Sanomatta jättämisen taito

[ja syvä hiljaisuus]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Siis vihdoin painovapaus!

Ken iloinen ei oo!

Tää eläköhön tapaus

in dulci jubilo.

Nyt kaikki painatamme,

kaikk’ esiin, valohon!

Ja hänet vaiennamme,

ken toista mieltä on.

- Goethe.

  (V.A. Koskenniemen suomennos, 1922.)

Oikeastaan pakinan otsikko on älytön, jos se väitää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee ”syvä hiljaisuus”. Mutta koska itse kirjoitin otsikkoni – voisihan sen vielä vaihtaa – niin oletan etten kirjoita mitään älytöntä. 

    Maailman tarkkaileminen median (ja tietysti kirjallisuuden) läpi kiehtoo, semminkin kun se tavalliselle ihmiselle on melkein ainoa ”reikä” omasta suppeasta todellisuudesta laajempiin sfääreihin.

    Mediaa ei parane kuvata sanalla ”hiljaisuus”. Onhan se täynnä meteliä, kohinaa, draamaa, konfliktien haistelua ja mutustelua, varsinkin jos myös somejulkisuus lasketaan ”mediaksi”.

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa valiteltiin eilen keskiviikkona, että suomalaiset leiriytyvät. Aikaisemmin puhuttiin kuplista, joiden sisältä ei näe ulospäin eikä ulkoa sisälle. Leiriytyminen on ehkä parempi ilmaisu. Siitä tulee mieleen lännenfilmi, jossa uudisasukkaiden vankkurit ajetaan ympyräksi, niin että sisäpuolelle jäävät turvaa hakevat uudisasukkaat ja ulkopuolelle viholliset.

    Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja siinä käytävä keskustelu ”leiriytyy” mihin media sijoittuu? Missä Hesari on – vankkurikehässä vai sen ulkopuolella? 

Draaman taju – journalismin perushyve ja synti?

    Näinhän ruotsalainen Hans Rosling väitti teoksessaan Faktojen maailma. Roslingin mukaan journalismi etsii konflikteja, draamaa, kaksijakoista maailmaa, koska sillä tavalla syntyy lukijoihin vetoavia tarinoita. Journalistit ”esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina”.

    Kun Hesari moittii muita leiriytymisestä, miten se itse toimii? Pyrkiikö se kertomaan koko totuuden ja vain sen? 

    Lokakuun alkupuolella Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Metsäteollisuuden kustantama ”aiherahoitettu artikkeli” otsikolla Metsä tuo toivoa, tuloa ja työtä. Suomeksi sanottuna kysymyksessä oli mainos, jolla pyrittiin edistämään metsäteollisuuden etua.

    Mutta mainoksessa oli faktaa median metsäkeskustelusta. Artikkelissa haastateltu Paula Lehtomäki kertoi, että yhteiskuntatieteiden tohtori Juhani Wiio julkaisi alkuvuodesta mediatutkimuksen, jonka mukaan Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa ”metsiä käsitellään ensi sijassa ilmastopolitiikan, luontokadon ja hiilinielujen kautta. Lukuun ottamatta Ylen alueuutisia talouden ääni ei juuri kuulu.”

    Onko media siis pystyttänyt kaksi leiriä, jotka se nostaa metsäkeskustelussa vastakkain?

    Luultavasti on, tai ainakin sen journalismi ”siiloutuu” niin ettei lukijalle muodostu kokonaiskäsitystä metsästä kaikkine merkityksineen. Minä en ole ”luottanut” viime aikoina Hesarin luontojuttuihin juuri lainkaan. En siksi, että niissä faktat kerrottaisiin väärin vaan siksi että kirjoittajien omaan agendaan sopimattomat faktat jätetään kertomatta.

Lukiessani viimeisintä Kanava-lehden numeroa (7/2024) havahduin oivaltamaan, että Kanavassa ei metelöidä kuplien sisällä eikä – Hesarin pääkirjoitusta mukaillen – leiriydytä pinnallisen politiikan eikä kulttuuripolitiikan vankkurikehiin.

    Hieman liioitellen uskaltaa sanoa, että Kanavassa soudetaan rauhallisesti ja hötkyilemättä vallitsevan keskustelun vastavirtaan ja tuodaan esille pointteja, jotka muualla keskustelusta puuttuvat ja joista vaietaan tarkoituksella tai tahattomasti. Tämä ei tarkoita etteivätkö Kanavan esseet ja katsaukset herättäisi lehden sisällä keskustelua; päinvastoin, joskus se käy kärkevänäkin.

    Suomalaista keskusteluilmapiiriä kuvaa tietysti sekin, etteivät Kanavan esseet ja katsaukset juuri heijastu muualle mediaan, eivät aiheuta lehtien ja muiden medioiden välisiä keskusteluja. Kun jättää sanomatta ja huomaamatta, ei tarvitse tinkiä omista vahvoista mielipiteistään.

    Syvä hiljaisuus on hiljaista.

Uusimmassa Kanavassa (vastaavana päätoimittajana Matti Kalliokoski ja vastaavana tuottajana Tuomo Lappalainen) on monta mielenkiintoista artikkelia. Mm. puhutaan Venäjästä (Ari Puheloinen), mietitään mitä sivistys on (Yrjö Sepänmaa), syvennytään matematiikan salaperäiseen maailman (Pentti Alanen), etsitään metsien hiilinieluja (Kimmo Lahti-Nuuttila), tarkkaillaan nousevan sävelkulun vakiintumista suomen kieleen (Erkki Lyytikäinen), väitellään kristinuskon yhteiskunnallisista vaikutuksista (Timo Junkkaala), syytetään Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa serviilistä miellyttämisen halusta (Juhani Suomi) ja ihmetellään miksi myyttien valta ei hellitä (Jukka Koskelainen).  

    Otan tässä nyt esille kaksi juttua, joista toisesta en ymmärrä juuri mitään ja joista toinen väittää, että luontokadosta käytävässä keskustelussa on paljon epätiedettä, vaikka toisin kuvitellaan.

    Pentti Alanen kirjoittaa haastavasti - kuten on tapana sanoa - Platonin ja Aristoteleen maailmankuvien erilaisuudesta otsikolla Eetteri fysiikan ongelmana. Onko maailma matemaattinen, niin kuin Platon ajatteli? Ja jos on, niin mitä se oikeastaan tarkoittaa?

    Maallikko yrittää ymmärtää, mutta on asioita joita ei voi ymmärtää. Ne pitänee ottaa sellaisina kuin annetaan.

