torstai 16. toukokuuta 2024

Koira haudattuna

[ja ketunhäntä kainalossa?]



Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.



Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

- Albert Camus, 1945.



Maailma on kummallinen paikka ja Suomi.

    Gibraltarin salmessa miekkavalaat upottivat taas purjeveneen. Viime syyskuussa näin Barbaten satamassa edellisen upotetun purjeveneen raadon. Miksi miekkavalaat hyökkäävät purjeveneiden eikä moottoriveneiden kimppuun? Onko niillä sellaista tietoa ilmastonmuutoksesta joka meiltä puuttuu?

    Toissalauantaina Veikkausliigan ainoa suurseura HJK kohtasi kotistadionillaan pikkuruisen tammisaarelaisseuran. 22 pelaajaa: tasapeli. Katsojia oli 5000.

    Samana päivänä Viikin koetilalla päästettiin 60 lehmää kesälaitumille. Katsojia oli 7000. 

    Johtopäätös: suomalaiset elävät agraarista menneisyyttään.

    Yhtä kaikki: satakielet laulavat jo kosteikkojen reunamailla.



Eurovision laulukilpailut nostattivat mielenosoituksia pitkin Eurooppaa. Oltiin kovasti Hamasin puolella Israelia vastaan. Mielenosoittajilta unohtui, että Hamas on terroristijärjestö, joka käyttää Gazassa siviilejä militanttina puolustusmuurinaan.

    Tietenkin mieltä saa osoittaa.

    Hyvin usein, ellei aina, demokraattisissa yhteiskunnissa mielenosoittajat ovat jonkin epädemokraattisen ilmiön kannalla omaa, demokraattista hallitustaan vastaan. Hyvä demokratia kestää senkin.

    Jonkinlainen paradoksi tässä on. Eikä se ole vain tätä päivää.

    Kuinkahan usein kylmän sodan aikana Kremlissä huokailtiin tyytyväisenä: taas nuo hyödylliset idiootit Pariisin, Bonnin, Länsi-Berliinin, Lontoon, Rooman ja Washingtonin kaduilla edistävät meidän asiaamme.

    Kun nyt Eurovision laulukilpailujen kuluessa edistyksellinen toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka otti kovasti kantaa Israelia vastaan, niin mihin koira olikaan haudattuna ja kenen kainalossa ketunhäntä vilkkuikaan?  Ei kai taas Kremlissä myhäilty: hyödylliset idiootit jaksavat auttaa meitä!



No eihän maailma noin simppeli ole, sanotaan.

    Ei olekaan.

    Mutta ei sitä ymmärrä sittenkään.

    Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto toitotti päivästä toiseen, että laulajien pitäisi boikotoida Malmön laulukisoja ja estää Israelin pääsy lavalle. Asiantuntijoitakin haastateltiin. He olivat samaa mieltä. Israelin mukanaolo politisoi kilpailun.

    Vaatimalla Israelin boikottia, toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka yritti politisoida Eurovision laulukilpailut ja onnistui siinä.

     Kun kilpailu sitten käytiin, yhdentekevä sellaisenaan, ns. asiantuntijaraadit ikään kuin yhteisellä päätöksellä yrittivät vesittää Israelin kappaleen kilpailun voitosta. Mutta kansalaiset eri puolilla Eurooppaa olivat toista mieltä ja nostivat esityksen melkein kärkeen. Ehkä tavikset vain kapinoivat median yksiniittistä ohjausta vastaan.

     Nyt toimituksissa surraan äimän käkenä. Eikä helpota, että satakielet jo laulavat Vantaanjoen rannoilla.  



Eilisessä Hesarissa tutkijoita haastettiin pohtimaan, miksi laulukilpailutkin jakavat mielipiteet poliittisesti, miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasia ja oikeistolaiset Israelia.

