Par laakii pakkii

[Eteenpäin, makso mitä makso!]

Kyösti Salovaara, 2020.

Emme säntäile sinne tänne kuin koiranpennut.

    -Hercule Poirot tv-elokuvassa Three Act Tragedy, 2010.

Erehdyksen välttämiseksi: sanoja voi kirjoittaa kirjoittamatta kirjakieltä.

    Todellisuutta on vaikea selittää käyttämättä sanoja, mutta sanat eivät sinänsä ole todellisuus. Todellisuus on olemassa, vaikka kukaan ei sanoisi mitään eikä kirjoittaisi ensimmäistäkään sanaa.

    Kaikki muuttuu, sanoi Herakleitos. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

    Mikään ei lopulta muutu, sanoi Parmenides. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

    Tästä päästään Platoniin, joka kaiketi yhdisti molemmat ajattelijat. Ei pidä luulla vaan tietää. Jatkuvan muutoksen takaa löytyy muuttumattomuus. Luonnonlait, esimerkiksi. Kaikki mikä on aidosti hyvää, on Platonin mielestä muuttumatonta. Entä paha? Onko myös se muuttumatonta, ikuista?

    Par laakii pakkii, sanottiin ennen Kotkassa, kenties muuallakin. Eteenpäin, makso mitä makso! Siinä välissä sitten ajatus: tärkeää ei ole oleminen vaan prosessi. Tai kokonaisuuden hahmo, niin kuin Platon ajatteli.

Miksi puhua Platonin ajatuksista 2400 vuotta niiden esittämisen jälkeen? Onko muka joku Platonin ilmaisema asia, joku huomio, joku idea yhä erittäin kiinnostava tai jopa oleellinen valokaapeleiden, tietokoneiden, sosiaaliturvan, yksilönvapauden ja älykkäiden kännyköiden maailmassa?

    Suhteeni Platoniin on etäinen, mutta innostunut. Osaan poimia hänen ajatuksistaan vain sirpaleita, kuin rusinoita sivistyksen suuresta ja muodottomasta pullasta. Ymmärrän kohtuullisen vähän, ja kenties senkin vähän väärin.

    Jäin miettimään satunnaista suhdettani Platoniin luettuani heinäkuun viimeisenä päivänä Gregoriuksen blogia Jotakin syötäväksi kelvotonta, missä Gregorius kirjoitti Platonin Valtion herättämistä tunteista ja ajatuksista.

    ”Periaatteessa tässä [Platonin Valtiossa] suunnitellaan millainen olisi ihanneyhteiskunta”, Gregorius sanoi, ”mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, käsitellään poliittisia järjestelmiä laajemminkin, yhdistellään niitä yksilöpsykologiaan (jonka yhteydessä sitten tulee sitä minua kiinnostanutta sielukäsitystä), etiikkaan ja kasvatukseen, ja toisaalta viitataan Platonin ideamaailmaan, tietoteoriaan, esitellään luolavertaus jne jne. eli aikamoinen valikoima aiheita, jotka kattavat (ja perustavat) aika ison osan filosofian perinnettä.”

    Gregorius myös huomautti, ettei Platon käsittele Valtiossa asioita systemaattisesti – ja tämähän lienee nykykäsitys Platonin teksteistä. ”Keskeisenä pointtina siis kysymys hyvästä yhteiskuntamallista ja hyvästä elämästä muutenkin, varhainen utopiamalli”, Gregorius sanoi.

    Jo tässä riittää pohdittavaa.

Kyösti Salovaara, 2020.

Englantilainen filosofi Simon Blackburn julkaisi 2000-luvun alussa tutkielman Platonin Valtiosta, vaikka hän ei pitänytkään filosofin ajatuksista, puhumattakaan miehestä itsestään, jos Platonista miehenä nyt mitään tiedetään. Onko mies kuitenkin ajatuksiensa kuva?

    Kirjansa alussa Blackburn lainaa Alfred North Whiteheadia, joka vuonna 1929 teoksessa Process and Reality vetäisi Platonin merkityksestä sittemmin yhä uudestaan siteeratun johtopäätöksen: ”Varmin yleinen luonnehdinta eurooppalaisesta filosofisesta perinteestä on, että se koostuu sarjasta alaviitteitä Platonin kirjoituksiin. En tarkoita tällä suunnitelmallista ajatusrakennelmaa, jonka tutkijat ovat epäröivästi hänen kirjoituksistaan uuttaneet, vaan viittaan niihin siroteltujen ideoiden rikkauteen.”

    Niinpä, Platonista jokainen löytää haluamansa – joko ihailtavaksi tai vihattavaksi.

