Äiti

Äitini Meri Salovaara (os. Koistinen) täyttää tänään Tapaninpäivänä 95 vuotta.

     Onnea! Äiti! Äitini!

     Elämä on pitkä matka lähelle.

     Sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti.

     Äitini on melkein yhtä vanha kuin Suomi.

     Suomi on äitini ikäinen.

Joskus tuntuu että äitini elämäntarina on romaanista eikä todellisesta elämästä.

     Mutta ei se ole fiktiota.

     Kirkonkirjojen mukaan hän syntyi Kotkassa joulukuussa 1918.

     Ehkäpä.

     Hänen äitinsä asui kuitenkin Haminassa. Impi Johansson oli Vehkalahden knaappeja, ”puoliaatelisia”.

     Vasta kun Impin mies, äitini ”isä” Hermanni Koistinen kuoli, äidilleni paljastettiin että savolainen Hermanni, lapsena kiertelevälle räätälille myyty huutolaispoika, sittemmin itsekin räätäli, vaatturimestari ja jopa yrittäjä, oli hänen isäpuolensa.

     Varmentamattomien tietojen, uskottavien ja uskomattomien huhujen mukaan äitini oikea isä tuli Virosta; tämä oli nuori aatelinen joka oli saapunut Haminaan taistelemaan valkoisten puolella.

     Äitini isällä, virolaisella ylioppilaalla kuuluu olleen punainen tukka.

     Myös minulla on lapsena punainen tukka kuin tuli.

     Punapäät eivät pääse taivaaseen, huuteli muuan ilkeä naapurin mummo ikkunastaan, kun lapsena kävelin pihatiellä. Uskoin häntä.

Äitini ja hänen äitinsä tarina on kuin kirjasta.

     Helvi Hämäläisen muistelmissa oli anekdootteja jotka olisivat voineet olla äitini äidin tarinaa.

     Mutta eivät kai olleet.

     1930-luvun lopulla äitini pakeni ankaraa isäpuoltaan Helsinkiin. Isä kielsi mm. äitiäni lukemasta romaaneja. Niinpä hän kiipesi vintille kynttilän kanssa Courths-Mahleria ahmimaan.

     Helsingissä hän pääsi heti töihin Hankkijan konttoriin. Vaikkei osannut mitään. Punaisten poskiensa ansiosta, hän on joskus arvellut.

     Sodan jälkeen äiti palasi Kotkaan. Meni naimisiin konelatoja Osmo Salovaaran kanssa heinäkuussa 1946, muutti isäni äidin asuntoon Museokadulle, synnytti minut seuraavana vuonna ja kaipasi myöhäiseen keski-ikään asti pois puutalosta, vaikka asuikin meren rannalla keskellä kaupunkia, Sapokan ja Gutzeitin tuoksuja haistellen.

     Ironista on, että niin paljon kuin äiti kaipasikin muuttoa modernimpaan ympäristöön, hän ei kuitenkaan halunnut lähteä isäni kanssa muualle. Isäni oli haaveilija, joka koko ajan oli menossa tai purjehtimassa jonnekin, jopa merien taakse sillä hänellä oli jo sovittuna työpaikka newyorkilaisessa kirjapainossa 1950-luvun taitteessa, mutta Meri sanoi Osmolle, että mene yksin; jos menet, mene yksin.

     Osmo ei mennyt Amerikkaan, vaan keskittyi ammattiinsa Kotkassa, suoritti faktorikoulun, yleni kirjanpainonjohtajaksi ja päätyi Eteenpäin Oy:n toimitusjohtajaksi.

     Kun äitini Meri oli saanut työpaikan joskus 50-luvulla, hän kysyi minulta ja veljeltäni Jussilta, ottaako hän työpaikan vastaan. Me vastasimme että älä ota. Ole kotona, äiti!

     Niinpä Meri jäi kotiin, oli perheenäiti, äiti ja aina läsnä. Niin kuin me pojat halusimme. Niin kuin me itsekkäästi halusimme, pikkupojat.

Äitini syntymäpäivää juhlistaakseni laitan esille kotialbumeista skannattuja valokuvia äitini nuoruuden vuosilta. Noin vuosien 1938-1955 väliseltä ajalta.

     Kuvia en pysty tarkasti ajoittamaan eikä se ole oleellista. Helsingissä otetut kuvat ajoittuvat kuitenkin sotavuosiin.

     Kuvia katsellessa moni asia tulee mieleen, ja monia kysymyksiä herää, joihin ei ole vastauksia.
     Arvoitukset jäävät.
     Katoavat menneisyyden utuun.
     Kuin pilvet, sateenkaari, tuulen väre veden pinnassa.

     Äitini albumista löytyy paljon kuvia, joissa hän poseeraa häpeilemättä.

     Ehkä hän halusi jotakin mitä ei koskaan saavuttanut.

     Elämä on katkaissut kenties äidin taiteelliset unelmat, mutta paljon upeita vaatteita ja hattuja hän on elämänsä aikana tehnyt, räätälin tytär, hatuntekijän sukua. 
     Vieläkin, melkein sokeana hän yrittää joskus korjailla rikki mennyttä vaatepartta, pujottaa lankaa neulansilmään jota ei näe.

