Rakkauden kukka

[ja elämänlankojen solmut]

Kyösti Salovaara, 2025.

Louvre-Lens museo.

Kun lähdin Havannasta, Jumala minua auttakoon,

Kukaan ei nähnyt minun lähtevän paitsi minä itse…

Jos kyyhkynen lentää ikkunallesi

Kohtele sitä hellyydellä, sillä minä se olen

Kerro sille rakkautesi, kerro sille elämästäni

Kruunaa se kukilla, se on minun juttuni...

- Sebastián Iradier: La Paloma, n. 1860.

Aika, faktat, totuus!

    Kolme pointtia: todellisuuden kuvaus?

    Ehkä ei sittenkään. Totuus, se kaikkein perimmäinen, taitaa olla illuusio.

    ”Totta puhuen en usko, että arkipäiväisimpienkään faktojen takana on yhtä totuutta vaan pikemminkin monia”, kirjoitti Argentiinassa syntynyt ja nykyään Madridissa asuva kirjailija ja toimittaja Martín Caparrós muutama päivä sitten El País-lehdessä. Hän muistutti, että sanalla ”totuus” on monia merkityksiä eri kielissä. Esimerkiksi kreikassa se tarkoittaa piilossa olevaa, jotakin minkä voi löytää.

    Platon taisikin olla sitä mieltä, että totuutta ei tavallinen ihminen pysty löytämään, vaikka sellainen "asia" kuin totuus on olemassa.

    Näin ollen: kannattanee sinnikkäästi etsiä eikä julistaa olevansa totuuden torvi.

Kun ihmiset, kaikkialla, pyrkivät kertomaan oman näkemyksensä totuudesta, he keräävät erilaisiin museoihin kaikenlaista ”tavaraa”, ikään kuin esitelläkseen elämänlankojen solmuja konkreettisesti.

    Tietysti myös kirjoihin - ja oikeastaan ennen kaikkea niihin - kerätään totuuden sirpaleita ja uskotaan että riittävän iso kirjasto kertoo kaiken tarpeellisen, olennaisen ja välttämättömän ihmisen elämästä ja elämänlankojen ristiin käyvistä totuuksista.

    Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei kirjastoa sanota museoksi, vaikka siellä elämänlankojen solmut (=kirjat) ovat yhtä lailla nähtävissä kuin brutaalit sotakoneet panssarivaunumuseossa tai 1800-luvun kaupunkimaalaukset impressionismiin keskittyvässä taidemuseossa.

    Yhtä kaikki, museoita on moneen lähtöön monenlaisissa ”taloissa”.

    Nykyään museolle rakennetaan komea, arkkitehtoninen ”talo”, joka pyrkii olemaan taideteos semmoisenaan. Mutta myös vanhoja tehdasrakennuksia muutetaan museoiksi ja kulttuuritaloiksi. 

   Kun menen kulttuuritaloksi muutettuun entiseen tehtaaseen - jossa raavas työmies ponnisteli jokapäiväisen leipänsä ansaitakseen - kohtaan ristiriidan: työmiehen tehdasrakennusta ei kukaan kunnioittanut eikä hehkuttanut, mutta kun eliitti vie entiseen tehtaaseen taulujaan tai näytelmiään, kaikki ovat äimän käkenä ja hokevat kulttuurimielisyyttä vesi kielellä.

    Maailma muuttuu, Kyöstiseni, eikä sille mitään mahda.

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely vanhasta ajasta uuteen päin.
Louvre-Lens.

Tajunnan virtaa eurooppalaisilla valtateillä, peltojen läpi kaupunkeihin, satamiin ja metsiköiden reunamaille. Liikettä liikkeen vuoksi.

    Pohjois-Ranskassa, Lensin kaupungissa sijaitseva Louvre-Lens taidemuseo avasi ovensa vuonna 2012. Japanilaiset arkkitehdit Kazuyo Sejima ja Ryue Nishizawa suunnittelivat museolle teräspeltisen, ikkunattoman rakennuksen, jota kaiketi voi vain ihailla, niin kuin jotakin mittavan yksinkertaista tuleekin ihailla. Teräsbrutalismia – niinkö?

    Louvre-Lensin ”pääsali” on melkein jalkapallokentän kokoinen halli, jossa museovieras näkee yhdellä silmäyksellä koko ”kentän” päädystä päätyyn ja reunasta reunaan.

    Tämän avaran hallin pysyvässä näyttelyssä, ”ajan galleriassa”, esitellään taiteen elämänlangat menneisyydestä lähelle nykyaikaa, lähtien 5000 vuotta vanhoista arkeologista löydöistä melkein moderniin maalaustaiteeseen. Louvren kokoelmista on Lensiin tuotu 250 taideteosta. Sitä päiviteään kun käsitys menneestä muuttuu - kun löytyy uusia "totuuksia". Juuri äsken, kymmen vuoden mentyä, kokoelmaa on päivitetty.

    Museo kuvaa ajan kulkua, tapahtumien linjoja. Ja museon voi kävellä menneisyydestä nykyisyyteen tai päinvastoin, pysähdellen ajan solmujen tykö ihmettelemään ihmisen nokkeluutta, taitavuutta, halua kertoa todellisuudesta jotakin mitä pitää totuutena.

    Jos ajan solmut tiivistävät hetkiä taideteoksiin, totuuksia todellakin on monia, niin kuin Martín Caparrós kirjoitti.

    Louvre-Lens museoon on ilmainen sisäänpääsy. Sinne ei ehkä eksy vahingossa vaan tietäessään minne kulkee ja menee.

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely uudesta vanhaan päin.
Louvre-Lens.

Logistiikan käytäntöjen muuttuessa monet vanhat, menestyneet satamat kadottavat entisen tarkoituksensa.

    Helsinki ei ole ensimmäinen kaupunki jossa satamaa yritetään valjastaa uusiin tehtäviin. Museoiden rakentaminen sopii satamiin kuin nenä ihmettelijän naamaan. Lontoossa, Antwerpenissä ja Bordeauxissa ja jopa Kotkassa satamaa kehitetään ehkä moninaisemmin kuin mihin helsinkiläinen kunnianhimo yltää. Helsinki ei tiedä mitä tahtoo. 

    Bordeauxin läpi virtaavan ja vuorovesien mukana vaihtelevan Garonne-joen rannalla, melkein keskellä kaupunkia, on hirvittävän ruma rakennelma, joka kertoo kammottavista vuosista 1942-1944; silloin Saksan U-veneiden 12. laivasto piti Garonnen rantaan rakennettuja suojaholveja tukikohtanaan.

    Tässäkin tapauksessa rakennuksia katsellessa miettii, että kauhea brutalismi saattaa olla jossain mielessä ”kaunista”. 

    Nykyään U-veneiden turvasataman pimeissä holveissa toimii digitaalisen taiteen keskus The Bassins des Lumières, joka on lajissaan Euroopan suurin.

    Sodan merkit säilyvät haavoina maisemassa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Toisen maailmansodan vuosilta peräisin
oleva Natsi-Saksan 12. U-veneiden laivaston tukikohta.

Loire-joki halkaisee ranskalaisen Saumurin kaupungin.

