Joutavanpolulla kävellessä mietin

 [ovatko jazzin legendat jo kuolleet]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre.

- Wikipedia, Suomi

Analyysi: Pori Jazz keikkuu konkurssin partaalla – talous ei kestä enää yhtään huonoa kesää

- Otsikko Ylen nettisivulla 24.7.2024

Keskipäivällä kävelin Joutavanpolkua Pyhätunturin keskustaan päin. Oli lämmintä, suo näytti polun molemmin puolin vetiseltä, muutamassa kohdassa piti hyppiä lätäköiden yli etteivät kangaskengät kastuisi. Lumet sulivat kuulema keväällä myöhään. Ja sateitakin on piisannut.

    Otin valokuvan kännykällä. Yritin häivyttää Pyhätunturin Kultakeron laella sojottavan radiomaston suomännyn rungon taakse, mutta jälkeenpäin näkee etten onnistunut. Jos masto olisi jäänyt piiloon, olisiko kuvaa voinut sanoa manipuloiduksi?

    Kävellessä mietin Hesarista lukemaani juttua Pori Jazzista; siinä surkuteltiin jazz-konserttien vaatimatonta yleisömäärää tänä kesänä. Eikö jazz vedä, eivätkö tähdet enää vieraile Porissa? 

    Kun pääsin polulta pieneen metsikköön, vastaan käveli poro, joka näytti pitävän polkua omanaan. Kumpi väistyi?

Joutavanpolulla kävellessä yritin muistella Pori Jazzeissa kuulemiani ja näkemiäni jazz-tähtiä. Ensin en muistanut juuri ketään. Vähitellen aivojen syövereistä pullahti nimiä.

    Kävin ensimmäisen kerran Pori Jazzissa kesällä 1972. Tuolta reissulta mieleen painui Jukka Tolosen ihmeellinen, maaginen kitaraesitys sunnuntai-iltapäivän raukeassa mielentilassa Kirjurinluodon ruohikolla, missä kuuntelijat lojuivat vilteillään ja siellä täällä viinipullojen keot kohosivat taivasta kohden.

    Sen jälkeen olin melko uskollisesti joka kesä Porissa vuosina 1975-1990. Jälkimmäinen vuosi ei välttämättä ole ihan oikein, saatoin käydä jazzeilla 90-luvun alkuvuosiin asti. Joitakin vuosia todennäköisesti jäi väliin.

    Joutavanpolulla palautui mieleen noina vuosina kuultuja jazzin legendoja: Benny Goodman, Sara Vaughan, Frank Foster, Sonny Rollins, Anita O’Day, Ted Curson, Cap Calloway ja Dexter Gordon.

    Tenorisaksofonisti Dexter Gordonia kuunneltiin Yyterin hienossa hotellissa. Kaveri soitti niin kuivaa musiikkia, että mahaani alkoi koskea, ellei se sitten johtunut ravintolan sapuskasta. Seuraavana päivänä piti käydä Kirjurinluodon lääkintäteltalla. Antoivat hiilitabletteja. Maha toipui, kuiva jazz jäi soimaan kallossani.

    Frank Fosteria ravintolajameissa kuulemaan päässeet eivät taatusti unohda Fosterin saksofonisoolona soittamaa Finlandiaa. Siinä kaikui myötämielinen tunne ihmisen sietorajoille saakka, eikä kenties lainkaan samanlaisena piilokritiikkinä kuin mitä Jimi Hendrixin kuuluisa kitarasoolo Yhdysvaltojen kansallislaulusta ilmensi.

Kun katselen Pori Jazzin historiaa, pystyisin jatkamaan näkemieni ja kuulemieni jazzlegendojen listaa loputtomiin.

    En jatka niin pitkälle, mutta tässä hitunen ”tähtisadetta” Pori Jazzin 1970- ja 1980-luvuilta: Stan Getz, Herbie Hancock, John McLaughlin, Ornette Coleman, Max Roach, Dizzy Gillespie, Muddy Waters, Modern Jazz Quartet, Bobby McFerrin, Miles Davis, Manhattan Transfer, Wynton Marsalis ja Lionel Hampton.

    Hieman yleistäen ja aika lailla maallikon ”joutavin” ajatuksin olen näkevinäni jazz-legendojen luettelossa selväpiirteisen kuvan länsimaisen populaarimusiikin kaaresta ja eräänlaisesta kertakäyntisestä taitekohdasta, joka osui meidän suurten ikäluokkien, baby boomereiden, nuoruusvuosiin.

    Suuret ikäluokat kuuntelivat - heillä oli siihen mahdollisuus - monen aikakauden musiikkityylien ja lajien sulautumista toisiinsa. Yhä oli kuultavissa musiikkia vaikkapa 1920- ja 1930-luvuilta ja sitten kuin vallankumouksena 1960-luvun rockin ja popin riehuva nuoruuden huuma.

    Noina Pori Jazzin ”loistavina” vuosina kuulimme viimeistä kertaa suuria jazzin nimiä, legendoja, sillä väitän että sen jälkeen kun rockpop valtasi maailman musiikkikentän, ei jazz ole enää synnyttänyt legendoja. Ei Porissa tänä kesänä, ei viime eikä ensi kesänä esiinny jazzlegendoja 1980- tai 1990-luvulta, koska semmoisia ei ole. Siellä esiintyy kyllä popmusiikin staroja ja tähtiä, mutta ”jazz ”on esillä otsikossa, ei Kirjurinluodon konserteissa.

Maailma muuttuu, poikaseni. Ei sitä kannata murehtia. Uudet ajat, uudet musiikit, uudet tavat: eräänä päivänä Lapin taivaalla näkyi amerikkalaisia lentokoneita turvaamassa Suomen rauhaa.

    Ja niin jazzin legendat puhaltavat suurenmoisia, toisinaan hirvittävän kuivakiskoisia improvisaatioitaan puhallisoittajien taivaassa. Sinne mahtuu myös rumpaleita, pianisteja, big bandeja ja Sara Vaughanin kaltaisia laulajia, joiden voimakas ja syvä ääni valloittaa Kirjurinluodon kuuntelijakunnan kuin jokaiseen inhimilliseen ja fyysiseen rakoon tunkeutuva mystinen voima. 

    Joutavanpolulla hypähdän lätäkön yli. Kun tulen taajaman keskustaan, näen kuinka äsken kohtaamani poro kävelee kiertoliittymässä liikennesääntöjen mukaisesti oikealta kiertäen.

     On niin paljon opittavaa, muistettavaa, unohdettavaa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Tyhjän täysi

[päiväkävelyllä lakia ja betonibrutalismia etsien]

Kyösti Salovaara, 2024.

Uusi ja uutta uudempi kaupunki.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista.

- Paavo Kastari

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Erään sanallisen erehdyksen välttämiseksi: Sen, mikä pitäisi hävittää tehokkaasti, täytyy olla sitä ennen hyvin lujana pidettyä; se mikä murenee, murenee, mutta sitä ei voi hävittää.

- Franz Kafka

Joku kirjoitti, että ihmisen vapaa tahto on vain illuusio, kuvitelma. Toinen sanoi, että noin kirjoitettaessa väite kumoutuu. 

    Niin tai näin, siitä olen melko varma ettei ihmisellä juurikaan ole ikiomia ajatuksia. Sen tähden on viisasta lainata muiden.

    No, jos lainattavia lauseita löytyy, eivätkö ne sitten ole ”jonkun” omia?

    Tätä kysymystä on vaikea kiertää vastaamatta, että kyllä kai, kyllä.

    Mutta onko jokaisessa lauseessa ja ajatuksessa pentimenton kaltaisia piilokuvia?

Olen usein siteeranut Paul Austerin New York -trilogiaa, josta kirjoitin arvostelun Demariin kauan sitten. Tai ehkä muistan väärin. Joka tapauksessa kirjoissani on alleviivauksia 1980-luvun lopulta.

    Me asumme kaupungeissa. Ne eivät ole New York Suomessa. Mutta kaikki kaupungit ovat sukua toisilleen. Rakennukset kertovat, että asuminen on sallittua. Siis: ihminen on sallittu!