    Alanen lainaa Eugene P. Wigneriä: ”Ensiksi haluan korostaa, että matematiikan valtava hyödyllisyys luonnontieteissä on sangen arvoituksellista ja ettei siihen ole mitään järjellistä selitystä.” Sitten Alanen lainaa Antti Kupiaista: ”Useimmat matemaatikot lienevät jonkin asteen platonisteja. Toisin sanoen matemaattiset struktuurit näyttävät muodostavan oman meistä riippumattoman todellisuutensa, josta matemaatikot vähä vähältä saavat tietoa ajattelunsa avulla."

    Onko ”totuus” olemassa vaikka sitä ei tiedetä? Ovatko matemaattiset lauseet olemassa, vaikka niitä ei vielä olisikaan löydetty? Vai onko vain se totta, mikä tiedetään? Ja vain se matematiikka toimii, mitä osataan käyttää?

    Koska en oikeastaan ymmärrä mitä tarkoitetaan, ajattelen että Platonin mukaan totuus kaikesta (koko maailmasta) on olemassa, mutta vain jumalat tietävät sen. 

    Alanen ei hyppää Platonin kelkkaan. Hän lainaa Edmund Husserlia, jonka mielestä kaikki alkaa ja riippuu empiirisestä todellisuudesta: tiede löytää luonnosta vain sellaisia piirteitä, jotka sopivat olettamukseen matemaattisesta maailmankuvasta. Kun esimerkiksi ”mitataan” jotakin, ”mittakeppi” kuuluu samaan konkreettiseen todellisuuteen (ja sen lainalaisuuksiin) kuin mitattava eikä jonnekin kaikesta riippumattomaan todellisuuteen, ”Platonin eetteriin”.

    ”Emme kykene tarkkailemaan maailmaa ulkopuolelta, vaan tutkimme sitä sisältä päin, sen ominaisuuksista riippuvin laittein”, Alanen sanoo johtopäätöksenään. ”Vain paroni von Münchhausen kykenisi nostamaan itseään tukasta.”

Jatketaan dramatisoimisen problemaattisuudesta.

    ”Dramatisoinnista on tullut ympäristöekologian toinen luonne, koska muuten muutosten saama huomio jäisi marginaaliseksi”, Markku Simula kirjoittaa katsauksessaan Ennallistaminen ekologian tieteellisenä ongelmana. Ekologian ongelmana on, niin kuin Simula havainnoi, ettei ekologiassa selkeästi tunnusteta tieteen rajallisuutta eikä eroteta mielipiteitä tutkimustuloksista. Siksi maallikon on vaikea ymmärtää mikä on tiedettä ja mikä ideologiaa. ”Tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot, kuten esimerkiksi koko maailmaa koskevat radikaalit lajikatoennusteet ovat osoittaneet.”

    Simula muistuttaa, että taipumuksena on ajatella luonto ihmisestä riippumattomana; että on luontoa johon ihminen ei ole vaikuttanut ja sinne se pitäisi nyt ”palauttaa”. Kun ekologiassa puhutaan luonnon tasapainosta, puhutaan jostakin mitä ei ole olemassa: ”Pysyvä tasapaino on kuitenkin intellektuaalinen konstruktio, joka ei vastaa todellisuutta… Vakaata vastustuskykyistä tilaa ei voida määritellä tieteellisesti, vaikka se edelleen vaikuttaa intuitiivisesti suojelufilosofian kulmakivenä.”

    On oleellista tajuta, ettei ekologia tieteenä voi päättää mikä on ”hyvää” ja mikä ”huonoa” - niin kuin eivät luonnontieteet yleensäkään voi tuommoista päättää. Ihmistieteet ovat luku sinänsä, mutta niitä ei välttämättä voi ”tieteenä” tässä mielessä pitää.

    Simulan mielestä on virheellistä ajatella, että ekosysteemi romahtaa kun jokin laji kuolee pois. ”Monet ekosysteemit ovat kuitenkin vankkoja ja joustavia ja monet lajit toteuttavat niissä samoja funktioita.” Joustavuus ja geneettinen sopeutuminen kuuluvat lajiyhteisöjen piirteisiin. ”Oletetaan esimerkiksi, että mitä enemmän on lajeja, sitä vakaampi on ekosysteemin toiminta. Toisaalta ajatellaan, että ekosysteemin tuottavuus heikkenee, kun lajiston monimuotoisuus vähenee. Tällaiset yleistykset eivät pidä paikkaansa, vaikka niitä tarjotaankin yleispätevinä tieteellisinä tosiasioina.”

    ”Joudutaan myös kysymään”, Simula päätyy kysymään, ”onko ihmisen luomia tai vaikuttamia ekosysteemejä pidettävä määritelmällisesti ennallistamistarpeessa olevina, vaikka ne eivät olisikaan ’luonnollisina’ tai silmin nähtävästi rappeutuneita.” 

Jos on totta, ettei edes matemaatikko pysty pomppaamaan fysikaalisesta laatikosta ulkopuolelle universaalien kaavojen ja sääntöjen eetteriin, koska siellä vain jumalat näkevät maailman ja sen ulkopuolisen tilan ja säännöt, niin onko mahdollista, että journalisti voisi paroni von Münchhausenin tavoin nostaa itsensä pois ympäristöstään, jota artikkeleissaan kuvaa?

    Vastaus taitaa olla, että se ei ole mahdollista.

    Kun media ”mittaa” ja ”punnitsee” yhteiskunnallisten toimijoiden arvoa ja pyrkimyksiä, se on samalla tavalla noiden kuvaamiensa pyrkimyksien ja arvojen vanki kuin fyysistä todellisuutta mittaava fyysikko on mittaamansa todellisuuden lainalaisuuksien ”vanki”.

    Lohdullinen / ikävä lopputulema: ei ole olemassa ”puolueetonta” journalismia. Ei ainakaan jos sitä pääsee tarkkailemaan laatikon ulkopuolelta.

    Mutta kuka pääsee?

Kyösti Salovaara, 2024.

Onko tämä metsikkö "alkuperäistä" luontoa?

Vihtatuuleen

[ja akanvirtaan]

Kyösti Salovaara, 19.10.2024.

Jalkapallokulttuurin iloa.

 

Myötätuuli myötätuuli

           eikö se vienyt myös foinikialaiset.

- Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.

