Sanojen kieltäminen sanoilla

[soista ja surkeaa]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Maiseman kieli...

Haistelin Paavo Haavikon runokokoelmaa silmät kiinni. Pehmeäkantinen nuhjuinen teos tuoksui vanhalta paperilta ja elämältä.

    En päässyt nuuskimalla perille mistä Haavikko kirjoitti.

    Avasin silmät. Teos oli painettu vuonna 1973. Omistuskirjoitus kertoo, että sain sen isältä ja äidiltä kyöstinpäivälahjaksi kesällä 1979.

    He ovat kuolleet. Haavikko on kuollut.

    Sanoja ei tapa mikään, eivät edes kielen säädyllisyydestä huolta kantavat kielipoliisit.

    Mutta miltä talvi tuoksuu? Vai haiseeko se? Mikä on lumen haju ja pakkasen tuoksu? Entä pimeys: haiseeko se yksinäisyydeltä?
    Onko minulla lainkaan hajua mitä haluan sanoa?

Kieli on maailman mieli. Päähän sijoitettuna. Koska päitä on monta, ei ole olemassa yhtä maailman mieltä vaan monta.

    Kieli on myös menneisyyttä. Se on sitä oikeastaan enemmän kuin tätä hetkeä, sillä vanhat sanat elävät pitkään, senkin jälkeen kun niiden alkuperäistä merkitystä ei tiedä juuri kukaan.

    Sanoja tulee ja menee, se on kielen evoluutiota.

    Luin englantilaisesta lehdestä tuoreesta tutkimuksesta. Tutkijat olivat selvitelleet englanninkielen vahvojen ja heikkojen verbien kehitystä.  Yllättävä tulos kertoi, ettei kielen evoluutiossa ollut juuri mitään ”järkeä”, sillä sanat näyttävät löytävän muotonsa sattuman kaupalla, ei minkään rakenteellisen ominaisuuden perusteella. Englanninkielen evoluution logiikkaa on se ettei ole logiikkaa.

    Niinpä kielen muutoksia ei kannata vastustaa, koska muutoksessa ei mitään suunnitelmaa. Se vaan tapahtuu.

    Ei ole oikeita sanoja eikä lauseita.

    On vain sanoja ja lauseita.

Suomenkieli on Suomen mieli.

    Onko kieli enemmän kuin sanat ja niiden järjestys?

    Monen sortin kielipoliisit pyrkivät väittämään, että kieli on muutakin kuin sanoja ja niiden merkityksiä; että kielikoodilla on itsessään valtaa.

    Huvitti kun luin iltapäivälehdestä, että legendaarinen urheiluselostaja Anssi Kukkonen oli kieltänyt pääministeriä sanomasta, että hallitus saa jotakin aikaiseksi. Kukkosen mukaan hyviä ja huonoja asioita saadaan aikaan.

    Tietysti Kukkonen oli väärässä. ”Saadaan aikaiseksi” on ikivanhaa murretta ja on vain sattumaa ettei sitä muotoa aikanaan valittu kirjakieleksi. Kotkassa on totuttu saamaan aikaiseksi, muualla ehkä sitten ei niinkään. Kotkassa myös alettiin lukemaan, yhä uudestaan, hyviä kirjoja ja huonompiakin. Muistan kuinka Timo Hämäläinen kapakkapöydässä korjasi joka kerta lauseeni, jos sanoin että alan lukemaan Hannu Salamaa tai Christer Kihlmania. ”Lukea”, Hämäläinen korjasi.

    Yhä uudestaan.

    Oppi meni työläästi perille. Turhaa vaivaa sinänsä, koska nyt on luvallista alkaa lukemaan jopa Paavo Haavikkoa. Olisi kannattanut hikoilla jonkin tähdellisemmän asian parissa.

Toukokuussa 1933 natsien opiskelijajärjestöt polttivat vaaralliseksi kokemiaan kirjoja Bebelplatzilla Berliinissä.