    New York -trilogian ensimmäisessä teoksessa Lasikaupunki Auster kirjoittaa, että kaupunki on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti. Muistan jonkun todenneen, että vaikka James Joycen romaani Odysseus tuntuisi kuinka monimutkaiselta ja vaikealta hahmottaa, se on kuitenkin rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi kuin Dublin, jonne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

    Lasikaupungissa Auster kirjoittaa siitä kuinka ihminen rakentaa ympäristönsä itsestään lähtien: ”Maailma oli hänen ulkopuolellaan, edessään ja sen ripeä muuttuminen esti häntä paneutumasta mihinkään kovin kauan… Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on. Parhailla kävelyillään hän kykeni tuntemaan ettei ollut missään. Eikä hän pohjimmiltaan muuta pyytänytkään kuin olla tyhjyydessä. New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.” (1985. Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.)

    Kaupunki on sopimus asumisen sallimisesta. Tyhjä ilman asujaansa.

Olipa ihmisellä vapaa tahto tai vähäisempi, melkein kaikki on sopimusta: lait, asemakaavat, moraali, arvot, paitsio, raha ja avioliitto. Sopimus tarkoittaa subjektia, joka sen tekee. Luonnonlait eivät ole sopimuksia vaan ikuisia, muuttumattomia, itsestään syntyneitä, ilman inhimillistä ohjausta tai kosketusta ilmaantuneita.

    Ihmisen tekemät sopimukset ovat koko ajan alttiita muutoksen paineelle. Koska monet sopimukset ovat ikivanhoja, ne tuntuvat luonnonlaeilta. Eihän ”kymmentä käskyäkään” parane muuttaa, koska ne ovat ohjanneet sivistystä ja kulttuuria niin pitkään kuin muistia riittää.

    Provosoivasti sanoen: kaikki sopimukset, lakeja myöten, ovat politiikkaa. Ja koska noin on, niistä voi aina olla toista mieltä. Onko se viisasta, on toinen juttu. Kun Helsingissä ajaa autolla, jokaisella reissulla näkee kuinka joku autoilija ajaa harkitusti punaisia valoja päin. Se ei ole viisasta lain ”tulkintaa” vaan hengenvaarallista.

     Viime aikoina on saarnattu meillä ja muualla oikeusvaltiosta ja sen rapautumisesta esim. Unkarissa ja Puolassa. Nyt uusi rajalaki herättää kiivaita tunteita. Onko oikeusvaltio murenemassa täälläkin? 

    ”Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oikeusvaltio on asia, joka asettuu periaatteena politiikan yläpuolelle. Meillä on tietyt oikeudelliset raamit, joiden sisällä voidaan tehdä politiikkaa. Tässä tapauksessa ne raamit rikottiin,” sanoi Helsingin Sanomissa 13.7 valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopiston Eurooppatutkimuksen keskuksesta.

    Vuorelma siis väittää, että ihmisten tekemän sopimuksen (esim. perustuslain) yläpuolella on jokin ihmisestä riippumaton universaali lakisopimus.

Tietenkin Vuorelma on väärässä. Ainakin arkijärjellä ajateltuna. Kaikkea emme voi tietää. Ehkä Mooses sai lakinsa jostakin muualta kuin ihmisten parista, mutta Suomen perustuslaki tiettävästi on fyysisten ihmisten aikaansaannos eikä sitä tarvitse tulkita eikä siihen vedota minään universaalina, tekijänsä ylittävänä sopimuksena.

    Kaikki politiikan kohteena oleva voidaan poliittisilla päätöksillä muuttaa. Ei ole olemassa oikeusvaltiota staattisena entiteettinä, kiveen hakattuna. Yhtä harjaanjohtavaa on väittää, että jokin EU-laki tai maailmanlaajuinen ihmisoikeussopimus olisi ihmisten päätösten yläpuolella oleva sopimus, jonka sisältöä ei voisi asettaa kysymyksen alaiseksi tai jonka sopivuutta tämän hetken todellisuuteen ei saisi kritisoida. 

    Kiistäessään lakien poliittisen perusluonteen, Vuorelma tekee itsekin politiikkaa. Hänen ajatuksensa ei ole puolueetonta tieteellisyyttä vaan puolueellista, jonkin puolesta jotakin vastaan.

    Paavo Kastari sanoi teoksessaan Suomen valtiosääntö (1977), että ”epäilemättä ovat perusoikeudet pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin sekä siten kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ironia on siinä, että 1970-luvulla perustuslain ehdottomuuteen vetosi oikeisto kun nyt 2000-luvulla siihen vetoaa vasemmisto.

Kyösti Salovaara, 2024.

Uutta uudempi Tapiola.

Samalla kun maassa kiihkoillaan oikeusvaltion ehdottomuuksista, käydään yleisönosastoissa keskustelua siitä, mikä kaupungissa on kaunista ja mikä rumaa.

    Betoni on rumaa, sanotaan. Betoni on brutaalia, sanotaan vielä kiivaimmin äänenpainoin. Tarvittaisiin kauniimpia taloja.

    Mikä on kaunista?

     Äkkipikaa keskustelua arvioiden kaupunkikeskustelussa ”kaunis” tarkoittaa ”koristeellisuutta”. Vaikka asumisen funktiona on asuminen, niin asumistalolta kuitenkin edellytetään myös esteettistä ulottuvuutta eikä funktionaalisuus silloin riitä. Suora on rumempaa kuin käyrä, ajatellaan.

    Kirjassa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus, 2013) modernistiarkkitehti Timo Penttilä lainailee mm. le Corbusieriä funktionaalisuuden ilmaisijana. ”Meitä eivät kiinnosta esteettiset fantasiat eikä muodinmukainen pelehtiminen.” ”Rakentaminen on tekninen eikä esteettinen prosessi. Funktio suhteutettuna ekonomiaan. Ei muuta. Ideaalisesti ja kaikilta pääosiltaan talo on asumiskone. Le Corbusier herkutteli termeillä machine à demeurer ja machine à habiter (’pysyttelykone’ ja ’asumiskone’).”

    Ihmisellä on ristiitainen taipumus tukeutua vanhaan ja muuttumattomaan, mutta sitten kuin raivonpuuskassa tuhota vanha uuden alta pois.

    Timo Penttilän (1931-2011) viimeisiksi modernin arkkitehtuurin ilmauksiksi jäivät Tapiolaan rakennetut toimistotalot. Em. kirjan jälkisanoissa Jorma Mukala kirjoittaa, että ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen Sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Antavat ilmettä taloille ja Tapiolalle?

    Eivät anna enää. Molemmat talot on purettu Tapiolan uusimman keskustan tieltä. Voittiko tässä ekonomian funktio esteettisen funktion vai eivätkö Penttilän toimistotalot olleet riittävän ”kauniita” 2000-luvun uusmakuun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan kirkko (1965) takaapäin.
Houkutteleeko se eksyneen sisälleen?

Kävelen ja jokaisella askeleella luon tyhjyyden ulkoiseen ympäristööni. Voisin olla missä vaan, vaikka olen tässä.

     Nyt etsin betonibrutalismia Tapiolasta. Portlandin sementin keksimisestä tuli juuri 200 vuotta. Maailman kaupungit on ”sementöity” 200 vuodessa. Huikea saavutus!

     Suomalaiset lähiöt, esimerkiksi, eivät edusta betonibrutalismia, koska niissä talot, toki useimmiten betonista kasattuja, sijaitsevat kaukana toisistaan, vehreiden pihojen ja pikkumetsiköiden erottamina, niin että suomalaisesta kodista ei yleensä (ilman kiikareita) näe naapurikodin sisälle. Toisin on vanhoissa eurooppalaisissa  kaupungeissa, missä talojen välissä kulkee hevosen levyinen kuja, jonka yli toisen talon asukas melkein voi ojentaa viinilasin kujan toiselle puolella asuvalle. Ja näitä kaupunkeja suomalaisetkin betonibrutalismista suuttuneet käyvät ihailemassa, koska nuo tiheää tiheämmin rakennetut kaupungit ovat niin viehättäviä. No, ovathan ne viehättäviä ja kaukaa katsoen ”koreita”.

