Äiti

Äitini Meri Salovaara (os. Koistinen) täyttää tänään Tapaninpäivänä 95 vuotta.

     Onnea! Äiti! Äitini!

     Elämä on pitkä matka lähelle.

     Sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti.

     Äitini on melkein yhtä vanha kuin Suomi.

     Suomi on äitini ikäinen.

Joskus tuntuu että äitini elämäntarina on romaanista eikä todellisesta elämästä.

     Mutta ei se ole fiktiota.

     Kirkonkirjojen mukaan hän syntyi Kotkassa joulukuussa 1918.

     Ehkäpä.

     Hänen äitinsä asui kuitenkin Haminassa. Impi Johansson oli Vehkalahden knaappeja, ”puoliaatelisia”.

     Vasta kun Impin mies, äitini ”isä” Hermanni Koistinen kuoli, äidilleni paljastettiin että savolainen Hermanni, lapsena kiertelevälle räätälille myyty huutolaispoika, sittemmin itsekin räätäli, vaatturimestari ja jopa yrittäjä, oli hänen isäpuolensa.

     Varmentamattomien tietojen, uskottavien ja uskomattomien huhujen mukaan äitini oikea isä tuli Virosta; tämä oli nuori aatelinen joka oli saapunut Haminaan taistelemaan valkoisten puolella.

     Äitini isällä, virolaisella ylioppilaalla kuuluu olleen punainen tukka.

     Myös minulla on lapsena punainen tukka kuin tuli.

     Punapäät eivät pääse taivaaseen, huuteli muuan ilkeä naapurin mummo ikkunastaan, kun lapsena kävelin pihatiellä. Uskoin häntä.

Äitini ja hänen äitinsä tarina on kuin kirjasta.

     Helvi Hämäläisen muistelmissa oli anekdootteja jotka olisivat voineet olla äitini äidin tarinaa.

     Mutta eivät kai olleet.

     1930-luvun lopulla äitini pakeni ankaraa isäpuoltaan Helsinkiin. Isä kielsi mm. äitiäni lukemasta romaaneja. Niinpä hän kiipesi vintille kynttilän kanssa Courths-Mahleria ahmimaan.

     Helsingissä hän pääsi heti töihin Hankkijan konttoriin. Vaikkei osannut mitään. Punaisten poskiensa ansiosta, hän on joskus arvellut.

     Sodan jälkeen äiti palasi Kotkaan. Meni naimisiin konelatoja Osmo Salovaaran kanssa heinäkuussa 1946, muutti isäni äidin asuntoon Museokadulle, synnytti minut seuraavana vuonna ja kaipasi myöhäiseen keski-ikään asti pois puutalosta, vaikka asuikin meren rannalla keskellä kaupunkia, Sapokan ja Gutzeitin tuoksuja haistellen.

     Ironista on, että niin paljon kuin äiti kaipasikin muuttoa modernimpaan ympäristöön, hän ei kuitenkaan halunnut lähteä isäni kanssa muualle. Isäni oli haaveilija, joka koko ajan oli menossa tai purjehtimassa jonnekin, jopa merien taakse sillä hänellä oli jo sovittuna työpaikka newyorkilaisessa kirjapainossa 1950-luvun taitteessa, mutta Meri sanoi Osmolle, että mene yksin; jos menet, mene yksin.

     Osmo ei mennyt Amerikkaan, vaan keskittyi ammattiinsa Kotkassa, suoritti faktorikoulun, yleni kirjanpainonjohtajaksi ja päätyi Eteenpäin Oy:n toimitusjohtajaksi.

     Kun äitini Meri oli saanut työpaikan joskus 50-luvulla, hän kysyi minulta ja veljeltäni Jussilta, ottaako hän työpaikan vastaan. Me vastasimme että älä ota. Ole kotona, äiti!

     Niinpä Meri jäi kotiin, oli perheenäiti, äiti ja aina läsnä. Niin kuin me pojat halusimme. Niin kuin me itsekkäästi halusimme, pikkupojat.

