Hämärää Suomea

 [tiiraillessa]

Kyösti Salovaara, 2020.
Tuleeko "palomies" jonakin päivänä polttamaan
kotihyllyni paperille painetut kirjat? 

Niin, minä olen nykyhetkeä. Eniten minua ihmetyttää tällä hetkellä se, etten voi mennä pitemmälle. Olen kuin loppuiäkseen vankilaan tuomittu ihminen – hänellä on kaikki läsnä. Mutta olen myös kuin ihminen, joka tietää, että huomispäivä on samanlainen kuin tämä ja kaikki muutkin päivät sen jälkeen. Sillä kun ihminen tiedostaa nykyhetkensä, se merkitsee, ettei hän voi odottaa enää mitään. Jos on olemassa maisemia, jotka ovat kuin sieluntila, ne ovat maisemista kaikkein moukkamaisempia.

    - Albert Camus: Djemilan tuuli. Teoksessa Kapinoiva ihminen.

”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huonessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

    - Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.

Tiedättekö että kirjoissa on muskottipähkinän tai jonkin vieraan mausteen aromia? Kun oli poika rakastin niiden tuoksuja. Herra Jumala sentään, yhteen aikaan oli paljon ihania kirjoja, mutta nyt olemme hävittäneet ne. Faber käänteli sivuja. - Herra Montag, tässä näette pelkurin. Kauan sitten minä näin miten asiat alkoivat kehittyä. Minä en sanonut sanaakaan. Minä olen niitä viattomia, jotka olisivat voineet avata suunsa silloin, kun kukaan ei ottanut kuullakseen mitä ’syylliset’ sanoivat, mutta minä pysyin hiljaa ja sitten minustakin tuli syyllinen. Ja sitten kun kirjojen polttaminen annettiin palomiesten huoleksi, minä murahdin pari kertaa ja vaikenin sitten visusti, sillä kukaan muu ei murissut tai huutanut minun mukanani silloin. Nyt se on myöhäistä. Faber sulki raamatun.

    - Ray Bradbury: Fahrenheit 451.

Hämärä. Vallitsee ympärillä. Lumen rippeitä ruohikossa.

    Päivä on minuutin pidempi kuin maanantaina.

    Silloin talvipäivä seisahtui. Pimeneminen lopahti.

    Hämärässä kaikki kissat ovat harmaita. Paitsi ne jotka hiipivät otsalamppu kallossaan.

    Sytytän kynttilän.

    Tiirailen.

Älymystö. Jostakin syystä taiteilijoiden ajatellaan kuuluvan älymystöön de facto.

    Miksiköhän?

    Alkuvuodesta kirjoitin arvostelun ruotsalaisen Anna Ekbergin hieman iljettävästä dekkarista Kadotettu nainen. Ekberg on kahden mieskirjailijan nimimerkki. Epäilen että he pukeuvat hameeseen, koska nordic crimessä naiskirjailijat myyvät paremmin kuin miehet.

    Käänteistä emasipaatiotako?

    Ranskalainen kirjailija ja feministi Amantine-Lucile-Aurore Dupin ryhtyi käyttämään 1800-luvulla kirjailijanimeä George Sand, koska miehen oli helpompi saada kirjoja julkisuuteen kuin naisen. Ehkä ”miehenä” oli myös helpompi kapinoida.

    Syksyllä 2016 kirjoitin arvostelun Max Seeckin esikoisromaanista Hammurabin enkelit. Lopetin arvostelun näin: ”On kiinnostavaa nähdä, palaako Seeck tulevissa kirjoissaan, jos sellaisia ilmestyy, problemaattiseen päähenkilöönsä.”

    Kirjoja on ilmestynyt, mutta viimeisissä Seeck on vaihtanut miespäähenkilönsä naiseksi. Yle kertoo, että ”Seeck vaihtoi päähenkilönsä naiseksi, koska uskoi sen kiinnostavan lukijoita enemmän.”

    ”Älymystön” opportunismilla ei ole rajaa.

    ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienemmäksi kärpäsenpaskaksi ihminen kutistuu mielikuvissani luonnon rinnalla. Kukaan minun ikäiseni ei voi olla ylpeä tästä maailmasta, jonka jätämme lapsenlapsillemme. Taide on pelastus”, sanoi näytelmäkirjailija Sirkku Peltola Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa.

    Mitä taide pelastaa? Eikö Peltola jätä lapsenlapsille rippeitäkään tästä hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa hän itse nauttii mukavasta elämästä ja jossa taide on eräänlaista kerskakulutusta? Minä ainakin olen ylpeä modernista hyvinvointivaltiosta.