    Aarne Ruusuvuoren suunnittelemaa Tapiolan kirkkoa (1965) voinee pitää aitona betonibrutalismin edustajana. Jumalan huone on ulkopäin kuin bunkkeri, jonne ei ole pääsyä pahoilla ajatuksilla eikä ihmisillä. Samalla rakennus huokuu nöyryyttä, kaikki tekopyhä on karsittu sen ulkoseinistä, yhtään turhaa penniä ei ole tuhlattu valheellisen koristeellisuuden aikaansaamiseksi.

    Onko Tapiolan kirkko kaunis? Vai ruma? Nöyryyttä huokuva? Vai jotakin muuta? Houkutteleeko se ihmispoloisen sisälleen hiljentymään vai karkottaako hänet ulkoseinän karheuden pelästyttämänä yhä kauemmaksi? Kääntyykö uskominen betonibunkkerissa sisäänpäin, maailman hyljäten?

    Betonibrutalismi ei kai ollut provokaatio, mutta ehkä kuitenkin vastalause. Kävelen Tapiolan kirkolta Otaniemen vesitornin juurelle. Tämäkin betonirakennus on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema. Alvar Aallon vesitorni (1971) on betonibrutalismia kauneimillaan (?). Sen muoto ja pinta hämää katsojan täydellisesti: brutaalin betonipinnan sisäpuolella loiskuu kristallinkirkas vesi, elämän lähde!

Kyösti Salovaara, 2024.

Otaniemen vesitorni (1971).
Alvar Aallon betonibrutalismia.

       

      

Paras huonoin ja huonoin paras

 [tyhjä sana tynnyrissä kolisee]

Tom tuijotti Dickien suljettuja silmäluomia. Häneen tulvi mieletön vihan, rakkauden, kärsimättömyyden ja turhautumisen tunne, joka vaikeutti hänen hengitystään. Hän halusi tappaa Dickien. Hän ei ajattellut niin ensimmäistä kertaa… Hän vihasi Dickietä, koska miten hän kaikkea tapahtunutta katsoikin, syy epäonnistumiseen ei ollut hänen vaan johtui Dickien epäinhimillisestä härkäpäisyydestä. Ja räikeästä karkeudesta! Hän oli tarjonnut Dickielle ystävyyttä, toveruutta ja kunnioitusta, kaiken mitä hänellä oli tarjota ja Dickie oli vastannut kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä. Dickie yksinkertaisesti lakaisi hänet ulos kylmään. Jos tapan hänet tällä matkalla, Tom ajatteli, voin yksinkertaisesti sanoa, että hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Hän voisi – hän oli juuri tullut ajatelleeksi jotakin nerokasta: hän voisi itse muuttua Dickie Greenleafiksi.

- Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1955). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Fanzine, 1984.

Luonnollisella kielellä - sillä mitä puhumme ja jolla kirjoitamme – ilmaisemme käsityksen todellisuudesta ja välitämme käsityksiämme toisillemme. Vaikka pyrkisimme ilmaisemaan todellisuuden täsmälleen sellaisena kuin se on, emme juuri koskaan pysty olemaan täysin yksikäsitteisiä puheessa ja kirjoituksessa.

    Jos kielellä voisi kertoa kaiken täsmällisesti ja yksikäsitteisesti, emme tarvitsisi lakimiehiä tulkitsemaan lakeja, emme pappeja tulkitsemaan Raamattua emmekä kriitikoita tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja taidetta.

    Kirjoitukset ovat puutteellinen ”kuva” todellisuudesta. Mutta ehkä niin on hyvä, sillä muutenhan elämä olisi kuollutta kuin kivi ja ennalta tiedettyä kuin koneen toiminta.

    Sanat ja lauseet antavat mahdollisuuden ymmärtää todellisuutta monella eri tavalla. Feedbackina se muokkaa todellisuutta. 

 Toiset sanat ovat täsmällisempiä kuin toiset.

    ”Netflixin menestyssarja Ripley ei ole paras tulkinta Patricia Highsmithin kierosta hahmosta”, kirjoitti kriitikko Tero Kartastenpää Helsingin Sanomissa viime viikolla (3.7). Ensi lukemalta kriitikon väite kuulostaa järkevältä ja riittävän yksikäsitteiseltä ymmärrettäväksi. Mutta mitä Kartastenpää oikeastaan sanoo ja väittää?

     Millä perusteella Steven Zaillianin ohjaama ja Robert Elswitin mustavalkoiseksi kuvaama tv-sarja on ”huonompi” kuin jokin muu amerikkalaisen Patricia Highsmithin romaanista tehty elokuva? Ja jos se on huonompi, niin mikä sitten on ”paras” ja millä perusteella?

    ”Paras” ei ilmaise sellaisenaan mitään. Eikä Kartastenpää lopulta yritäkään perustella mitä hän sanalla tarkoittaa. Sitä olisikin vaikea perustella, koska ”huonoin” ja ”paras” ovat taiteesta (ja melkein kaikesta inhimillisestä) puhuttaessa olemattomia sanoja, subjektiivisen mielipiteen laiskoja henkäyksiä. Tällä en tarkoita moittia Hesarin kirjoitusta sinällään, koska jokainen meistä turvautuu näihin sanoihin heikkoina hetkinään, silloin kun ei jaksa kertoa mitä oikein tarkoittaa. 

    Kun sanon jotakin romaania tai elokuvaa ”parhaaksi”, kukaan ulkopuolinen ei voi tietää mitä tarkoitan – eikä sitä mihin kaikkeen ko. romaania vertaan puhumattakaan siitä millaisia kriteerejä, tietoisia tai alitajuisia, mielessäni on kun yritän verrata yhtä romaania tai elokuvaa toiseen ja toisiin.

    100 metrin juoksukilpailun voittaa tuon kilpailun ”paras” juoksija, joskus myös historian parhaalla ajalla. Kirjat eivät kilpaile juoksuradalla eikä ”parasta” kirjaa ole olemassa, ei tässä ajassa eikä historiassa.

Katsoessani edellä mainittua Netflixin Ripley-sarjaa, se alkoi ahdistaa; tulin levottomaksi ja mietin moneen kertaan kannattaako jatkaa. Andrew Scottin maagisesti tulkitsemassa Tom Ripleyssä ei ollut mitään positiivista, ei leikkisää, ei sympaattista. Scottin esittämä Ripley on hyytävä psykopaatti, liukas tunari joka jotenkin selviää murhateoistaan, ja mies joka tuntuu suorastaan etsivän mahdollisuutta selvitä ongelmistaan tappamalla ihmisiä.

    Mutta jokin sai ja saa silti katsomaan Ripleyn tarinaa, myös tässä Scottin vastenmielisessä hahmossa. Miksi? En todellakaan osaa sanoa. Ehkä en halua edes ajatella miksi katson jotakin mistä en pidä lainkaan, ja että miksi kuitenkin toivon että Ripley selviää murhistaan, niin kuin selviää viidessä Highsmithin kirjoittamassa romaanissakin. Onko Scottin roolisuoritus pelottavan realistinen?

    Minulla oli mielikuva, että Highsmithin romaaneiden ytimessä, tai jossakin rivien välissä on mustaa huumoria, hirtehishuumoria ihmisen huonon puolen ja normaalin todellisuuden välisestä suhteesta. Mutta Zaillianin filmistä en löydä tippaakaan huumoria, en edes mustaa mustempaa. Tv-sarjan katsottuani lukaisin pari muutakin Ripleytä ja täytyy myöntää: ei niissä ole mustaa huumoria.

     Niissä on, kenties, jotakin mitä en (ehkä) haluakaan ymmärtää enkä kohdata oikeassa elämässä.