Sitä sanotaan, ettei mennyttä voi pyyhkiä pois. Ehkä se piti paikkansa ennen kuin meillä oli tietokoneet.

- Lee Child & Andrew Child: Ansassa. Karisto, 2024.

Kun tarkkailen maailmaa, tarkkaileeko se minua?

    Koska minulla ei ole omaa kieltä, käytän yhteistä. Se kuuluu maailmalle ja vain fragmentteina minulle. Koska tai jos yksilöllä ei ole ikiomaa kieltä, niin onko hänellä oma mieli? 

    Johtopäätös: käyttäessäni maailman kieltä, antaudun sen tarkkailtavaksi.

    Jos kuitenkin uskomme, että yksilöillä on ainakin vähän oma mieli, niin kenen mieltä tekoälykone (AI) käyttää? Yrittääkö se olla kaikkien mieli ja kaikkien mieleen?

    Väitän että AI on aina menossa myötätuuleen eikä koskaan vasta.

Menneisyyteen ei pääse kävelemällä eikä tulevaisuuteen voi lentää. 

    Viime lauantaina noin klo 17.59 ilotulitusraketit nousivat Kotkassa taivaalle Arto Tolsa Areenan Tupakkavuoren puoleisessa päädyssä jäljitellen jalkapalloseura FC KTP:n vihreävalkoraidallisia pelipaitoja. 

    Kentällä juhlittiin KTP:n nousua Veikkausliigaan kolmannen kerran 2020-luvulla. Kesän viimeisessä ottelussa kotijoukkue KTP ja TPS Turusta pelasivat tasan. Mutta kaikkiaan KTP voitti ykkösliigassa 18 peliä, hävisi 5 ja pelasi 4 tasan. Joukkue teki 75 maalia ja päästi omiinsa 32. Aikamoinen saavutus.

    Kesän mittaan kävin katsomassa seitsemän peliä. Edelleenkin ihmettelen, että joukkue voitti sarjansa. Peli ei aina näyttänyt kovin kummoiselta. Maallikkokatsoja harmitteli seisovaa peliä, hätäisiä syöttöjä taaksepäin, liikkeen puutetta. Aivan kuin hyvän pelin idea olisi puuttunut.

     Mutta tulos kertoo toista. Kenties nykyfutis on niin taktista ettei kentän reunalla aina tajua mitä pelin sisässä tapahtuu. Yht'äkkiä hyökkäykset etenevät ja maaleja syntyy. Loistavaa!

    Viime aikoina on kirjoiteltu suomalaisesta ”ruostevyöhykkeestä” tarkoittaen entisiä puunjalostusteollisuuden ja ylipäänsä valmistavan teollisuuden surkastuvia kaupunkeja ja kauppaloita lähtien Kymijoen suistosta päätyen Kokemäenjoen laskuvirroille.

    Havainto ei tietenkään ole uusi.

    Mutta voisiko vuonna 1927 perustetun futisseuran (Kotkan Työväen Palloilijat) menestys vuonna 2024 elvyttää Kotkan seudun teollista seisahtumaa? Kaikenlaista puuhataan, mutta kuten Haminassa on nähty, kymenlaaksolaiset ovat valmiita vastustamaan melkein kaikkea mikä muuttaa tuttua maisemaa. Futiskentällä muutokset sentään hyväksytään: "Myä toivotaa et Teme tulee takas!" 

Menneisyyteen ei voi kävellä eikä hypätä.

    Katsotaanpa tuota kuvaa missä ilotulituksen vihreävalkoiset pylväät nousevat taivaalle.

    Kentällä KTP:n pelaajat suihkuttavat kuohujuomaa. Minun mieleni liikahtaa kesään 1952.

    Seison silloin suuren puun vieressä ja katselen kesäolympialaisten futismatsia viiden vanhana. Uudella ruohokentällä pelaa Egypti, kenties. 

    Puu, jonka varjossa katselin peliä, sijaitsi ilotulituskohdan vieressä näkyvästä männystä vasemmalle kymmenen tai kaksikymmentä metriä. Seisomapaikat rinteellä olivat huokeita, kaiketi. Miksi olin siellä yksin, en tiedä. Vai olinko - en muista.

    Menneisyyteen ei voi kävellä, hypätä eikä lentää. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Satamakaupungin nostalgia.

Myötävirtaan on helpompi laskea kuin soutaa vastavirtaan. Mutta jos löytää akanvirran tehtävä helpottuu. Akanvirrassa menettää kosketuksen valtavirtaan. Vastatuulessa on enemmän informaatiota kuin myötäisessä.

    Myötätuuleen purjehtiessa ja myötävirtaan lasketellessa on osa joukkoa, vaan ei sen enempää. Myötävirtaan kuljeskelu on mielelle helpompaa monin tavoin. Oman fragmentaarisuuden unohtaa.

    Hypätäänpä mielen vankkureilla ajassa noin 20 vuotta eteenpäin: Pallokentän reunalta Helsingin yliopiston saleihin, Vanhan juhlasaliin ja muihin ”nuorisovallankumouksen” kammareihin. 

    Kuinka monta kertaa olinkaan hurmioituneena kuuntelemassa kun Kom-teatteri tai Agit Prop kajauttivat selkäpiitä värisyttävän taistelu- ja rakkauslaulun Kenen joukoissa seisot! Säveltänyt Kaj Chydenius, sanat Aulikki Oksanen. 

    Yhä uudestaan ja uudestaan: ”Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua / Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…”

Menneisyyteen ei voi hypätä, joten noustaanpa Vanhan ylioppilastalon kulmalta ajan paikallisjunaan ja päästään viime lauantaihin. Viisikymmentä vuotta on pitkä matka vaikka hyvin lyhyt maailmanhistoriassa.

    Viisikymmentä vuotta Vanhan lakkokonserteista nykyhetkeen; ja katsotaan Ylen lauantai-illan ohjelmaa Elämäni Piisi (kirjoitan ohjelman nimen väärin koska se niin on oikein), jossa Chydeniuksen ja Oksasen taistelurakkauslaulu soi melkein yhtä komeasti kuin 1970-luvun taitteessa.

    Mutta vain melkein.

    Silloisen tunnemyrskyn tilalla on viileä analyysini. Ihminen havahtuu aikaansa, mieleensä, kieleensä. 

    Mistä tässä rakkauslaulussa oikein lauletaan? Mitä sanotaan?