    He ajattelivat, että todellisuus katoaa, kun sanat kieltää, muuttaa, pesee puhtaaksi. Että koodin hävittämällä katoaa myös todellisuus, jonka kuvaksi koodi on keksitty, päätelty, järjestetty.

    Tuntuu tyhmältä ajatella, että sanan kieltäminen hävittää asian tai esineen tai olennon tai ajatuksen, jota sana kuvaa. Aika taikauskoista – eikö vaan? Edistyksellistä voodoota!

    Muutama viikko sitten Aamulehti kertoi hävittävänsä sivuiltaan ”mies”-loppuiset sanat. Noin tekemällä – kieltämällä sanan sanalla – ajateltiin että myös todellisuus muuttuu; että esimiehet, takamiehet, talonmiehet, palomiehet, puhemiehet, siviilipalvelusmiehet, asiamiehet, lakimiehet, maanmiehet ynnä muut miehet lakkaavat olemasta kun sana lopetetaan, teurastetaan, unohdetaan.

    Hevosia kuohitaan – voiko myös kielen kuohita? Jos voi, mihin sellaista kieltä käytetään?

    Viime viikolla eräs helsinkiläinen päiväkoti ilmoitti hävittävänsä isänpäivän, koska päiväkodissa käy lapsia, joilla ei ole isää. Samoin hävitetään äitienpäivä, sillä äidittömiäkin on. Tästä eteenpäin vietetään läheisenpäivää.

    Jos ollaan tarkkoja, päiväkoti oli väärässä. Tietääkseni jokaisella ihmisellä edelleen on isä ja äiti. Ellei Helsingissä sitten synny ihmisenkaltaisia olentoja muualtakin, robotinpoikasia. Onko sana ”poikasia” muuten sallittua kieltä sekään? Saako talihärällä olla poikasia vai onko tuollaisen kirjoittaminen tasa-arvon loukkaamista?

    Helsinkiläisen päiväkodin johtaja perusteli, että kun ”maailma muuttuu, täytyy meidänkin muuttua”. Päiväkodissa muutos aloitettiin kielen tuhoamisella, sanojen kieltämisellä, samalla tavalla kuin natsinuoriso teki Bebelplatzilla.

    Mutta Helsingissäkään ei huomattu, että kieli on vain koodi eikä maailma sellaisenaan. Koodin voi tuhota mutta maailma säilyy. Isät ja äidit eivät katoa kutsumalla niitä ”läheisiksi”.

    Sitä paitsi: voiko tai saako maailman pluralismin hävittää edes tasa-arvon nimissä? Onko erilaisuuden kieltäminen tasa-arvon toteutumista? Jos on, minkälaiseen yhteiskuntaan ollaan pyrkimässä? Käänteisestikö samanlaiseen kuin mihin natsinuoriso pyrki?

Modernin maailman kulttuurinen moninaisuus on monelle ihmiselle vaikea paikka.

    Eniten hämmästyttää, että se on vaikea paikka ns. liberaaleille, edistyksellisille ihmisille, niille joiden huulilta kuulemme kaksi kertaa päivässä Ranskan vallankumouksen loitsun: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vuosien saatossa loitsun ensimmäinen sana vapaus, joka siis pyhittää kaiken, on tippunut pois kuin eno veneestä. Tasa-arvo ymmärretään vulgääristi, aivan kuin sillä olisi lähtökohtaisesti tarkoitus kieltää erilaisuus ja moninaisuus.

    Selaillessani Miikka Pyykkösen ja Ilkka Kauppisen toimittamaa kirjaa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) sattui silmään – eikä muuten tehnyt kipeää – osuva selitys hyvää tarkoittavien ihmisten modernille epätietoisuudelle.

    Surffailin kirjan sivuilla, en lukenut.

    Ilkka Kauppinen käsittelee omassa ”jutussaan” Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa kahden sosiologin, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia monimutkaisten (=modernien) yhteiskuntien oikeuttamisarvojärjestelmistä.