    Joen eteläiselle rannalle sijoittuva panssarivaunumuseo Musée des Blindes esittelee lohduttoman komean valikoiman näitä pelottavia ja rumia sotakoneita ensimmäisen maailmansodan ajoista lähtien. 

    En tiedä pitäisikö surra enemmän panssarivaunun sisälle ahtautuneiden sotilaiden vai heidän ampumiensa uhrien kohtaloa. 

    Esineinä panssarivaunut eivät ole kauniita. Ne ovat toisella tapaa rautabrutalismia kuin japanilaisten arkkitehtien teräspeltimuseo Lensissä. Panssarivaunut ovat toinen toistaan rumempia, ylipainavia otuksia, joiden alta tiet murenevat ja pienet metsiköt kaatuvat, kun vaunut hyökkäävät vihollisen rintamiin. Mitä turvallisemmaksi panssarivaunu rakennetaan, sitä enemmän rautaa tarvitaan. Tai ainakin ennen tarvittiin.

    Toisen maailmansodan aikaisten panssarivaunujen takana seinällä on sodan arkkitehtien kuvat: Eisenhower, de Gaulle, Churchill ja Stalin. Vai pitääkö heitä kutsua ”rauhan herroiksi”? 

    Voiko sodan lopettaa jos sitä ei aloiteta?

    Nykyhetkeen kuuluu, että Naton 5 % kansallisten budjettitavoitteiden nimissä maanteitä ja siltoja vahvistetaan joka puolella niin, että rumat sotakoneet tykkeineen pääsevät liikkumaan Euroopan poikki ja halki.

    Saumur lepää rauhallisena Loiren rantamaisemissa vehmaiden peltojen välissä. Haukat liitelevät peltojen päällä, maissi on kypsynyt niitettäväksi ja viiniköynnöksien runsas sato alkaa olla valmista. 

    Ajan langat kietoutuvat hyvästä pahaan ja pahasta hyvään.

Kyösti Salovaara, 2025.

Rauhan ja sodan miehet.
Alempana ruman raudan estetiikkaa. 
Musée des Blindes. 

Luulen että useimmilla meistä on epämääräinen käsitys Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta Baskimaasta. Tiedämme (tai luulemme tietävämme), että baskien alkuperää peittää mysteerien verkko. Ovatko he etninen ryhmä vai kulttuurinen porukka, josta ei tiedetä mistä tullaan ja miksi puhutaan kielellä, jolle ei löydy sukulaista mistään?

    Luin viime vuonna artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan baskit ovat geneettisesti melko lailla samaa sakkia kuin Iberian niemen espanjalaiset. Tutkimusta arvioivat päättelivät, että baskien kaikesta poikkeava kieli johtuu siitä, että he olivat niin pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta. Ei edes maurien, roomalaisten ja visigoottien valta heiluttanut baskien elämää.

    Ne jotka seuraavat espanjalaista jalkapalloa, jaksavat ihmetellä kuinka paljon loistavia jalkapalloilijoita Baskimaalta tulee.

    Espanjassa asuu noin 50 miljoonaa ihmistä, baskeja on Espanjan alueella 2,8 miljoonaa. Viime sunnuntaina Espanja kohtasi jalkapallon MM-karsinnoissa Turkin. Espanjan joukkueessa marssi kentälle viisi baskipelaajaa: Unai Simón, Mikel Oyarzabal, Mikel Merino, Nico Williams ja Martín Zubimendi. Espanja voitti 6-0. Merino teki 3 maalia. 

    Bilbaon Athletic ja San Sebastianin Real Sociedad ovat baskialueen suurseuroja. Itsehallintoalueen epävirallisen pääkaupungin Vitoria-Gasteizin futisjoukkue Alavés pelaa La Ligan keskivaiheilla tai alempana. Myös Pamplonan Osasuna voidaan laskea baskijoukkueisiin. Pamplonan yhdistämme Hemingwayhin - niin kuin monet muutkin espanjalaiset kaupungit.

    Baskimaa on Katalonian ja Madridin itsehallintoalueiden rinnalla Espanjan vaurainta aluetta. Kun kävelin viime perjantaina iltapäivällä Vitoria-Gasteizissa, ohitin erään puiston käytävällä Eduardo Dato e Iradierille pystytetyn muistomerkin. Hänestä en tiennyt mitään, mutta muistin, että täältähän on kotoisin Sebastián Iradier (1809-1865), joka loi kaikkien tunteman ”iskelmän” La Paloma vuoden 1860 paikkeilla Kuuban matkalta palattuaan.

    Sebastián Iradier vietti nuoruutensa Vitoriassa ja päätyi kosmopoliittisen elämänsä - milloin Pariisissa, joskus New Yorkissa, toisinaan Madridissa - jälkeen Vitoriaan viimeisiksi elinvuosikseen. Kaupungissa on yhä rakennus, jossa Iradier vietti viimeiset vuotensa - täysin tietämättömänä siitä millaisen suosion hänen La Palomansa (Kyyhkysensä) saisi eri puolilla maailmaa.

    Entä sitten baskitaide?

    En tiedä siitä mitään, mikä ei ole ihme koska en muutenkaan ole kovin perehtynyt kuvataiteeseen.

    Niinpä Vitoria-Gasteizissa sijaitseva Museo de Bellas Artes de Alava tarjosi tietämättömälle helposti lähestyttävän kattauksen baskitaidetta vuosilta 1850-1950. Museo sijoittuu komeaan herrastaloon, jonka omistajat loivat satumaisen omaisuutensa 1800-luvulla Kuubassa. Rakennus myytiin Alavan provinssin hallinnolle vuonna 1941, jonka jälkeen se muutettiin museoksi.

    Museon näkyviä baskitaiteilijoita ovat mm. Ignazio Diaz Olano (1860-1937), Fernando de Amárica (1866-1956) ja Aurelio Arteta (1879-1940). Kolmikosta kaksi ensin mainittua syntyi Vitoriassa ja kolmas, Arteta Bilbaossa.

    Baskitaitelijat näyttävät kuvanneen arkipäivän maisemia ja naisten kotitöitä keittiössä ja pelloilla. Jälki on voimakasväristä, realistista, mutta voisi kuvitella että heidän jotkut maalauksensa lähestyvät impressionistien tyyliä. Jostakin syystä baskimaalareiden teokset muistuttavat tyyliltään suomalaisten Edelfeltin ja Gallen-Kallelan maalauksia.

    Taideteoksen pinta on faktaa, sen väreissä ja viivoissa faktat kilpailevat kyvystä luoda totuuksia. Taiteilija haluaa kertoa aikakautensa elämän suuntalinjoista, niiden solmukohdista.

     Museo de Bellas Artes de Alava sijaitsee kauniissa puutarhassa. Museoon on ilmainen pääsy.

Kyösti Salovaara, 2025.

Museo de Bellas Artes de Alava.

Entäpä "Rakkauden kukka", jonka kirjoitin otsikkoon?

    Se ei tullut mieleeni Iradierin Kyyhkysestä.

    Saumurin panssarivaunumuseossa on värikäs ranskalainen Saint-Chamond -tankki ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Sen kyljessä lukee: ”Fleur D’Amour”.

