmentymättömästä tasa-arvon vaatimuksesta seuraa kysymys”, Holm kirjoitti, ”pitääkö ihmisten mahdollisuuksia rajoittaa siitä syystä, että kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia?”
    Ja voi esittää näinkin kovan, julmalta kuulostavan kysymyksen, johon tulisi saada looginen vastaus: ”Jos osalla ihmisistä on kaksi silmää ja muilla vain yksi, pitääkö kaksisilmäisiltä poistaa toinen silmä, jos oletettaisiin, että silmän poistaminen on täysin kivutonta ja terveydellisesti haitatonta?”
    Eikö vastaus kysymykseen ole selvä. Ei kai kukaan halua vammauttaa terveitä ihmisiä, jotta kaikki olisivat puutteidensa suhteen tasa-arvoisia?
    Mutta miksi vanhus työnnetään auton alle mieluummin kuin lastenrattaita työntävä äiti? Saako elämän arvon mitata sen kollektiivisella hyödyllä? Jos vastaus kuuluu, että lapsesta on pidemmän päälle enemmän hyötyä yhteiskunnalle kuin vanhuksesta, meillä on käsissämme tasa-arvon käsitteeseen liittyvä vakava probleema. 
    Tämä tarkoittaa, että emme osaa itse asiassa määritellä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan, paitsi hyvin karkealla ja täsmentymättömällä tavalla.


Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de Orellana y Sierra de Pela.
Töyhtöhyyppien "talviasunto".


Muutama päivä sitten Ronja Salmi kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa, että hänellä on henkilökohtainen ongelma: marraskuun mustasta Suomesta pitää paeta aurinkoon, mutta se edellyttää lentämistä, päästöjä siis.
    Tähän muuan oululainen, kaiken tietävä opettaja vastasi, että kenenkään kaamosapeus ei parane etelän auringossa. Opettajan mielestä kenenkään ei kannata matkustaa, koska hän ei itsekään matkusta vaan tyytyy ulkoilemaan hämärässä Suomessa ja istuskelemaan lenkin jälkeen takkatulen lämmössä.
    Tasa-arvon kannalta kumpikaan ei ollut oikeammassa eikä vääremmässä: vaurauden ja tasa-arvon yhteiskunnassa yksilöillä on mahdollisuus (oikeus) valita polkunsa. Minäkin istuisin mielelläni takkatulen loimussa, jos minulla olisi varaa asuntoon, johon mahtuu takka enkä välittäisi hiukkaspäästöistä klapin pätkääkään.
    Mutta tasa-arvon kannalta opettajan asenne on ongelmallinen, melkein vaarallinen. Hän ilmeisesti puhkoisi ihmisiltä toisen silmän, jos ympärillä olisi paljon yksisilmäisiä kansalaisia – siis toteuttaakseen kuvittelemaansa tasa-arvoa.
    Opettajan asenne on Suomessa yleinen, melkein vallitseva. En osaa sanoa, onko näin kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa. On siis luotu vauras, tasa-arvon mahdollistava yhteiskunta, jossa erilaisuus (tasa-arvon mahdollisuuden toteuttaminen) kuitenkin koetaan tasa-arvolle vastakkaisena ilmiönä.
    Kyllä Siperia opettaa… ja varsinkin jos jokainen meistä puetaan samanlaisiin pöksyihin ja päähän pistetään samanlainen pipo, jossa lukee: Hyvä Suomi!


Joo, joo, päivää vaan! Taas maailma hellii lapsiaan.”
    Ja niin La Siberiassa sumu haihtui mäkien rinteiltä ja järvien päältä ja aurinko paistoi. Erään järven rantaniityllä tepasteli satoja töyhtöhyyppiä. Kenties ne olivat suomalaisia lintuja talviresidenssissään. Ehkä ne miettivät, olisiko sittenkin kannattanut jäädä jäätyvien järvien turvalliseen kotimaahan.
    Minä en tiedä mitä töyhtöhyyppä ajattelee.
    Askartelen pienempien kysymysten parissa.
    Joo, joo, päivää vaan!


Kyösti Salovaara, 2018.
La Serena on Espanjan suurin  tekoallas ja yksi
Euroopan suurimmista. Siinä on 6 % Espanjan vesivaroista.

torstai 15. marraskuuta 2018

Mustapukuinen mies


[kentän laidalla]

Kyösti Salovaara, 10.11.2018.
Diego Simeone (toinen oikealta) antaa ohjeita kolmannen maalin jälkeen!