    Kuulostaa kiemuraiselta, mutta ainakin intuitiivisesti ajatuksen ymmärtää.

    Nykyisenkaltainen yhteiskunta on erilaisista sosiaalisista sfääreistä muodostuva useiden arvojärjestysten tila. ”Pluralistisessa yhteiskunnassa kehkeytyy konflikteja ja kiistoja”, Kauppinen selittää, ”kun ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omien tai toisten näkökantojen ja sosiaalisten käytäntöjen hyväksyttävyyttä.”

    Monimutkaisessa yhteiskunnassa kilpaillaan siis siitä, millainen legitiimi sosiaalinen järjestys on ”oikea” ja mikä on ”arvokasta”.

    Boltanskin ja Thévenotin mukaan ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    No, eikö tuossa ole tieteen kielellä määritelty mitä tarkoitetaan sosiologisella tai kulttuurisella kuplalla, jonka sisältä on melkein mahdoton ymmärtää ja hyväksyä toisen kuplan arvoja?

    Vielä tärkeämpi huomio on ettei ole olemassa mitään ehdotonta hyvän tai tasa-arvon tai oikeanmukaisuuden normia, johon kuplassa voitaisiin vedota omien käsityksien perusteluna.

    Tästä voitaisiin myös päätellä, että kun tulevien presidentinvaalien ehdokkaat korostavat pyrkivänsä arvojohtajiksi, he ovat väärässä jos kuvittelevat, että on olemassa vain yksi hyväksyttävä arvokupla tai Boltanskin kielellä sanottuna yksi ja yhteinen arvosfääri. Mutta jos presidentti sitten pyrkii kaikkien arvosfäärien johtajaksi, niin eikö se ole mission impossible?

Soista ja surkeaa, sanoi Ihaa, pessimisti kun oli.

    Sanoiko oikeasti, en tiedä, koska käsillä ei ole nyt A.A. Milnen Nalle Puhia. Ehkä muistan oikein, kenties väärin. Jos väärin, tämä on tyypillinen ”factoid”, sillä kun kirjoittaa tuon lauseen Googlen hakukenttään, se ponnahtaa netistä esille aikaisemmista kirjoituksistani.

    Mutta Ihaan ajatus sopii kuvastamaan tunnelmaa kuplien Suomessa. Värejä vähennetään, sävyjä kielletään. Ihminen rakentaa itsestään robottia. Kaikki robotit ovat onnellisia, koska ne ovat keskenään samanlaisia.

    Huolestunut aikuinen ihmettelee millaisia lapsia (tai robotteja) päiväkodeissa kasvatetaan. Sellaisiako jotka eivät näe, että maailmassa on erilaisuutta ja moninaisuutta. Lapsiasiamieskin moitti helsinkiläisiä kielen kieltäjiä: ei lapsien silmiä saa sulkea erilaisuudelta, pettymyksiltäkään.

    Ehkä huolestun turhaan. Kieltä ei voi kahlita eikä sanoja kieltää vaikka kuinka yrittäisi. Mutta maailman voi toki yrittää muuttaa sellaiseksi paikaksi, minkä kuvaamiseen ei enää tarvita moninaista kieltä, erilaisia sanoja. Natsit yrittävät sitä Saksassa ja melkein onnistuivat. Totalitaarista uus-kieltä luotiin myös Neuvostoliitossa.

    Alkaako päiväkodeista uudenlainen kumous pluralistisen yhteiskunnan kuihduttamiseksi? 
    George Orwell sanoi, että "hyvä proosa on kuin ikkunalasi".
    Hyvin sanottu. Tämä pätee laajemmin myös kieleen. Kirkaan lasin läpi todellisuus näkyy. Lasia tuhrimalla todellisuus ei katoa vaan sumentuu.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
... Suomen mieli?