    Onko tämä myöhemmin maalattu jälkipolvien tunnustus sodissa kuolleille? Vai kirjoittivatko tankissa henkensä kaupalla sotineet miehet "Rakkauden kukan" panssarinsa rautaseinään toiveikkaana, että selviävät hengissä sodan melskeistä?

    Ehkä, kenties, tai sitten ei.

    Mutta pitääkö oheisia kuvia katsellessa tuntea olonsa optimistiseksi vai pessimistiseksi? Entäpä jos tyytyy pelkästään ironiaan tai kyynisyyteen?

    Kyyninen ei pety koskaan.

    Eikä ironiselta nauru lopu.

    

       

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Maailman ainoa säilynyt Saint-Chamond tankki.
Musée des Blindes.

Totuus on totuus

[eikä pala tulessakaan]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.

Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta… Tieto on siis jotain sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen… On hyvä uskoa siihen, mikä on totta, ja välttää uskomasta siihen, mikä on epätotta… Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin. Gaudeamus, 2022.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

- Kafka

Ehdottomuuden ja itsekorostuksen juhlat jatkuvat edelleen. Matti Kuusela oli avautunut valheistaan juuri ilmestyneissä muistelmissaan. Aamulehdessä pelästyttiin ja 551 Kuuselan juttua poistettiin verkosta. Journalistit osoittelivat kiimaisina itseään: Minä en ikinä valehtelisi, valehtelu on nimittäin väärin! Harva oli tutustunut laajemmin Kuuselan tuotantoon, mutta kaikki tuomitsivat sen, koska roviot lämmittävät, jos tulessa on kollega ja roihun saa rajummaksi oman oikeamielisyyden bensalla.

- Jyrki Lehtola: Kun maailma järkkyi. Ilta-Sanomat, 29.3.2024.

  

Kaavailin ottavani kevyesti tämän viikon pakinassani journalistien järkytyksen.

     Aamulehdestä eläköitynyt tamperelainen toimittaja Matti Kuusela ”paljasti” muistelmissaan, että yhdisteli feature-jutuissaan - joista hänet on palkittu - faktaa ja fiktiota. Sen jälkeen totiset toimittajat huusivat ympäri Suomea yhdessä äänin: Ei saa valehdella! 

   Koska en ole lukenut Kuuselan juttuja, en osaa sanoa miltä väritetty fakta tuntuu. Jyrki Lehtola tunnusti kolumnissaan, että ei juuri miltään, paitsi siltä, että ”laiskan” toimittajan ”minätarinoinnista seurasi viikko Journalistien itsesääliä, syyttelyä ja totisuudestaan ylpeää omahyväisyyttä”.

    Vanhan sanonnan mukaan, vain hupsu katsoo sormea joka osoittaa kuuta. Kuuselan ”itsepaljastuksia” seuranneen keskustelun jälkeen saattaa olla viisasta katsoa nimenomaan sormea: journalistien kiivastumista. 

    Ehkä tähän pitää sitten suhtautua vakavasti, totisesti, moraalisesti.

Vähän pelästyttää suomalaisen median vaatima absoluuttisen totuuden kehäpäätelmä: että koska kaiken median julkaiseman pitää olla totuus, niin kaikki on totuus. Totuus ei pala tulessakaan. Tuo kuulostaa Platonin ajatukselta. Totuus on olemassa meistä ihmisistä riippumatta, siitä riipppumatta mitä me todellisuudesta ajattelemme.

    Mutta journalistit ovat ihmisiä.

    On kai hyväksytty ”tosiasia” ettei yksikään ihminen voi tietää koko totuutta. Faktoja sitä vastoin tiedetään.

    Kävellessäni muutama vuosi sitten Avignonissa Paavien palatsin sisäpihalla pysähdyin senegalilaisen Ndary Lon taideteoksen tykö. Kysyin pitkäjalkaisilta, käveleviltä miehiltä, mikä heidän matkansa tarkoituksena on. Yksi heistä, en muista kuka, vastasi, että he kävelevät menneisyydestä tulevaisuuteen. ”Ja kävellessä pysyy laihana”, toinen lisäsi. Naurahdin, niinpä niin, varsinkin siellä missä sapuskasta on puutetta, pysyy laihana.

    Vitsit vitsinä ja faktat faktoina – onko esimerkiksi Helsingin Sanomat faktoja vai totuus? Entä Yle?

Kyösti Salovaara, 2017.

Kohopainokone vuodelta 1883.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Maailma on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi.

    Tätä on vaikea hyväksyä.

    Marx ja Engels kiteyttivät yhteiskunnallisen prosessin jotenkin näin: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. 

    Tuossa on havahtumisen paikka. Ei ole olemassa mitään yhtä tahtoa, ei ole yhden tahdon luomaa yhteiskuntaa. Mutta sekin kannattaa muistaa, että maapallon biologinen ja geofyysinen todellisuus on myös prosessi, joka muuttuu koko ajan, ja että sekin on ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. 

    Maapallon ja maailman ajanlaskussa ihmisyksilön tajunta kestää vain hetken, mutta koska yksilöllä ei ole muuta kuin yksi elämä, hän, meistä jokainen, yrittää nähdä maailman yhtenä totuutena, kuin kirjaan tai sanomalehteen kirjoitettuna johdonmukaisena tarinana. Joten ihmisen kertoman ja kirjoittaman tarinan pitää olla looginen ja moraalisesti arvokas, vaikka maailma ei olisikaan looginen eikä siitä löytyisi objektiivista, moraalista tavoitetta, arvoa. 

    Kun totuutta jahtaava toimittaja kirjoittaa lehteen maailmasta, ihmisestä ja luonnosta, hän valitsee sellaisia tietämiään faktoja, joista syntyy hänen mielestään looginen ja moraalisesti arvokas selitys ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoittajat pyrkivät esittämään loogista esitystä rikkovia ristiriitaisia faktoja, koska niiden esittäminen saisi hänen juttunsa tuntumaan huonosti ajatellulta, epäilyttävältä, melkein fiktiolta.

    Ironista kuitenkin on, että kun valitsemme maailmaa kuvaavia faktoja juttuihimme, luomme väistämättä hieman fiktiivisen ”kertomuksen” maailman tilasta. Usein se ilmentää toiveunia tai painajaisia. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Telkkari vuodelta 1955.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Tietämisen ja tahtomisen ristiriitaa on vaikea hyväksyä. 

    Metsien suojelija tietää, miten puut kasvavat ja miten niitä kaadetaan. Hän tietää että puusta saadaan sellua, sellusta syntyy paperia ja paperille painetaan sanomalehtiä. Ja että eilispäivän sanomalehteen kääritään kukkakaupasta ostetut ruusut.

    Metsien suojelija tahtoo ettei puita kaadeta, ettei niistä tehdä sellua eikä sellusta paperia. Eikä ruusujakaan pidä ostaa. Hän sulkee mielestään yhteiskunnan tarpeet pois, koska asettaa puiden kuvitellut tarpeet etusijalle. Jos metsän suojelija ottaisi lukuun kaiken mihin kaadettu puu vaikuttaa, hänen tahtonsa romuttuisi ja hänen pitäisi myöntää ettei metsistä ja yhteiskunnasta ole olemassa yhtä loogista totuutta, sellaista joka mahdollistaisi täydellisen luonnon ja täydellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan olemassaolon. Molempien pitää tinkiä, mutta se mitä syntyy ei ole sitä mitä metsien suojelija haluaa.