Siispä.

     Niinpä.

     Onnea äiti, äitini!

     Elämä on pitkä matka lähelle.

Meri (oik.) sydänystävänsä Kikan ja tämän tyttären kanssa Lutherinkadulla Töölössä.

Meri, toinen vasemmalta iltaa viettämässä helsinkiläisessä ravintolassa.

Tämä kuva on siitä kummallinen, että Maarit Niiniluodon
Harmony Sisters -elämäkerrassa on täysin sama kuva, mutta siinä äitini sijaan esiintyvät lauluyhtyeen naiset.

Osmo ja Meri heinäkuussa 1946.
Häämatkalle nuori pari meni Lehmän saareen poimimaan mustikoita.

Minä äitini sylissä hänen vanhempiensa pihassa.
 Taustalla meidän oman taloyhtiömme rakennuksia, väliin jäi Museokatu.

Poseeraten. Luultavasti äitini itse tekemä leninki.

Kotipihalla. Museokatu 13, Kotka.

Äiti, Kyösti ja Jussi.
Huomaa taustalla tiilinen ulkohuussi, jossa oli 32 koppia, jokaiselle asunnolle omansa.
Ulkohuussin ruuma oli niin suuri että tyhjentäjät ajoivat hevosilla rekineen ruumaan.
Sisä-WC:eet rakennettiin vasta 50-luvun lopulla!

Meri, Kyösti, Jussi ja Osmo - Salovaarat n. 1953.
Taustalla näkyy hatunmuotoinen kioskirakennus, ja kesäravintola.

Perheenäiti.

Meri ja Osmo kotipuutarhassa.
Osuuskunnan moneen asuntoon kuuluu etupiha ja takapiha.
Tasapuolisesti.

Äiti lähdössä kaupungille taustalla olevaa Museokatua pitkin.
Autojen runsaus johtuu futismatsista viereiselle kentällä - nykyisellä Arto Tolsa areenalla.
Sekin on mahdollista että äiti ja isä ovat matkalla peliä katsomaan.
 Mutta jos sinne, mikä asu!

Silloin ennen...

... ja nyt.

Asunto-osuuskunta Museokatu 7-13 joulukuussa 2013.
Äitini ikkunat 2. ja 3. vasemmalta vihreässä talossa. Minunkin lapsuuden ikkunat maailmaan.
Kuva Pookinmäeltä Sapokan yli länteen.
Ehkä Kustaa III seisoi selkääni vasten Ruotsinsalmen taistelua johtaessaan.
 Kuvan ottopaikassa oli suunnilleen puisen hyppyrin nokka, josta leiskautettiin Sapokan jäälle päin.
Kotkalaisen legendan mukaan joku hyppäsi jäälle asti ja katkaisi koipensa.
Kuvan yläreunassa näkyy kansakouluni, jota myös äitini kävi.

Ryhdyin miettimään, huh

Kun tein joulukorttia, aloin miettimään.

     Ihan oikeasti aloin miettiä, että vaikka olen elänyt pääasiassa veden lähellä, nyt minut on sijoitettu kuivalle maalle.

     Ryhdyin miettimään, että miten tässä näin on käynyt.

     Että onko se vain sattumaa vai johdatusta.

     Onko elämässä pyrkimys sattumia välttääkseen sattumalta päätyä jonnekin?

Lapsuuden ja nuoruuden vietin meren rannalla, Sapokan lahden rannalla, Kotkan saarella, melkein keskustassa, kaupungin reunalla, sillä Kotkassa kaikki on keskellä ja reunalla.

     Asuin 1920-luvulla rakennetussa puutalossa. Yhteisöön kuului (ja kuuluu) kahdeksan neljän perheen ”rivitaloa”. Työläisten osuuskunnan rakennuttama, saman arkkitehdin piirustama joka suunnitteli Puu-Käpylän.

     Ikkunoista näkyi (näkyy vieläkin äitini asunnosta) Sapokkaan, matkaa mereen oli sata metriä tai vähemmän.

     Sapokan lahti oli viisikymmentäluvulla melkein kaatopaikka, rämettynyt ja umpeen kasvava matala merenlahti, jota Pookinmäki puisine hyppyreineen vahti eikä voinut lahden rappiolle mitään.

     Joskus aikaisemmin, kauan sitten Ruotsin kuningas seisoi Pookinmäellä ja katseli Sapokasta pois päin, itään missä käytiin Ruotsinsalmen taistelua.

     Mutta minulle ja pihapiirin lapsille Sapokka oli kuitenkin ihmeellinen ja kiehtova. Salaperäinen.

Sen jälkeen olen asunut Brahen kentän vieressä Helsingissä ja sitten Tapiolassa niin että ikkunasta näkyi Otsonlahti, kun hieman varvisti.

     Tapiolan jälkeen kiersin Leppävaaran kautta takaisin Tapiolaan, muutama sata metriä merestä edemmäs, kauemmas mutta ei pois sen taikapiiristä.

