Pienet sielut

[suuret sanat]

Kyösti Salovaara, 2024.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 1: Eduskunta.

 

Meidän julistajamme – olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervolaisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita – mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin – kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa.

- Volter Kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Otava 1917.

Jos olisin pidempi, näkisin kauemmaksi.

    Jos olisin viisaampi, tietäisin enemmän.

    Jos olisin nuorempi, jaksaisin paremmin.

    En ole, joten tyydyn vähempään.

    Heittelen sanoja kuin kiviä lammikkoon.

    Plumps!

Suvaitsevuus on aikamme sana.

    Oletko? Olemmeko? Olenko?

    ”Minä olen, sinä et”, monet sanovat tai ajattelevat.

    Tätä voi testata lainaamalla ranskalaista kirjailijaa ja filosofista ajattelijaa Albert Camusia. 

    ”Vapaus on sitä”,  Camus kirjoitti vuonna 1945, ”että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Tämä on helppo hyväksyä mielessään. Mutta kuinka vaikeaa tuon ajatuksen noudattaminen onkaan käytännön elämässä, päivän politiikassa, maailman muuttamisen tai ennallaan säilyttämisen keskustelussa.

    Keskustelu mediassa, somessa ja eduskunnassa reputtaa Camus-testin.

Muutama viikko sitten suomalainen Elokapina ja ruotsalainen Återställ Våtmarker töhrivät punaisella ”maalilla” Eduskuntatalon graniittipylväitä. Töhrijöiden mielestä kansanedustajat ja hallitus eivät välitä ilmastonmuutoksesta eikä siitä julkisessa keskustelussa ”tiedetä” mitään. (Tietysti välitetään ja tiedetään, mutta se on toinen juttu.)

    Tänään kerrotaan, että vaikka pylväiden pinta on saatu puhdistettua, pylväselementtien saumat tunkevat punaista väriä yhä näkyville. Elokapina onnistui töhrimään demokratian tyyssijaa ”lopullisesti”. 

    Tempaus herätti pääosin kielteisiä tuntoja sekä kansanedustajissa että kansassa, joita parlamentti edustaa.

    Sattumoisin asiaa käsiteltiin tapahtumaviikon perjantaisessa Kulttuuriykkösessä Ylellä. Sattumoisin satuin kuuntelemaan ohjelman hämmästyäkseni.

     Keskustelemassa oli kolme kulttuurihenkilöä ja toimittaja. Kuinka ollakaan kulttuurihenkilöt eivät olleet juuri lainkaan pöyristyneitä eduskunnan ”häpäisemisestä”. Lievää kritiikkiä tempauksen vääräsuhtaisuudesta toki esitettiin. Mutta sitten kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila täräytti mielipiteensä: koska eduskunnassa on ”voimia” jotka eivät välitä demokratiasta, miksi maailmansuojelijoidenkaan pitäisi välittää?

    Voiko edustuksellista demokratiaa pahemmin ymmärtää väärin kuin kirjailija Hämeen-Anttila ymmärtää? Voiko kansaa halveksia enemmän kuin Hämeen-Anttila halveksii?

Demokratia on siitä hankala apparaatti, että se antaa kaikille ja kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ja oikeuden osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Missään ei ole määritelty, ei edes perustuslaissa, ketä saa äänestää ja miksi.

    Kun kansa äänestää ”väärin”, yhteiskuntamoralistit ja maailmanparantajat ovat valmiita hylkäämään koko demokratian. Ja onhan tämä kehitys oikea ongelma, en sitä kiistä.

    Kun pitkin Eurooppaa ns. laitaoikeiston populistit saavat vaaleissa jopa 30 % kansan äänistä, media, politiikan tutkijat ja suuri osa poliitikoista vaatii, että tuommoinen käytös pitää padota; että laitaoikeistoa ei saa päästää valtaan, että väärin äänestäneitä ei saa palkita jne. Tuoreena ilmiönä on, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa, uudenlaisen jyrkän vasemmiston nousu parrasvaloihin. Se näyttää yhtä taantumukselliselta kuin laitaoikeisto, mutta sen uhasta demokratialle ei juuri keskustella. Ei ainakaan vielä. Äärilaidat syleilevät toisiaan - ja Putinin Venäjää.

    Jos uskomme, että Camus oli oikeassa vuonna 1945 - juuri käydyn sodan jälkeen -  niin miten ääripopulisteihin (sekä oikealla että vasemmalla) tulisi suhtautua? Pitää heidät syrjässä ajan tappiin asti? Vai houkutella mukaan koalitiohallituksiin jotta estettäisiin heidän nousunsa yksinvaltaan? Kumpi keino tehoaa paremmin?

    Ken tietää, vaikenee.

Ikävintä tässä kaikessa on ns. kulttuuriväen karkea suvaitsemattomuus, niin kuin Virpi Hämeen-Anttilan käyttäytyminen paljastaa. Kun kulttuuriväki yhä voimakkaammin korottaa itsensä ns. kansan yläpuolelle ja julistaa omaa viisauttaan ainoana oikeana viisautena, alkaa olla piru merrassa, niin kuin kylillä ennen puettiin sanoiksi.

    Englantilainen kirjailija ja kriitikko Wyndham Lewis sanoi 1930-luvulla että ”kukaan taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Taiteilijat ovat Lewisin mielestä ajatuksien aristokratiaa eivätkä massat voi sellaista "aristokratiaa" koskaan ymmärtää ja hyväksyä.

    Avoimessa yhteiskunnassa pitäisi kuitenkin sietää kaikenlaisia ajatuksia, niitäkin joita itse pitää tyhminä. Kukaan ei tiedä ”oikeita” vastauksia kaikkiin ongelmakysymyksiin.

    Epätietoisuuteen sopii suhtautua tyynellä viisaudella.

    Albert Camus lainasi Lazare Bickeliä: ”Älykkyys on kykymme joka estää meitä tekemästä äärimmäisiä johtopäätöksiä, jotta voimme vielä uskoa todellisuuteen. Approksimatiivinen ajattelu on ainoa todellisuuden synnyttäjä.”

    Demokratian (=ihmisten) erehtyväisyyteen voi myös suhtautua, ja siihen kai pitäisikin suhtautua niin kuin Ralf Dahrendorf ehdotti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990): ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli. Samasta syystä tärkein tehtävämme on toimia siten, että olemme avoimia muutoksille. Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää. Päinvastoin, ihmisellä on vaarallinen kaipuu suljetun maailman kodikkuuteen.”  (Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)

”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, Camus kirjoitti vuonna 1945. Eräässä toisessa kirjoituksessaan hän lainasi Kierkegaardia: ”Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.”

    Onko nykyinen mediahäly vaikenemista suureen ääneen?

    Pitäisikö sen sijaan pysähtyä miettimään… hiljaa itsekseen?

    

 

Kyösti Salovaara, 2021.

Edustuksellisen vallankäytön pilarit 2: Valtioneuvosto.