    Kasvitieteilijä ja luontotoimittaja, yksi Ylen Luonto-illan alkuperäisistä raatilaisista, Seppo Vuokko on viime aikoina monissa kirjoituksissaan muistuttanut, että luonto muuttuu jatkuvasti; että ei ole olemassa mitään tietyn hetken staattista luontoa johon maailma voitaisiin palauttaa, ikään kuin täydellisenä valokuvana joka ei muutu koskaan.

    ”Ajatus luonnon ennallistamisesta on absurdi”, Vuokko kirjoitti Kanava-lehdessä (6/2023). ”Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä?”

    Ylisummaan ”luonto” on jääkauden jälkeen tullut karummaksi. Voisiko sanoa, että köyhemmäksi? Vaikka sitä sanaa Vuokko ei käytä. 

    Tietysti ihminen on tempuillaan muuttanut luontoa ja sen kasvi- ja eläinlajistojen mahdollisuuksia kukoistaa, mutta ihminen ei ole perunut darwinismia eikä evoluutiota. Mutta koska ihmisen ajantaju – yhden ihmisen hetki maailman aikajanalla – on ristiriidassa maapallon ”ajantajun” kanssa, ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutosta.

    Luonto muuttuu hitaasti. ”Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet?” Vuokko kysyi Kanavassa. ”Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan?”

    On faktoja ja faktoja, mutta mikä on kokonaisuuden ”totuus”? Ja voiko tuota totuutta, esimerkiksi luontoon liitettynä, irrottaa eri aikakausista ja maapallon kehityksen eri vaiheista?

    Luonto muuttuu omien lakiensa mukaisesti, Vuokko sanoo. ”Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys?”

    ”Elollista luontoa ei voi ennallistaa”, Vuokko toteaa uskottavasti.

    Jos niin on, niin luonnolla ja ihmisellä on käsissään vain tulevaisuuksia. Ja niihin liittyviä ”totuuksia”, joita kukaan meistä ei voi tietää.

Meni vakavaksi.

    Avignonissa Paavien palatsin käytävällä senegalilaisen Bamassi Traoren Puhvelia naurattaa, koska se on luotu menneisyyden ja nykyisyyden liittymäpintaan kuvaamaan menneisyyden muuttumista nykyisyydeksi. Ehkä takaperoisesti. Mutta Traoren moderni puhveliveistos todistaa myös sen mistä Seppo Vuokko kirjoittaa: luontoa ei voi ennallistaa nykyhetkestä menneisyyteen.

    Lisään tähän: ei edes ihmisten yhteiskuntaa voi ennallistaa! Kulttuurista puhumattakaan!

    Kun luet lehtiä ja katsot ohjelmia eri kokoisilta ruuduilta, muista ettei kukaan tiedä mitä totuus on. Ja suhtaudu lukemaasi sen verran kriittisesti, että huomaat kuinka kirjoittajat ja  todellisuutta selittävät toimittajat valitsevat tosiasioita kertoakseen totuuden johon he uskovat, mutta jota he eivät voi tietää. 

    Pitäisikö rentoutua? Jos ei tänään, huomenna kuitenkin?

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.

     

Ihanko totta

 [taiteen illuusio]

Kyösti Salovaara, 2023.
Kuvia Suomesta, 1: Oleminen.

Reacher muisti erään vanhan ranskalaisen tarun, jota hänen äidillään oli ollut tapana kertoa. Tuossa tarinassa muinainen ennustaja pyydysti henkilön sanat ja ripotteli ne taikajärven pinnalle. Ensin kaikki sanat näyttivät samanlaisilta. Ne kelluivat keikkuen veden pinnalla. Totuuden sanat imivät vettä itseensä ja upposivat, mutta valheet jäivät veden pinnalle kaikkien nähtäviksi.  

-  Lee Child & Andrew Child: Salaliitto, 2020.

Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?

- John Carey: What Good Are the Arts? 2005

 Viikko sitten keskiviikkona hämmästyin silmäillessäni Madridissa ilmestyvän El País -lehden nettisivulta lehden kulttuuriosastoa. 

    Hämmästyin myönteisesti, iloisesti.

    Kulttuuriosaston pääjutut käsittelivät kauan sitten kuolleita kirjailijoita muualta kuin Espanjasta. Olen kyllä aikaisemminkin todennut, että El País kertoo maailmasta avarammin ja monipuolisemmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat, mutta sittenkin yllätyin kun ranskalaiset Paul Valéry (1871-1945) ja Albert Camus (1913-1960) sekä amerikkalainen modernistirunoilija Wallace Stevens (1879-1955) pääsivät samana päivänä niin komeasti esille.

     Varsinkin essee Valérystä oli innostavan syvällinen - tai suoraan sanoen liian syvällinen meikäläisen ymmärrettäväksi. Siinä Juan Arnau lähti hypoteesista, että kaikki suuret runoilijat ovat myös filosofeja. Arnaus lainasi Martin Heideggeriä, jonka mukaan runoilija ja filosofi elävät samassa luolassa. Ja vaikka Valéry ei pitänyt itseään filosofina, Arnau päätyi ajatukseen, että Valéry edusti runoissaan sellaista filosofiaa, joka mahdollistaa ihmiselle etääntymisen mielipiteistä, sekä omista että muiden. 

    Näinkö syntyy "puhdasta" runoutta?

    Niin tai näin, mutta kun ajattelen suomalaisia kirjailijoita ja kriitikoita ja kulttuurijournalismia yleensä olen löytäväni jonkinlaisen perusrealistisen taideajatuksen, josta filosofinen ulottuvuus puuttuu melkein kokonaan.

     Suomalainen haluaa pysytellä maan pinnalla – tai mieluummin jalat polvia myöten suossa.

     Filosofisella ulottuvuudella tarkoitan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä siitä todellisuudesta jota kuvaa. Kieli, sanat ja lauseet ovat kirjoittajan ja todellisuuden välissä; ne eivät ole pelkästään todellisuutta mutta eivät myöskään ainoastaan kirjoittajaa.

       Onko realismi näin ollen pelkkää illuusiota? Eikö suomalainen kirjailija tai kriitikko muista, että kaunokirjallisuus on parhaimmillaan sepittämistä ja satuilua, jotakin mikä ei ole ihan totta mutta ei täysin valhettakaan?

Totta vai satua?

    Näin kysyi Matti Järvinen viime vuoden viimeisen Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksessa (4/2022). Kysymys kohdistui tietenkin dekkareihin, koska Ruumiin kulttuuri on dekkareihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyvä kulttuurilehti.

    ”Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut kauan vahva realismin perinne”, Järvinen kirjoitti. ”Kirjojen on oltava todenmukaisia ja kerrottava vallitsevasta todellisuudesta, faktojen oltava kohdillaan ja kirjailijalla asiantuntemusta niiden kertomiseen. Ei mitään satuja tai höpöhöpöjuttuja.”

    Ei mitään satuja.

    Mutta kuitenkin: ”Silti kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kuviteltua.” Myös dekkarit ovat kuvitelmia, vaikka ne kuinka yrittäisivät kuvata rikoksia ja niiden tutkimista.