    Ovatkohan taiteilijat todellakin älymystöä, de facto?

Kirjan kustantaja Erkki Vala julkaisi
1930-luvulla otteita Shvejkistä
Tulenkantajat-lehdessä ja
 tuomittiin sen takia jumalanpilkasta.

Nationalistin sapuska. Söin viime sunnuntaina porsaanposkia. Ne valmistetaan hauduttamalla poskia pari tuntia punaviinissä siihen lisättyjen sipulien, porkkanoiden ja tomaattimurskan kera.

    Resepti on kotoinen, mutta porsaanposki on Espanjassa maalaisruokaa, joka pitää syöjänsä tiellä. Opin tämän vasta muutama vuosi sitten Espanjassa.

    Tällä kertaa porsaanposket tulivat Puolasta. Ne ovat halvempia kuin espanjalaiset tammenterhoilla kasvattettujen ibericoporsaiden posket. Suomalaisia poskia ei saa, koska tällaista ruokalajia ei meillä syödä, joten posket menevät makkaratehtaalle.

    Olisiko poskia ostaessa pitänyt miettiä Puolan oikeusvaltiokysymystä?

    Muutamien tutkijoiden mielestä Euroopassa ollaan siirtymässä vaivihkaa nationalistien rintamaan. Protektionismin rajoja pystytellään ikään kuin salaa johonkin toiseen tarkoitukseen tarkoitettuna, niin kuin vastustamaan amerikkalaisten tietojättien monopolia.

    Myös sapuska nationalisoidaan.

    Suomessa pitäisi syödä suomalaista ruokaa, joka tulee läheltä. Samaan hengenvetoon toivotaan, että puhdas suomalainen ruoka menee kaupaksi kaukana ulkomailla. Nationalisti ei huomaa puheensa sisäistä ristiriitaa.

    Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla hätkähdyttävän tutkimustuloksen. Oli tutkittu pääkaupunkiseudun huippukauppojen kalatiskejä ja kalojen (hygienistä) kuntoa.

    Aika moni yllättyi, kun bulkkituotteena parjattu norjalainen lohi oli tiskien aatelia. Sitä saa hyväkuntoisena ja tuoreena, siitä huolimatta että se tuodaan kaukaa Suomen rajojen takaa. Mutta teollinen tuotanto osaa standardit ja logistiikan.

    Sitä vastoin suomalainen lähikala, ahven ja kuha, oli usein huonossa kunnossa kalatiskille päästessään. Ne maksavat (fileenä) jotain 40 euroa/kg ja ovat hygienisesti arveluttavassa kunnossa. Lähikalan toimitusketjut ovat alkeellisia, eivät täytä nykyajan normeja. Tuoretta ja kunnollista lähikalaa saa kaiketi vain ajamalla autollaan jonnekin hevon kuuseen, sille rannalle mihin kalastaja tuo saaliinsa.

    Nationalismi sopii huonosti sapuskan ja raaka-aineiden kaupankäyntiin. Norjasta tuotu lohi tulee lähempää (symbolisesti) kuin Turun saaristosta pyydetty ahven tai kuha.

Marxin teos julkaistiin Suomessa 1938.
Kirjaa pidetään populismin kuvauksena
ja eräänlaisena ennusteena
 Hitlerin vallankaappauksesta 1930-luvulla.

Kirjan tuhoaminen. Menneen viikon tärkeimmän jutun kirjoitti Antti Majander Helsingin Sanomissa 17.12. Se käsitteli painetun kirjan kuolemaa. Kolumnin otsikko kuului: Kustannusalan nokkamies ounastelee paperikirjan elävän vielä kymmenen vuotta – sen jälkeen kuolevat myös kriitikot.

    Majanderin kolumni lähti liikkeelle Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho sanoi, että ”kyllä paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen”.

    Laihon ajatuksen voi lukea paperikirjalle myönteisenä. Ei paperikirjaa huomenna tuhota.

    Hesarin kulttuuritoimittaja luki sen toisella tavalla – niin kuin minäkin luen. Majander lainasi ”tuttua kirjailijaa”, joka sanoi: ”Aika luovuttava asenne. Mitä jos Metalliliiton dirika sanoisi että valmistetaan metallista vielä muutama vuosi, sitten siirrytään muoviin.”

    Majander kysyi, mitä kirjallisuuden tapahtuu kun paperille painaminen loppuu. Kustannusyhdistyksen johtajan mielestä ei mitään pahaa; pääasia on, että kirjoja ”kulutetaan” jossain muodossa.