    Kun Oksasen kirjoittamia sanoja lukee niin kuin ne on kirjoitettu, tajuaa kuinka vähän inhimillistä rakkautta laulussa on, ja huomaa että se on pohjimmiltaan selvä vihalaulu toisin ajattelevia ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan.

    Oksanen piilottaa humaaniin käärepaperiin tuliaseet, joilla yhteiskunta valloitetaan ja muutetaan yhden ajatuksen komentovaltioksi. Chydeniuksen mukaansa tempaava mahtisävellys häivyttää laulun sanojen todellisen merkityksen.

Miksi nuorena ei huomannut, että Kenen joukoissa seisot julistaa totalitaarisen valtion kaipuuta?

    ”Ei ystäväni”, Oksanen kirjoittaa. ”Niin kauan kuin leivästä / Jää reikä leipojan käteen / Jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi / Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa / Puolueettomat humanistit korulauseensa…”

    Oksanen väittää, että ihmisten välillä ei voi olla inhimillisiä suhteita, ei rakkautta, tunteita eikä toiveikkuutta ennen kuin yhteiskunta on muutettu utopiaksi, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla. Nykyinen maailma on Oksasen mielestä humanistien lepertelyä. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. ”Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin / Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto…”

    Ylen viihdeohjelman juontaja Katja Ståhl kutsui Oksasen ja Chydeniuksen kappaletta ”taistolaisten lauluksi”. Sitä se olikin.

    Aulikki Oksasen albumi Kenen joukoissa seisot julkaistiin vuonna 1970. Samana vuonna Rauno Setälä julkaisi kirjansa Uusstalinistin uskontunnustus (Kirjayhtymä, 1970). Siinä entinen porvarispoika tunnusti kääntymystään jyrkän kommunismin soturiksi. Setälän kirja ja Oksasen laulu resonoivat toisiaan henkeen ja vereen.

    Setälä uskoi vallankumoukseen Suomessa, Venäjän vuoden 1917 mallia jäljitellen. Ulkoiset muodot toki voivat vaihdella. Setälä kirjoitti uhmakkaasti: ”Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan. Kansajoukkojen liikehdintä voi aiheuttaa suurta vahinkoa esimerkiksi tuotantolaitoksille ja liikenneyhteyksille tai kenties vahinkoa ei aiheudu muulle kuin Mannerheimin patsaalle Postitalon edessä. Toiminta voi levitä yli koko maan tai kenties toiminta keskittyy vain Helsinkiin ja sielläkin vain eduskuntatalon ympäristöön… Maa saatetaan julistaa pitkälliseen poikkeustilaan tai kenties vallankumous tapahtuu vappuaamuna.”

    Kenties jonakin vappuaamuna totalitaarinen utopia todentuu. Pistimet ja pyssyt piilosta esille: ”Kenen joukoissa seisot / Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua /Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa”!

Espanjalainen El País  -lehti haastatteli maailman parhaaksi matemaatikoksi kutsumaansa australialaisamerikkalaista Terence Taoa (s.1975) lokakuun alkupuolella.

    Haastattelija kysyi myös tekoälystä.

    Tao vastasi, että nykyiset tekoälysovellukset perustuvat valtavaan määrään tietoa.

    ”Jos  haluat opettaa AI:lle miltä vesilasi näyttää, tarvitset miljoonia kuvia vesilaseista”, Tao selvensi ajatustaan. ”Mutta jos näytän sinulle vesilasin, sanot ’Okei, ymmärrän’.”

    Taon mielestä AI muuttuu luovaksi vasta sitten, kun sen opettamiseen tarvitaan hyvin vähän tietoa. Mutta sitä ei taida koskaan tapahtua.

    Palatakseni alkuun: menneisyyttä voi kuvata miljoonilla sanoilla, mutta yksi mielikuva, jonka ilotulitus Kotkassa Arto Tolsa Areenalla herättää, on paljon voimakkaampi, todenmukaisempi ja aidompi kuin yksikään essee jonka AI-kone kirjoittaa. Tai edes minä kirjoitan.

   Ongelma on siinä ettei tuota muisti- ja mielikuvaa futismatsia katselevasta pikkupojasta puun katveessa kesällä 1952 pysty ulkoisen maailman sanoilla kuvaamaan. 

    

Kyösti Salovaara, 2018.

Savujen määrä =
hyvinvoinnin mahdollisuus.

Helsingin Sanomat huiputtaa

 [syyslehtiä]

 

Kyösti Salovaara, 2024.

huiputtaa v.  ark. -us teonn. Pettää, petkuttaa, puijata, vetää nenästä.

- Nykysuomen sanakirja. 7.p. WSOY 1980.

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi. Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.

- Jean-Paul Sartre, 1948.

Tavallaan sanat ovat sopimuksia.

    On ”sovittu”, että suomenkielessä ”kissa” tarkoittaa kissaa. Englanniksi ja ranskaksi se on toisenlainen sana, mutta sekin tarkoittaa samaa asiaa, siis kissaa.

    Kun sanoja laittaa peräkkäin, syntyy lauseita, nimittäin jos ne laittaa tietyllä tavalla. Toisella tavalla niitä peräkkäinen arpomalla saattaa syntyä moderni runo, joka ei oikeastaan tarkoita mitään.

    Yleisesti ottaen, sanat ovat aika tarkasti sitä mitä ovat. Moniselitteisyys syntyy vasta kun niillä kuvataan ajatuksia. Sanalle on helpompi sopia yksikäsitteinen merkitys kuin ajatukselle. Mutta ajatus syntyy vain liittämällä sanoja yhteen.

    Sanalause on kaksisuuntainen olemukseltaan. Se välittää ajatuksen ja konkreettisen todellisuuden molempiin suuntiin: mielestä todellisuuteen, todellisuudesta mieleen.

    Sanat eivät kulu käytössään, vaikka siltä tuntuu. ”Kissa” merkitsee yhä kissaa. 

Otsikkoni haastaa uhkarohkeasti. Sille on katetta. Täsmällinen todistus tulee tuonnempana.

    Minkälaiseen sopimukseen kaunokirjallisuus perustuu? Se on fiktiota, sepitettä, jossa kuitenkin hyväksikäytetään sanoja, joilla on tarkka merkitys. Tavataankin sanoa, että romaanit eivät ole totta mutta eivät valhettakaan.

    Jääkö toden ja valheen väliin harmaa alue, jolle ei ole täsmällistä määrittelyä?

    Jostakin syystä me rakastamme fiktiivistä todellisuutta yhtä paljon kuin oikeaa todellisuutta, vaikka vannomme ettemme pidä valheista.