Jutussaan Tero Kartastenpää vetosi muihin Ripley-sovituksiin (ja muiden kriitikoiden ajatuksiin niistä) ikään kuin tätä uutta sovitusta parempina elokuvateoksina. Mutta ei hän pystynyt tai yrittänyt perustella, että miksi ne olisivat ”parempia” kuin Zaillianin ja Scottin Ripley. Voiko ihmisiä tappavasta psykopaatista tehdä ”parhaan” elokuvan? Ja jos voi, niin minkä siinä täytyy olla ”parasta”?

    Sana edellyttäisi selittämistä. Varsinkin sana "paras".

    Tietysti jonkinlaisen ”parhaan” saa äänestämällä ”parasta”. Mitä se todistaa, on toinen asia, mutta jotakin kuitenkin. Zaillianin, Elswitin ja Scottin Ripley-elokuva (tv-sarja) on pääosin saanut kriitikoilta täydet pisteet, viisi tähteä viidestä. ”Maaginen”, oli eräänkin arvostelijan yhteenveto.

    En halua asettaa Ripley-elokuvia paremmuusjärjetykseen, koska niin tehdäkseni pitäisi perustella oman mielensä syövereitä suhteessa todellisuuteen ja koska toisaalta en ole vähään aikaan noita vanhempia filmejä katsonut. Mutta en väitä, että Kartastenpää olisi väistämättä väärässä sanoessaan, että Zaillianin, Elswitin ja Scottin elokuva ei ole ”paras” Ripley-sovitus. Kenties kriitikko pystyisi arvionsa perustelemaan, jos paneutuisi näkemäänsä ja kokemaansa kunnolla.

    Mutta koska kulttuurin pitää (pitäisi) hengittää myös leikillisyyttä ja triviaalia hupia poimin tähän ”elokuvakansan” keskiarvo-mielipiteen muutamista Ripley-elokuvista, niistä jotka Kartastenpää otti jutussaan esille.

Kansan mielipide on  tulkitsematonta. Ihmiset äänestävät vaaleissa ja kyselyissä monista eri syistä monilla eri tavoilla. Ei ole yhtä perustelua, jota äänestys heijastaa, ei missään eikä minkäänlaisissa äänestyksissä.

    Yhtä kaikki, jokseenkin suositulla IMDb (International Movie Database) -sivustolla esitellään lähes kaikki ”maailmassa” valmistuneet elokuvat tekijöineen (myös suomalaiset) ja sivuston käyttäjät antavat katsomilleen filmeille arvosanan välillä 1-10. En tiedä millaiset ihmiset elokuvia arvostelevat enkä sitä voiko jonkin filmin suosiota vedättää. Yleisesti ottaen IMDb:ssä ”hyvät” elokuvat kyllä erottuvat ”huonoista” ja ”tuomiot” ovat kohtuullisen kriittisiä eivätkä ainakaan selvästi hetken muotiin hypettyviä. Itse pidän IMDb:n antamia pistemääriä vähän osuvampina kuin esim Hesarin kriitikoiden arvioita. Jos joku elokuva saa vähintään keskiarvopisteet 6,6 / 10, se kannattaa katsoa.

    No, tässä sitten Ripley-elokuvien pistemääriä.

    Réne Clémentin elokuvassa Plein Soleil (1960, Kuuma aurinko) Ripleytä esittää Alain Delon. IMDb:n arvio: 7,7 / 10.

    Wim Wendersin elokuvassa Der Amerikanische Freund (1977, Amerikkalainen ystävä) Ripleytä esittää Dennis Hopper. IMDb:n arvio: 7,4 / 10.

    Anthony Minghellan elokuvassa The Talented Mr. Ripley (1999, Lahjakas Herran Ripley) Ripleytä esittää Matt Damon. IMDb:n arvio: 7,4 /10.

    Liliana Cavanin elokuvassa Ripley’s Game (2002) Ripleytä esittää John Malkovich. IMDb:n arvio 6,6 / 10.

    Roger Spottiswooden elokuvassa Ripley Under Ground (2005) Ripleytä esittää Barry Pepper. IMDb:n arvio: 5,9 / 10. 

    Steven Zaillianin 8-osaisessa tv-sarjassa Ripley (2024, Ripley) Ripleytä esittää Andrew Scott. IMDb:n arvio: 8,2 / 10.

Niinpä tässä ”kilpailussa” voiton sittenkin ottaa uusin Ripley-filmi. Jos ”elokuvakansan” mielipiteeseen on uskominen Steven Zaillianin Ripley on ”paras” Ripley-elokuva.

    Tai hetkinen. Tero Kartastenpää sanoi, että tämä Netflixin tv-elokuva ei ole paras Highsmithin Ripley-romaanien ”sovitus”. Sehän on eri asia kuin paras Ripley-elokuva. 

    Näin Hesarin kriitikko pääsee pälkähästä - ja voi väittää edelleen olevansa oikeassa.

    Kokonaan toinen ja täysin selittämätön asia on, että mitä tarkoitetaan ”hyvällä” tai ”parhaalla” romaanin elokuvasovituksella. Täytyykö sen olla teoksen elokuvallinen kuvitus vai ymmärtävä tulkinta vai kriittinen näkemys romaanin teemoista vai ihan jotain muuta.

    Johtopäätös: Lienee parasta että kritiikissä ja taiteen tutkimuksessa paras-sana jätetään käyttämättä.

             

      

Kauas on pitkä matka

[entä liki?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Mark Rothkon maalaus Untitled (Green on Purple) 1961
Thyssen-Bornemisza museossa Madridissa.

Rothkon maalaus vangitsee katsojan, ikään kuin
upottaen hänet maalaukseen.

Nykyään tiedetään, että maapallon koko kuoriosa, niin mantereinen kuin merellinenkin, on jatkuvassa liikkeessä. Me, koko Suomen kansa liikumme Euraasian mukana kohti koillista keskimäärin kolme senttimetriä vuodessa… noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemen pohjoispuolella Siperiassa.

- Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria – kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

… mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä ja enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971, kokoelmassa Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Onko niin, että julkisessa keskustelussa mielipiteet kärjistyvät? Käykö niin, että kaikkialla - mediassa, somessa ja eduskunnassa – lauseet pakenevat toisiaan tarkoituksella eikä vahingossa? Että on parempi etsiä erimielisyyttä kuin yhteistä ymmärrystä siitä, että erilaisista mielipiteistä huolimatta keskustelussa ja politiikassa ja kanssakäymisessä olisi hyödyllisempää ymmärtää erilaisia mielipiteitä kuin tehdä niistä aitoja, joiden ylitse ei ole lupa kulkea, kuplia joita ei saa puhkaista? 

    Kuka polarisoituvaa keskustelumyllyä pyörittää?

    Poliitikot jotka hakevat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaiseen maailmaan?

    Vaihtoehtoliikkeet, kuten Elokapina, jotka väittävät että kaikki voidaan muuttaa muuttamatta kaikkea?

    Vai media, joka käyttää faktoja valikoiden, uskotellen että asenteellisesti poimitut faktat kuvastavat koko todellisuutta?

    Jos tietäisin kuinka pitkä matka on kauas, kertoisin sen tässä ja nyt.

Median tekopyhä kaksoisrooli paljastui pari päivää sitten kun Helsingin Sanomien kehitysjohtaja Esa Mäkinen kysyi kolumnissaan (30.6), että minkä asian puolesta istuisit Länsiväylällä.

    Aivan kuin demokratia ei riittäisi oikeusvaltiossa. Ikään kuin monimutkaisen todellisuuden ongelmat voitaisiin projisoida yhteen asiaan, joka ratkaistaan tukkimalla liikenne Länsiväylällä tai Mannerheimintiellä.

    Elokapinan romantisointi lienee vaaratonta. Ei kai siitä kehkeydy Baader-Meinhofia, joka ryhtyisi asettelemaan pommeja maantiesiltojen ja kiitoratojen tuhoamiseksi.

    Mutta miksi Mäkinen romantisoi liikettä, joka pitkän päälle pyrkii tekemään myös Helsingin Sanomien julkaisemisen tarpeettomaksi, jopa mahdottomaksi?