    Kuluttajatko tuhoavat maailman parhaan ja universaalisti aikaan sitoutumattoman käyttöliittymän, paperille painetun kirjan? Vai ovatko tuhoajia digiloikkaan hurmaantuneet kustantajat, jotka osaavat laskea panoksen ja tuotoksen maksimisuhteen?

    Majander lainasi kolumnissaan kirjailija Laura Lindstedtiä, jonka mielestä ”kuunteleminen ei ole lukemista ja että silmälle laaditut teokset eivät sovellu korvalle joko ollenkaan tai usein ainakin hiukkasen kehnosti – ja että hänellä ei sinällään ole mitään äänikirjaa vastaan, mutta se vain on eri asia kuin kirja.”

Schulbergin romaani ilmestyi 1950 
(suom. 1952) ja kuvasi mm. Hollywoodia.
"Päähenkilön esikuvana on ihailtu ja huomiota
herättänyt F. Scott Fitzgerald, 1920-luvun
'kovaksikeitetyn' nuorison loistava tulkki",
kertoo teoksen takakansi.

Kritiikin kuolema. Antti Majanderin mielestä paperikirjan tuhoaminen tappaa myös kirjallisuuskriitikin. ”Myös kriitikot kuolevat”, Majander kirjoitti. ”Siis ne ikävät ihmiset, jotka kunnioituksesta, kiintymyksestä ja rakkaudesta kirjallisuutta kohtaan pitävät velvollisuutenaan jakaa myös moitteita, kun katsovat aiheelliseksi.”

    Majanderin kolumnia pitänee lukea myös rivien välistä. Kohdistaako hän pessimistisen tulevaisuudenvision kollegoilleen Hesarin kultuuritoimituksessa?

    ”Vastahankaiset arviot alkavat jo nyt olla mennyttä maailmaa, kun taloudellisesti riippumattomat, itsenäiset tiedotusvälineet ja alustat käyvät yhä harvinaisemmiksi. Seuraus on se, että puhe kirjallisuudesta hakeutuu aina vain enemmän erilaisiksi vinkeiksi ja suosituksiksi, ja puhujat samaistuvat tekijöihin. Kuten jo nähdään”, Majander sanoo. Tarkoittaako hän myös Hesarin kirjallisuusarvosteluja, joissa yhä useammin kirjan (tai ylipäänsä taideteoksen) arvon määrittelee tekijän identiteetti vaikkapa feministinä, kolmannen sukupuolen airueena, puidenhalaajana, vegaanina jne?

    Majander lopettaa terävän kolumninsa dystopiaan: ”Paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi, ja kulutusmittarit osoittavat hyvien joukosta parhaat. Kiitos kirjasta -mitalin saavat silti aina ihan kaikki.”

Teos ilmestyi 2019, suomeksi 2020.
Vahvan valtion ja vahvan
kansalaisyhteiskunnan väliin jää
parhaassa tapauksessakin vain kapea käytävä,
 jolla yksilö voi astella vapaana ihmisenä.           

Joulu.

    Ai niin, nythän on jouluaatto.

    Toivottavasti vielä joku saa painetun kirjan joululahjaksi.

    Vaikka joulupukit muuttuvat digiloikan myötä virtuaalisiksi, toivon Majanderin tavoin, että kustantajat ja kuluttajat eivät tuhoa paperikirjaa innossaan säästää kustannuksia ja aivotoimintaansa.

    Kirjan lukeminen nimittäin taitaa vaatia enemmän aivotoimintaa kuin sen kuunteleminen. Paperilta kirjaa lukiessa keskittyy eri tavalla kuin kuunnellessa. Digikirjaan nähden painettu kirja on ikuinen; sitä lukiessa, ajatuksen joskus harhaillessa, on helpompi kääntää edellinen sivu tai parikin taaksepäin ja lukea se uudelleen kuin temppuilla lukulaitteen kanssa.

    Mutta aika näyttää ajan kulun. Onko 50 vuoden päästä olemassa kirjastoja ja kotien kirjahyllyjä?

Kyösti Salovaara, 2020.

Punnittua taidetta

[kilo perunoita ja litra maitoa]

Helisevät sanat, kolisevat lauseet – taidekritiikin olemus?

    Menet kauppaan. Ostat perunoita, tomaatteja, persimoneja ja kaksi sipulia. Kävelet puntarille. Valitset tuotteen, punnitset sen, saat hintalapun.

    Erilaisia makuja mutta yksiselitteinen hinta. Käy vertailuun.

    Hedelmän hintalapusta ei voi kuitenkaan päätellä sen makua.

    Luet kirjan.