    Tästä ajatuksesta ei pääse edemmäksi.

    Niinpä lainaan Helsingin Sanomien (HS. 10.10) kulttuuritoimittajaa Antti Majanderia, joka kirjoitti, että ”eteläkorealaisen Han Kangin Nobel-voitto osoittaa, että Ruotsin akatemia pitää kiinni oikeudestaan pysyä epäpoliittisena”. Majander päätti kommenttinsa näin: ”Vankkumattoman linjakkaalla toiminnallaan Ruotsin akatemia muistuttaa meitä kaikkia, että sellainenkin maailma on onneksi vielä olemassa, jossa ei tarvitse toimia politiikka edellä.”

    Majanderin ajatuksenjuoksuun on helppo yhtyä. Poliittisissa valinnoissa on se huono puoli, että valitsijalla on houkutus ilmaista valinnallaan oma poliittinen kantansa. Ja hyvin harvoin hän antaa sijan erilaiselle poliittiselle mielipiteelle.

    Toinen juttu sitten on, että onko epäpoliittisia kirjoja olemassa.

    Amerikkalaisen elokuvan ja kirjallisuuden ”man of letters” Matti Salo aloitti teoksensa Viitta ja tikari (Like 2015) komeasti: ”Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä… Kaikki elokuvat ovat trillereitä, koska ne, Alfred Hitchcockin sanoin, kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty.” 

Tuosta tulee mieleen kysyä: Miksi yksikään jännityskirjailija ei ole voittanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa? Eivätkö kaikki kirjat olekin, Mattia mukaillen, jännäreitä, koska ne kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty?

    Eikö ruotsalaiselle korkeakirjalliselle valintaraadille riitä, että joku kirjoittaa populaareja romaaneja, joita miljoonat ihmiset lukevat eri puolilla maailmaa? Pitääkö jatkuvasti etsiä kirjailijoita, joista kukaan ei ole aikaisemmin kuullut juuri mitään?

    No, ei tietenkään eikä edellinen lauseeni ole edes totta.

    Yllätyin silmäillessäni Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien luetteloa alusta loppuun. Yllätyin siksi, että niin monet suositut, suuren lukijakunnan kirjailijat ovat saaneet palkinnon. Ehkäpä vasta viime vuosina on alettu etsiä yleisestä mausta tai sovinnaisesta kulttuurikäsityksestä ”poikkeavia” kirjailijoita.

    En tietenkään ole lukenut kaikki tai edes suurta osaakaan Nobelkirjailijoista. Mutta yleisen tietämyksen perusteella heitän tähän mielivaltaisesti karsitun luettelon Nobelkirjailijoista, joiden teokset ovat olleet valtavirtaa, niin sanottuja ”lukuromaaneja”: Henryk Sienkiewicz, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Anatole France, Thomas Mann, Sinclair Lewis, Pearl S. Buck, John Galsworthy, Hermann Hesse, William Faulkner, Ernest Hemingway,  Boris Pasternak, John Steinbeck, Mihail Šolohov, Heinrich Böll, Saul Bellow, William Golding, Günter Grass jne. jne. 

    Mutta missä ovat Agatha Christie, Rex Stout, Georges Simenon, Graham Greene, Raymond Chandler, John le Carré, Elmore Leonard, P.D. James, Fred Vargas jne. jne.?

Kirjoja kirjoitetaan syystä tai toisesta. Haraki Murakami perustelee esseekokoelmassaan Novelist as a Vocation, että hän ei ajattele ketään eikä minkäänlaista lukijaa kirjoittaessaan romaanejaan. Hän väittää kirjoittaneensa alusta pitäen vain itselleen, ikään kuin omaksi terapiakseen.

    Mutta luultavasti suosittu kirjailija ainakin alitajunnassaan tietää, että häntä luetaan maailmanlaajuisesti. Senkin hän tietää, että hänen kustantajansa odottaa kirjailijansa kirjoittavan romaaneja, joita saa kaupaksi kotimaassa ja ulkomailla.

    Kirjoja kustannetaan jotta niitä luettaisiin, jotta ne menisivät kaupaksi, tavalla tai toisella.

    ”Erityinen riemun aihe Suomessa valinta on Gummerus-kustantamolle, joka otti Han Kangin listoilleen jo kansainvälisen uran nousuvaiheessa, aivan kuten toissavuoden voittajan, ranskalaisen Annie Ernaux’n”, muistutti Antti Majander Hesarissa. Nobel-komitea siis ”markkinoi” kirjoja.

    Tämän viikon maanantaina Nobelin taloustieteen palkinto myönnettiin Daron Acemoğlulle, Simon Johnsonille ja James Robinsonille. ”Yhteiskunnat, joissa on heikko oikeusvaltio ja instituutiot, käyttävät hyväkseen väestöä, eivätkä tuota kasvua tai muutosta parempaan. Palkittujen tutkimus auttaa ymmärtämään miksi”, perusteli Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia palkintoa.

    Mutta riemuitaanko nyt myös Kimmo Pietiläisen kustantamossa Terra Cognitassa? Syytä olisi, sillä Pietiläinen on julkaissut suomeksi ainakin kolme teosta missä turkkilaisamerikkalainen Daron Acemoğlu esittelee keskeisiä ideoitaan. 

    Jostakin syystä Terra Cognitan kunnianhimoinen kustannusohjelma on saanut kovin vähän huomiota. Siitä kai johtuu, että teokset maksavat paljon. 

    Koska olen usein siteerannut Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin teosta Kapea käytävä (2019, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2020), niin otanpa tähän jälleen kerran näiden tutkijoiden perusidean valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta:

    ”Kyse ei ole pelkästään luottamuksesta ja yhteistyöstä. Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta... Yhteiskunnnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.”   

Mutta palatakseni alkuun: Miten Hesari huiputtaa?

    Kysymys on sanoista, yhteisestä sopimuksesta mitä ne tarkoittavat. Kissa on ”kissa”, kuten tuli sanotuksi.

    ”Anni Penttilä huiputti maailman kuudenneksi korkeimman vuoren: ’Lupaus kotiin pääsystä’", Helsingin Sanomat otsikoi 7.10 urheiluosastossaan Jan Vilénin jutun.

   Neljä päivää myöhemmin Hesari otsikoi Tony Pietilän jutun yhtä räväkästi: ”Nima Rinji Šerpa, 18, teki historiaa – huiputti maailman 14 korkeinta vuorta. Nima Rinji Šerpa huiputti kaikki maailman yli kasitonniset ylivoimaisesti historian nuorimpana.”