Joskus on vaikea huomata kuinka myös vaihtoehtoliikkeet, eikä vain poliittinen äärioikeisto tai vasemmisto, virittelevät populistisia argumentteja perustellakseen militantteja päämääriä. Kun asian yksinkertaistaa yhdeksi lauseeksi, se menee perille eikä siitä toista mieltä voi ollakaan.

    ”Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos maailma tuhoutuu?” Esa Mäkinen toisti Elokapinan ja vastaanvanlaisten liikkeiden ”oikeutettua” perustelua (symbolisesti) tuhria arvokkaita taideteoksia museoissa.

    Onhan tuo validi kysymys. Jos maailma tuhoutuu ensi vuonna, mitä väliä sillä on mitä tänään teemme? Tai 50 vuoden päästä.

    Mutta jos se ei tuhoudukaan edes 200 vuodessa, Mäkisen ja Elokapinan argumentti on pelkkää populistista höpöhöpöä.

    Mielestäni tässä tilanteessa on tähdellisempää kysyä: Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos kukaan eikä varsinkaan tavalliset ihmiset pääse niitä näkemään?

    Se on aito kysymys joka leikkaa keskustelun ytimeen. Pentti Linkola esitti 1970-luvulla oman vastauksensa. Taideteoksia ei tarvita, koska tärkeämpää on luonnon moninaisuus kuin kulttuurin moninaisuus. Ja kaikkein tärkeintä on niin kuin Linkola  selvästi ”sanoitti”: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

Kun äärimieliset luonnonsuojelijat hokevat luonnon diversiteetin arvoa, he toisessa päälauseessaan vaativat, että kulttuurin diversiteetti tuhotaan, jotta luonnon hyväksikäyttö massojen hyvinvoinnin turvaamiseksi loppuisi.

    Näin sanoo myös Hesarin kehitysjohtaja, vaikka hän ei ehkä huomaa niin sanoneensa.

   Maapallon pelastaminen yhdellä konstilla on paljon helpompaa kuin monipuolisen kulttuurin ja aidon hyvinvointivaltion samanaikainen pelastaminen. Jälkimmäiseen ei ole yhtä konstia eikä kahtakaan.

    Monimuotoisen kulttuurin ja vapaan yhteiskunnan pelastaminen on vaikeaa sekä ajassa että paikassa. Mittakaavat ja suhteet ovat käsittämättömiä, ennustamattomia. Parametreja on liian paljon: kun yhteen koskee, toiset muuttavat toimintaansa.

    Jos kukaan ei saa lentää minnekään, jos kenellekään ei tarvitse taata vapautta liikkua kotinurkiltaan minnekään, mitä väliä on taidemuseoilla ja erilaisia kulttuureilla lähellä ja kaukana? Vai onko tarkoitus palata entiseen: maaorja hikoilee pellolla samaan aikaan kun feodaaliherra nauttii auringonpaisteesta Rivieran huvilallaan ja kuuntelee hovisoittajansa kaunista musiikkia salongissa, jonka ikkunoista näkyy turkoosille merelle?

    Tekisi mieli kysyä Hesarin kehitysjohtajalta: Onko massojen hyvinvointi hänen mielestään mahdollista? Tai edes tarpeellista?

Aika kuluu, päivät lyhenevät, ilta koittaa.

    Kuinka pitkälle meidän pitäisi ajatella? Kuinka pitkälle osaamme?

    Geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka paljasti koruttoman tulevaisuuden: 100 miljoonan vuoden päästä Suomi on Siperiassa? Mitä taidetta siellä katsotaan? Ja kuka katsoo?

    Voiko noin pitkälle ajatella ilman, että alkaa huimata? 

    Hesarin tiedepalstalla kerrottiin eilen keskiviikkona, että kun rankkari (rangaistuspotku) ammutaan 11 metrin päästä ja pallo etenee 130 km tunnissa, niin maalivahdilla on aikaa yksi sekunnin kolmasosa reagoida ja ryhtyä torjumaan laukausta. Mahdotonta? Eikä yhteiskuntaa voi tällä asteikolla tarkastella ja suunnitella.

    Miksi emme osaa ajatella leppoisasti?

    Yhteiskunnallinen kärsimättömyys kasvaa päivä päivältä. Minäkin olen kärsimätön.  

    Katselin maanantaina Eurosportilta Ranskan ympäriajon kolmatta etappia Piacenzasta Torinoon. Tour alkoi tänä kesänä Italian puolelta.

    Kilpapyöräilijät ajoivat viinitilojen kumpuilevassa maastossa. Mäet ja laaksot poimuttelivat unelman pehmeinä kaarina aivan kuin mitään kauniimpaa ei maailmasta löytyisi, ikään kuin monipuolisempaa punaisten tiilikattojen hehkuttamaa kulttuurimiljöötä ei saattaisi kukaan maan päälle rakentaa.

    Ehkä aito luonto ”tuhottiin” noilta seuduilta Rooman valtakunnan aikana tai jo aikaisemmin 2000-3000 vuotta sitten. Pitäisikö maisema ennallistaa muinaiseen alkuhämärään? Vai tuleeko kulttuurimiljöö hyväksyä ihmisen parhaana tekona ja inhimillisen diversiteetin aitona ilmaisuna?

    Kysyn - en vastaa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alexander Calderin veistos Le Hallebardier (1971)
Hannoverissa.
Taustalla 
Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja
olympiavuodelta 1936.

    

Kahden välissä

[oikotie]

Kyösti Salovaara, 2024.

Helsingin paraatipaikalta näkee kaupungin silhuetin, talot.

Mikä on aforismi, kysyit.

Lyhyin oikotie

kahden pitkän ajatuksen välillä,

vastasin paikoillani.

- Mika Waltari, 1965

Kävellessä ajatus juoksee.

    Istuessa kirjoitus edistyy. Entä ajatus?

Waltarin pienessä runossa sanotaan jotakin isoa. Oivallus.

    Saattaisiko tuon yleistää? Koskemaan kaikkea inhimillistä. Jopa ihan universaalia. Mutta toisaalta, jos oikoteistä puhutaan, elämä on alituista kiertopolkua itsensä ympäri.

    Monet yrittävät oikaista, mutta kulkevat kauemmaksi.

On katuja ja rantaraitteja. Käveltäväksi.

    Mutta ilman taloja ei olisi katuja eikä raitteja.

    Ihminen liioittelee kaikkea ollakseen enemmän. Paitsi suomalainen, joka ei koskaan tunnusta asian valoisaa puolta.

    Lämpökin on tukalaa, varoittaa ilmatieteen laitos. 

    Umpikylmän ja tuskalämmön väliin ei jää mitään, ei ainakaan suomalaiselle sopivaa olotilaa.

Vitsailu on vaikeampaa kuin synkistely.

    Miksi?

    Koska huumori asettaa minän koetukselle.

Usein lainaan itseäni viisaampia.

    Se ei ole vaikeaa.

Ranskalainen kirjailija Albert Camus on kyllä viisaista viisain. Tai ainakin hän osasi kirjoittaa kuin olisi.

     Toukokuussa 1937 Camus mietti, että ihmisen ei pidä paneutua itsensä miettimiseen. Se on pikkupiirteitä ”ruotivan psykologian erehdys”. Itseään erittelevät ihmiset.

    Camus totesi, että psykologia on toimintaa, ei oman olemuksen kaivamista. ”Ihmisen koko elämä näyttää mikä hän on. Itsensä täydellinen tunteminen on kuolemista.”

    Eräs oikotie sekin.

Jos Waltari oli oikeassa - ja miksei olisi ollut - tarvitaan kaksi suurempaa ajatusta ennen kuin pystyy kirjoittamaan aforismin.

    Harmi että yleensä vain yhden keksii.

    Siitä ei saa oikotietä.

Kun nyt kaikki ovat ”äärillä”, niin missä oikotie menee?

Kyösti Salovaara, 2024.

Helsinki perustettiin rannalle -
peruuttamattomasti?

Kävelin Tehtaankadulla sunnuntaina.

    Komeita vanhoja taloja.

    Niiden välissä, Egyptin lähetystön naapurissa, tököttää suorakulmion muotoinen harmaa betonilaatikko.