    ”Oliko se hyvä?” sinulta kysytään.

    ”Oli se”, vastaat, ”aika hyvä.”

    ”Miksi?”

    ”No, oli se... aika hyvä.”

Ikiaikainen probleema: miten taideteoksen voi arvioida? Löytyykö universaali mittatikku? Painavatko hyvät kirjat enemmän kuin huonot?

    Mitä tarkoitat kun puhut hyvästä kirjasta?

    Onko taideteos hopeahuilu vain fanfaari? Viettelevää viihdettä vai kutsu barrikadeille?

    Viihdytkö lukiessasi vai kuljetko otsa rypyssä?

    Jos luet pelkästään high brow romaaneja, oletko parempi ihminen kuin minä, joka tyydyn low brow dekkareihin? Jos olet, missä se näkyy?

    Kun luit – no kai sitten luit – James Joycen Odysseuksen, saitko älyllisen orgasmin? Vai ihan oikean? Miten se näppäili tuntojasi? Tunteitasi? Älynystyröitä? Oivalsitko jotakin?

    Minä muuten luin… oliko se… Kuolema hiipii sukkasillaan… tai jotain sinne päin… ja tulin hyvälle tuulelle.

Mutta ihan vakavasti.

    Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin viime torstaina espoolaisen Miia Sarlinin lyhyt kirjoitus Amos Rexin näyttelystä. Huikea kokemus, kirjoittaja sanoi.

    Hän "korjasi" Kimmo Hotulaisen aikaisempaa toteamusta, että Rexin näyttely on pettymys.

    Sarlin myönsi, että Hotulainen saa olla mitä mieltä tahansa Rexin näyttelystä, mutta lisäsi, että hän itse ymmärsi Hotulaista paremmin ja avoimemmin Rexin Team-lab-kollektiivin digitaalisen näyttelyn.

    Sarlinin mielestä hänen ”meditatiivinen” ja ”psykedeelinen” taidekokemuksensa oli arvokkaampi kuin Hotulaisen pettymyksen kokemus, joka Sarlinin mielestä johtui Hotulaisen rajoittuneisuudesta. Hotulainen ei siis ymmärtänyt uutta taidetta.

    Mielipidekirjoittaja oli sitä mieltä, että Rexissä esitettyä ei voi arvostella samoin perustein kuin jotain muuta ”kenties perinteisempää taidemuotoa”.

    Jos taideteoksia ei voi arvioida samoilla kriteereillä, niin miten niitä sitten arvioidaan? Pelkästään subjektiivisena kokemuksenako?

    Jos taide ja taideteokset ovat vain ja ainoastaan subjektiivinen kokemus, kannattaako kritiikin laadusta ja/tai sen puutteesta paasata?

John Carey: What Good Are the Arts? 2005.
Alex Matson: Romaanitaide. 1947.
Edwin Muir: The Structure of The Novel. 1928.

Korkeakulttuuria harrastavat sanovat joskus ja ajattelevat usein, että heidän taidekokemuksensa on arvokkaampi ja syvempi kuin vaikkapa romanttisen romaanin lukijan kokemus.

    John Carey muistuttaa teoksessa What Good Are the Arts?, että tuollaista erottelua ei pidä tehdä tieteeseen vedoten. Kukaan ei voi tietää aidosti, miten naapuri kokee jonkun lukemansa, kuulemansa, näkemänsä. Viihdekirjaa lukevan tai iskelmää kuuntelevan ihmisen kokemus voi olla paljon voimakkaampi kuin Odysseusta lukevan ja klassista musiikkia kuuntelevan kanssaihmisen. Subjektiivisia tajunnantiloja ei voi vertailla keskenään hyvä-parempi-paras asteikolla.

    Syvä ja pinnallinen ovat arvostelijoiden käyttämiä sanoja, jotka kyllä helisevät mutta eivät ilmaise mitään täsmällistä.

    Edwin Muir toteaa teoksessaan The Structure of Novel, että kirjallisuudentutkijoiden ja kriitikoiden käyttämät sanat kuten teoksen muoto, rytmi, pinta, näkökulma jne., eivät merkitse oikeastaan mitään. Matolla on muoto, ei kertomuksella, sävellyksellä on rytmi, ei romaanilla.

    Kuitenkin olisi hienoa, jos näkisimme romaaneissa muodon, niin kuin Alex Matson kertoi näkevänsä. Hän ei oikein pystynyt kertomaan mitä nuo muodot olivat ja ovat, mutta niiden perusteella hän kuitenkin uskoi punnitsevansa erilaisten romaanien arvon. ”Vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena”, Matson sanoi, ”se on silti muoto.” Ja koska romaaneilla on muoto, niin niiden olemus on muodossa tärkeämpi kuin se mitä romaani kertoo, mitä se se esittää.