    Kielen ”turmeleminen” on hauskaa jos sen tekee fiksusti. Sellaisen saa anteeksi.

    Mutta Hesarin urheilutoimittajat eivät osaa käsitellä sanoja älykkäästi. Väärin käytetty sana huiputtaa lukijan luulemaan toista kuin tarkoitetaan. Pinnistelty nokkeluus vesittää sanoman. 

    Tietysti on pahempiakin ”rikoksia” kuin ”huiputtaa” lukija vuoren harjalle, mutta jos rakastamme sanoja ja niiden kykyä paljastaa todellisuutta sana kerrallaan, kannattaisi miettiä mitä kirjoittaa. 

    Huipulla tuulee, laaksossa haisee!

    

 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pienet sielut

[suuret sanat]

Kyösti Salovaara, 2024.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 1: Eduskunta.

 

Meidän julistajamme – olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervolaisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita – mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin – kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa.

- Volter Kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Otava 1917.

Jos olisin pidempi, näkisin kauemmaksi.

    Jos olisin viisaampi, tietäisin enemmän.

    Jos olisin nuorempi, jaksaisin paremmin.

    En ole, joten tyydyn vähempään.

    Heittelen sanoja kuin kiviä lammikkoon.

    Plumps!

Suvaitsevuus on aikamme sana.

    Oletko? Olemmeko? Olenko?

    ”Minä olen, sinä et”, monet sanovat tai ajattelevat.

    Tätä voi testata lainaamalla ranskalaista kirjailijaa ja filosofista ajattelijaa Albert Camusia. 

    ”Vapaus on sitä”,  Camus kirjoitti vuonna 1945, ”että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Tämä on helppo hyväksyä mielessään. Mutta kuinka vaikeaa tuon ajatuksen noudattaminen onkaan käytännön elämässä, päivän politiikassa, maailman muuttamisen tai ennallaan säilyttämisen keskustelussa.

    Keskustelu mediassa, somessa ja eduskunnassa reputtaa Camus-testin.

Muutama viikko sitten suomalainen Elokapina ja ruotsalainen Återställ Våtmarker töhrivät punaisella ”maalilla” Eduskuntatalon graniittipylväitä. Töhrijöiden mielestä kansanedustajat ja hallitus eivät välitä ilmastonmuutoksesta eikä siitä julkisessa keskustelussa ”tiedetä” mitään. (Tietysti välitetään ja tiedetään, mutta se on toinen juttu.)

    Tänään kerrotaan, että vaikka pylväiden pinta on saatu puhdistettua, pylväselementtien saumat tunkevat punaista väriä yhä näkyville. Elokapina onnistui töhrimään demokratian tyyssijaa ”lopullisesti”. 

    Tempaus herätti pääosin kielteisiä tuntoja sekä kansanedustajissa että kansassa, joita parlamentti edustaa.

    Sattumoisin asiaa käsiteltiin tapahtumaviikon perjantaisessa Kulttuuriykkösessä Ylellä. Sattumoisin satuin kuuntelemaan ohjelman hämmästyäkseni.

     Keskustelemassa oli kolme kulttuurihenkilöä ja toimittaja. Kuinka ollakaan kulttuurihenkilöt eivät olleet juuri lainkaan pöyristyneitä eduskunnan ”häpäisemisestä”. Lievää kritiikkiä tempauksen vääräsuhtaisuudesta toki esitettiin. Mutta sitten kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila täräytti mielipiteensä: koska eduskunnassa on ”voimia” jotka eivät välitä demokratiasta, miksi maailmansuojelijoidenkaan pitäisi välittää?

    Voiko edustuksellista demokratiaa pahemmin ymmärtää väärin kuin kirjailija Hämeen-Anttila ymmärtää? Voiko kansaa halveksia enemmän kuin Hämeen-Anttila halveksii?

Demokratia on siitä hankala apparaatti, että se antaa kaikille ja kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ja oikeuden osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Missään ei ole määritelty, ei edes perustuslaissa, ketä saa äänestää ja miksi.

    Kun kansa äänestää ”väärin”, yhteiskuntamoralistit ja maailmanparantajat ovat valmiita hylkäämään koko demokratian. Ja onhan tämä kehitys oikea ongelma, en sitä kiistä.

    Kun pitkin Eurooppaa ns. laitaoikeiston populistit saavat vaaleissa jopa 30 % kansan äänistä, media, politiikan tutkijat ja suuri osa poliitikoista vaatii, että tuommoinen käytös pitää padota; että laitaoikeistoa ei saa päästää valtaan, että väärin äänestäneitä ei saa palkita jne. Tuoreena ilmiönä on, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa, uudenlaisen jyrkän vasemmiston nousu parrasvaloihin. Se näyttää yhtä taantumukselliselta kuin laitaoikeisto, mutta sen uhasta demokratialle ei juuri keskustella. Ei ainakaan vielä. Äärilaidat syleilevät toisiaan - ja Putinin Venäjää.

    Jos uskomme, että Camus oli oikeassa vuonna 1945 - juuri käydyn sodan jälkeen -  niin miten ääripopulisteihin (sekä oikealla että vasemmalla) tulisi suhtautua? Pitää heidät syrjässä ajan tappiin asti? Vai houkutella mukaan koalitiohallituksiin jotta estettäisiin heidän nousunsa yksinvaltaan? Kumpi keino tehoaa paremmin?

    Ken tietää, vaikenee.

Ikävintä tässä kaikessa on ns. kulttuuriväen karkea suvaitsemattomuus, niin kuin Virpi Hämeen-Anttilan käyttäytyminen paljastaa. Kun kulttuuriväki yhä voimakkaammin korottaa itsensä ns. kansan yläpuolelle ja julistaa omaa viisauttaan ainoana oikeana viisautena, alkaa olla piru merrassa, niin kuin kylillä ennen puettiin sanoiksi.

    Englantilainen kirjailija ja kriitikko Wyndham Lewis sanoi 1930-luvulla että ”kukaan taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Taiteilijat ovat Lewisin mielestä ajatuksien aristokratiaa eivätkä massat voi sellaista "aristokratiaa" koskaan ymmärtää ja hyväksyä.

    Avoimessa yhteiskunnassa pitäisi kuitenkin sietää kaikenlaisia ajatuksia, niitäkin joita itse pitää tyhminä. Kukaan ei tiedä ”oikeita” vastauksia kaikkiin ongelmakysymyksiin.