Sanattomana

[Meri Salovaara 26.12.1918 - 18.4.2015]

Soittivat sunnuntaiaamuna Eskolan hoivakodista.

    Äitini oli nukkunut pois lauantai-iltana klo 23.15.

    Se ei ollut yllätys. Muutama päivä aikaisemmin koettu aivoinfarkti oli liikaa 96-vuotiaalle. Ihminen kestää paljon, ei kaikkea.

    Nyt hän on pitkien jäähyväisten jälkeen matkalla jonnekin.

Tänään sanat tuntuvat melkein kevymielisiltä.

    Ehkä olisi parasta vaieta. Kuunnella sitä mitä ei sanottu, ehditty, haluttu, osattu, uskallettu.

    Mitä enemmän sanoja pistää peräkkäin, sitä kauemmaksi ajautuu siitä mitä oli tarkoitus sanoa. Sanoista tulee huonosti verhoiltu puolustuspuhe omalle kykenemättömyydellä ilmaista rakkautta, kaipuuta ja ystävyyttä, kiitollisuudesta puhumattakaan.

    Äitini syntyi ja kuoli Kotkassa, meren rannalla ja sen toisella puolella asui hänen tuntemattomaksi jäänyt isänsä.

    Sekin kuuluu tarinaan, jota sanoilla muotoillaan.

    Ja sittenkin, ehdottomasti: äitini elämä oli totta.

Kun isäni, Merin aviomies Osmo kuoli toukuussa 1991, kirjoitin kuolinilmoitukseen lainauksen kiinalaiselta runoilijalta: ”Aina kun saan rauhallisen hetken / juttelen ajatuksissani sinun kanssasi.”

    Parhaimmillaan elämä oli juttelua sinun kanssasi, isä ja äiti.

    Kenen kanssa minä nyt puhun?

    Onko enää mitään tärkeää sanottavaa? Edes yhdentekevää?

    Jos yritän, minne päin ja millä voimakkuudella ja mihin aikaan? Onko väliä mitä telkkarista sattuu tulemaan tai mistä aamun lehdet kirjoittivat?

    En ole vielä tajunnut, että et puhu minulle, äiti.

Ihminen ei ymmärrä kaikkea, tuskin mitään.

    Ihminen muistaa paljon, tuskin mitään.

    Luulin muistavani kuinka John Irving kirjoitti vanhempien antamasta turvasta, eräänlaisesta henkisestä sateenvarjosta lapsilleen, niin kauan kuin isä tai äiti elää ja niin kauan kuin lapsi elää, vaikka kuinka aikuiseksi.

    Ehkä muistan väärin, olen kuvitellut olemattomia sillä Garpin maailmaa selatessa en nyt löydä tuota hienoa, koskettavaa ajatusta joka on niin tosi.

    Mutta löysin ajatuksen Marcus Aureliukselta, jota Irving lainaa:

    ”Ihmisen elämässä hänen aikansa on vain hetki, olemisensa alituista vaihtelua, järkensä himmeä tuikku, ruumiinsa matojen saalis, sielunsa rauhaton pyörre, kohtalonsa synkkä, maineensa epäilyttävä. Lyhyesti, kaikki mikä on ruumista on kuin virtaavaa vettä ja kaikki mikä henkeä, unelmia ja haihattalua.”

    Sanat ovat tosia eivätkä kerro mitään. Elämää voi yrittää jäljitellä kertomalla siitä, mutta aina siinä epäonnistuu.

    Elämä on kokonainen ja täynnä palasia jotka eivät sovi yhteen tai vaikka sopisivatkin, me emme tiedä millä tavalla ja mistä kuvasta ne leikattiin irti.

    Onneksi äitini elämän sanoja ja kuvia on minussa riittävästi.