    Mitä arkkitehti ajatteli modernia laatikkoa suunnitellessaan? Tuskinpa ainakaan oikotietä maineeseen.

Maanantaina rantaraitilla Haukilahdesta Matinkylän suuntaan.

    Vasemmalla kädellä kimalteva meri, oikealla ökytalojen komeat lasifasadit.

    Yritän miettiä. Missä ökytalojen asukkaat nyt ovat? Ja että ovatko he talojensa kaltaisia.

    Venesatama on kuin Puerto Banus – leikisti.

Selostaja huudahtaa: Nyt Romania on niskan päällä?

    Miten tuollainen sallitaan?

    Nykyinen VAR-tarkastus löytää pienimmätkin virheet. Myös sen kun pallo hipaisee ihokarvoja.

    Eikö kukaan huomaa, että toinen joukkue istuu toisen niskan päällä? Sattuu pirusti. Onko sallittua? Sääntöjen mukaista?

Muuan formulaselostaja hihkui, että Köppelön kärry ”paranee kuin porsas juostessaan”.

    Jos se pitää yleisemmin kutinsa, terveyskeskukseen jonottavat tulisi panna juoksemaan talon ympäri kymmenen kertaa.

    Sitten mitataan tulos.

Tiesittekö, että Englannissa on 2 miljoonaa rekisteröityä jalkapalloilijaa?

    Ja että Sloveniassa heitä on 60 000?

    Peruskoulun laskuopilla arvioidaan, että Englannilla on 33,3333333 kertaa parempi futisjoukkue kuin Slovenialla.

    Miten on mahdollista, että pelasivat tasan?

Määrä ei aina muutu laaduksi. Ainakaan paremmaksi laaduksi.

    Tietysti desi on vähemmän kuin litra.

    Mutta kun 11 huippupelaajaa laitetaan samalle kentälle, saattaa syntyä yksitoista tarinaa, joilla on onneton loppu.

    Se johtuu kopeudesta. 

Nykyään hoetaan että pitäisi kuunnella mitä ”arvojohtajat” sanovat.

    Väitetään siis että se on oikotie tasa-arvoon - kunhan luopuu omista arvoistaan ja ottaa naapurin arvot omakseen.

    Voiko ihmisen elämän vinommin tajuta?

Lainaan itseäni viisaampia. (Se on helppoa!)

    Vanhempi valtiomies - eikä nuorempia olekaan - Jermu Laine kirjoitti Kanava-lehdessä, että ”arvoja ei todella voi keksiä, eikä niitä liioin voi johtaa tai johdattaa”.

    Laine totesi ettei ole arvojohtajia. ”Perimmäiset arvot ovat luonteeltaan yksilöitten henkilökohtaisia arvoja.”

    Arvojen metsikkö on tuuhea ja monimuotoinen. Oikotie voidaan rakentaa kaatamalla kaikki pluralismin ”puut”. (Sitä yritetään vasemmalla ja oikealla.)

Joskus tulee mieleen, että ihmiset eivät halua olla yksilöitä. Jonossa kaikki näyttävät harmailta. Kuin lampaat hämärässä.

 

Ennen sanottiin, että täydellisiä ihmisiä on vain hautausmaalla.

    Tieto vanhenee, sillä Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on niitä pullollaan.

    Ainakin jos on uskominen kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihistä, joka eilen keskiviikkona paheksui ihmisiä, jotka menivät samaan valokuvaan Mel Gibsonin kanssa. Gibsonilla on ollut vääriä mielipiteitä, joten hänen elokuvansakin ovat mitätöntä paskaa Riihisen mielestä.

    Mutta en minäkään menisi samaan kuvaan Eleonooran kanssa, koska puritaaninen moralismi on kauheaa, kulttuuria syövyttävää ja lopulta silkkaa pässinpäämäisyyttä. 

Muuan paradoksi: menitpä minne vaan, aina kuljet rannalla.

Edellinen on tosi laajassa kuvassa, mutta epätosi suppeassa.

Oikeastaan haluaisin numeroida ajatukseni Wittgensteinin tavoin, mutta ensin pitää löytää se ensimmäinen: 0.1.

0.1

???

Kyösti Salovaara, 2024.

Puerto Gäddvik?

  

Huippari ja Rumkkari

[dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ruumiin kulttuuri on 40 vuotta täyttävän
Suomen dekkariseuran lippulaiva.

Trillerit ovat elämän kaltaisia, enemmän kuin sinä olet.

- Graham Greene, kirjailija

Mitä elämä olisi ilman dekkareita?

- Sini Paloheimo, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja

Lause on todellisuuden kuva.

- Ludwig Wittgenstein, filosofi

Aloittaisiko alusta vai lopusta?

    Pulmallista.

    Tai jos aloittaisi kielestä.

    ”Lause on todellisuuden kuva”, Wittgenstein sanoi. ”Lause on tietynlaiseksi kuvittelemamme todellisuuden malli… Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Mielenkiintoista. Eivätkö dekkarit pyri tuon kumoamiseen. Lauseilla harhautetaan, leikitään etteivät ne kerro totuutta.

     Tai no, lopulta mysteeri ratkaistaan.

Viime viikolla tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi Kultarantakeskusteluissa, että ”asia ratkaistaan huipparissa”.

    Yllätyin. Onko ”huippari” huippukokouksen virallinen synonyymi, lyhenne?

    Sanoista saadaan lauseita.

    Muutama vuosi sitten C Moren futisselostajat alkoivat puhua Sämppäreistä. Minulta meni hetki ennen kuin tajusin, että puhutaan Champions Leaguesta eli Mestareiden liigasta. Sana ärsytti. Pitikö tuokin muuttaa katupoikakielelle. No, nykyään minäkin puhun Sämppäreistä. Huonot tavat tarttuvat kuin pihka jota ei saa pesemällä pois.

    Mutta tuollaisia sananväännöksiä on toki käytetty arkikielessä niin kauan kuin minä olen ollut tietoinen olento. Arkikieltä on aina lyhennetty puhumalla puikkareista, uikkareista, portsareista, rankkareista, kaivureista, veskareista, kulmureista, lekureista , neukkareista ja jopa kommareista ja demareista.

    Ruumiin kulttuuri -lehden ensimmäinen päätoimittaja Risto Raitio kutsui joskus lehteään Rumkkariksi. Sitä sanaa en ole koskaan vapaaehtoisesti käyttänyt.

    Leikillinen tietovisa. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri?

Juhlanumeron sisällysluettelo.
132 sivua.

 

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensi viikolla Oriveden opistolla jännityskirjallisuuden seminaarin ohessa paikallisessa ravintolassa perustettiin Suomen dekkariseura. Perustamiskokoukseen osallistui 27 henkilöä, miehiä ja naisia. Minä olin yksi heistä.

    Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Jukka Parkkinen. Seura otti julkaistavakseen Ruumiin kulttuuri -nimisen lehden, jonka pieni yliopistoaktivistien porukka oli luonut. Lehden päätoimittajaksi nimettiin Risto Raitio, joka uurasti päätoimittajana yli 20 vuotta.

    Dekkariseuran ja Ruumiin kulttuuri -lehden tavoitteena oli propagoida populaarikulttuuria nimenomaan jännitys- ja dekkarikirjallisuuden nimissä. Vuonna 1984 lehti ilmestyi kaksi kertaa, ja siitä eteenpäin neljä kertaa vuodessa. Näin ollen jotain 160 numeroa on nähnyt kulttuurin ja päivän valon. 

    Olen tietysti puolueellinen Ruumiin kulttuurin suhteen, koska olen kirjoittanut 40 vuoden aikana melkein jokaiseen numeroon jotakin, kenties noin 400 juttua arvosteluja, katsauksia, esseitä ja muutamia haastatteluja.

    Tänä aikana moni asia on maailmassa muuttunut.

    Entäpä dekkarit?

