Tarkan sanan paikka

[kirjapuhetta ja elämää]

Onnen Pekka - takakansi.
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.

Kun kirjoittaa arvostelun jostakin romaanista, ei tarvitse ajatella romaanin kirjoittajaa. Ei hänen aikeitaan, ei romaanin tarkoitusta eikä kirjailijan silmien väriä.

    Moraalikriitikko on tietysti toista mieltä. Hän on löytävinään jokaisesta romaanista kirjailijan julistuksen… sen tai tämän asian tai ilmiön puolesta.

    Mutta miten muistelmiin tulisi suhtautua?

    Ei kai ole sivistynyttä ryhtyä ”kritisoimaan” kirjoittajan elämää, luonnetta, tehtyä ja tekemättä jätettyä? Ja jos ryhtyy, pitää olla aika varma oman elämänsä erinomaisuudesta. 

    Tietysti voi yrittää päästä perille muistelijan tekstin ja hänen kuvaamansa ihmisen yhteensopivuudesta. Mutta sekin on vaikeaa, jos muistelija, niin kuin Pekka Tarkka teoksessaan Onnen Pekka (Otava, 2018), toteaa jo lähtökohtanaan, että kirjoittajan yksityisyyden kuva on aina enemmän tai vähemmän fiktiota, taidepuhetta ja taideteos.

    Onko näin ollen olemassakaan ”parempia” ja ”huonompia” muistelmia?

    Vaikea sanoa, sillä kirjoitettu muistelu on ihminen itsessään eli riittävän ”hyvä” eikä lainkaan parempi, kunhan muistelija on kohtuullisen rehellinen ja pysyttelee ”tosiasioissa”.

    Huonomuistisia muistelijoita toki riittää. Me kaikki.

Pekka Tarkan (s. 4.12.1934) muistelmia pitää lukea tarkasti, sanan merkityksessä.

    Jo kirjan nimiösivu panee ajatuksen liikkeelle. Miksi teoksen nimenä on Onnen Pekka eikä Onnenpekka? Sanat kuulostavat synonyymiltä, mutta ilmeisesti Tarkan mielestä niillä on eri tarkoitus. Onnenpekka voi olla kuka tahansa, mutta Onnen Pekka on Pekka Tarkka.

    Toisekseen nimiösivulla kerrotaan, että Onnen Pekka on muistelmia, ei muistelmat. Tässä ei siis ole kaikki, vaan osa, jotakin sinne päin mutta ei niin etteikö monia asioita puuttuisi. Sanat tulee lukea tarkasti.

   Koska Tarkan muistelmissa avautuu kokonainen aikakausi, hän perustelee kirjan nimen sekä kollektiivisena tunteena että yksityisenä kokemuksena. Tarkka sanoo, että toisen maailmansodan jälkeinen aika, hänen aikansa, on kuin uudesti syntynyt belle époque, kaunis aika. Monilla ihmisillä, kenties enemmistöllä läntisessä maailmassa on mennyt hyvin: ollaan kaikki onnenpekkoja myös yhteen kirjoitettuna.

    Tarkka on papin poika Pispalasta.

    Helsingissä hän on asunut aikuisen elämänsä kantakaupungin eteläisissä osissa, siellä mihin aurinko paistaa (kuvaannollisesti, ei fyysisesti) useammin kuin lähiöiden takapihoille. Olisiko Tarkasta tullut onnen Pekka, jos sattuma olisi sijoittanut hänet Myllypuroon, Kontulaan tai Malmille?

    Kirjallisuusmies, toimittaja, tutkija – Tarkka on monessa mukana mutta kirjoista hän ei pääse eroon. Eikä halua päästä.

Onnen Pekan arkea. Teoksen kuvitusta.

Siihen kuvaan mikä minulle syntyi vuosien mittaan Pekka Tarkasta, Onnen Pekka luo jännittävän taustavalon. Yllätyn kun Tarkka kertoo poikasena lukeneensa samoja seikkailuromaaneja kuin minäkin luin. Olin ajatellut Tarkan kritiikkejä lukiessa, että hän pomppasi suoraan kehdosta tutti suussa ”vakavan kirjallisuuden” pariin.

    Sekin yllätti, että Tarkka on pitänyt autoista ja autoilusta. Ihan inhimillistä.

    Eräässä muistelmateoksen kuvassa Tarkka pyöräilee jäykässä pystyasennossa kuin julistaakseen mitä on. Vesa Karosen kanssa hän kävi lehdessään Helsingin Sanomissa humoristisen keskustelun oikeasta pyöräilyasennosta, pystypäin vai tangolla maaten, siinäpä vasta kysymys.

    Pystypäin näkee maailman, Tarkka ajattelee.

    Bonuksena on, että myös maailma näkee kuka tiellä polkee. Maailma näkee Pekka Tarkan.