    Epätietoisuuteen sopii suhtautua tyynellä viisaudella.

    Albert Camus lainasi Lazare Bickeliä: ”Älykkyys on kykymme joka estää meitä tekemästä äärimmäisiä johtopäätöksiä, jotta voimme vielä uskoa todellisuuteen. Approksimatiivinen ajattelu on ainoa todellisuuden synnyttäjä.”

    Demokratian (=ihmisten) erehtyväisyyteen voi myös suhtautua, ja siihen kai pitäisikin suhtautua niin kuin Ralf Dahrendorf ehdotti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990): ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli. Samasta syystä tärkein tehtävämme on toimia siten, että olemme avoimia muutoksille. Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää. Päinvastoin, ihmisellä on vaarallinen kaipuu suljetun maailman kodikkuuteen.”  (Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)

”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, Camus kirjoitti vuonna 1945. Eräässä toisessa kirjoituksessaan hän lainasi Kierkegaardia: ”Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.”

    Onko nykyinen mediahäly vaikenemista suureen ääneen?

    Pitäisikö sen sijaan pysähtyä miettimään… hiljaa itsekseen?

    

 

Kyösti Salovaara, 2021.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 2: Valtioneuvosto.

Vau mikä talo

 [lyseo vai museo?]

Kyösti Salovaara, 2016.

Guggenheim-museo Bilbaossa vihittiin käyttöön 1997.

Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia. 

-  Adolf Loos, 1931.

No, en tiennyt wieniläisestä Adolf Loosista (1870-1933) mitään ennen kuin luin suomalaisen modernin arkkitehdin ja Wienin taideakatemian professorina toimineen Timo Penttilän  (1931-2011) kirjaa Oikeat ja väärät arkkitehdit (2013). Paljon tutumpi nimi on toinen Loos, nimittäin Anita Loos (1888-1981), joka kirjoitti mm. kirjan Herrat pitävät vaaleaverisistä, mutta ei siitä sen enempää, koska tässä pakinassa käsitellään taloja eikä kirjoista tehtyjä elokuvia.

   Tuo Penttilän teoksesta poimimani lainaus sopii mainiosti nykyäänkin käytävään keskusteluun arkkitehtuurista, kauniista ja rumasta rakentamisesta ja esteettisyydestä vs. käytännöllisyys. Adolf Loosin toteamus, että toisin kuin taiteilijan (joille riittää että miellyttää itseään ja parhaita kavereitaan) arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia, on kirpeän ironinen. Kukapa voisi miellyttää kaikkia? Ei edes telkkarin suosituin pellejulkkis onnistu siinä.

    Penttilän kirja on siinä mielessä ”kummallinen”, että siinä käydään läpi kaikenmoiset arkkitehtuuriteoriat ja filosofiat edes Wittgensteinia unohtamatta, mutta Penttilä ei heittäydy minkään teorian vietäväksi. Päinvastoin, ja postuumisti julkaistun kirjan toimituskuntaan kuulunut Jorma Mukala toteaakin teoksen jälkisanoissa, että ”Penttilän käsityksen mukaan teoriat eivät kuulu arkkitehtuurin ytimeen. Koska arkkitehtuuri on ensisijaisesti käytännöllinen ala, arkielämän ongelmat ovat keskeisiä. Suunnittelussaan arkkitehti ei tarvitse teorioita, mutta intuitio, mielikuvitus ja tradition tunteminen ovat tarpeen.”

Joskus tuntuu, että toisin kuin Adolf Loos ounasteli, arkkitehdit pitävät hautojen ja monumenttien lisäksi myös julkisia rakennuksia - museoita, teattereita, musiikkitaloja jne. – ensi sijassa taideteoksina ja vasta sen jälkeen historian, draaman tai musiikin tyyssijoina.

    Vau-talot ovat olevinaan itsessään taidetta, koska sellaisen nähdessään ohikulkija hämmästyy, melkein polvistuu ja huudahtaa: Vau!

    Syksyllä 2016 Bilbaossa kuvaamani Guggenheim-museo tuli mieleen lukiessani Ville Similän sinänsä laadukasta puheenvuoroa Helsingin Sanomissa (25.9) siitä kuinka suomalaiset yhä kerjäävät ulkomaiden huomiota ja kellahtavat heti selälleen miellyttävää kutitusta odottaakseen kun joku ulkomaalainen vähänkin kehuu Suomea ja suomalaisia.

    Similän kolumnin aiheena oli Ähtärin pandat ja Kiinalainen  hymypolitiikka, ”pandapolitiikka”. ”Pandadiplomatia oli jo vuosikymmeniä ollut osa Kiinan hymykampanjaa”, Similä kirjoitti. ”Ja Suomi lankesi siihen, koska se lankeaa aina, kun joku ulkomaalainen vähän hymyilee… On ällistyttävää, miten helposti Suomi edelleen kierähtää selälleen kerjäämään rapsutuksia, kun joku vinkkaa silmää.”

    Similä selitti tätä suomalaisten surkealla itsetunnolla. Sitten hän jatkoi: ”’Pandoja’ putkahtelee siellä täällä. Suosikkipandani oli Guggenheimin taidemuseo. Helsinki olisi maksanut museosta rikkaalle amerikkalaissäätiölle 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Erittäin optimistisesti arvioitujen pääsylipputulojen jälkeen julkista rahaa olisi pitänyt laittaa vuosittain kuutisen miljoonaa – ja sulkea muita taidelaitoksia.”

    Tässä Similä erehtyy.

Kyösti Salovaara, 2024.

Volkkarimuseo "volkkarikaupunki" Wolfsburgissa.
Museo on järjestystä!

Mitä me tiedämme Baskimaasta, baskien asuttamasta itsehallintoalueesta Biskajanlahden rannalla?

    Keskimäärin kai aika vähän. Jalkapallointoilijat toki tietävät, että Baskimaalta, ja sen reunoilta, tulee neljä futisjoukkuetta Espanjan La Ligaan, huippuina Athletic Bilbaosta ja Real Sociedad San Sebastianista. On ihmeellistä että vähän yli kahden miljoonan asukkaan alue tuottaa niin paljon ykköstason futaajia, ja myös huippuvalmentajia.