    Jos fiktio on todenmukaista valhetta todellisuudesta, mitä se lopulta paljastaa: valehtelijan vai valheen?

Onko taideteoksilla muuta yhteistä keskenään kuin se, että ne kertovat ”jotakin” ihmisten todellisuudesta? Että ne ovat aina taiteilijan julkilausuma siitä miten hän arvioi itsensä suhteessa todellisuuteen?

    Ja jos näin on – jos jokainen taideteos on taiteilijan julistus – pitäisikö taidetta arvostella pelkästään tuolla perusteella? Yhteiskunnallisina julistuksina, esteettiseen kaapuun puettuina kannanottoina? Pienin yhteinen tekijä on todellisuus - siinä onkin nieltävää.

    Muirin mukaan taiteilijan julistus on aina todellisuutta selkeämpi ja paremmassa järjestyksessä. Vaikka taiteilija kuvaisi yhteiskuntaa kaaoksena tai elämää järjestyneenä, niin hänen taideteoksensa on aina selvempi ja järjestyneempi kuin mitä yhteiskunta ja elämä ovat. Jopa Joycen Odysseus on vähemmän sekava kuin Dublin, josta se kertoo.

    Mitä Joycea lukiessa pitäisi arvioida: romaanin henkilöitä vai heidän taustallaan olevan Dublinin sekavaa elämää?

    Taideteosta arvioidessa on helppoa, melkein vaadittua, liioitella.

    Olisi mahdotonta, esimerkiksi, kuten Carey vinoilee, todistaa että Picasson taiteessa on enemmän totuutta kuin vaikkapa pesukoneessa tai pussillisessa ranskanperunoita. Ja kuitenkin arvostelijat harkitusti esittävät moisia väitteitä.

    Me puhumme paljon taiteen yhteiskunnallisesta totuudellisuudesta, vaikka emme tiedä mitä yhteiskunta on ja mitä totuudella tarkoitetaan.

Syvällinen romaani, totuudellinen maalaus, modernin runon näkökulma – ja puikulaperunoita keitetään 13 minuuttia.

    Ota kiinni mistä saat!

    Kaksikymmentäkaksivuotias Raoul Palmgren kirjoitti Tulenkantajissa vuonna 1934, että nyt ja tulevaisuudessa ”kriitikko henkiseltä rakenteeltaan ei voi olla taiteilija, vaan hänen pitää olla tiedemies.”

    Estetiikka ei riitä, Palmgren sanoi. Pitää olla myös sosiologi. ”Melkein kaikki taiteilijat yliarvioivat taiteen; kriitikko sen sijaan asettaa sen oikeaan asemaan yhteiskunnallisessa kokonaisuudessa.”

    Oliko nuori Palmgren naiivi? Vai näkikö hän taiteen pinnan alle?

    Mutta onko yhteiskunnallista kokonaisuutta Palmgrenin ymmärtämässä mielessä enää olemassakaan vai onko tilalle tullut monia yhteiskuntia, monia arvomaailmoja, monia tasa-arvoisia tapoja osallistua yhteiskuntaan?

    Ehkäpä nykyään vain muodoilla on merkitystä. Kenties Matson olikin oikeassa sanoessaan etteivät kirjat kerro mitään oleellista olematta kertomuksen muotoa. Ja kenties taide irrottautuu historiasta ja saavuttaa muodon, joka ei enää liity millään tavalla varsinaiseen elämään.

    Jos näin käy, taiteesta tulee puhdasta viihdettä vakavasti.

Tarkan sanan paikka

[kirjapuhetta ja elämää]

Onnen Pekka - takakansi.
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.

Kun kirjoittaa arvostelun jostakin romaanista, ei tarvitse ajatella romaanin kirjoittajaa. Ei hänen aikeitaan, ei romaanin tarkoitusta eikä kirjailijan silmien väriä.

    Moraalikriitikko on tietysti toista mieltä. Hän on löytävinään jokaisesta romaanista kirjailijan julistuksen… sen tai tämän asian tai ilmiön puolesta.

    Mutta miten muistelmiin tulisi suhtautua?

    Ei kai ole sivistynyttä ryhtyä ”kritisoimaan” kirjoittajan elämää, luonnetta, tehtyä ja tekemättä jätettyä? Ja jos ryhtyy, pitää olla aika varma oman elämänsä erinomaisuudesta. 