    Vaikka Tarkka pikkupoikana luki seikkailukirjoja, aikuisena miehenä viihderomaanit eivät ole häntä kiinnostaneet. Oikeaan kirjallisuuteen siis kasvetaan, kehitytään ja aikuistutaan.

    Olen aikaisemmin kertonut, kuinka tapasin Tarkan etelähelsinkiläisessä ravintolassa. Matti Salo järjesti tapaamisen. Tarkka oli juuri julkaissut väitöskirjansa Joel Lehtosesta. Älylliseen small talkiin kykenemättömänä minä höpötin (provosoiden) Raymond Chandlerista Tarkan jutellessa vakavasta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä.

    Small talk on vaikeaa. Intellektuellien kanssa se on sitäkin vaikeampaa. Pitää olla tarkka mitä sanoo eikä kuitenkaan pysty.

Tarkka kirjoittaa hyvin.

    Tuohon lauseeseen ei kannata takertua. Mutta jotenkin Tarkan tyyliä pitäisi kuvailla. No, sanotaanpa sitten että Tarkka kirjoittaa täsmällisesti, hieman lakonisesti ja tunnepurkauksia vältellen. Siis aika viileästi, jopa kylmäverisesti. Silloin kun Tarkka asettelee lauseeseen adjektiivin, joskus jopa superlatiivin, tarkoitus käy selville koska kannanotto ponnahtaa tekstistä kuin vieteriukko, melkein pelästyttäen.

    Onnen Pekka on kahtalaisen kuvan liimaus yhdeksi.

    Toisaalla ovat Tarkan tekstit, joihin muistelmateos tukeutuu; yleisen kulttuurihistorian dokumenttina teos on ajan ja siinä vaikuttaneiden ihmisten kertomus ja hyvin objektiivinen, luulen. Sitten toisaalla ovat henkilökohtaiset tunnelmat, muistikuvat, yksityiselämä, joka kuvataan aika lailla behaviorisesti, koska Tarkka ei ole pitänyt päiväkirjaa, josta voisi nyt ammentaa sisäisen Pekan psykologian. Elämä on välillä hauskaa, toisinaan murheellista, mutta Tarkka ei yritä esittää, että muistaisi miltä hauskuus, onnen tunne tai murheen alho todella tuntuu, tai olisi tuntunut. Pekka rakastuu, Pekka juhlii, Pekka eroaa, Pekka hiihtää, Pekka pyöräilee… elämän merkkejä jää mutta ei sitä miltä se munaskuissa tuntui. 

    Voiko muistelmat kirjoittaa uuskriittisenä teoksena?

    Onnen Pekkaa lukiessa tuntuu, että kyllä voi, jos osaa. Ja Tarkka voi ja osaa. Hieman ironisesti sanoen: Onnen Pekka on merkittävä uuskriittinen ja behavioristinen muistelmateos.

Pekka teoksen liepeessä.

Onnen Pekassa kohdataan melkein kaikki sodan jälkeisen ajan kulttuurivaikuttajat, suuret ja pienet, laajakatseiset ja ahdasmieliset, pitkät ja pätkät.
    Pekka tuntee kaikki, on kaikkien kaveri ja tuttu, kirjoittaa arvosteluja, tekee tutkielmia ja kirjoja, osallistuu. Väitöskirjan laadusta en osaa sanoa. Se näyttää aikamoiselta sanojen pyörittelyltä, hyvin akateemista, huh. Mutta elämäkerta Pentti Saarikoskesta on maailmanluokan kirjallisuutta. Yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.

    Koska Tarkka työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, lehdellä ja sen kulttuuriosastolla on näyttävä rooli hänen elämässään. Muistelmista saa käsityksen, että Tarkka uudisti paikalleen jämähtäneen kulttuuriosaston 1980-luvulla. Ehkä, kenties. Ulkopuolisen on uskominen eikä kannata epäillä.

    Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvä pohdiskelu on Onnen Pekan parasta antia. Kiehtovaa. Melkein toivoisi, että Tarkka olisi kirjoittanut siitä enemmän. Pitkin linjaa Tarkka tuntuu olleen kulttuurielämän konformisti, joka aina jossakin kohtaa huomaa olevansa ”väärässä” porukassa. Hän ”paranee” Neuvostoliiton ymmärtämisestä vuosien mittaan, toipuu nopeasti uusvasemmistolaisuudesta sen kehkeytyessä taistolaisuudeksi, herää huomatessaan, että Hesarin kulttuuriosastoa viedään Heikki Hellmannin johdolla kohti anti-intellektualismia. Tarkka ei hyväksy Hellmanin ajatusta, että Hesarin kulttuuriosasto ei voisi olla intellektualismin suojaisa linnake. Tarkan mielestä on mahdollista tehdä ”laatulehteä massoille”.