Äitini syntymäpäivää juhlistaakseni laitan esille kotialbumeista skannattuja valokuvia äitini nuoruuden vuosilta. Noin vuosien 1938-1955 väliseltä ajalta.

     Kuvia en pysty tarkasti ajoittamaan eikä se ole oleellista. Helsingissä otetut kuvat ajoittuvat kuitenkin sotavuosiin.

     Kuvia katsellessa moni asia tulee mieleen, ja monia kysymyksiä herää, joihin ei ole vastauksia.
     Arvoitukset jäävät.
     Katoavat menneisyyden utuun.
     Kuin pilvet, sateenkaari, tuulen väre veden pinnassa.

     Äitini albumista löytyy paljon kuvia, joissa hän poseeraa häpeilemättä.

     Ehkä hän halusi jotakin mitä ei koskaan saavuttanut.

     Elämä on katkaissut kenties äidin taiteelliset unelmat, mutta paljon upeita vaatteita ja hattuja hän on elämänsä aikana tehnyt, räätälin tytär, hatuntekijän sukua. 
     Vieläkin, melkein sokeana hän yrittää joskus korjailla rikki mennyttä vaatepartta, pujottaa lankaa neulansilmään jota ei näe.

Siispä.

     Niinpä.

     Onnea äiti, äitini!

     Elämä on pitkä matka lähelle.

Meri (oik.) sydänystävänsä Kikan ja tämän tyttären kanssa Lutherinkadulla Töölössä.

Meri, toinen vasemmalta iltaa viettämässä helsinkiläisessä ravintolassa.

Tämä kuva on siitä kummallinen, että Maarit Niiniluodon
Harmony Sisters -elämäkerrassa on täysin sama kuva, mutta siinä äitini sijaan esiintyvät lauluyhtyeen naiset.

Osmo ja Meri heinäkuussa 1946.
Häämatkalle nuori pari meni Lehmän saareen poimimaan mustikoita.

Minä äitini sylissä hänen vanhempiensa pihassa.
 Taustalla meidän oman taloyhtiömme rakennuksia, väliin jäi Museokatu.

Poseeraten. Luultavasti äitini itse tekemä leninki.

Kotipihalla. Museokatu 13, Kotka.

Äiti, Kyösti ja Jussi.
Huomaa taustalla tiilinen ulkohuussi, jossa oli 32 koppia, jokaiselle asunnolle omansa.
Ulkohuussin ruuma oli niin suuri että tyhjentäjät ajoivat hevosilla rekineen ruumaan.
Sisä-WC:eet rakennettiin vasta 50-luvun lopulla!

Meri, Kyösti, Jussi ja Osmo - Salovaarat n. 1953.
Taustalla näkyy hatunmuotoinen kioskirakennus, ja kesäravintola.

Perheenäiti.

Meri ja Osmo kotipuutarhassa.
Osuuskunnan moneen asuntoon kuuluu etupiha ja takapiha.
Tasapuolisesti.

Äiti lähdössä kaupungille taustalla olevaa Museokatua pitkin.
Autojen runsaus johtuu futismatsista viereiselle kentällä - nykyisellä Arto Tolsa areenalla.
Sekin on mahdollista että äiti ja isä ovat matkalla peliä katsomaan.
 Mutta jos sinne, mikä asu!

Silloin ennen...

... ja nyt.

Asunto-osuuskunta Museokatu 7-13 joulukuussa 2013.
Äitini ikkunat 2. ja 3. vasemmalta vihreässä talossa. Minunkin lapsuuden ikkunat maailmaan.
Kuva Pookinmäeltä Sapokan yli länteen.
Ehkä Kustaa III seisoi selkääni vasten Ruotsinsalmen taistelua johtaessaan.
 Kuvan ottopaikassa oli suunnilleen puisen hyppyrin nokka, josta leiskautettiin Sapokan jäälle päin.
Kotkalaisen legendan mukaan joku hyppäsi jäälle asti ja katkaisi koipensa.
Kuvan yläreunassa näkyy kansakouluni, jota myös äitini kävi.