    No, ehkä joku muistaa, että baskeilla oli väkivaltainen itsenäisyysliike takavuosina. Sekin löytynee hämäristä muistikuvista, että Pablo Picasson kuuluisa maalaus Guernica kuvaa tapahtumia baskimaalla Espanjan sisällissodan aikana 1930-luvulla. Picasson maalaus on nykyään ripustettuna modernin taiteen museoon Madridissa, mutta baskimaalla toivotaan että se siirrettäisiin Bilbaon Guggenheim-museoon, aitoon ”kotiympäristöönsä”.

    Kenties juuri Bilbaon Guggenheim-museo on tällä erää Baskimaan merkittävin näyteikkuna, paikka jonka monet tietävät ja jopa tuntevat, ja jonka sanotaan elvyttäneen Bilbaon kaupungin elämän. Amerikkalaiskanadalaisen Frank Gehryn (s.1929) suunnittelema vau-museo on tuonut suoraa ja epäsuoraa vaurautta Biskajanlahden rannalle.

    Toisin kuin Similä ajattelee, ehkä myös Helsinki olisi kaivannut, ja kaipaisi yhä, omaa Guggenheimiaan, enkä usko että suunnitteilla olevasta arkkitehtuuri- ja designmuseosta sellaiseksi on, semminkin kun taloja ja toreja kannattaa ennemmin käydä katsomassa paikan päällä, siellä minne ne on rakennettu, eikä museossa pienoismalleina tai rakennuspiirustuksina.

Kyösti Salovaara, 2024.

Taidemuseo Folkwang Essenissä.
Tyhjyydestä syntyy valo, valosta värit, väreistä kokemus!

Museoissa esitellään menneisyyttä nykyisyyden kaavussa.

    En ole mikään museo-ihminen, joten en pysty kovin pitkälle teoretisoimaan museon tarkoitusta, vaikka jokin filosofinen ajatus päähän pälkähtäisi.

    Kuinka tärkeää on miltä museorakennus näyttää? Vai onko se jopa museon sisältöä tärkeämpää?

    Jotkut kriitikot väittävät, että taide hukkuu Bilbaossa (ja häviää) Gehryn loistavalle rakennukselle. Kun astut sen sisään, siellä kaikki muu taide kalpenee talon rakenteiden eksotiikalle ja komeudelle.

    Vaikka Helsinki ei ”halunnut” Guggenheimia Makasiinirantaan, niin jotakin upeaa se haluaa, jopa niin komeaa ettei ole väliä mitä tulevan museon sisällä on. Kunhan turistit tuovat sinne elämää ja vipinää.

    Museoilla on teemansa. Pitääkö museon olla runsas teemoiltaan vai tiettyyn ydinajatukseen keskittyvä?

    Poikkesin jokin viikko sitten Ruhrin alueella Essenissä ihan vain kahdessa tarkoituksessa: nähdäkseni paljon kehutun taidemuseo Folkwangin ("maailman kaunein taidemuseo", kaupungissa ajateltiin kun museon uusi rakennus vihittiin tammikuussa 2010) ja ottaakseni pari valokuvaa Alvar Aallon suunnittelemasta Essenin oopperalosta.

    Englantilaisen arkkitehdin David Chipperfieldin (s.1953) suunnittelema Essenin taidemuseo ei ole ulkoisesti mitenkään ”vau”, mutta sisällä loputon valo ja avarille valkoisille seinille kaiken valtaavaan tyhjyyteen ripustettu taide panee huudahtamaan: Vau! 

   Chipperfield määritteleekin yhdellä tavalla jokaisen museon perusajatuksen: Museossa haluamme unohtaa itsemme ja uppoutua taiteeseen niin, että kadotamme hetkeksi nykyhetken ja  ympäristömme, mutta haluamme myös pysytellä kartalla niin että tiedämme missä on mitäkin, myös vertauskuvallisesti.

    

Kyösti Salovaara, 2024.

 Sinsheimin tekniikan museo.
Ristiriita on maailman parametri!

Yleensä museoissa on ”hyvä järjestys”. Ne pyrkivät kertomaan jonkin pelkistetyn "totuuden" ja selkeitä ”tarinoita” museoon kerätyn ”historian” avulla. 

    Mutta myös ylenpalttisuus, silmitön esineiden ja asioiden runsaus, ristiriitaisten tarinoiden kaaos saattaa olla museon ”idea”, niin kuin se on Sinsheimin tekniikan museossa. Siellä on kaikkea ja kaikenlaista sulassa epäsovussa, on sukellusveneistä kilpapyöriin, on Mika Häkkisen F1-autosta saksalaisiin panssarivaunuihin, on suihkulentokoneista soittokoneisiin, on höyryvetureista amerikkalaisiin unelma-autoihin, on rauhan kapineista sodan tappoaseisiin jne.

    Tuollaisen sekasortoisen menneisyyden keskellä katsoja on neuvoton. Miksi he eivät kerro minulle selkeästi mitä historia tarkoittaa?

    Mutta ehkä sekasortoisuus ja suhteettomuus onkin tämän museon idea: maailma ei ole yhdestä puusta rakennettua, on monia rinnakkaisia todellisuuksia, löytyy toisiinsa risteäviä ja lomittuvia tarinoita, joita ei voi irrottaa toisistaan hukkaamatta maailman selitystä ja sen monimutkaisuutta. Niinpä museossa kulkijan pitää itse valita positionsa.

Rakennuksen taiteellisuus teoksena vai sen käyttötarkoitus?

    Siinäpä vasta kysymys eivätkä modernistit, pre- ja post-, ole pohtineet sitä vasta kun toista sataa vuotta.

    Jonakin päivänä… saamme vastauksen… tai toteamme ettei sellaista ole.

    Äitini sanoi joskus, kun kävelimme jonkun aistikkaasti pukeutuneen hoikan naisen perässä ja ohittaessamme kulkijan ja todetessamme ettei hän ollutkaan nuori nainen vaan äitini ikäinen varttunut, hyvin pukeutuva lady: ”Takaa lyseo, edestä museo.”

    Tässä huomautuksessa kuului itseironia. Äitini lähti aina, vielä 90 vuotta lähestyessäänkin, kaupungille hyvin pukeutuneena, huoliteltuna, tyylikkäänä ja nuorekasta makua henkivänä.

    Koskeeko tämä huomautus myös jokaista vau-taloa? Kaukaa katsoen lyseo, sisältäpäin museo?

    

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Aalto-theater, 1988, Essen.

Alvar Aalto (1898-1976) voitti oopperan suunnittelukilpailun 1959.
Oopperatalo rakennettiin vasta 1980-luvulla.