    Järvinen korosti itse lukevansa dekkareita herkästi sen suhteen ovatko henkilöt psykologisesti uskottavia. Järvinen tunnusti myös pitävänsä Sherlock Holmesista vaikka onkin lukijana realismin ystävä. Satukin siis viehättää. On "sallittua".

    Minä olen dekkarikritiikeissäni usein kaivannut suomalaisista dekkareista juuri edellä määrittelemääni filosofista otetta: suomalainen dekkari on yleensä perustellun realistinen, mutta tuntuu kuin kirjailija ei uskaltaisi katsoa tarinaansa hieman ulkopuolelta, ikään kuin hän ei huomaisi mistä hän loppujen lopuksi kirjoittaa ja mitä kirjoittamisellaan tarkoittaa sanoa. Tarvitaan "filosofinen" näkökulma, koska todellisuutta kaikkineen on mahdotonta kirjoittaa romaaniksi. Kirjoittaminen on valintaa ja tulkitsemista, ei luonnontieteellisen yhtälön rakentamista.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kuvia Suomesta, 2: Kulttuuri.

Autofiktio ja biofiktio eivät ole suomalaisia ”keksintöjä”.

    Mutta ovatko nimenomaan suomalaiset hurahtaneet autofiktioon, biofiktioon ja realitysarjoihin niin voimakkaasti kirjallisuutensa realistisen perinteen takia? Haluaako suomalainen taapertaa maan pinnalla vaikka taivaalta sataa mitä tahansa ja vaikka maailma on paljon muutakin kuin ruohonjuurien ja lillukanvarsien penkomista ja perkaamista.

     Uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2023) Maijaliisa Mattila pohtii kiinnostavasti mm. realismin suhdetta todellisuuteen ja ”totuuteen”. Mattilan esseessä Kaunokirjallisuuden menetetty maine todetaan, että kun kaunokirjallisuuden kansallinen merkitys hiipuu, sen arvoa on entistä vaikeampi mitata. ”Kirjallisuudella on kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä”, Mattila sanoo. Se on ”elinvoimaisen kielen ja ymmärryksen tuottaminen.”

    Mattila ottaa esille Volter Kilven ja Väinö Linnan romaanit: ”Mikä sitten on vaikkapa Alastalon suhde totuuteen? Entä Linnan Pohjantähden tai Tuntemattoman?”

     Vaikka sekä Kilpi että Linna korostivat totuuden esittämistä - Linna halusi olla tieteen akateemikko, ei taiteen - niin Mattila päätyy sanomaan, että ”niin sanottuja kovia faktoja Kilven ja Linnan teoksissa on kuitenkin vähän. Ne peilaavat totuutta, ja peileissä vasen ja oikea vaihtavat paikkaa, perspektiivi menee mutkille, on häränsilmiä ja ties mitä täpliä ja himmeitä kohtia, ja paljon rajautuu ulkopuolelle.”

     Kun autofiktio ja biofiktio ja ties minkälainen metafiktio rönsyävät joka puolelle, Mattila esittää tähdellisen kysymyksen: ”Onko niiden totuudellisuus sen kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"

    Mattila vastaa: "Jos ne ovat taidetta, ne eivät ole totta. Taiteen tehtävänä ei ole olla totta.”

    Taiteen tehtävänä ei ole totuuden julistaminen. Kuinka sepitetty voisikaan sen tehdä? Mutta, Mattila jatkaa, taide ”laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia.” 

Vuonna 1948 ranskalainen Jean-Paul Sartre julkaisi haastavan teoksen Mitä kirjallisuus on?

    Se tietenkin on ja oli monta ”asiaa”, mutta Sartrea kiinnosti miten kirjailija sitoutuu johonkin (yhteiskunnan muuttamiseen) ja miten kirjallisuus luo merkityksiä tai paremminkin tuo yhteiskunnassa vallitsevia merkityksiä esille ja ottaa niihin kantaa.

    Sartre pohti myös realismia ja naturalismia.

    Hän sanoi, että keskiajalla ajallinen oli epäolennaista; tärkeämpää oli henkinen. Sitten 1800-luvulla tilanne kääntyi päinvastaiseksi: ”ajallinen tulee ensin ja henkinen on ajallisen epäolennainen parasiitti, joka jyrsii ja pyrkii hävittämään sen.”

     Niinpä Gustave Flaubertin (1821-1880) kaltainen realistinen kirjailija pyrkii kirjoissaan eroon ihmisistä ja asioista. Flaubertin lauseet ovat sokeita ja mykkiä, ne eivät syki, eivät ole elämää: "Jokainen todellisuuden osanen kuvataan kerran, pyyhitään pois luettelosta ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Tätä kolkkoa metsästystä on koko realismi. Ennen kaikkea pyritään rauhoittamaan oma mieli. Missä realismi on käynyt, siellä ei ruoho kasva. Naturalistisen romaanin determinismi murskaa elämän… käydään käsiksi luontoon, sen hedelmälliseen epätasapainoon; tämä epätasapaino tuhotaan, nykyisyyden voimat tehdään tyhjiksi ja palataan kuoleman kaltaiseen liikkumattomuuden tilaan. Jos naturalistinen romaani sattumalta kuvaa kunnianhimoisen ihmisen menestystä, se on vain pelkkää silmänlumetta.”

    Menneisyys on kaunista, Sartre sanoo, koska sitä ei enää ole!

Luultavasti ajatukseni taiteen filosofisesta ulottuvuudesta, sen välttämättömyydestä, muistuttaa Sartren realismikritiikkiä, mutta en osaa muotoilla ajatustani riittävän selvästi.

    Vaikka maailmaa yrittäisi kuvata sanoilla kuinka täsmällisesti ja uutterasti tahansa, se ei selity jos maailmaan ja sitä kuvaaviin sanoihin ei saa etäisyyttä, filosofista tulkintaa.

    Tiellä juoksee musta koira. 

    Se on fakta.

    Miksi se juoksee?

    Se on filosofinen kysymys.

Kyösti Salovaara, 2022.
Kuvia Suomesta, 3: Vapaus.

          

Onks tietoo

 [On mutta mistä sulle saataisiin?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Yli puolet suomalaisista arvioi, että poliitikkojen kansalaisille antama tieto on luotettavaa, selviää Elinkeinoelämän valtuusukunnan (Evan) arvo- ja asennetutkimuksesta.

51 prosenttia vastaajista kertoi pitävänsä poliitikkojen antamaa tietoa luotettavana. Käsitys luotettavuudesta nousi viime syksystä 26 prosenttiyksikköä. Kyseessä on mittaushistorian korkein lukema.

- MTV-uutiset, 19.7.2022.

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara, 1976.

Mitä tieto on? Mitä sana merkitsee? Mitä kuva kertoo?

    Siinäpä kysymyksiä.

    Yhteistä kysymyksille on, ettei niihin voi vastata yksikäsitteisesti, yhdellä sanalla, kuvalla, tiedolla. Oikeastaan tieto ja sana ja kuva sijaitsevat kysymyksen sfäärin ulkopuolella, kuin valmiina annettuina: ota ja käytä.

    Älä ihmettele. Sanoista syntyy lauseita. Tiedoista pääsee totuuden lähteelle. Kuva kertoo paljon, kunhan se ei esitä sellaista mitä ei ennalta tiedä.