Kun kirjoittaa jotakin, vaikka äidistä, ketä kirjoittaja oikeastaan ajattelee? Itseään vai sitä mistä kirjoittaa? Pystyykö kirjoittaja, jos rehellisiä ollaan, ajattelemaan muita kuin itseään? Eikö rakkauden, kaipuun, murheen tai tuskan ja surun sanat ole kirjoittajan kokemus eikä kirjoituksen kohteen?

    Rehellisintäkö olisi vaieta? Niinkö tulisi enemmän sanotuksi?

    Mutta meren rantaan pääsee vain kävelemällä sinne.

    Etsin runoilijan säkeistä jotakin universaalia, jolla yksityisen ihmisen elämä kerrotaan, vaikka eihän sitä kukaan ulkopuolinen pysty kertomaan. Mutta nyt, tässä hetkessä, lainaan Po Chü-in runoa ja asetan sen sanat äitini vierelle, ja minua lähelle niin kuin hän, äiti siinä olisi:

”Väsynyt lintu palaa illalla metsään,

ajelehtiva pilvi palaa vuorille,

                        kun taivas kirkastuu.

Yksinäinen kulkija kulkee polkuaan kauas, kauas

                        tietämättä milloin palaa.

Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha,

kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen.

Ja vaikeivät kaikkien toimet olekaan samat,

sama on kaikilla kiire.

Pursi saapuu Ch'un kylään...

Hevonen menee Ch'inin solaan...

Eron suru kiertää sydämen sopukoissa,

kiertää kuin kehää.

Voin vain kohottaa viinimaljan -

ehkä se vähän lientää eron surua kasvoilta."

Äitini syntyi Kotkassa ja hänen äitinsä Impi Johansson Haminassa. Sitä kautta äiti oli hatuntekijöiden sukua.

    Äitini isäpuoli Hermanni Koistinen oli kotoisin Savosta. Ankara mies, vaatturimestari ja helluntalainen, joka mielellään kulki myymässä pienen tekstiililiikkeensä tavaroita suomalaisten pikkukaupunkien markkinoilla.

    Aviomiehekseen Meri otti Osmon, joka oli haaveilija ja jonka suonissa virtasi "kirjapainomuste".

    Nuorempana, melkein tyttösenä äitini ”pakeni” Helsinkiin.

    Eräänä sunnuntaiaamuna, huhtikuussa 1943 helsinkiläisen kerrostaloasunnon ovikello soi. Meri meni aukaisemaan oven.

    Tuntematon mies, muuan taiteilija, ojensi Merille kauniin öljyvärimaalauksen. Hämmästyneenä nuori nainen katseli omaa kuvaansa. Taiteilija oli yhtä hämmästynyt: hän oli saamastaan mustavalkoisesta valokuvasta luonut hämmästyttävän aidon naiskuvan.

    En tiedä tapasiko tuo taiteilija, nimeltään Igor Kurkiranta isäni, maalauksen tilaajan, jatkosodan rintamalla ja sielläkö sai häneltä valokuvan ja selityksen kohteena olevasta naisesta, miehen rakastetusta vai oliko sotureilla tapana lähettää rintamalta valokuvia taiteilijalle maalattavaksi.

    Tarinassa on aukkoja; sanat eivät kerro kaikkea eikä totuutta voi ripustaa niihin.

    Kun katselen äitini kuvaa, taitelijan näkemystä hänestä, uskon että tarina on totta, että sanat kertovat... että minun on uskottava... että jokaisessa sanassani olet läsnä, äiti.

Äidistäni olen aikaisemmin kirjoittanut täällä otsikolla Äiti ja isästäni täällä otsikolla Keksijän poika, haaveilija.

John Irving: Garpin maailma. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1980.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.

(Alaotsikossa ollut kirjoitusvirhe, väärä syntymäpäivä korjattu 25.4.2015.)

Äiti

Äitini Meri Salovaara (os. Koistinen) täyttää tänään Tapaninpäivänä 95 vuotta.

     Onnea! Äiti! Äitini!

     Elämä on pitkä matka lähelle.

     Sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti.

