Farkut ja funkkis

 [Ajan henki puhaltaa sinne tänne]

Kyösti Salovaara, 2020.
Malmin lentoaseman funkkistyylinen terminaali
valmistui 1938.

Farkkuja haluttiin niin paljon, että Neuvostoliiton lain noudattamista valvovat viranomaiset ottivat käyttöön termin ”farkkurikos”, joka tarkoitti ”lain rikkomuksia, jotka aiheutuvat halusta hankkia denimistä valmistettuja esineitä hintaan mihin hyvänsä”. Vuonna 1986 ranskalainen vasemmistofilosofi ja Che Guevaran entinen asetoveri Régis Debray totesi: ”Rockmusiikilla, videoilla, farkuilla, pikaruoalla, uutisverkostoilla ja TV-satelliiteilla on enemmän voimaa kuin koko Puna-armeijalla.”

    -Niall Ferguson: Sivilisaatio – Me ja muut. 2011.

Konekulttuurin keskellä, dynamojen, radioantennien ja langattoman lennättimen maailmassa, jossa vallitsee kuumeisen kiihkeä hyödyn tavoittelu, viriää kuin polaarisena vastavirtana ja kuitenkin saman rauhattomuuden toisena ilmauksena kaipaus mystillisiin hämykylpyihin. Säästöliekkien sokaisemat silmät kaipaavan pimeyteen – jazz soittaa hermostuneelle ja nääntyneelle maailmalle Afrikan mustia öitä...

    -T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. 1938.

Optimistisesti ajattelin, että vetäisen helposti tämän viikon pakinaan ”ajan hengen”, Zeitgeistin voimaviivat runsaalta sadalta vuodelta.

    Vähänpä tajusin.

    Kun selailin tanskalaisen Hartvig Frischin (1893-1950) Euroopan historian neljättä osaa – Ranskan vallankumouksesta meidän päiviimme – ja suomalaisen T. Vaaskiven (1912-1942) hengästyttävää ajankuvaa Huomispäivän varjo 1930-luvulta, ymmärsin että ajan hengen keskeisiin voimaviivoihin tutustumiseen menisi vähintään kuukausi, kenties pari, ehkä koko elämä.

    Koska sekä Frisch että Vaaskivi elivät teostensa kirjoittamishetkellä voimakkaasti 1930-lukua, niistä löytyy toisiaan vahvistavia analyysejä kuvastamaan Zeitgeistin olemuksen ristiriitaisuutta; ajan hengessä on aina eri suuntiin vieviä tuulenpuskia, jotka kuitenkin syntyvät samasta lähteestä.

    Niinpä jos 2020-luku näyttää aukeavan tunkkaisena ja ahdistavan moralistisena, sen rinnalla, vastavoimana jossakin viriää kokonaan toisenlaisia henkäyksiä, vaikka emme niitä nyt huomaisikaan. Shokeeraa ajatella että sekä hyvät että pahat aikomukset kasvavat samasta puusta.

Luulen että jokaisella ihmisellä, jota historia vähänkin kiinnostaa, on oma käsityksensä ja kuvitelmansa siitä millaiset teemat (tai kuten nykyään sanotaan trendit ja megasellaiset) parhaiten kuvaavat eri vuosikymmenten ajan henkeä, kunkin aikakauden henkistä ilmapiiriä.

    Joku meistä korostaa kirjallisuuden muotojen ja sisällön painopisteitä, toisen mielestä maalaustaiteen murrokset liittyvät keskeisesti ajan henkeen, kolmannelle musiikki on sitä itseään ja neljäs tutkii poliittisia virtauksia, kun taas monet katselevat rakennusten ja muotivaatteiden kuvia Zeitgeistin tavoittaakseen.

    Ajan henki on sekä taidetta että konkretiaa: funkkistaloja ja sinisiä denimfarkkuja.

    1900-luvun vaihteessa Euroopassa elettiin kohtuullisen pitkän rauhan aikaa; puhuttiin Belle Époquesta, kauniista ajasta. 1800-luku oli täynnä teknisiä ja sosiaalisia keksintöjä, kenties paljon moninaisemmin kuin mitä osaamme kuvitella tai jaksamme muistaa.

    Ihmiset olivat optimisteja. Kaunis oli kaunista, niin rakennuksissa kuin musiikissa, niin kirjallisuudessa kuin maalaustaiteessa. Ja kuitenkin vastavoimien henki puhisi jo tulemistaan. Kirjallisuuden uusi virtaus naturalismi ei korostanut kauneutta. Poliittisen vakauden sisälle syntyi uusi voima, järjestäynyt työväenluokka. Maalaustaiteessa impressionismi henki romanttisen tunteen voimaa, mutta sen vastavoimaksi oli syntymässä tyylejä, jotka rikkoivat järjestyksen, rakenteen ja värit. Ja runoudessa kieltä ryhdyttiin murtamaan ja pistämään säpäleiksi surrealismin ja dadaismin ja ties minkä julistamana.