Nimet nimiä, ihmiset ihmisiä.
    Orwell. Welles. Hemingway. Dos Passos. Puskas. Cruyff. Messi. Zidane. Bale. Benzema. Griezmann. Ronaldo. Mourinho. Kroos. Alves. Courtois. Marcelo.
    Diego Simeone, Buenos Airesissa v. 1970 syntynyt, mustiin pukeutuva Atlético de Madridin valmentaja, entinen raivokas keskikenttäpelaaja, hyppii kentän laidalla kuin myrkkyhämäkin pistämänä. Ollakseen johdonmukainen Simeone kietoo kaulaansa myös mustan kravatin.
    Ulkomaalaisia Espanjassa, kulttuurihenkilöitä, jalkapalloilijoita, valmentajia.
    Puskas pakeni Unkarin totalitääristä komentoa 1950-luvulla päätyäkseen Francon ”diktatuuriin” pelaamaan Real Madridissa. Samaan aikaan monet espanjalaiset taiteilijat pakenivat Espanjasta muualle Eurooppaan.
    Tänään LaLiga vetää parhaita pelaajia ja valmentajia Espanjaan. Se on melkein yhtä kovatasoinen kuin Valioliiga Englannissa. Jotkut sanovat, että LaLiga on tällä hetkellä Valioliigaa kilpailullisempi, enemmän tasaväkisiä pelejä. Yllätyksien mahdollisuudet.
    Kentän reunalla kohisee. Samaan aikaan setelit kahisevat viheriöillä eri puolilla Eurooppaa. Kuihduttaako Brexit Englannin jalkapallovetovoiman? 
    Kenties – en ole ennustaja.


Lauantai-iltana täpötäysi metrojuna linjalla 7 kohti Wanda Metropolitanoa, Atléticon kotikenttää. Vastustaja Athletic tulee Baskimaalta Bilbaosta. Madridilaiset taistelevat kärkipaikasta, baskit tippumista vastaan.
    Junassa kohisee ja kihisee. Naurua, huutoa, vilkasta puhetta.
    Kaarteet heiluttavat seisojia, välipysäkit kiihottavat odotusta.
    Kun juna pysähtyy Wanda Metropolitanon asemalla, junanvaunussa kohahtaa kuin mahtava kuiskaus; jostakin kuuluu taputusta, aivan kuin aikoinaan Finnairin koneen laskeutuessa lomakohteeseen.
    Wanda Metropolitanon asemalla on neljä raidetta, joilla voidaan yhtä aikaa ”lastata” futiskatsojia pelin päätyttyä ja pystytään viemään 30 000 katsojaa tunnissa kotiin.
    Mutta tuntikin on pitkä aika odottaa kotiinpääsyä.
    Lauantai-ilta tummenee, pilvet liukuvat matalalla, sateen uhka.
    Stadionilla valojen hehku, odotuksen huuma. Olutta ja limsaa tarjolla, ei prosentteja.


Ensimmäisellä puoliajalla sitkeää vääntöä. Kotijoukkue vaikuttaa haluttomalta. Ehkä viikolla voitettu Mestareiden liigan peli tuntuu… jos ei jaloissa niin mielessä.
    Baskit yrittävät hyökätä monelta suunnalta. He vaikuttavat vikkeliltä, nopsajalkaisilta ja ahkerilta. Mielikuvitusta enemmän kuin kotijoukkueella.
    Atléticon tähdet juoksentelevat kentällä kuin huvikseen. Diego Costa soittaa suutaan ja saa varoituksen. Ei pääsee palloon kiinni lainkaan. Maailmanmestari Antoine Griezmann häärii laajalla alueella, mutta moittii enemmän kanssapelaajiaan kuin saa tarkkoja läpisyöttöjä perille.
    Bilbao tekee maalin. Kotijoukkueen torkut päättyvät.
    Keskinkertaista jalkapalloa, ei muuta. Kannattiko maksaa melkein eturiviin? No, stadionilla on hulppea meininki, laulu raikaa, liput liehuvat, rummut pärisevät – tämmöistä on istua 60 000 kanssaistujan seurassa. Kokemus vailla vertaa.
    Eikä kotikatsomo anna periksi. Vamos! Vamos!


Kyösti Salovaara, 10.11.2018.
Griezmann, numero 7, ei pelituulella lauantaina.