     Äitini on melkein yhtä vanha kuin Suomi.

     Suomi on äitini ikäinen.

Joskus tuntuu että äitini elämäntarina on romaanista eikä todellisesta elämästä.

     Mutta ei se ole fiktiota.

     Kirkonkirjojen mukaan hän syntyi Kotkassa joulukuussa 1918.

     Ehkäpä.

     Hänen äitinsä asui kuitenkin Haminassa. Impi Johansson oli Vehkalahden knaappeja, ”puoliaatelisia”.

     Vasta kun Impin mies, äitini ”isä” Hermanni Koistinen kuoli, äidilleni paljastettiin että savolainen Hermanni, lapsena kiertelevälle räätälille myyty huutolaispoika, sittemmin itsekin räätäli, vaatturimestari ja jopa yrittäjä, oli hänen isäpuolensa.

     Varmentamattomien tietojen, uskottavien ja uskomattomien huhujen mukaan äitini oikea isä tuli Virosta; tämä oli nuori aatelinen joka oli saapunut Haminaan taistelemaan valkoisten puolella.

     Äitini isällä, virolaisella ylioppilaalla kuuluu olleen punainen tukka.

     Myös minulla on lapsena punainen tukka kuin tuli.

     Punapäät eivät pääse taivaaseen, huuteli muuan ilkeä naapurin mummo ikkunastaan, kun lapsena kävelin pihatiellä. Uskoin häntä.

Äitini ja hänen äitinsä tarina on kuin kirjasta.

     Helvi Hämäläisen muistelmissa oli anekdootteja jotka olisivat voineet olla äitini äidin tarinaa.

     Mutta eivät kai olleet.

     1930-luvun lopulla äitini pakeni ankaraa isäpuoltaan Helsinkiin. Isä kielsi mm. äitiäni lukemasta romaaneja. Niinpä hän kiipesi vintille kynttilän kanssa Courths-Mahleria ahmimaan.

     Helsingissä hän pääsi heti töihin Hankkijan konttoriin. Vaikkei osannut mitään. Punaisten poskiensa ansiosta, hän on joskus arvellut.

     Sodan jälkeen äiti palasi Kotkaan. Meni naimisiin konelatoja Osmo Salovaaran kanssa heinäkuussa 1946, muutti isäni äidin asuntoon Museokadulle, synnytti minut seuraavana vuonna ja kaipasi myöhäiseen keski-ikään asti pois puutalosta, vaikka asuikin meren rannalla keskellä kaupunkia, Sapokan ja Gutzeitin tuoksuja haistellen.

     Ironista on, että niin paljon kuin äiti kaipasikin muuttoa modernimpaan ympäristöön, hän ei kuitenkaan halunnut lähteä isäni kanssa muualle. Isäni oli haaveilija, joka koko ajan oli menossa tai purjehtimassa jonnekin, jopa merien taakse sillä hänellä oli jo sovittuna työpaikka newyorkilaisessa kirjapainossa 1950-luvun taitteessa, mutta Meri sanoi Osmolle, että mene yksin; jos menet, mene yksin.

     Osmo ei mennyt Amerikkaan, vaan keskittyi ammattiinsa Kotkassa, suoritti faktorikoulun, yleni kirjanpainonjohtajaksi ja päätyi Eteenpäin Oy:n toimitusjohtajaksi.

     Kun äitini Meri oli saanut työpaikan joskus 50-luvulla, hän kysyi minulta ja veljeltäni Jussilta, ottaako hän työpaikan vastaan. Me vastasimme että älä ota. Ole kotona, äiti!

     Niinpä Meri jäi kotiin, oli perheenäiti, äiti ja aina läsnä. Niin kuin me pojat halusimme. Niin kuin me itsekkäästi halusimme, pikkupojat.

Äitini syntymäpäivää juhlistaakseni laitan esille kotialbumeista skannattuja valokuvia äitini nuoruuden vuosilta. Noin vuosien 1938-1955 väliseltä ajalta.