    Ja samalla kun Belle Époquen henki puhalsi riivatun voiman tavoin tulevan maailmansodan pettymysten läpi 1920-luvun riemuun ja hedonismiin, se myös alusti totalitaaristen voimien vallankumouksen.

Euroopan historian neljännessä osassa Hartvig Frisch kirjoittaa (otsikolla Nykyaikaisen elämän kehykset), että ensimmäisen maailmansodan jälkeen tavalliset asunnot ovat muuttuneet suuresti ja enimmäkseen edukseen: ”Rakennustyylissä jatkuu funktionalismin voittokulku. - Funktionalistisen tyylin perusajatuksena on pyrkimys eroon kaikista turhan koristeellisista muodoista ja kaikista jäljittelyistä, joita varsinkin edellisellä vuosisadalla käytettiin taloja, huonekaluja, koneita yms. koristamaan, jotta saataisiin ne näyttämään toisenlaisilta kuin ne olivat.”

    1930-luvulla ja siitä eteenpäin kaikkeen suhtaudutaan tarkoituksenmukaisesti. Muodot alistetaan esineiden käytettävyydelle. Konkreettista tarkoitusta ei naamioida eikä koristella, päinvastoin esineen, koneen tai talon tarkoitusta korostetaan ja se tuodaan esille.

    ”Tuskinpa kenenkään päähän pälkähtäisi maalata lentokoneeseen koristeköynnöksiä, jotta se olisi kauniimman näköinen, eikä siihen myöskään maalata höyheniä, jotta se näyttäisi linnulta. Sama koskee taloja, huonekaluja, taloustavaroita, työkaluja jne.”

    Frisch tuntuu olevan varma tyylien lopullisesta muutoksesta. Osuiko hän oikeaan? Se jääköön pohdittavaksi. Mutta elämmekö silti yhä funktionalismissa? Onko sekin 2020-luvun Zeitgeistia?

Mutta funkkis, yletön järkevyys ja asiallisuus, oli vain osa 1930-luvun hengestä.

    ”Syvimmiltään on juuri näinä vuosina viriävä romantiikan harrastus traagillisessa sopusoinnussa asiallisuuden kulttiin”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1938.

    Vaaskiven mielestä modernin elämän – järjen, funktionalismin, uuden asiallisuuden – vastavoimaksi syntyi 1920-luvun pyörteistä huumautuneita pakomatkoja mystiikkaan, barbaarisuuteen, luontoon, myytteihin. Monimutkaisen tilalle alettiin etsiä yksinkertaista, lapsellista.

    Yhtäällä on ”konekulttuurin vuosisata” ja toisaalla vastavoimana Lawrencen kosmologinen, koneellisuutta vihaava runous ja ”jazzbandit, jotka soittavat rytmillistä unohdusta vereen ja julistavat kaiken emotionaalisuuden voitto yli älyn, mustat tanssijat, jotka lumoavat iltapukuisia katsomoita, ja Picasson, surrealistien ja primitivistien takaisin aarniometsiin palannut taide!”

    Usein ajatellaan (kun taiteiden historiaa katsotaan nykyhetkestä taaksepäin), että kaikki taiteissa kehittyy aina eteenpäin, yksinkertaisesta monimutkaisempaan, tavallisesta hienompaan, epäoleellisesta tärkeään – siis konkreettisesti yhteiskunnan teknologista, aineellista ja sosiaalista kehitystä mukaillen ja seuraten.

    Mutta 1930-lukulaisena, sen vuosikymmenen Zeitgeistin herkännuorella mielellään kokevana tarkkailijana Vaaskivi rinnastaa kubismin ja surrealismin ja abstraktin maalaustaiteen paluuseen menneisyyteen, niin kuin jazzmusiikkikin ”palasi” Afrikan rytmeihin ja alkukantaiseen tunteeseen. Vaaskivelle Fernand Léger, Pablo Picasso, Vasili Kandinsky, Georges Braque, Giorgio de Chiroco tai Marc Chagall eivät merkitse askelta eteenpäin asiallisuuden ja järjen nykyhetkessä vaan paluuta taaksepäin ajattomuuteen, platonismin ideamaailmaan, lapsen naiiviin elämänkokemukseen, metafysiikkaan.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.
Teoksen kuvitusta.