     Kun sitten muutin Miniatoon Soukan rantamaisemiin, oli vähän kuin olisin palannut Sapokkaan takaisin; tosin nyt ylellisemmässä asussa.

     Miniatontiellä Espoonlahti näkyi ikkunoista eikä tarvinnut edes varvistaa.

Kuivalle maalle heittäydyin kolmetoista vuotta sitten, ensin Pukinmäkeen ja sitten Malmille.

     Joen rantaan tästä on matkaa pari kilometriä, merelle noin viisi.

     Aika usein käyn katsomassa miten Vantaa juoksee, vaikka se onkin melkein paikallaan. Mutta vettä kuitenkin virtaa. Merelle päin.

     Vantaanjokea seurailevaa rantapolkua voi kävellä Vanhaankaupunkiin, missä joki yrittää mereen laskiessaan komeilla pienellä koskella. Se on vaatimaton mutta koski kuitenkin.

     Eihän komeus ja suuruus ole pääasia.

Kun ryhdyin miettimään, kun aloin miettiä...

Olen siis elänyt ja kulkenut rannoilla mutta en merillä. Olen rantaväkeä, en purjehtija, merimies, horisonttiin pyrkivä seikkailija.

     Rannassa asuva kaipaa merelle, mutta ei mene sinne.

     Meren reuna riittää, siinä on kylliksi.

     Turvallista vaaroissaan. Unelmien raaka-ainetta.

     Mahdollisuus jota ei tarvitse käyttää.

Rantavedessä, maan ja meren koskettaessa toisiaan, aaltojen tuomia roskia, isoja ja pieniä, pulloja ja puukalikoita.

     Ranta-asukas näkee laivan katoavan horisonttiin. Unelmiako pursi tavoittelee? Vai jotakin proosallisempaa?

     Katsot roskia rantaviivalla. Unelmien palauttamia, koettujen tai haaveeksi jääneiden.

     

                                                                                       KS. 2013

Runoilija kompastuu rakkauteen

[Hanhenrintaa vai lampaanpaistia?]

Lammaspaimen vuohineen Serrania de Rondan rinteillä.
KS. 2012.

PITÄÄKÖ runoja lukea vakavalla mielellä?

     Niin tosissaan, että yrittää ymmärtää mitä runoilija sanoo? Ja uskoa että runoilijat ”sanovat” jotakin? Jotakin yleistä eivätkä vain kieriskele omissa munaskuissaan.

     Jean-Paul Sartre otti aikanaan sellaisen asennon, että runot kuuluvat samaan kategoriaan maalaustaiteen ja musiikin kanssa: ne eivät sisällä merkityksiä, joten ne eivät sitoudu yhteiskunnalliseen muutokseen.

     Sartren mielestä runoilija käyttää sanoja eri tavalla kuin prosaisti. Oikeastaan runoilija ei edes käytä sanoja vaan pikemmin palvelee niitä. Sanat ovat siis tarkoitus, ei se mikä merkitys sanoilla on.

     ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Kirjoitti Sartre 1940-luvulla.

SATUIN eräänä marraskuisena päivänä, jälleen autossani, kuuntelemaan Matti Rossin ja Kaj Chydeniuksen laulua Jos rakastat, jonka sensuelli Kristiina Halkola levytti vuonna 1971. Kaunis ja komea laulu. (Siitä voi nauttia esimerkiksi tästä.)

     Jälleen kerran, niin kuin monesti aikaisemmin, jo laulun syntymisen aikoihin Halkolaa kuunnellessa, runon ilmiselvä ristiriitaisuus jäi kuitenkin askarruttamaan. Onko ristiriita tavoiteltua vai runoilijan kömmähdys?

     Ristiriita liittyy sanoihin ja tällä kertaa myös niiden merkitykseen. Chydeniuksen musiikista ei pahaa sanaa ole sanomista. Hän osaa yhdistää musiikillaan kertovan runon lyyriset sävyt sen voimakkaasti progressiiviseen sanomaan. Tuon ajan Chydenius rakensi osaavien muusikoiden - joilla monilla oli jazzmuusikon taustaa - kanssa sellaisen rautalankamallin ettei kuulija voinut olla ymmärtämättä mitä sanottiin ja miten sanottiin.

     Ei, ristiriita liittyy Rossin runon sanoihin, sen väitteisiin, tapaan jolla runon ”sanoma” kirjoitetaan säkeiksi.

KUN SARTRE moitti runoutta, hän puhui modernista lyriikasta, joka rikkoo kielen ja leikittelee sanoilla kuin lapsi puupalikoilla. Runoilijat pyrkivät monitulkintaisesti yllättämään, vieraannuttamaan, eksyttämään lukijan sanapeleihin ja unohtamaan todellisuuden, josta oltiin kertovinaan.

     Matti Rossin (s.1934) rakkauslaulussa kaikki sitä vastoin on selvää ja ymmärrettävää - ainakin päällisin puolin. Kielikuvat kumpuavat arkipäivästä. Runolla on selkeä viesti: ihmisen rakastumista ei pidä irrottaa arkipäivän todellisuudesta; se tulee liittää ei vähempään kuin taisteluun paremmasta maailmasta.