    Ollakseni kesässä, saivartelen.

Kiviä kääntelemällä löytää saunamummoja.

    Minkä alta tieto paljastuu?

    Olen lueskellut - en lukenut - Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin (Gaudeamus, 2022). Lammenranta on teoreettisen filosofian dosentti. Johdatus tieto-oppiin on haastava, melkein käsittämätön maallikolle. Kirja onkin tarkoitettu yliopistossa filosofiaa opiskeleville. On kohtuullista, että heidän pitää päätä vaivata.

    Lammenrannan kirjan vaikeus syntyy tietenkin esityksen kohteesta: tiedosta. Se on melkein määrittelemätön ”asia”. Tiedosta puhutaan paljon sen enempää ajattelematta, mitä tiedolla tarkoitetaan. Ollaan tietävinään. Kuin ei oltaisikaan.

    Tieto-oppia pidetään yleisesti normatiivisena tutkimusalana, Lammenranta toteaa. ”Se ei tutki sitä mitä uskomme, vaan sitä mitä meidän pitäisi uskoa.”

    Mutta, kuten Lammenranta jatkaa: ”Melkein kaikki filosofit ovat sitä mieltä, että tieto vaatii totuutta. Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta. En voi tietää, että kuu on juustoa, koska se ei ole.”

    Silti ihmiset usein ovat tietävinään, että ”juustoa” se on.

Sanon suoraan: en yritä jäljentää pakinaani Lammenrannan teoksen monisyistä loogis-kielitieteellis-filosofista apparaattia tiedon olemuksen ymmärtämiseksi. Lammenranta käy esimerkein läpi tiedon filosofien ja filosofien tietämisen historiat ja muodot.

     En pysty nopeasti hahmottamaan filosofien mietteitä enkä Lammenrannan teosta; olen liian kärsimätön, haluaisin soveltaa lukemaani heti käytäntöön, ja Lammenrannan esittämät formuloinnit ovat usein "umpinaisia", kuin matematiikan lauseet jotka eivät suoraan kerro lauseen ulkopuolisesta todellisuudesta mitään.

    Käsitetasolla luulen ymmärtäväni joitakin perusasioita. Kuten sen, että ”tieto on jotakin sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen.” Myös seuraava kuulostaa erinomaisen järkevältä: ”On myös hyvä, että uskomuksemme vastaavat tosiasioita, koska viime kädessä meitä kiinnostavat juuri tosiasiat. Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin.”

    Kun tieto liittyy tosiasioihin ja valaisee totuutta, siitä on hyötyä. Vaikka tiedon määritelmää ei ymmärtäisi eikä ajattelisi. Mutta jos ajattelee, ei ehkä pääse irti.

    Filosofit ovat pitkään yrittäneet miettiä tieto-opin kolmea keskeistä kysymystä. Mitä tieto on? Miksi tieto on arvokasta? Miten tieto on mahdollista?

    Lammenrannan mukaan filosofit ovat 2500 vuotta yrittäneet ratkaista näitä kysymyksiä, eikä yksimielisyyttä edelleenkään ole. ”Ei voi sanoa, että filosofien näkemykset olisivat edes lähentyneet toisiaan.”

    Luonnontieteissä sitä vastoin näkemykset lähestyvät totuutta, ja kun se saavutetaan, tieto (todellisuuden jokin "kohta") on yksikäsitteisesti määritelty. Vai pitääkö sanoa, että tiedon kuvailema tosiasia on yksikäsitteisesti hyväksytty tosiasiaksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kun tieto määritellään niin kuin se määritellään, alussa oleva lainaus MTV:n uutisista paljastaa ettei tutkimuksen tekijä EVA eikä siihen vastanneet ihmiset ole tienneet mitä tiedolla tarkoitetaan.

    Jos poliitikot esittävät jotakin, mihin ei voi luottaa, ei se ole tietoa vaan uskomuksia arvoista ja haaveita niiden toteuttamiseksi. Kuu ei ole juustoa, vaikka meijerimies niin tahtoisi ja kansa tykkäisi juustosta. Jos poliitikko sanoo velkaa tuloksi, hän valehtelee ellei ole filosofi, joka tietää, että toisen velka on toisen tulo.

    Tämä kuulostaa semanttiselta niuhottamiselta, myönnän, mutta ei ole olemassa väärää tietoa, koska tieto on vain sellaista mikä liittyy tosiasiaan ja totuuteen. Toki on olemassa uutisia ja valeuutisia, mutta ei valetietoa, ei siis tässä filosofisessa, muodollisesti määritellyssä mielessä.

    Yksi tiedon ”tietämisen” ongelma tietysti johtuu siitä, että emme ymmärrä miksi joku ”asia” on totta vaikka tiedämme että se on. Se vaan on. Lammenranta ottaa esimerkiksi lauseen ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä”, jossa totuus näyttää perustuvan pelkästään sanojen merkityksiin.

    Maallikko saattaa tähän kommentoida, että onhan meille lapsesta pitäen opetettu, että erilaiselta näyttävät samanlaiset esineet ovat värillisiä ja että punainen on yksi väreistä, joka näyttää meistä kaikista (paitsi värisokeista) samanlaiselta.

    Filosofi kommentoi edellistä ajatuksen kuljetusta kysymällä, että onko punaisia esineitä oikeasti olemassa jos osa ihmisistä ei näe niitä punaisena eikä empiirisesti voi todeta tuollaisen värin olemassaoloa. Jos värit ovat vain ihmisen mielessä, niin missä ne ovat? Entä esineet joiden erilaisuutta värien sanotaan esittävän?

Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta, Lammenranta korostaa.

    Hän lainaa Bertrand Russellia, joka pohti filosofian arvoa. ”Filosofiaa ei tule tutkia minkään tiettyjen sen antamien vastausten takia, koska mitään tiettyjä vastauksia sen kysymyksiin ei yleensä voida tietää tosiksi”, Russell kirjoitti Lammenrannan lainaamassa teoksessa The Problems of Philosophy (1912). Joten Russell jatkoi: ”Sitä tulee pikemmin tutkia sen esittämien kysymysten takia, koska nämä kysymykset laajentavat käsitystämme siitä, mikä on mahdollista, rikastuttavat älyllistä mielikuvitustamme ja vähentävät dogmaattista varmuuttamme, joka sulkee mielemme spekulaatiolta, mutta ennen kaikkea siksi, että maailmankaikkeuden mahtavuus, jota filosofia pohtii, tekee myös sitä pohtivasta ihmismielestä mahtavan ja kykenevän yhdistymään maailmankaikkeuteen, mikä muodostaa sen korkeimman hyvän.”

    Riittääkö siis että kysyy?

    Onko esitetty kysymys jo sellaisenaan eräänlaista ”tietoa”? Johdatusta tosiasioihin ja totuuteen? Mahtavuuden portaille?

    Sitä paitsi, voiko sellaisia kysymyksiä esittää mihin ei ole vastauksia, vaikka juuri nyt, tässä hetkessä, kukaan ei osaakaan vastata?

Sitä tässä kyllä jää miettimään, että mistä tietää että kuu ei ole juustoa, kun ei ole itse päässyt maistamaan.