    Tietysti voi yrittää päästä perille muistelijan tekstin ja hänen kuvaamansa ihmisen yhteensopivuudesta. Mutta sekin on vaikeaa, jos muistelija, niin kuin Pekka Tarkka teoksessaan Onnen Pekka (Otava, 2018), toteaa jo lähtökohtanaan, että kirjoittajan yksityisyyden kuva on aina enemmän tai vähemmän fiktiota, taidepuhetta ja taideteos.

    Onko näin ollen olemassakaan ”parempia” ja ”huonompia” muistelmia?

    Vaikea sanoa, sillä kirjoitettu muistelu on ihminen itsessään eli riittävän ”hyvä” eikä lainkaan parempi, kunhan muistelija on kohtuullisen rehellinen ja pysyttelee ”tosiasioissa”.

    Huonomuistisia muistelijoita toki riittää. Me kaikki.

Pekka Tarkan (s. 4.12.1934) muistelmia pitää lukea tarkasti, sanan merkityksessä.

    Jo kirjan nimiösivu panee ajatuksen liikkeelle. Miksi teoksen nimenä on Onnen Pekka eikä Onnenpekka? Sanat kuulostavat synonyymiltä, mutta ilmeisesti Tarkan mielestä niillä on eri tarkoitus. Onnenpekka voi olla kuka tahansa, mutta Onnen Pekka on Pekka Tarkka.

    Toisekseen nimiösivulla kerrotaan, että Onnen Pekka on muistelmia, ei muistelmat. Tässä ei siis ole kaikki, vaan osa, jotakin sinne päin mutta ei niin etteikö monia asioita puuttuisi. Sanat tulee lukea tarkasti.

   Koska Tarkan muistelmissa avautuu kokonainen aikakausi, hän perustelee kirjan nimen sekä kollektiivisena tunteena että yksityisenä kokemuksena. Tarkka sanoo, että toisen maailmansodan jälkeinen aika, hänen aikansa, on kuin uudesti syntynyt belle époque, kaunis aika. Monilla ihmisillä, kenties enemmistöllä läntisessä maailmassa on mennyt hyvin: ollaan kaikki onnenpekkoja myös yhteen kirjoitettuna.

    Tarkka on papin poika Pispalasta.

    Helsingissä hän on asunut aikuisen elämänsä kantakaupungin eteläisissä osissa, siellä mihin aurinko paistaa (kuvaannollisesti, ei fyysisesti) useammin kuin lähiöiden takapihoille. Olisiko Tarkasta tullut onnen Pekka, jos sattuma olisi sijoittanut hänet Myllypuroon, Kontulaan tai Malmille?

    Kirjallisuusmies, toimittaja, tutkija – Tarkka on monessa mukana mutta kirjoista hän ei pääse eroon. Eikä halua päästä.

Onnen Pekan arkea. Teoksen kuvitusta.

Siihen kuvaan mikä minulle syntyi vuosien mittaan Pekka Tarkasta, Onnen Pekka luo jännittävän taustavalon. Yllätyn kun Tarkka kertoo poikasena lukeneensa samoja seikkailuromaaneja kuin minäkin luin. Olin ajatellut Tarkan kritiikkejä lukiessa, että hän pomppasi suoraan kehdosta tutti suussa ”vakavan kirjallisuuden” pariin.

    Sekin yllätti, että Tarkka on pitänyt autoista ja autoilusta. Ihan inhimillistä.

    Eräässä muistelmateoksen kuvassa Tarkka pyöräilee jäykässä pystyasennossa kuin julistaakseen mitä on. Vesa Karosen kanssa hän kävi lehdessään Helsingin Sanomissa humoristisen keskustelun oikeasta pyöräilyasennosta, pystypäin vai tangolla maaten, siinäpä vasta kysymys.

    Pystypäin näkee maailman, Tarkka ajattelee.

    Bonuksena on, että myös maailma näkee kuka tiellä polkee. Maailma näkee Pekka Tarkan.

    Vaikka Tarkka pikkupoikana luki seikkailukirjoja, aikuisena miehenä viihderomaanit eivät ole häntä kiinnostaneet. Oikeaan kirjallisuuteen siis kasvetaan, kehitytään ja aikuistutaan.

    Olen aikaisemmin kertonut, kuinka tapasin Tarkan etelähelsinkiläisessä ravintolassa. Matti Salo järjesti tapaamisen. Tarkka oli juuri julkaissut väitöskirjansa Joel Lehtosesta. Älylliseen small talkiin kykenemättömänä minä höpötin (provosoiden) Raymond Chandlerista Tarkan jutellessa vakavasta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä.