     Tälläkin kertaa runo tuntuu kirjoitetun naisen laulamaksi, vaikka tänään, vuonna 2013 sen kysymykset voisi kuvitella myös miehen suuhun: voisiko mies rakastua naiseen, joka pystyy elättämään hänet ja viemään ulkomaille ja purjehtimaan? Ehkä, mutta eipä ole sattunut kohdalle.

     Runon teema ja rakkauden ehdot avataan laulun ensimmäisessä säkeistössä kuin sardiinipurkki:

Jos rakastat kylmää kuuta

esineitä, kirjojen kansia

auton ovia, ihmisen kuorta

en tule sinun kanssasi meren rantaan

enkä piirrä kuvaasi hiekkaan.

     Teemaa sitten kehitellään ja täsmennetään. Runon nainen ei suostu pitämään soopeliturkkia eikä lähtemään ravintolaan syömään hanhenrintaa. Hän ei pidä miehestä, joka purjehtii tai ostaa liput Kanarialle. Jos mies purjehtii, menköön merille menojaan.

     Jos miehellä on rahaa, nainen kyllä suostuu tuhlaamaan sitä ja antaa kaiken mitä nainen voi antaa. Tämä kuulostaa Rossin suuhun aika opportunistiselta. Mitä feministi tuosta sanoisi?

     Laulun minä ei hyväksy edes kirjojen lukemista, sillä liika viisaus saattaa johtaa ihmissuhteen karille. Nainen haluaa säilyttää ikiomat salaisuutensa rakkaalta piilossa. Sitä paitsi hän haluaa muutenkin käpertyä itseensä, paitsi...

     Sitten kun, jos nämä ehdot täytät, kelpaat rakastetuksi:

Jos rakastat pieniä tyttöjä

pieniä tyttöjä, pieniä poikia

koiria, mummoja, vanhojapiikoja

salaattia ja sellerinjuurta

lampaapaistia, kevätaamuja

kylmien asemien yksinäisiä miehiä

minä tulen sinun kanssasi merenrantaan...

     Siellä sitten nainen piirtää kuvasi hiekkaan. Hän ei pelkää (tai tajua), että hiekkalinnat sortuvat; että laineet kuluttavat kuvasi tuossa tuokiossa.

RUNON minällä on selkeä ultimaatumi: olen valmis rakastumaan sinuun jos sinulla on ”oikea” yhteiskunnallinen asenne maailman menoon, ehkäpä jopa sen muuttamiseen.

     Runoilija pilkkaa pikkuporvarillisia arvoja ja etuja, mutta kompastuu kehumaan lampaanpaistia ja sellerinjuurta aidomman, sosiaalisemman asenteen merkkeinä.

     Miten niin lampaanpaisti on ”sosialistisempaa” sapuskaa kuin hanhenrinta?

     Ja miksi rakastuneet eivät saisi purjehtia? Miksi pitää pysytellä Suomessa ja kulkea liekkihotellin nurkilla palvomassa sortuneita ihmisiä? Ja mitä hemmettiä tarkoittaa pikkutyttöjen ja pikkupoikien rakastaminen? Mistä runoilija on saanut päähänsä ettei kirjojen lukija, kaukomatkailija ja hanherinnasta tykkäävä ihmisen osaisi ja voisi rakastaa lapsia?

     Runoilijalla taitaa olla ennakkoluuloja. Hän yrittää rakentaa kaksi vastakkaista todellisuutta, mutta ei löydä oikeita sanoja todistaakseen, että sellaiset todellisuudet löytyvät ja miten ne asettaisi järkiperäisesti vastakkain rakkauden ja rakkaudettomuuden kuviksi, metaforaksi.

     Matti Rossi kompastuu rakkauteen yrittäessään kuvata sitä yhteiskunnallisena toimenpiteenä.

MISTÄKÖHÄN Rossi keksi lampaanpaistin kielikuvan todistamaan ”tiedostavan” ihmisen paremmuutta, jopa rakastajana?

     Muistamme toki että 1960-luvun älymystöjupeilla oli tapana (tai luulimme että heillä oli tapana) kokoontua punaviinin ja juustolautasen ympärille keskustelemaan ”paremmasta maailmasta” ja sosialismin voitosta, mutta söivätkö he myös lampaanpaistia?

     Lammas ei ole pitkään aikaan kuulunut suomalaisen ruokapöydän arkeen.

     Välimeren piirissä lammasruoat ovat sitä vastoin kuuluneet aina arkipäivään - ja kuuluvat yhä enkä voi kuvitella matkaa sinne päin ilman, että ainakin kerran nautin lammasta muodossa tai toisessa.

     Mutta silloin kun Matti Rossi kirjoitti rakkauslaulunsa, Espanjaa hallitsi diktaattorina Franco ja Kreikkaa julma sotilasjuntta, joten tuskinpa runon kielikuva viittasi Välimerelle.

     Ehkä Rossi oli matkoillaan rautaesiripun takaisiin kommunistimaihin syönyt maukasta lammasta ja runo yrittää yhdistää lampaan sinne suuntaan? Mutta tiesivätkö kuulijat missä maassa Rossin lammas pitää nauttia? Oliko lammas vaikkapa sosialistisessa Unkarissa aidomman tietoisuuden merkki?