    Sekin askarruttaa, että mistä voi tietää maapallon olevan pyöreä, vaikka ei ole itse jaksanut kävellä sen ympäri. Vai pitääkö tässä uskoa kieleen, sanan merkitykseen. Jos kerran sanotaan, että elämme maapallon pinnalla, niin kaipa se pallona on pyöreä eikä littana kuin muurinpohjapannulla paistettu lettu.

    Filosofit näyttävät laskevan paljon, ellei kaikkea, kielen varaan. Aivan kuin kieli olisi ollut ennen kaikkea muuta. Jos ei puhuttuna eikä kirjoitettuna, niin ideana kuitenkin. Siis totuuden idean kuvana.

    Tätä selitystä en usko. Kuulostaa Platonin ajatukselta.

    Ehkei sitä olekaan, koska keksin sen juuri tässä juuri nyt.

Kyösti Salovaara, 2022.

Par laakii pakkii

[Eteenpäin, makso mitä makso!]

Kyösti Salovaara, 2020.

Emme säntäile sinne tänne kuin koiranpennut.

    -Hercule Poirot tv-elokuvassa Three Act Tragedy, 2010.

Erehdyksen välttämiseksi: sanoja voi kirjoittaa kirjoittamatta kirjakieltä.

    Todellisuutta on vaikea selittää käyttämättä sanoja, mutta sanat eivät sinänsä ole todellisuus. Todellisuus on olemassa, vaikka kukaan ei sanoisi mitään eikä kirjoittaisi ensimmäistäkään sanaa.

    Kaikki muuttuu, sanoi Herakleitos. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

    Mikään ei lopulta muutu, sanoi Parmenides. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

    Tästä päästään Platoniin, joka kaiketi yhdisti molemmat ajattelijat. Ei pidä luulla vaan tietää. Jatkuvan muutoksen takaa löytyy muuttumattomuus. Luonnonlait, esimerkiksi. Kaikki mikä on aidosti hyvää, on Platonin mielestä muuttumatonta. Entä paha? Onko myös se muuttumatonta, ikuista?

    Par laakii pakkii, sanottiin ennen Kotkassa, kenties muuallakin. Eteenpäin, makso mitä makso! Siinä välissä sitten ajatus: tärkeää ei ole oleminen vaan prosessi. Tai kokonaisuuden hahmo, niin kuin Platon ajatteli.

Miksi puhua Platonin ajatuksista 2400 vuotta niiden esittämisen jälkeen? Onko muka joku Platonin ilmaisema asia, joku huomio, joku idea yhä erittäin kiinnostava tai jopa oleellinen valokaapeleiden, tietokoneiden, sosiaaliturvan, yksilönvapauden ja älykkäiden kännyköiden maailmassa?

    Suhteeni Platoniin on etäinen, mutta innostunut. Osaan poimia hänen ajatuksistaan vain sirpaleita, kuin rusinoita sivistyksen suuresta ja muodottomasta pullasta. Ymmärrän kohtuullisen vähän, ja kenties senkin vähän väärin.

    Jäin miettimään satunnaista suhdettani Platoniin luettuani heinäkuun viimeisenä päivänä Gregoriuksen blogia Jotakin syötäväksi kelvotonta, missä Gregorius kirjoitti Platonin Valtion herättämistä tunteista ja ajatuksista.

    ”Periaatteessa tässä [Platonin Valtiossa] suunnitellaan millainen olisi ihanneyhteiskunta”, Gregorius sanoi, ”mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, käsitellään poliittisia järjestelmiä laajemminkin, yhdistellään niitä yksilöpsykologiaan (jonka yhteydessä sitten tulee sitä minua kiinnostanutta sielukäsitystä), etiikkaan ja kasvatukseen, ja toisaalta viitataan Platonin ideamaailmaan, tietoteoriaan, esitellään luolavertaus jne jne. eli aikamoinen valikoima aiheita, jotka kattavat (ja perustavat) aika ison osan filosofian perinnettä.”

    Gregorius myös huomautti, ettei Platon käsittele Valtiossa asioita systemaattisesti – ja tämähän lienee nykykäsitys Platonin teksteistä. ”Keskeisenä pointtina siis kysymys hyvästä yhteiskuntamallista ja hyvästä elämästä muutenkin, varhainen utopiamalli”, Gregorius sanoi.

    Jo tässä riittää pohdittavaa.

Kyösti Salovaara, 2020.

Englantilainen filosofi Simon Blackburn julkaisi 2000-luvun alussa tutkielman Platonin Valtiosta, vaikka hän ei pitänytkään filosofin ajatuksista, puhumattakaan miehestä itsestään, jos Platonista miehenä nyt mitään tiedetään. Onko mies kuitenkin ajatuksiensa kuva?

    Kirjansa alussa Blackburn lainaa Alfred North Whiteheadia, joka vuonna 1929 teoksessa Process and Reality vetäisi Platonin merkityksestä sittemmin yhä uudestaan siteeratun johtopäätöksen: ”Varmin yleinen luonnehdinta eurooppalaisesta filosofisesta perinteestä on, että se koostuu sarjasta alaviitteitä Platonin kirjoituksiin. En tarkoita tällä suunnitelmallista ajatusrakennelmaa, jonka tutkijat ovat epäröivästi hänen kirjoituksistaan uuttaneet, vaan viittaan niihin siroteltujen ideoiden rikkauteen.”

    Niinpä, Platonista jokainen löytää haluamansa – joko ihailtavaksi tai vihattavaksi.

    Myös Blackburn myöntää, vähän vastentahtoisesti, että Platonin Valtiosta voi todellakin poimia siihen ripoteltuja rikkaita ideoita. ”Mutta kyse ei ole pelkästään tästä”, Blackburn jatkaa, ”sillä hämmästyttävintä on Platonin tavoitteen ihmeellinen puhtaus, hänen sinnikkyytensä saada vastaus yhteen ainoaan kysymykseen - miten meidän tulee elää - piittaamatta kaikista vaikeuksista, perusteluista jotka saattavat vaikuttaa mielikuvituksellisilta, myyteistä jotka saattavat vaikuttaa häiritseviltä ja vertauksista, joiden hyödyllisyys on kiistanalainen, unohtamatta koskaan palata tämän yhden kysymyksen ääreen.”

    Miten meidän tulee elää?

    Siinäpä vasta kysymys!

    Platon luo idean viisaiden filosofien johtamasta utopiasta, mutta hän ei tietenkään määrittele millainen tuo utopia lopulta on.

    Mutta jo utopian tavoittelu on saanut Karl Popperin kaltaisen filosofin suuttumaan. Popper piti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Platonia totalitarismin isänä (toisena isänä Popperin ajatuksissa oli tietenkin Karl Marx) ja jopa natsi-Saksan atavistisena määrittelijänä.

    Samalla kun Popperin ajatuksissa on itua - sillä eihän Platon yritä määritellä mitään avointa demokraattista yhteiskuntaa - hänen arvionsa Platonista on kohtuuton. Niinpä Blacburn heittää, että Popperin jälkeen Platon-tutkimus on keskittynyt todistamaan, että Popper oli väärässä. Onko muka Platon vastuussa siitä mitä Hitler teki Saksassa tai siitä miten Stalin tapatti ihmisiä Neuvostoliitossa?