    Small talk on vaikeaa. Intellektuellien kanssa se on sitäkin vaikeampaa. Pitää olla tarkka mitä sanoo eikä kuitenkaan pysty.

Tarkka kirjoittaa hyvin.

    Tuohon lauseeseen ei kannata takertua. Mutta jotenkin Tarkan tyyliä pitäisi kuvailla. No, sanotaanpa sitten että Tarkka kirjoittaa täsmällisesti, hieman lakonisesti ja tunnepurkauksia vältellen. Siis aika viileästi, jopa kylmäverisesti. Silloin kun Tarkka asettelee lauseeseen adjektiivin, joskus jopa superlatiivin, tarkoitus käy selville koska kannanotto ponnahtaa tekstistä kuin vieteriukko, melkein pelästyttäen.

    Onnen Pekka on kahtalaisen kuvan liimaus yhdeksi.

    Toisaalla ovat Tarkan tekstit, joihin muistelmateos tukeutuu; yleisen kulttuurihistorian dokumenttina teos on ajan ja siinä vaikuttaneiden ihmisten kertomus ja hyvin objektiivinen, luulen. Sitten toisaalla ovat henkilökohtaiset tunnelmat, muistikuvat, yksityiselämä, joka kuvataan aika lailla behaviorisesti, koska Tarkka ei ole pitänyt päiväkirjaa, josta voisi nyt ammentaa sisäisen Pekan psykologian. Elämä on välillä hauskaa, toisinaan murheellista, mutta Tarkka ei yritä esittää, että muistaisi miltä hauskuus, onnen tunne tai murheen alho todella tuntuu, tai olisi tuntunut. Pekka rakastuu, Pekka juhlii, Pekka eroaa, Pekka hiihtää, Pekka pyöräilee… elämän merkkejä jää mutta ei sitä miltä se munaskuissa tuntui. 

    Voiko muistelmat kirjoittaa uuskriittisenä teoksena?

    Onnen Pekkaa lukiessa tuntuu, että kyllä voi, jos osaa. Ja Tarkka voi ja osaa. Hieman ironisesti sanoen: Onnen Pekka on merkittävä uuskriittinen ja behavioristinen muistelmateos.

Pekka teoksen liepeessä.

Onnen Pekassa kohdataan melkein kaikki sodan jälkeisen ajan kulttuurivaikuttajat, suuret ja pienet, laajakatseiset ja ahdasmieliset, pitkät ja pätkät.
    Pekka tuntee kaikki, on kaikkien kaveri ja tuttu, kirjoittaa arvosteluja, tekee tutkielmia ja kirjoja, osallistuu. Väitöskirjan laadusta en osaa sanoa. Se näyttää aikamoiselta sanojen pyörittelyltä, hyvin akateemista, huh. Mutta elämäkerta Pentti Saarikoskesta on maailmanluokan kirjallisuutta. Yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.

    Koska Tarkka työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, lehdellä ja sen kulttuuriosastolla on näyttävä rooli hänen elämässään. Muistelmista saa käsityksen, että Tarkka uudisti paikalleen jämähtäneen kulttuuriosaston 1980-luvulla. Ehkä, kenties. Ulkopuolisen on uskominen eikä kannata epäillä.

    Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvä pohdiskelu on Onnen Pekan parasta antia. Kiehtovaa. Melkein toivoisi, että Tarkka olisi kirjoittanut siitä enemmän. Pitkin linjaa Tarkka tuntuu olleen kulttuurielämän konformisti, joka aina jossakin kohtaa huomaa olevansa ”väärässä” porukassa. Hän ”paranee” Neuvostoliiton ymmärtämisestä vuosien mittaan, toipuu nopeasti uusvasemmistolaisuudesta sen kehkeytyessä taistolaisuudeksi, herää huomatessaan, että Hesarin kulttuuriosastoa viedään Heikki Hellmannin johdolla kohti anti-intellektualismia. Tarkka ei hyväksy Hellmanin ajatusta, että Hesarin kulttuuriosasto ei voisi olla intellektualismin suojaisa linnake. Tarkan mielestä on mahdollista tehdä ”laatulehteä massoille”.

    Vaikka Tarkka lopettaa muistelemisen 1980-luvun lopulle, siihen kun hän palasi kulttuuritoimituksen johdosta takaisin rivimieheksi ja ryhtyi tekemään elämäkertoja, olisi ollut hienoa kuulla epilogina hänen käsityksensä nykypäivän Hesarista. Onhan intellektualismin suojalinnake tuhoutunut median muutoksessa. Lehden kulttuuriosastossa kirjallisuudella ja kirjoilla on korkeintaan viittauksenomainen rooli; tyhjänpäiväiset popparihaastattelut vievät aukeamakaupalla tilaa eikä toimittajilta ilmeisesti odoteta muuta kuin oikeaa asennetta feminismin ja muiden aallon harjalle pärskyvien pisaroiden propagoimiseen.