     Lammas on muutenkin ongelmallinen ihanneyhteiskunnan vertauskuvaksi.

     Antony Beevor pitää kirjassaan Taistelu Espanjasta lampaankasvatusta yhtenä pääsyynä Espanjan sisällisotaan - tai paremminkin Espanjan vanhoillista ja seisahtunutta talousrakennetta. Se perustui feodalismiin, jossa lampaankasvatuksella oli keskeinen osa. Kun espanjalainen aatelisto pyrki vakiinnuttamaan valtansa maurit lyötyään, he tarvitsivat rahaa ja sen hankkimiseen sopi parhaiten merinovilla ja aatelistolle luovutetut maa-alueet.   Lampaiden määrä perusteli yhteiskunnallisen aseman. Mitä enemmän, sen parempi.

     Lampaat eivät pelkästään syöneet maan pintaa puhtaaksi, vaan aiheuttivat ylilaiduntamisella valtavan eroosion. Siitä seurasi mittavien alueiden kuivuminen. Se puolestaan vaikutti haitallisesti koko Välimeren ilmastoon.

     Tavallaan ”tarpeeton” lampaankasvatus syöksi Espanjan talouden ja yhteiskunnan 1700-luvulla takaisin keskiaikaan. Tilanne synnytti Espanjassa tunnetun sanonnan, jonka mukaan ”puolet Espanjasta syö, mutta ei tee työtä, kun taas toinen puoli tekee työtä mutta ei syö”.

     Ehkä hanhenrinta olisi sittenkin olisi ollut parempi kielikuva.

MUTTA.

     Mutta voiko ihmisyksilöiden välistä rakkautta ja ihmisten kokemaa onnellisuutta perustella yhteiskunnan ja aineellisen todellisuuden parametreilla? Saako sitä perustella? Pitääkö se juuri niin perustella?

     Kysymys on melkein mahdoton.

     Ensinnäkin: eikö jokaiselle kuuluu turvallinen elämänpiiri jossa on ihana rakastaa?

     Toiseksi: kyllä kai köyhäkin silti rakastuu ja on onnellinen?

     Kolmanneksi: ei kai kukaan väitä etteikö myös rikas ihminen voisi rakastua ja rakastaa yhtä aidosti kuin köyhä ihminen?

     Rossin runon ristiriita paljastuu noissa kolmessa kysymyksessä. Jossain mielessä on ironista, että samalla kun Rossi liputtaa runossa paremman ja sosiaalisemman maailman puolesta, hän kieltää että vauraus ja moninaisuus kuuluisivat tuollaiseen yhteiskuntaan. Rossi ”ihannoi” köyhyyttä ja kurjuutta pyrkiessään niistä pois.

      Samanlaisen ristiriidan kokee Rossin runokokoelmaa Käännekohta (1968) lukiessa. Käännekohdan Rossi kirjoitti osittaiseksi vastalauseeksi Neuvostoliiton Tsekkoslovakia-miehitykselle, mutta samalla kun Rossi kritisoi Neuvostoliiton käyttäytymistä, hän piti vielä pahempana länsimaisen markkinatalouden ja Yhdysvaltojen vaikutusta ihmisten elämään.

     Kommunismin ja kapitalismin (”monopolikoneen”) välissä ei ollut kolmatta tietä. Kun Rossi ei löydä makrotasolta politiikan mahdollisuutta, hän eksyttää lukijan arkipäivän yksityiskohtiin, huomaamatta, että niitä ei voi eikä pidä politisoida.

     Ei ihme että Rossilta menivät sekaisin hanhenrinnat ja lampaanpaisti.

Suomalaisen mielen maisemassa

[Kollaasi sanassa ja lauseessa 96. itsenäisyyspäiväksi]

                                                                                           KS 2013.

Hangosta Sodankylään

Suomi on tasainen paikka täynnä puskia, koivikoita ja lepikoita, pajuja ja haapoja.

     Suomessa on runsaasti järviä, joita ei juuri näe jos ajaa Hangosta Sodankylään, koska suomalaiset ovat piilottaneet järvensä rantalepikoiden ja koivikoiden taakse. Täällä ei kätketä ainoastaan onnea vaan myös tuhatjärvet.

     Talvella luurankomaisten pusikoitten läpi näkyy lumen peittämiä aukeita paikkoja, mutta niistä ei tiedä ovatko järviä vai peltoja. Jos näet kyykyssä istuvan miehen, hän ehkä pilkkii järvellä, mutta mistäpä sen tietää miksi suomalainen maisemassaan kyykkii.

Herrat ja Sven Tuuva

Ennen työläiset lauloivat, että "verot kansan verta juo", mutta nykyään työläiset rakastavat veroja ja vaikka eivät rakastaisikaan, maksavat niitä sopuisasti ollakseen hyvinvointivaltion kuuliaisia kansalaisia. Tosin uusimman tutkimuksen mukaan nuoret eivät enää viitsisikään maksaa veroja vaan tekevät duuninsa pimeästi jos mahdollista, mutta se on toisen jutun aihe.