Kun selailee jykevää Ruumiin kulttuurin 40-vuotisjuhlanumeroa, panee merkille ainakin kaksi asiaa. Lehti on ulkoasultaan ja aineistoltaan varsin komea. Ihme että tuollaisia lehtiä vielä julkaistaan. Toiseksi: dekkareita ilmestyy Suomessa tuhottoman runsaasti.

    Ruumiin kulttuurissa on pyritty arvostelemaan kaikki Suomessa julkaistut jännärit, niin kotimaiset kuin käännetyt. Juhlanumerossa arvosteluja on noin 20 sivua, huh. Olen melko varma, että Ruumiin kulttuuri on ainoa suomalainen – kenties myös universaali – julkaisu, jossa on arvosteltu kaikki valitun genren romaanit 40 vuoden aikana.

    Se on saavutus sinänsä.

    ”Minulta on kysytty”, kirjoittaa Keijo Kettunen Ruumiin kulttuurin juhlanumerossa, ”onko lehden linja muuttunut vuosien varrella.” Kettunen toimi lehden päätoimittajana Risto Raition jälkeen noin 16 vuotta. ”Tuskinpa paljonkaan”, Keijo vastaa, ”vaikka eri päätoimittajilla on saattanut olla valinnoissaan pieniä painotuseroja. Joka tapauksessa haastattelut, katsaukset, kirjailijaesittelyt, suosikkilistat, elokuva- ja tv-jutut ja tietenkin arvosteluosasto, Käräjät, ovat olleet Ruumiin kulttuurin vakioaineistoa läpi vuosien.”

    Kettunen mainitsee, että vielä 1990-luvun alussa Suomessa julkaistiin vuodessa noin 15-30 dekkaria kun nykyään niitä ilmestyy jopa 100 vuodessa. Käännösdekkareita julkaistaan parhaimmillaan toinen mokoma.

    Lonkalta heittäen tuntuu kuitenkin, että anglosaksisen dekkarikirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt ja korvautunut ylenpalttisesti nordic crimellä. Se ei välttämättä ole hyvä suuntaus.

Päätoimittaja Päivi Remeksen mielidekkareiden lista.

Millainen kulttuurilehti Ruumiin kulttuuri sitten on?

    Subjektiivisesti sanon, että RK on pragmaattinen ja asiallinen, aiheeseen paneutuva mutta ei käsittelemiään kirjoja ja kirjailijoita ylenmäärin hypettävä. Lehdessä ei intoilla eikä faniteta, ei ainakaan silmille hyppien. Vuonna 2021 päätoimittajana aloittaneen Päivi Remeksen RK sisältää ehkä enemmän haastatteluja kuin Raition ja Kettusen lehti sisälsi, ja enemmän naiskirjailijoiden, mutta ainahan naiset ovat kirjoittaneet dekkareita ja heitä on myös lehdessä aina haastateltu.

    Jos Parnassoa, esimerkiksi, kirjoitetaan akateemisen itsetyytyväisyyden norsunluutornissa, niin Ruumiin kulttuuria tehdään lähempänä katujen ja torien pintaa. Tätä eroa on tietysti vaikea selittää ja havainnollistaa. Ehkei semmoista olekaan. Kun itse kirjoitin arvosteluja Parnassoon 1980-luvun taitteessa, niiltä edellytettiin tiukkaa muodollista otetta vaikka sana muuten olikin täysin vapaa. Tai ehkäpä odotus oli enemmän kirjoittajien päässä kuin toimituksen seinätaululla. Tuomas Anhavalle, Jarkko Laineelle ja Arto Kytöhongalle riitti tuolloin, että juttu oli hyvin kirjoitettu.

    Edellinen ei ole moite Ruumiin kulttuurin kirjoittajille. Ruumiin kulttuuriin saa kirjoittaa arkivaatteissakin eikä tarvitse kietoa solmiota kaulaan työhön ryhtyessä.

Haastattelut ovat nykyjournalismin väistämätön ja välttämätön hyve ja pahe, mutta monin tavoin ylikorostunut artikkelimuoto. Pahimmillaan se tarkoittaa, että kirjallisuuskritiikin korvaa kirjailijoiden mainospuhe omista teoksistaan.

    Esseitä saisi olla enemmän, mutta kuka niitä kirjoittaisi? Essee vaatii paneutumista ja aikaa, eikä semmoisia päivässä rustata eikä kirjoiteta kymmeniä vuodessa.

    Ruumiin kulttuurissa ei juuri debatoida. Ollaan kilttejä ja hyväksytään kanssakirjoittajien mielipiteet semmoisenaan. Toki kun lehti ilmestyy kolmen kuukauden jaksoissa, ei kovin elävää keskustelua saisi aikaan vaikka haluaisi, eikä varsinkaan ajankohtaan kiinnittyvää. Omalta saraltani muistan yhden keskustelupuheenvuoron koskien kirjoitustani Michael Crichtonin jännäristä, jossa kirjan roistoina on joukko luonnonsuojelijoita. Kommentoijan mielestä en olisi saanut myötäillä Crichtonin luonnonsuojelukritiikkiä. Luonnosuojelijat ovat meitä muita parempia ihmisiä – joopa joo.

    Olen miettynyt asiaa. Kiltteyttä siis.

    Melkein vastoin tahtoani olen päätynyt siihen, että Ruumiin kulttuurin pragmaattisuus - se että kirjat otetaan kirjoina eikä yhteiskuntapoliittisina julistuksina – on pitänyt lehden hengissä ja jopa korostanut sen vireyttä vaikkapa Parnassoon verrattuna. Varsinkin nykyhetken polarisoituvaan maailmaan Ruumiin kulttuurin kaltainen kiltteys ja pragma istuu paremmin kuin mikään muu.

    Juhannuksen jälkeisellä viikolla Orivedellä 40 vuotta sitten pidin seminaarissa esitelmän eskapismista. Yritin kai sanoa ja perustella miksi eskapismi kannattaa ja miksi se on niin yhteiskunnallista. Tosin olin myös kriittinen. Eli vähän ristiriitainen. M.A. Numminen kirjoitti esitelmästäni Anna-lehteen näin: ”Myhäilevää kriitikko Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan. ’Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa’, hän totesi äänenkään värähtämättä. Ei ollut aina helppo arvata kenen puolella Salovaara on, korkeakulttuurin vai viihdekirjallisuuden, kun hän saneli teesejään.” (Anna, 10.7.1984.)

    Unohtuuko eskapismin puolustaminen nykyään? Ovatko suomalaiset dekkarit liiankin realistisia? Eikö anglosaksisen dekkarin perinne ole koskaan rantautunut aidosti tänne Pohjan perukoille? Piirtävätkö suomalaiset dekkaritkin sitä suomalaisen ”onnellisuuden” kuvaa, jossa ei riemuita eikä liihotella kevyesti elämän laineilla. Kellä onni on, hän sen kätkeköön – myös jännistysromaaneissaan!

Lopuksi oikea vastaus esittämääni kysymykseen. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri? 

   Jos vastasit, että korkkari ei kuulu joukkoon, vastasit väärin.

   Kenties nykyään kävellään korkkareissa, mutta 50-luvulla niitä luettiin, nimittäin Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä. 

    Jos vastasit että salkkari ei kuuluu joukkoon, sekin meni pieleen. Salkkari tarkoitti aikoinaan ”salapoliisiromaania”, niin kuin myös Sapo-sarjan tunnus.

    Oikea vastaus on ”rankkari”. Rangaistuspotku on jalkapallomatsissa jännittävä  ja dramaattinen tapahtuma, mutta se ei kuitenkaan sovi jännityskirjallisuuden synonyymiksi.

Toimituskunta:
Päivi Remes, päätoimittaja.
Satu Henttonen, käräjäkoordinaatori.
Mikael Manninen, ulkoasu.

Mistä lehteä saa?

Kirjastoista. 
Irtonumeroa myydään
 Helsingin Rosebud -kirjakaupoissa
ja kirjallisuustapahtumissa.
Eikö muualla?
 Kafkamaista!

Liity Dekkariseuran jäseneksi niin posti tuo lehden
kotiin, jäsenmaksu 42 e vuodessa.
Ei sido mihinkään muuhun.
Mutta saa osallistua.