”Tulva-aallon lailla vyöryy 20-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan ja uuden rytmin kohu: jazz!" Vaaskivi huudahtaa hengästyneenä. Hän kirjaa ylös kuinka Louis Douglas - ”todella kiehtovan kaunis suklaanmusta Adonis” - perusti syksyllä 1925 oman tanssiyhtyeensä amerikkalaisen Schuffle Alongin tyyliin. Samana vuonna Joséphine Baker aloitti vihellysten ja skandaalien kukittaman voittokulkunsa: ”Hän tanssii Pariisin Théâtre des Champs-Élyséessä miltei yhtä alastomana kuin aikoinaan Olga Desmond. Hän huumaa Berliinin Admiralpalastin katsomot väräjävällä, hulluttelevalla, kullanruskealla ruumiillaan, jota charlestonin poljennot sähköistävät.”

    Ja muuan toinen tarkkailija toteaa, kuinka amerikkalainen musta kulttuuri valloittaa Berliinin jälkeen Pariisin: ”He valloittivat Berliinin. He täyttävät jo koko kontinentin ulvonnallaan, naurullaan. Ja me emme ole pelästyneitä; päinvastoin: Vanha Maailma ponnistaa viimeiset voimansa taputtaakseen heille.”

    Vaaskivi kirjoitti, että ”kuin salaperäisten vaistojen vetämänä kääntyy kaikesta luonnollisesta etääntynyt länsimainen tunne uutta romantiikkaa kohti… Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita ja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja albatrossin zeppeliiniin. Mutta tämän uusasiallisuuden verhossa jazz ruokkii ajan syvää romantiikannälkää. Sen rytmeissä elää eksoottisten rakkaudenöiden kuuma kiihko ja suurten neitseellisten metsien kohina.”

    Oliko tämä liioittelua? Vai tarkkanäköisyyttä?

    Niin tai näin, 1930-lukua, sen Zeitgeistia ja sen traagista päätymistä totalitaaristen voimien tappokentille on mahdoton ymmärtää, jos ei huomaa Vaaskiven ja aikalaisten kokemaa vastakkaisten kulttuuripyörteiden kiihkoa. Aika oli modernia teknologiaa ja mystistä, barbaarista alkukantaisuutta toisiinsa kietoutuneena, oli koneita ja oli ruumiinkulttuuria, oli huumaavaa kaupunkia ja oli panteistista paluuta luontoon.

Onko vielä hetki aikaa T. Vaaskiven Huomispäivän varjolle? Poimitaan ennustus vuodelta 1938; hetki sen toteamiseen että ajan henki pitää sisällään vastavoimia, eri suuntiin pyristellen mutta yhteistä todellisuutta ilmentäen.

    ”Miten lyhyt onkaan askel, jossa isänmaallinen mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu kansalliseksi rodun ja maaperän kultiksi!” Vaaskivi kirjoitti Huomispäivän varjon loppupäätelmissä.

    Tuollaisen ajan henki kiertyy  johtajamyyttiin. Vaaskiven tarkat huomiot häntä ympäröivästä Zeitgeistista säpsähdyttävät nykylukijan hereille vielä 82 vuotta myöhemminkin:

    ”Tämä myytiksi muuttumisen kohtalo on, kuten tiedetään, tullut vallantahtoisen poliitikon Adolf Hitlerin osaksi, kuten se on tehnyt Vladimir Iljits Leninistä venäläisen rahvaan puolijumalalan. On olemassa näkymätön joukkovaistojen silta, joka johtaa Nürnbergin Zeppeliininiityltä Moskovan Punaiselle Torille, missä Leninin balsamoitu ruumis nukkuu lasisessa arkussaan, kalvaat, pienet kasvot kuultaen punaista tyynyä vastaan. Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan tutkijan silmä näkevä identtisyyttä siinä, missä me erotamme vain vastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan siellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei tavallisesti lainkaan suuntaudu.”

Historia ei toista itseään, ei edes niin että tragedia muuttuu farssiksi, mutta jokin kuitenkin toistuu.

    Jos/kun elämme nyt vuonna 2020 dogmaattisten pahisten ja ehdottomien hyviksien aikaa, niin missä tavallinen, sopeutuva ja joustava ihminen piileskelee? Jos paha ja hyvä ovat aina, myös nyt, Zeitgeistin toisiinsa kahlitsemia vastavoimia, jos niillä on yhteinen voimakeskus, niin missä ihmisten enemmistö pitää henkistä kotiaan ja lämmittelee yön kylmyydessä?

    Onko meitä olemassa muuten kuin ideoina ja ajan henkeen takertuneina pölyhiukkasina?

Ostin tämän "impressionistisen" maalauksen
Palman goottilaisen katedraalin takaiselta
kujalta 1980-luvun loppupuolella.
Belle Époque on kadonnut historian hämärään,
mutta sen jälkikaikuja löytää yhä katutaiteesta.