    Myös Blackburn myöntää, vähän vastentahtoisesti, että Platonin Valtiosta voi todellakin poimia siihen ripoteltuja rikkaita ideoita. ”Mutta kyse ei ole pelkästään tästä”, Blackburn jatkaa, ”sillä hämmästyttävintä on Platonin tavoitteen ihmeellinen puhtaus, hänen sinnikkyytensä saada vastaus yhteen ainoaan kysymykseen - miten meidän tulee elää - piittaamatta kaikista vaikeuksista, perusteluista jotka saattavat vaikuttaa mielikuvituksellisilta, myyteistä jotka saattavat vaikuttaa häiritseviltä ja vertauksista, joiden hyödyllisyys on kiistanalainen, unohtamatta koskaan palata tämän yhden kysymyksen ääreen.”

    Miten meidän tulee elää?

    Siinäpä vasta kysymys!

    Platon luo idean viisaiden filosofien johtamasta utopiasta, mutta hän ei tietenkään määrittele millainen tuo utopia lopulta on.

    Mutta jo utopian tavoittelu on saanut Karl Popperin kaltaisen filosofin suuttumaan. Popper piti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Platonia totalitarismin isänä (toisena isänä Popperin ajatuksissa oli tietenkin Karl Marx) ja jopa natsi-Saksan atavistisena määrittelijänä.

    Samalla kun Popperin ajatuksissa on itua - sillä eihän Platon yritä määritellä mitään avointa demokraattista yhteiskuntaa - hänen arvionsa Platonista on kohtuuton. Niinpä Blacburn heittää, että Popperin jälkeen Platon-tutkimus on keskittynyt todistamaan, että Popper oli väärässä. Onko muka Platon vastuussa siitä mitä Hitler teki Saksassa tai siitä miten Stalin tapatti ihmisiä Neuvostoliitossa?

    Utopiat ovat toki vaarallisia, koska ne eivät salli vaihtoehtoisille tulevaisuuksille mahdollisuutta. On kuitenkin mielenkiintoista, että nykyään, oikeastaan 1900-luvulta alkaen, Platonin utopian kaltaisia ihanteellisia ajatusmalleja ei kukaan esitäkään. ”Totuus on”, Blackburn sanoo, ”että me olemme taipuvaisia suhtautumaan suopeammin sellaisiin teoksiin [utopioihin], joissa kaikki on mennyt pieleen ja joissa pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen - me emme pidä kirjoista, jotka pukevat sanoiksi kirjoittajan unelmat ja ihanteet, vaan kirjoista, jotka kuvastavat ja selventävät pelkojamme, kuten George Orwellin Vuonna 1984 eittämättä tekee. Helvetin maalaaminen on poikkeuksetta helpompaa kuin taivaan maalaaminen.”

Melko tasan 30 vuotta sitten silloinen Tampereen yliopiston matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professori Yrjö Ahmavaara julkaisi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa haastavan kirjoituksen otsikolla Matematiikka on todellisuuden perustiede – Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina.

    Artikkelissa Ahmavaara kuvasi Roger Penrosen - joka tunnetaan mm. mustien aukkojen ”löytäjänä” ja "laatoistaan", ks. romaanin 2112 kansikuva - käsitystä matematiikan ”platonismista”. Penrosen mielestä matematiikka on enemmän kuin vain yksi muodollinen kieli muiden kielien joukossa. Tässä hän jatkaa mm. Gödelin ajatuksien viitoittamalla tiellä. On olemassa, kuin annettuna, jokin totuus, joka ei riipu ihmisen havainnoista eikä ajatuksista eikä hänen käyttämästään kielestä. Matemaattisia kaavoja ei tarvitse keksiä, ne pitää vain löytää, koska ne ”ovat olemassa” ihmisen ajatuskyvystä ja havainnoista riippumatta.

    ”Onko todellisuus itse matemaattinen ja matematiikka siten todellisuuden perustiede?” Ahmavaara kysyi Penrosea luettuaan.

    Ahmavaaran artikkelista innostuneena ostin Roger Penrosen teoksen The Emperor’s New Mind samana vuonna, lokakuussa 1990.

    Lienen lukenut Penrosen vaikeatajuista kirjaa sieltä sun täältä, koska olen alleviivannut mm. seuraavan Penrosen tunnustuksen:

    ”En ole salaillut sympatisoivani vahvasti platonistista näkemystä, että matemaattinen totuus on absoluuttinen, ulkopuolinen ja ikuinen eikä perustu ihmisen laatimiin kriteereihin, ja että matemaattiset objektit ovat ikuisia itsessään riippumatta ihmisten yhteiskunnasta tai sen erityisistä fysikaalisista kohteista.”