Pekka Tarkan kaltaisia jyhkeitä kulttuurihahmoja ei enää tule eikä synny. 

    Vuodet vierivät virtana… kaikki muuttuu, eikä sille mitään mahda. Kuplia on liian monta, kukaan ei pysty puhkaisemaan kaikkia.

    Ollakseni kuitenkin myös (hieman) kriittinen, otan muutaman lainauksen Suomen Sosiaalidemokraatissa 38 vuotta sitten julkaisemastani arvostelusta, jossa kirjoitin Pekka Tarkan teoksesta Suomalaisia nykykirjailijoita (Tammi, 1980) otsikolla Tarkasti 100 kirjailijaa (SSd, 5.12.1980).

    Täydennän siis kuvaa Tarkasta lainaamalla kohtaamiamme menneisyyksiä. Mutta samaan syssyyn huomautan, että Tarkka on Onnen Pekassa myös ironinen itselle ja aidosti itsekriittinen. Hän ei kätke millään tavalla itseensä kohdistunutta arvostelua; että hän oli välillä ”Hesarin superkyylä” ja esimies joka puuttui kaikkeen ja jolla oli ”känisevä vääpelin ääni”.

    Kenties Tarkan itseironiset toteamukset selittävät, miksi hänen avioliittonsa tapasivat hajota. Jäikö jäljelle pystyasennossa polkeva mustasukkainen mies, jolla oli ”vääpelin” ote ja ”kyylän” katse läheisiinsä?

    ”Tarkka myöntää, että valikoima on subjektiivinen”, kirjoitin joulukuussa 1980 Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen kolmannesta laitoksesta. ”Melko hyvin kirjailijamme ovat silti teokseen päässeet. Paitsi ’viihdekirjailijat’, joita Tarkka hyljeksii. Huonoinkin vakava romaani on Tarkalle tärkeämpi kuin paras ’viihderomaani’.”

    Kirjoituksessani huomautin, että Tarkka kyllä hyväksyy viihdekirjallisuuden - ja lastenkirjallisuuden – kirjallisen harjoittelun välikappaleena, mutta ”jännäreiden tai lastenkirjojen kirjoittaminen ei kuitenkaan käy vakavasta kirjallisesta pyrkimyksestä”.

    Tunnustin 38 vuotta sitten, että Tarkan näppäriä pikku esseitä lukiessa tulee kateelliseksi: ”että joku todella saattaa kokopäivätyönä omistautua kirjojen lukemiseen”.

    ”Esteettihän Tarkka ei ole, mutta hyvin kirjallisuuspitoinen hänen maailmankuvansa kyllä on. Kaikki lähtee kirjoista, kaikki selittyy kirjoilla: kirjat selittyvät kirjoilla. Kärjistäen voi sanoa, että Tarkalle kirjallisuus on suljettu systeemi, joka ruokkii ja lisää itseään. Tässä systeemissä yksittäinen kirja ei ole merkki siitä, että ihmisellä on jotakin sanottavaa kanssaihmisille – ei, se vain on merkki siitä että kirjallisuudella on sanottavaa itselleen, että se puhuu itsekseen.”

    Tarkan kirjailijakuvaukset olivat päteviä, mutta minua epäilytti hänen metodinsa ja häiritsi helppous jolla ”Tarkka kokoaa palapelinsä” ja ihmettelin kaikkitietävää Tarkkaa joka sulki pois normaalimaailman. Kun Tarkka oli tietävinään, että Ulla-Leena Lundberg on Jörn Donnerin ohella Suomen eniten matkustaneita kirjailijoita, kysyin huolestuneena: ”Pitääkö tässä ihan ryhtyä pelkäämään kirjallisuudentutkijoita, joilla tuntuu olevan reseptorinsa myös linja-autoasemilla, rautateiden risteyskohdissa, satamissa ja lentokentillä?”

    Parhaimmillaan Tarkan teksti on kavalan ironista, myönsin.

    ”Ollessaan häijy Tarkka on sitä ihastuttavan ilkeästi, jos kohta teosta ylisummaan leimaa korostetun suopea ja ymmärtävä asenne kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Muuten ei voisikaan olla, sillä kirjat, erittäinkin Vakavat Romaanit ovat Tarkalle Tärkeintä maailmassa.”