     Herroja suomalaiset ovat vihanneet aina.

     Tämä korostuu itsenäisyyspäivänä, kun eliitti kokoontuu juhlimaan itsenäisyyttä, jota tavallinen suomalainen ei juhli koskaan julkisesti eikä varsinkaan itsenäisyyspäivänä. Niinpä somaa on, että televisioruudun takana eliitti juhlii komeasti, ja se on myös turvallisin tapa, sillä rahvas pysyy olohuoneissaan eikä räyhää kaduilla ja toreilla.

     ”Linnassa herrojen taas tanssitaan/ Ei rahvasta joukossa näy”, lauloi Irwin Goodman vuonna 1968 Vexi Salmen riimeillä Juhlavalssiaan ja kansa tykkäsi. ”Rinnoissa mitalit luo hohtoaan / On kerrankin täys tyhjä pää. / Vain yksi on joukosta poissa / Sven Tuuvaa siellä ei näy.”

     Vexi Salmen laulussa rahvaan sankarit juhlivat muualla ja muissa karkeloissa.

     Mutta niin smp-läiseltä kuin Irwinin ja Vexin iskelmä kuulostaakin, älypää Jörn Donner kirjoitti linnan juhlista melkein samassa hengessä romaanissa Itsenäisyyspäivä (1982, 1983), jossa romaanin päähenkilö Gabriel Berggren osallistuu vaimonsa kanssa itsenäisyyspäiväjuhliin muutama vuosi Urho Kekkosen valtaantulosta:

     ”Mutta koiratkin nuuskivat toisiaan, ja täällä nuuski toisiaan kaksituhatta ihmistä uuden esivallan alaisena, joka alkoi kaljupäisestä miehestä ja hänen pienikoisesta vaimostaan. Sellainen oli Järjestelmä laajennettuna diplomaatein, näyttelijöin, kirjailijoin, urheilijoin ja muulla väellä, joka ei kuulunut Järjestelmään eikä koskaan saisi mahdollisuutta päästä lähellekään sitä muuten paitsi koristeena.” (Suom. Seppo Heikinheimo.)

     Tänä vuonna, huomenna, vallan liepeitä ”nuuskitaan” Tamperella, mutta rahvas on yhä sitä mieltä että herrat juhlii ”linnoissaan” ja Sven Tuuva puristelee nyrkkiään toisaalla.

     Suomalaisen herravihan primitiivisen elinkaaren tiivisti Kalevi Sorsa (1930-2004) - toimittaja, puoluemies, pääministeri, puhemies ja pankinjohtaja - kahteen virkkeeseen esseekokoelmassaan Uusi Itsenäisyys (1992):

     ”Itsenäisyys on monesti Suomessa tarkoittanut samaa kuin itsepäisyys. Sven Tuuva lienee yhä monen mielestä oikea suomalainen sankari.”

Historian meno ja Sarasvuo

Hegel tai joku sanoi, että historiassa kaikki tai monet asiat tapahtuvat kahdesti. Nuori Karl Marx paranteli ajatusta lisäämällä, että kaikki toki tapahtuu kahdesti, mutta ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina.

     Näin juhlallinen en halua olla.

     Kuitenkin historian kulku huvittaa, näyttää koomiselta.

      Hannu Salama kirjoitti romaanin Juhannustanssit. Kun se julkaistiin vuonna 1964 kirkolliset piirit julmistuivat. Salama tuomittiin jumalanpilkasta ja sai hovioikeudessakin 1966 tuomion ehdolliseen vankeutuun.

     Minä ehdin lukiossa lukea alkuperäisen Juhannustanssit-romaanin ennen kuin se vedettiin markkinoilta ja sensuroitiin. Kirja kiersi luokassa ja naurua piisasi. Seksikin kiinnosti.

     Tuohon aikaan kirkko kävi taistelua maallistumista ja liberalisoitumista vastaan. Jumalaa ei saanut pilkata eikä kai saa vieläkään, vaikka Jari Tervo heittikin Uutisvuodossa Raamatun olkansa yli studion nurkaan. (Koraania hän ei uskalla heittää.)

     Tänään kirkko syleilee jopa markkinamiehiä ja pakanoita eikä julmistele kenellekään, paitsi ehkä poliitikoille, mutta niillehän kaikki julmistelevat. Kansakunta tarvitsee kusitolpan.

     Mutta olisiko Marx naurannut partaansa kuullessaan, että Kallion kirkko veti 1400 ihmistä kuuntelemaan julkisuuspelle Jari Sarasvuon saarnaa Anno Domini 2013?

Kansalliskirjailija

Muutama viikko sitten kirjabloggaajat äänestivät Amman lukuhetki-blogin ”toimeksiannosta” kaikkien aikojen parhaasta kirjasta ja voittajaksi tuli Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

     En rohkene väittää, että Linnan romaani on maailman paras kirja eikä sellaista varmaan kukaan pysty perustelemaan, mutta suomalaisena valintana bloggaajat osuivat hienosti asian ytimeen.