Ohutta yläpilveä

[ja alavilla mailla hallan vaara]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ihmisen ymmärrys, kun se kerran on omaksunut mielipiteen, kerää mitä tahansa esimerkkejä, jotka vahvistavat sen, ja vaikka vastakkaiset esimerkit saattavat olla lukuisampia ja painokkaampia, se ei joko huomaa niitä tai sitten hylkää ne, jotta mielipide säilyy horjumattomana.

- Sir Francis Bacon, 1620.

Ensi viikolla, jos hyvin käy, kesäpäivä seisahtaa ja yö on lyhyin.

    Silloin Espanjassa lehdet kirjoittavat: nyt kesä alkaa.

    Silloin suomalaiset sanovat: jaaha, aletaan mennä kohti syksyä.

    Kansoilla on luonteensa ja huumorinsa. Pienessä maassa pieni on suurta. Suuressa maassa suurikin on pientä. 

    Kumpi sitten parempi? Kuplassa kiihtyvä konformismi, pakonomainen samanmielisyys vai ristiriitoja synnyttävä horisontaalinen pluralismi?

Ajattelin ensin pakinalle otsikkoa Äly Hoi! Älä Jätä!

    Minua askarruttaa alituiseen miksi ns. kulttuuriväen kirjoitukset ovat niin täynnä ennalta arvattavia kliseitä ja eräänlaista poseeraavaa (yhteiskunnallista) typeryyttä. Olin jo katsonut malliksi pari kirjallisuuslehti Parnasson juttua ja muutaman Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirja-arvostelun. Ja niiden rinnalle ottaisin muutaman kirjoituksen, joissa älykkyys nujertaa kliseet ja pakon olla samaa mieltä samaa mieltä olevien kavereiden kanssa.

    Mutta en kuitenkaan viitsi tänään lyödä kulttuuriväkeä kuin vierasta sikaa. Ja mistäpä sen tietää, onko se todella älykästä porukkaa. Jos ei ole, ei kannata miettiä mihin äly katosi. Se mitä ei ole, ei voi kadota.

    Muuttuuko ihminen? Ja jos, niin mihin suuntaan, laulussakin kysytään.

    Aloitin pakinan lainauksella 404 vuoden takaa. Se osuu yhtä kipeästi tänäiseen kesäpäivään vuonna 2024 kuin geeli keihäänheittäjän kiveksiin. Baconin oivaltava huomio todistaa ainakin sen, että ihmisen älykkyys ei tarvitse tuekseen AI-itä eikä Tiktokkia eikä Parnasson kliseitä. Tämä todeten ja lisäten sanon, että yhteiskunta kyllä tarvitsee kaikenlaista teknologiaa ja opinlähdettä menestyäkseen.

No, Suomi on parhaista parhain. Eikö vaan? Me olemme niin kammottavan hyviä että pahaa tekee. Vähempikin riittäisi. Silloin jäisi tilaa hengittää.

    Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio osaa poimia kolumneihinsa neulanteräviä huomioita tylppiä kliseitä välttäen. Viime viikon torstaina, Normandian maihinnousun muistopäivänä ja Kyöstin nimipäivänä, Rautio kirjoitti pirullisen humoristisen kolumnin suomalaisesta flegmaattisuudesta ja kaikkialle levinneestä ahdistuneesta elämän pelosta. Kolumnin otsikko kuului: Suomi on pelokas leijona.

    Voiko leijona olla pelokas ollakseen leijona?

    Rautio tietenkin viittasi Suomen jääkiekkomaajoukkueeseen. ”Suomen MM-jääkiekkomaajoukkueen peleissä kiteytyi Suomen nykyinen henkinen ilmapiiri”, Rautio aloitti kirjoituksensa. ”Peli oli varovaista, mielikuvituksetonta, puolustusvoittoista ja pelokasta. Samoja kuvailuja voi käyttää monesta muustakin elämän teemasta Suomessa.”

    Suomessa elämää sopii todellakin kuvailla jääkiekon analogioilla, kun muualla Euroopassa käytetään jalkapalloa yhteiskunnan peilinä. Peli kuin peli, elämä kuin elämä.

    Kuluttajat eivät kuluta, Rautio jatkoi, koska pelkäävät lamaa. (Vaikka suurin osa kansasta käy normaalisti töissä eivätkä palkat ole laskeneet). Ei uskalleta ottaa lainoja. Eikä ostaa asuntoja eikä autoja. Jostakin syystä säästetään, vaikka maailma on ennallaan – paitsi mielikuvissa.

    Rautio jatkoi pelkojen listaa: ”Suomen nuoret aikuiset eivät uskalla tehdä lapsia. On ollut pandemiaa, ilmaston lämpeneminen huolestuttaa, eikä työmarkkinoiden vedosta osaa etukäteen sanoa. Parisuhteiden kestävyyskin pelottaa.”

    Opiskelijat pelkäävät, vaikka nyt on paremmin kuin koskaan. Suomalaiset yritykset ovat varovaisempia kuin muualla Euroopassa. Ei uskalleta. ”Jos suomalainen kuitenkin löytää hyvän idean, uskaltaa alkaa yrittäjäksi ja idea tuottaa rahaa, yritys myydään hyvin todennäköisesti maailmalle ennen kuin firma alkaa kunnolla kasvaa. Eihän sitä tiedä, onnistuuko seuraava kasvun askel vai ei.”    

    Huumorikin on vaarallista: ”Sitähän voi sanoa vahingossa jotain sopimatonta.”

    

Suomi pelaa tiukkaa puolustuspeliä. Se nähtiin mihin sillä pääsee.

    ”Kuka tarjoaisi positiivisia visioita?” Rautio kysyi Hesarissa 6.6.2024. ”Kuka kertoisi, että rohkeus usein kannattaa?”

    Mutta onko muuallakaan Euroopassa tällä erää rohkean hyökkäyspelin kannattajia? Leimaako koko EU:ta puolustuspelin synkkä idea? 

    Raution maalaama kuva arasta Suomesta on melko samanlainen kuin portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon pelikirjan sanotaan olevan. Näin EM-jalkapallon edellä kannattaakin tiivistää Suomen ongelma Mourinhon oppeihin, muistaen kuitenkin että tällä hetkellä eurooppalaisessa jalkapallossa Mourinhon opeilla ei pärjää, vaikka yhteiskunnallisessa toiminnassa pärjäisikin.

    José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanut Diego Torres kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

    1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

    2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

    3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

    4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

    5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

    6. Palloa pitävä pelkää.

    7. Siksi palloton on vahvempi.

Niinpä.

     Kaivattaisiinko tähän suomalaiseen arkeen todellakin enemmän filosofista ja yhteiskunnallista ”romantiikkaa”? Sellaista peliä jossa otetaan riskejä, jossa yhdestä virheestä ei joudu vaihtomiespenkille lopuksi elämäänsä; sellaista asennetta jossa virheet toki vihelletään mutta jossa niitä ei jäädä märehtimään loputtomasti. 

     Mutta yhteiskunnallinen romantiikka ei ole suomalainen malli. Täällä kulttuuriperinteenä on inhorealismi. Mourinhon tyyli pelata ”pimeää” peliä.

     Muuten, jos ette tiedä, englantilaiset tutkijat ovat löytäneet Pyreneiden korkeuksista 30 metrin levyisen solan, jota pitkin 17 miljoonaa hyönteistä muuttaa syksyisin pohjoisen Euroopan talvea pakoon Espanjaan. Parhaimmillaan solassa todettiin jopa 3000 hyönteistä per metri ja minuutti, kertoi El País eilen. Eikä tuo luultavasti ole ainoa sola jossa hyönteiset matkaavat vuoriston yli. Mitä keväällä tapahtuu, on vielä selvittämättä.

    Mielikuva tutkijasta, joka istuu pipo päässä 2273 metrin korkeudessa miljoonien pienien hyönteisten keskellä on romanttinen ja lohduttava. Elämä etsii muotonsa ja tapansa. Sittenkin. Lopulta.

      

Kyösti Salovaara, 2024.