     Kuvia en pysty tarkasti ajoittamaan eikä se ole oleellista. Helsingissä otetut kuvat ajoittuvat kuitenkin sotavuosiin.

     Kuvia katsellessa moni asia tulee mieleen, ja monia kysymyksiä herää, joihin ei ole vastauksia.
     Arvoitukset jäävät.
     Katoavat menneisyyden utuun.
     Kuin pilvet, sateenkaari, tuulen väre veden pinnassa.

     Äitini albumista löytyy paljon kuvia, joissa hän poseeraa häpeilemättä.

     Ehkä hän halusi jotakin mitä ei koskaan saavuttanut.

     Elämä on katkaissut kenties äidin taiteelliset unelmat, mutta paljon upeita vaatteita ja hattuja hän on elämänsä aikana tehnyt, räätälin tytär, hatuntekijän sukua. 
     Vieläkin, melkein sokeana hän yrittää joskus korjailla rikki mennyttä vaatepartta, pujottaa lankaa neulansilmään jota ei näe.

Siispä.

     Niinpä.

     Onnea äiti, äitini!

     Elämä on pitkä matka lähelle.

Meri (oik.) sydänystävänsä Kikan ja tämän tyttären kanssa Lutherinkadulla Töölössä.

Meri, toinen vasemmalta iltaa viettämässä helsinkiläisessä ravintolassa.

Tämä kuva on siitä kummallinen, että Maarit Niiniluodon
Harmony Sisters -elämäkerrassa on täysin sama kuva, mutta siinä äitini sijaan esiintyvät lauluyhtyeen naiset.

Osmo ja Meri heinäkuussa 1946.
Häämatkalle nuori pari meni Lehmän saareen poimimaan mustikoita.

Minä äitini sylissä hänen vanhempiensa pihassa.
 Taustalla meidän oman taloyhtiömme rakennuksia, väliin jäi Museokatu.

Poseeraten. Luultavasti äitini itse tekemä leninki.

Kotipihalla. Museokatu 13, Kotka.

Äiti, Kyösti ja Jussi.
Huomaa taustalla tiilinen ulkohuussi, jossa oli 32 koppia, jokaiselle asunnolle omansa.
Ulkohuussin ruuma oli niin suuri että tyhjentäjät ajoivat hevosilla rekineen ruumaan.
Sisä-WC:eet rakennettiin vasta 50-luvun lopulla!

Meri, Kyösti, Jussi ja Osmo - Salovaarat n. 1953.
Taustalla näkyy hatunmuotoinen kioskirakennus, ja kesäravintola.

Perheenäiti.

Meri ja Osmo kotipuutarhassa.
Osuuskunnan moneen asuntoon kuuluu etupiha ja takapiha.
Tasapuolisesti.

Äiti lähdössä kaupungille taustalla olevaa Museokatua pitkin.
Autojen runsaus johtuu futismatsista viereiselle kentällä - nykyisellä Arto Tolsa areenalla.
Sekin on mahdollista että äiti ja isä ovat matkalla peliä katsomaan.
 Mutta jos sinne, mikä asu!

Silloin ennen...

... ja nyt.

Asunto-osuuskunta Museokatu 7-13 joulukuussa 2013.
Äitini ikkunat 2. ja 3. vasemmalta vihreässä talossa. Minunkin lapsuuden ikkunat maailmaan.
Kuva Pookinmäeltä Sapokan yli länteen.
Ehkä Kustaa III seisoi selkääni vasten Ruotsinsalmen taistelua johtaessaan.
 Kuvan ottopaikassa oli suunnilleen puisen hyppyrin nokka, josta leiskautettiin Sapokan jäälle päin.
Kotkalaisen legendan mukaan joku hyppäsi jäälle asti ja katkaisi koipensa.
Kuvan yläreunassa näkyy kansakouluni, jota myös äitini kävi.