    Myös tutkijat, Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo R. Stewart, olivat ymmällä, elleivät äimän käkenäkin. Laulukilpailun herättämällä ”kulttuurisodalla” on hyvin vähän tekemistä itse konfliktin kanssa, he sanoivat.

    Miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasin terroristijärjestöä? ”En täysin ymmärrä, mistä se johtuu”, Hannu Juusola vastasi. ”Jos ajatellaan konfliktia itseään, Israel eikä Hamas kumpikaan edusta millään mittareilla vasemmistolaista politiikkaa. Politiikan osalta konfliktissa ei ole mitään luontevaa jakajaa.” (HS. 15.5.2024.)

    Ei mitään luontevaa jakajaa!

    Juusola ei kuitenkaan rohjennut epäillä, että kenties kysymys  on sittenkin piilevästä antisemitismistä. Monelle tulee jatkuvasti yllätyksenä, että myös vasemmistossa esiintyy juutalaisvihaa, kenties hieman samalla asenteella kuin kansallissosialisteilla aikanaan. Juutalaiset nähtiin kapitalisteina ja riistäjinä.

   Vapaamielisyyttään puhkuvien taiteilijoiden, toimittajien ja poppareiden mahdollinen antisemitismi on vielä kummallisempaa.



Äänekäs toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka hämmästelee, että kansa ei eliitin esimerkistä huolimatta dissannut Israelia. Taiteilijaporukan israelinvastainen yksimielisyys ei läpäissyt koko Eurooppaa. Kansalaiset eri puolilla mannerta äänestivät mitä halusivat eivätkä niin kuin media kehotti äänestämään.

    Tästä tietenkin syytetään somea. Ainahan sitä syytetään.

    Mutta entäpä jos kansalaiset todellakin ajattelevat omilla aivoillaan? 

   Kansalaisiin pettyneet toimittajat vaativat nyt, ettei Suomen pidä enää osallistua yhteisiin laulukilpailuihin. Heidän mielestään, kuten Ilkka Mattila kirjoitti eilisessä Hesarissa, kotikutoinen UMK (Uuden musiikin kilpailu) riittää hyvin suomalaisten laulajien ja musiikintekijöiden areenaksi. Mitä sitä nyt Eurooppaan menemään, jos suomalaisten esittämä omahyväinen saarna maailman hyvästä ja pahasta ei tehoa.

    Hetkinen, mitäs tämä nyt on?

     Kun tähän asti perussuomalaiset ovat sulkeneet fyysisiä rajoja, nyt sitten edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit haluavat sulkea suomalaiset musiikintekijät (ja kuuntelijat) kulttuurisen rautahaarniskan sisälle.

    Kammottava pyrkimys! Meikäläisen kulttuurin finexit!

    Aikoinaan kulttuuriväki availi ikkunoita Eurooppaan. Tänään ikkunat ja ovet halutaan sulkea jykevällä munalukolla, koska Eurooppa ei tanssi suomalaisen moraalipillin nuotein.

   Edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit näyttävätkin noudattavan Franz Kafkan määrittelemää elämänalun kaksoistehtävää: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

         



Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.


torstai 9. toukokuuta 2024

Tekemisen tekeminen ja lukemisen lukeminen

[terapian tarpeessa, häh?]



Kyösti Salovaara, 2024.


Se tosiasia, ettei ole mitään muuta kuin henkinen maailma, vie meiltä toivon ja antaa meille varmuuden.

...

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka



Oiskohan noin?

    Täytyy olla, koska muu ei mahdollista, ellei toisin määritellä.

    Senkin voi tehdä.

    Mutta juttu pitää aloittaa alusta.



Kafka on kummallinen tapaus.

    Lehdessä oli otsikko tv-minisarjasta. Joka käsittelee Franz Kafkan elämää.

    Kafkan elämä ei ollut kafkamaista, kirjoitettiin.

    Jollakin tavalla, jostakin syystä, Kafka tiesi mitä kafkamainen elämä on.

    Ainakin me luulemme niin.