Helsingin Sanomat, 26.8.1990.

Jos Platon uskoikin universaaliin totuuteen - siihen että sanojen ja pinnallisten havaintojen takana on jotakin ikuista mikä pitää tietää eikä vain luulla - hänen kirjoituksensa ovat kelvanneet kaikenlaisille ajattelijoille. Tietämisen tarpeesta syntyi ajatus todellisuuden tutkimisesta.

    Holger Thesleffin mielestä ”Platon halusi härnätä ja provosoida, mutta hän halusi provosoida vain asiaa jotenkin tuntevia intellektuelleja”. Platon halusi muotoilla filosofisen ihmisen. Thesleff sanoo, että Platonin ensisijainen tavoite oli provosoida kuulijoitaan ajattelemaan ”mitä?”-kysymyksen ja ”täytyisi”-asenteen ympärillä niissä kehyksissä, joissa ihminen nimenomaan kaupunkivaltiossa toimii. "Tämä ajattelu edellytti yhä enemmän tutkimuksia, selvityksiä, ymmärrystä maailmasta ja osittain tämän ymmärryksen suhteuttamisesta ihmisen toimintamalleihin."

    Platon siis uskoi viisaiden filosofien hallitsemaan valtakuntaan, mutta ei ollut niin naiivi, että olisi uskonut täydellisesti viisaiden olemassaoloon tai että niin viisaita tulisi koskaan olemaankaan.

    Tässä mielessä Popper yksinkertaisti ja ymmärsi väärin Platonin ajatusmaailman pontimet.

    Kun nykyään vaaditaan, että maallikot (ja poliitikot) kuuntelevat kiltisti asiantuntijoita näiden ajatuksia kritisoimatta, niin eikö Platon kehota aivan toisenlaiseen käyttäytymiseen? Tietenkään meidän ei pidä ajatella, että kovat tieteet (luonnontieteet) ovat vain yksi mielipide muiden joukossa, mutta meidän, jopa maallikoiden, kannattaisi suhtautua valppaasti yhteiskuntatieteilijöiden ja ekonomistien (= "pehmeän" tieteen) puheisiin ja väitteisiin ja harrastaa tervettä kritiikkiä aina kun se tuntuu aiheelliselta. Emmekö me, nykyjan ihmiset, kaikki ole ”oppineita”, jopa filosofeja?

    Platon ei kaikesta päätellen ollut vain yhden ajatuksen julistaja.

    Ironista on, että hänen ajatuksensa kiersivät modernin "lännen" käyttöön bysanttilaisten ajattelijoiden avittamana, islamin kulttuurin kautta, sillä esim. keskiajalla Platonia saattoi lukea vain latinaksi ja arabian kielellä. Platonin Valtion ensimmäinen englanninkielinen laitos julkaistiin vasta 1800-luvulla.

    Mutta sittemmin, niin kuin Pauliina Remes sanoo esseessään teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat, Platon on kelvannut kaikensorttisille maailmanparantajille.

    ”Radikaaliutensa vuoksi Platon on istunut hyvin kaikenlaisten reformistien käteen”, Remes muistuttaa. ”Platonia ovat pitäneet oppi-isänään niin Ranskan vallankumoukselliset, kansallissosialismia edeltäneet saksalaiset ajattelijat, kommunistit, feministit kuin brittiläiset liberalisti-idealistitkin. Toisaalta vastustuskin on ollut laajaa ja sen suunnat yhtä ristiriitaisia. Platonista on tehty arkkityyppinen totalitaristi ja antidemokraatti, mutta myös vaarallinen vapaa-ajattelija.”

Mikä on ikuista, mikä ohimenevää?

    En tiedä.

    Mutta eikö kuulosta aika modernilta ja alati ajankohtaiselta kirjoittaa, niin kuin Platon kirjoittaa Valtiossa: ”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa… tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa… parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hän kanssaan.” (Suom. 1991.)

    Siispä:

    Par laakii pakkii,

    mutta eteenpäin, makso mitä makso!

---

Simon Blackburn: Platonin valtio. (Plato’s Republic – A Biography, 2006.) Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Roger Penrose: The Emperor’s New Mind. Concerning Computers, Minds and The Laws of Physics. Vintage, 1990.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 1972.

Pauliina Remes: Platon. Teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat. Toim. Petri Koikkalainen & Paul-Erik Korvela. Vastapaino, 2012.

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus, 2011.