    Utopiat ovat toki vaarallisia, koska ne eivät salli vaihtoehtoisille tulevaisuuksille mahdollisuutta. On kuitenkin mielenkiintoista, että nykyään, oikeastaan 1900-luvulta alkaen, Platonin utopian kaltaisia ihanteellisia ajatusmalleja ei kukaan esitäkään. ”Totuus on”, Blackburn sanoo, ”että me olemme taipuvaisia suhtautumaan suopeammin sellaisiin teoksiin [utopioihin], joissa kaikki on mennyt pieleen ja joissa pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen - me emme pidä kirjoista, jotka pukevat sanoiksi kirjoittajan unelmat ja ihanteet, vaan kirjoista, jotka kuvastavat ja selventävät pelkojamme, kuten George Orwellin Vuonna 1984 eittämättä tekee. Helvetin maalaaminen on poikkeuksetta helpompaa kuin taivaan maalaaminen.”

Melko tasan 30 vuotta sitten silloinen Tampereen yliopiston matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professori Yrjö Ahmavaara julkaisi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa haastavan kirjoituksen otsikolla Matematiikka on todellisuuden perustiede – Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina.

    Artikkelissa Ahmavaara kuvasi Roger Penrosen - joka tunnetaan mm. mustien aukkojen ”löytäjänä” ja "laatoistaan", ks. romaanin 2112 kansikuva - käsitystä matematiikan ”platonismista”. Penrosen mielestä matematiikka on enemmän kuin vain yksi muodollinen kieli muiden kielien joukossa. Tässä hän jatkaa mm. Gödelin ajatuksien viitoittamalla tiellä. On olemassa, kuin annettuna, jokin totuus, joka ei riipu ihmisen havainnoista eikä ajatuksista eikä hänen käyttämästään kielestä. Matemaattisia kaavoja ei tarvitse keksiä, ne pitää vain löytää, koska ne ”ovat olemassa” ihmisen ajatuskyvystä ja havainnoista riippumatta.

    ”Onko todellisuus itse matemaattinen ja matematiikka siten todellisuuden perustiede?” Ahmavaara kysyi Penrosea luettuaan.

    Ahmavaaran artikkelista innostuneena ostin Roger Penrosen teoksen The Emperor’s New Mind samana vuonna, lokakuussa 1990.

    Lienen lukenut Penrosen vaikeatajuista kirjaa sieltä sun täältä, koska olen alleviivannut mm. seuraavan Penrosen tunnustuksen:

    ”En ole salaillut sympatisoivani vahvasti platonistista näkemystä, että matemaattinen totuus on absoluuttinen, ulkopuolinen ja ikuinen eikä perustu ihmisen laatimiin kriteereihin, ja että matemaattiset objektit ovat ikuisia itsessään riippumatta ihmisten yhteiskunnasta tai sen erityisistä fysikaalisista kohteista.”

Helsingin Sanomat, 26.8.1990.

Jos Platon uskoikin universaaliin totuuteen - siihen että sanojen ja pinnallisten havaintojen takana on jotakin ikuista mikä pitää tietää eikä vain luulla - hänen kirjoituksensa ovat kelvanneet kaikenlaisille ajattelijoille. Tietämisen tarpeesta syntyi ajatus todellisuuden tutkimisesta.

    Holger Thesleffin mielestä ”Platon halusi härnätä ja provosoida, mutta hän halusi provosoida vain asiaa jotenkin tuntevia intellektuelleja”. Platon halusi muotoilla filosofisen ihmisen. Thesleff sanoo, että Platonin ensisijainen tavoite oli provosoida kuulijoitaan ajattelemaan ”mitä?”-kysymyksen ja ”täytyisi”-asenteen ympärillä niissä kehyksissä, joissa ihminen nimenomaan kaupunkivaltiossa toimii. "Tämä ajattelu edellytti yhä enemmän tutkimuksia, selvityksiä, ymmärrystä maailmasta ja osittain tämän ymmärryksen suhteuttamisesta ihmisen toimintamalleihin."

    Platon siis uskoi viisaiden filosofien hallitsemaan valtakuntaan, mutta ei ollut niin naiivi, että olisi uskonut täydellisesti viisaiden olemassaoloon tai että niin viisaita tulisi koskaan olemaankaan.

    Tässä mielessä Popper yksinkertaisti ja ymmärsi väärin Platonin ajatusmaailman pontimet.

    Kun nykyään vaaditaan, että maallikot (ja poliitikot) kuuntelevat kiltisti asiantuntijoita näiden ajatuksia kritisoimatta, niin eikö Platon kehota aivan toisenlaiseen käyttäytymiseen? Tietenkään meidän ei pidä ajatella, että kovat tieteet (luonnontieteet) ovat vain yksi mielipide muiden joukossa, mutta meidän, jopa maallikoiden, kannattaisi suhtautua valppaasti yhteiskuntatieteilijöiden ja ekonomistien (= "pehmeän" tieteen) puheisiin ja väitteisiin ja harrastaa tervettä kritiikkiä aina kun se tuntuu aiheelliselta. Emmekö me, nykyjan ihmiset, kaikki ole ”oppineita”, jopa filosofeja?

    Platon ei kaikesta päätellen ollut vain yhden ajatuksen julistaja.

    Ironista on, että hänen ajatuksensa kiersivät modernin "lännen" käyttöön bysanttilaisten ajattelijoiden avittamana, islamin kulttuurin kautta, sillä esim. keskiajalla Platonia saattoi lukea vain latinaksi ja arabian kielellä. Platonin Valtion ensimmäinen englanninkielinen laitos julkaistiin vasta 1800-luvulla.

    Mutta sittemmin, niin kuin Pauliina Remes sanoo esseessään teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat, Platon on kelvannut kaikensorttisille maailmanparantajille.

    ”Radikaaliutensa vuoksi Platon on istunut hyvin kaikenlaisten reformistien käteen”, Remes muistuttaa. ”Platonia ovat pitäneet oppi-isänään niin Ranskan vallankumoukselliset, kansallissosialismia edeltäneet saksalaiset ajattelijat, kommunistit, feministit kuin brittiläiset liberalisti-idealistitkin. Toisaalta vastustuskin on ollut laajaa ja sen suunnat yhtä ristiriitaisia. Platonista on tehty arkkityyppinen totalitaristi ja antidemokraatti, mutta myös vaarallinen vapaa-ajattelija.”

Mikä on ikuista, mikä ohimenevää?

    En tiedä.

    Mutta eikö kuulosta aika modernilta ja alati ajankohtaiselta kirjoittaa, niin kuin Platon kirjoittaa Valtiossa: ”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa… tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa… parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hän kanssaan.” (Suom. 1991.)

    Siispä:

    Par laakii pakkii,

    mutta eteenpäin, makso mitä makso!

---

Simon Blackburn: Platonin valtio. (Plato’s Republic – A Biography, 2006.) Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Roger Penrose: The Emperor’s New Mind. Concerning Computers, Minds and The Laws of Physics. Vintage, 1990.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 1972.

Pauliina Remes: Platon. Teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat. Toim. Petri Koikkalainen & Paul-Erik Korvela. Vastapaino, 2012.

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus, 2011.