     Kalevi Sorsa, joka omien muistojensa mukaan oli ensimmäinen toimittaja haastattelemassa Väinö Linnaa Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä, epäili vuonna 1992, että Väinö Linna jää viimeiseksi suomalaiseksi kansalliskirjailijaksi:

     ”Mahtoiko Väinö Linna jäädä viimeiseksi kansalliskirjailijaksemme siinä mielessä, että hän kokosi Suomen kansan vyörynomaisesti äärellensä innostumaan ja eräin osin myös paheksumaan? Hän kirkasti veljessodan katkerat muistot tasolle, jolla ei enää etsitä syyllisiä, jolla yhteinen suru on laajemman inhimillisyyden kasvupohja. Hän laukaisi ylivoimaisen vastustajan kanssa käytyjen sotien trauman.

     Mutta hän särki myös aikansa eläneitä uskomuksia niin kuin jokainen suuri kirjailija tekee.”

Paasilinnat

”Edistys kohtaa ensimmäisenä ne jotka ovat kärjessä. Viimeksi se kohtaa viimeiset.

Edistys ei tule taivaasta. Se on niiden sopimus jotka ottavat sen vastaan.

Tämä on niin julmasti sanottu ettei se voi olla totta.”

        - Erno Paasilinna: Musta aukko, 1977.

On maamme köyhä

… ja siksi jää, ainakin jos kaivat kultaa, lauletaan Maamme-laulussa.

     Olikohan Runeberg huonolla tuulella kirjoittaessan laulun Suomelle? Vai parin totin tuiskeessa?

     Jos Maamme-lauluun on uskominen Suomessa ei ole muuta kaunista kuin köyhyys ja luonto ja menneiden päivien (verinen) taistelu olemassaolosta.

     Jotenkin tuon köyhyyden romantisointi menee överiksi runon 9. säkeistössä. Virallisessa suomennosversiossa ”sanoma” on hieman hämärä, mutta Juhani Lindholmin käännös vuodelta 2007 on selkeän koruton:

”Jos kultapilvet loistavat

ois asuntonamme,

kuin taivaan tähdet tanssivat

ois elon päivät ihanat,

niin tätä köyhää maatamme

me aina kaipaamme.”

Taloustieteilijän rätingit

Mutta eihän suomalaiset ole malttaneet pysytellä köyhyydessä. Vaikka se olisikin romanttista ja aitoa, eihän?

     Haloo!

     ”Ei ole yksiselitteistä vastausta kysymykseen onko Suomi hyvä maa”, toteaa Sixten Korkman kirjassaan Talous ja utopia (2012).

     Sen jälkeen Korkman luettelee tosiasioita muuhun maailmaan verraten: Suomi on oikeusvaltio parhaasta päästä; koulujärjestelmä on etunenässä (toki hiipuen); taloudellinen vapaus on suurempaa kuin melkein missään muualla; taloudellinen tuotanto henkeä kohden ylittää EU:n keskiarvon ja mitä se onkaan koko maailmaan verrattuna?

     Tulonjako on Suomessa pohjoismaiden tapaan tasainen; sosiaalinen liikkuvuus on suurta, toisin kuin vanhoissa luokkayhteiskunnissa; ihmisten välinen luottamus on vahvempaa kuin muualla.

      Rätingit näyttävät erinomaisilta, vaikka miinuksena onkin kansan lihominen ja nuorison juopottelu, kuten taloustieteilijä muistuttaa. Entä sitten yhteenveto:

     ”Globaalissa perspektiivissä Suomi on toki poikkeuksellisen onnistunut ja onnellisten kansalaisten maa - vaikka tätä kotimaista keskustelua seuratessa ei hevin uskoisi.”

Maanantain tärkeä uutinen Helsingistä

”Tähtitorninvuorella kaadetaan koivuja

ULLANLINNA. Tähtitorninvuorelta kaadetaan tiistaina kaksi taalainkoivua. Ne kasvavat Saksalaisen kirkon lähistöllä.”

      -Helsingin Sanomat 2.12.2013.

Älymystön pituuspiiri

Minulla on usein tunne ettei Helsinki fyysisenä eikä varsinkaan henkisenä paikkana ole oikeastaan eurooppalainen kaupunki. Samanlainen tunne valtaa mielen Tukholmassa, joten vasta Kööpenhaminaan päästessä alkaa Eurooppa tihkua iholle.

     ”Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä”, kirjoitti Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä vuonna 1986. Kirjoitus löytyy teoksesta Esseitä tästä ajasta (1987).

     Ahmavaaran mielestä sivistyneistön poliittisten ajattelutapojen juuret ”ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteisöjen historiaan.”.

     Onko suomalainen sivistyneistö sitten saanut enimmät vaikutteensa aikojen läpi Saksasta tai Venäjältä, niin kuin Ahmavaara sanoo, vai liioitteleeko hän?