    Vaikka Tarkka lopettaa muistelemisen 1980-luvun lopulle, siihen kun hän palasi kulttuuritoimituksen johdosta takaisin rivimieheksi ja ryhtyi tekemään elämäkertoja, olisi ollut hienoa kuulla epilogina hänen käsityksensä nykypäivän Hesarista. Onhan intellektualismin suojalinnake tuhoutunut median muutoksessa. Lehden kulttuuriosastossa kirjallisuudella ja kirjoilla on korkeintaan viittauksenomainen rooli; tyhjänpäiväiset popparihaastattelut vievät aukeamakaupalla tilaa eikä toimittajilta ilmeisesti odoteta muuta kuin oikeaa asennetta feminismin ja muiden aallon harjalle pärskyvien pisaroiden propagoimiseen.

Pekka Tarkan kaltaisia jyhkeitä kulttuurihahmoja ei enää tule eikä synny. 

    Vuodet vierivät virtana… kaikki muuttuu, eikä sille mitään mahda. Kuplia on liian monta, kukaan ei pysty puhkaisemaan kaikkia.

    Ollakseni kuitenkin myös (hieman) kriittinen, otan muutaman lainauksen Suomen Sosiaalidemokraatissa 38 vuotta sitten julkaisemastani arvostelusta, jossa kirjoitin Pekka Tarkan teoksesta Suomalaisia nykykirjailijoita (Tammi, 1980) otsikolla Tarkasti 100 kirjailijaa (SSd, 5.12.1980).

    Täydennän siis kuvaa Tarkasta lainaamalla kohtaamiamme menneisyyksiä. Mutta samaan syssyyn huomautan, että Tarkka on Onnen Pekassa myös ironinen itselle ja aidosti itsekriittinen. Hän ei kätke millään tavalla itseensä kohdistunutta arvostelua; että hän oli välillä ”Hesarin superkyylä” ja esimies joka puuttui kaikkeen ja jolla oli ”känisevä vääpelin ääni”.

    Kenties Tarkan itseironiset toteamukset selittävät, miksi hänen avioliittonsa tapasivat hajota. Jäikö jäljelle pystyasennossa polkeva mustasukkainen mies, jolla oli ”vääpelin” ote ja ”kyylän” katse läheisiinsä?

    ”Tarkka myöntää, että valikoima on subjektiivinen”, kirjoitin joulukuussa 1980 Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen kolmannesta laitoksesta. ”Melko hyvin kirjailijamme ovat silti teokseen päässeet. Paitsi ’viihdekirjailijat’, joita Tarkka hyljeksii. Huonoinkin vakava romaani on Tarkalle tärkeämpi kuin paras ’viihderomaani’.”

    Kirjoituksessani huomautin, että Tarkka kyllä hyväksyy viihdekirjallisuuden - ja lastenkirjallisuuden – kirjallisen harjoittelun välikappaleena, mutta ”jännäreiden tai lastenkirjojen kirjoittaminen ei kuitenkaan käy vakavasta kirjallisesta pyrkimyksestä”.

    Tunnustin 38 vuotta sitten, että Tarkan näppäriä pikku esseitä lukiessa tulee kateelliseksi: ”että joku todella saattaa kokopäivätyönä omistautua kirjojen lukemiseen”.

    ”Esteettihän Tarkka ei ole, mutta hyvin kirjallisuuspitoinen hänen maailmankuvansa kyllä on. Kaikki lähtee kirjoista, kaikki selittyy kirjoilla: kirjat selittyvät kirjoilla. Kärjistäen voi sanoa, että Tarkalle kirjallisuus on suljettu systeemi, joka ruokkii ja lisää itseään. Tässä systeemissä yksittäinen kirja ei ole merkki siitä, että ihmisellä on jotakin sanottavaa kanssaihmisille – ei, se vain on merkki siitä että kirjallisuudella on sanottavaa itselleen, että se puhuu itsekseen.”

    Tarkan kirjailijakuvaukset olivat päteviä, mutta minua epäilytti hänen metodinsa ja häiritsi helppous jolla ”Tarkka kokoaa palapelinsä” ja ihmettelin kaikkitietävää Tarkkaa joka sulki pois normaalimaailman. Kun Tarkka oli tietävinään, että Ulla-Leena Lundberg on Jörn Donnerin ohella Suomen eniten matkustaneita kirjailijoita, kysyin huolestuneena: ”Pitääkö tässä ihan ryhtyä pelkäämään kirjallisuudentutkijoita, joilla tuntuu olevan reseptorinsa myös linja-autoasemilla, rautateiden risteyskohdissa, satamissa ja lentokentillä?”

    Parhaimmillaan Tarkan teksti on kavalan ironista, myönsin.

    ”Ollessaan häijy Tarkka on sitä ihastuttavan ilkeästi, jos kohta teosta ylisummaan leimaa korostetun suopea ja ymmärtävä asenne kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Muuten ei voisikaan olla, sillä kirjat, erittäinkin Vakavat Romaanit ovat Tarkalle Tärkeintä maailmassa.”