Simeone vaihtaa Costan pois puoliajalla. Vaihtoja seuraa.
Atlético tasoittaa. Katsomo villiintyy. Mutta se hiljennetään heti kohta: vierasjoukkue karkaa 2-1 johtoon. Simeone heiluu rajan pinnassa kuin heinämies.
    Simeone on tehnyt kaikki sallitut pelaajavaihdot. Yrittäessään estää Athleticin maalihyökkäyksen, uruguaylainen puolustaja Diego Godín loukkaantuu. Simeone komentaa hänet hyökkääjäksi, pienikin kiusa on kiusa.
    Sade alkaa, tihku putoaa viuhkana stadionin soikean katon reunoilta kuin jättiläisen kyyneleet.
    Nyt peli muuttuu eeppiseksi, draaman kaaria venytetään ja vieritetään. Simeone hyppii pitkässä mustassa päällystakissaan, kansa huutaa ja metelöi, rummut paukkuvat, laulu raikuu lentokentälle asti.
    Draamassa on monta sankaria, roistoja tarvitaan.
    Tuomari saa kansan vihan, pelaajat keräävät keltaisia kortteja.
    Kotijoukkue tasoittaa, peli näyttää ratkenneen.
    Simeone huutaa ohjeita pelaajilleen, tuomareille, katsomolle, taivaan herroile. Tuomari ryntää rajaviivalle ja nostaa keltaisen kortin Simeonelle.
    Mutta sitten rivistä nousee sankarien sankari: Godín puskee loukkaantumisestaan huolimatta voittomaalin lisäajalla. Ensi maali hylätään paitsiona. Sitten VAR-tuomarit kertovat, että maalin voi hyväksyä. Katsomo repeää. Pois vaihdettu Correa juoksee kentälle takki levällään. Tuomari antaa hänellekin varoituksen. Liput liehuvat, rummut pärisevät, Atléticon marssilaulu raikaa katsomon reunoja kiertäen kuin 10 boforin myrskytuuli.
    Tuomari jää baskipelaajien piirittämäksi, joku saa punaisen kortin. Kansa ulos, pelaajat sisälle. Voiton huuma, tappion katkera kalkki. Kotimatka Baskimaahan kyyneleitä niellen.
    Jälkeenpäin Simeone sanoo: ”Uskon että jalkapallolla on tyyleistä ja muodoista riippumatta tunteellinen puolensa.”
    Tunteellinen puolensa!

Kyösti Salovaara, 10.11.2018.
Kulmapotku.


Iloinen katsomo purkautuu ulos tihkusateeseen. Osa syöksyy metroasemalle ”tappelemaan” paikasta junanvaunuun. Osa lähtee kävelemään hiekkaisia, sateen sotkemia mutapolkuja, sillä stadionin ympäristö on vielä kesken, rakentamista odottavaa.
    Pää kyyryssä, hartiat korkealla, villapaita kastuu, tuoksuu eläimeltä - vai onko se eläimellisyyden alkutuoksu, jotakin tuolla stadionin sydämessä haistettua?
    Hulluilta päiviltä ostettuja nahkakenkiä säälittää. Mutta sääli on tänään heikkoutta!
    Eeppisessä tarinassa on sankarinsa, suuret ja pienet. Niin kuin Raúl García, Pamplonassa syntynyt Bilbaon baskipelaaja. Kun hänet vaihdetaan kentälle, kansa taputtaa, koska García on pelannut pitkään myös Atléticossa. Katsomon tunteita ei arvaa etukäteen. Katsomo on oikullinen eläin, joskus hellyttävän ymmärtävä, toisinaan raivostuttavan puolueellinen.
    Aikoja sitten Kotkassa haukuttiin huonoa tuomaria puusilmäksi. Wanda Metropolitanolla sekin ilmaisu saattaisi kuulostaa sivistyneeltä.
    Miksi Diego Simeone hyppii ja raivoaa, innostaa ja masentaa kentän laidalla? Onko hän kuin pähkähullu kapellimestari, jonka orkesteri soittaa mitä sattuu ja joka yrittää keppiä raivoisasti heiluttamalla saada joukkueensa kuriin ja noudattamaan valmentajan pelisuunnitelmaa?
    Katsoja ei voi tietää mitä Simeonen päässä kulkee. Tunteita taatusti mutta entä ajatus?
    Lauantaina Simeone teki oikeat vaihdot oikeaan aikaan. Hieman laiskasti pelanneen Griezmannin rinnalla muu keskikenttä otti pelin haltuunsa. Sankariksi noussut Godín kiitteli valmentajansa ideaa: kiusa se on pienikin kiusa. Varsinkin kun jalkansa loukannut puolustaja tekee voittomaalin pelin viimeisillä minuuteilla.
    Tihkusade lakkaa.
    Yöllä tähdet tuikkivat Madridin taivaalla.


Kyösti Salovaara, 10.11.2018.
Wanda Metropolitano maalin jälkeen.