     Jos kuuntelee päivittäin yleisradion ajankohtaisohjelmissa haastateltuja yliopistojen päivystäviä professoreita ja assistentteja, Ahmavaara lienee yhä oikeassa, sillä ainakaan Yhdysvalloista tai Englannista meidän sivistyneistömme "parhaimmisto" ei ammenna maailman selitystä. (Tämä on kohtuullista liioittelua, mutta menköön kun tuli sanotuksi.) 

     ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”

Kirjakaupan rappiotila

Kirjakaupalla on vaikeaa nettikauppojen puristuksessa.

     Mutta tekeekö Akateeminen kirjakauppa Helsingissä oikein vähentäessään englanninkielisten pokkareiden määrää, nostaessaan ulkomaisten kirjojen hintaa ja luovuttaessaan kauppatilastaan parhaan nurkan teinityttöjen kahvilalle?

     Samaan aikaan kaupasta on vähennetty kassapalveluja, joten hiljaisenakin aikana kirjanostajan pitää jonottaa maksamaan useita minuutteja; samaan aikaan kun teinitytöt jonottavat amerikkalaiseen muotikahvilaan.

      Tietysti nokkela asiakas kävelee tunnelin kautta hajuvesiosastolle ja maksaa posket punastuen kirjaostoksensa upeiden naisten rinnalla, mutta onkohan Stokkalla ajatuksena, että koska venäläiset ovat aina tottuneet jonottamaan, niin pitäähän suomalaistenkin se osata?

     Omatunto on siis jokseenkin huono, kun mättää ostoskoriin kirjoja Amazonissa, mutta eipä Akateemisen kassajono houkuttele.

Runomies

Arvo Turtiainen (1904-1980) oli helsinkiläinen runoilija, räätälin poika ja työväen Walt Whitman.

     Puhetta riitti Porthaninrinteellä ja eräänä päivänä runomies ajoi bussilla keskustaan:

”Istuin sinisessä bussissa matkalla kaupunkiin

katselin kanssamatkustajiani

                            esikaupunkikansaa:

       perheenäitejä matkalla torille, eläkeläisiä

       apteekkiasioillaan, työmiehiä lounastunnillaan.

Ikkunan takana tiellä kiemurteli henkilöautojen jono

       kuin ikuisesti totuutta haparoiva elintasokäyrä

                             tilastotieteilijän taulukossa.

Silloin osuivat silmäni tuttuu hahmoon ikkunan lasissa

    kumarruin lähemmin tunteakseni ja tunsinhan minä:

                                                           oman kuvani

Nostin hattuani: hyvää päivää, kanssamatkustaja,

       tekin siis olette matkalla kaupunkiin.”

               -Arvo Turtiainen: Puhetta Porthaninrinteellä, 1968.

Mauno Koivisto, 90 v

”En pyri tahallani varsinaisesti hämmentämään, mutta ilmaisen itseni mielelläni moniselitteisesti, jos mahdollista...” (1980)

”En tarkoita sitä, että kaikki kaikki arvostelu olisi subjektiivista ja eri suuntiin käyviä etunäkökohtia heijastavaa.

     Mutta arvostelu on nähdäkseni primiitivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä jos oletetaan jonkin keskeisen seikan yhteiskunnassamme voivan olla toisin kuin se nyt on ilman että moni muu seikka olisi toisin, ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloin, kun oman erillisen edun mukanalo on ilmeinen.” (1965.)

”Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.” (1971.)

      -Mauno Koivisto: Tästä lähtien, 1981. 
       Toim. Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen.

Pitää suojella

Ei, ei, ei!

     Ei saa rakentaa siihen, koska siinä kasvaa puita ja pensaita.

     Ei, ei missään nimessä, koska tästä alueesta tulee siirtolapuutarhaslummi jos rakennetaan lisää mökkejä meidän naapuriin. Me ollaan parempaa väkeä eikä tulijoista koskaan tiedä, mitä lie... ryysyläisiä. Autojakin tulee lisää.

     Ei, älä unta näe että rakentaisit tähän; tuo parkkipaikka pitää suojella, koska tämä on kansallismaisemaa. Ei mitään Kukkelihimaa jenkkimoskalle tänne. Tässä on talot jo paikallaan, herrojen pytingit. Merimaisema.

     Ei, kyllä asia nyt on niin, että vaikka asuntoja tarvitaan, eivät ne tähän sovi, herranjestas tuossahan on keskuspuiston reuna tai jonkun puiston ja vaikka ei olisikaan, siinä on jokin tyhjä tila kuitenkin ja sillä on oma arvonsa. Me rakastamme tätä maisemaa, tyhjää tilaa, erkkikin sen tajuaa. No hei, taiteilijan kangas on tyhjä, sinne voi piirtää mitä tahansa mutta... parempi jättää piirtämättä.

     Ei! Ei! Ei!

Tontti Guggenheimille?
Ei vaan kansallisparkkipaikka joka pitää suojella.
Kyösti Salovaara 2013.

Lopullinen kysymys?

Onko erinomaisen hyödyllistä, että kaikki suomalaiset asuvat Helsingissä ja näillä seuduin?

     Jos se on hyödyllistä ja tarpeellista ja välttämätöntä ja väistämätöntä, jääkö Suomi-sana tarpeettomaksi?

     Kenelle se sitten myydään?