    Miksi muuten lukisimme kafkamaista Kafkaa?



Keväisessä maisemassa ei ole juurikaan kontrasteja.

    Tai on kontrasteja mutta ei kontrapunkteja.

    Vai ovatko Otaniemen mudassa taapertavat kahlaajat kontrasti talvelle? Dilemma siis.

    Insinöörioppilaat eivät selviä tästä(kään) kuivin jaloin.



Lähestyn asiaani kiertelemällä. Se ei hämää ketään. Tässä vaiheessa toivon eksyväni.

    Julkista keskustelua seuraamalla pääsee perille mistä julkisuudessa keskustellaan.

    Riittää kun lukee.

    Yleispiirre: kaikki ovat Suomessa terapian tarpeessa.

    Ei ole muuta kuin henkinen elämä.

    Puusepältä kysytään, kun kirveenvarsi tulee valmiiksi: Saitko henkistä tyydytystä veistäessäsi kirveenvarren?



Niin kuin tiedetään - jos siis tiedetään – suomalaisten lukutaito hiipuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

   Niinpä ryhdytään opettamaan lukemisen lukemista. Pelkkä lukeminen ei riitä. Täytyy olla jotakin enemmän. Ei riitä että ymmärtää.

   Ennen riitti kun luki.

   Sitä ei tarvinnut selittää toiseksi. Eikä pyydellä anteeksi.

   Älä kysy rantasipiltä miksi se kahlaa vesijättömaalla. Kysy itseltäsi: riitänkö minä?



Pitää kuulemma opetella lukemaan kriittisesti.

    Miten se onnistuu jos ei opettele ensin lukemaan?

    No opettelemalla kriittiseksi, tietenkin.

    Miten opin kriittiseksi?

    Opettelemalla olemaan kriittisesti kriittinen, tyhmyri.

    Aha!



Miksi tekeminen ei riitä?

    Lainaan Raimo Summasta. Joka mietti Helsingin Sanomissa (3.5.2024) miksi nuoret jääkiekkoilijat eivät pärjää.

    ”Joku voi suuttua tästä, mutta suomalaisessa lätkässä on tällä hetkellä aivan liikaa sepitevalmentamista.” Summanen sanoi. ”Sepitetään ja muka-valmennetaan. Monet valmentajat joutuvat valmentamaan joillekin muille kuin pelaajille. Paljon rakennetaan tarinaa ja sepitetään pelikirjoista, urheilullisuudesta ja eettismoraalisista jutuista, mutta valmentajien kieli ei oikein kohtaa nuorten pelaajien kanssa."

    Summasen mielestä ”pelaajat haluaisivat vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Teko on aina lähempänä totuutta kuin puhe. Nuoret haluavat enemmän konkretiaa.”

    Mutta tekemisen tekeminen on komeampaa kuin tekeminen. Henkiseen meidät on velvoitettu. Eettismoraalinen ylpeys voittaa kaikki esteet, paitsi kun se juoksee paitsioon, maalia ei hyväksytä.



Miksi kaikki psykologisoidaan?

    Eikö ensin tulisi oppia perusasiat? Peruspeli: lukeminen ja laskeminen. Teonsanoja.

    Vasta sen jälkeen tulee fiilistely. Omahyväinen omahyväisyys. Adjektiivit. 

    Tietysti kaikki on lopulta tunnetta. Mutta kun tuon tajuaa, on jo myöhäistä.

    Psykologia ei potkaise palloa.

    ”On kahdenlaisia valmentajia”, sanoi Real Madridin valmentaja Carlo Ancelotti. ”Niitä jotka eivät tee mitään ja niitä jotka aiheuttavat paljon harmia. Peli kuuluu pelaajille.”



Olikohan kirjoituksessani jokin syvällinen ajatus?

    Että kaikki tässä sanottu on viittauksenomaisessa suhteessa todellisuuteen.

    Että me tarvitsemme lisää terapiaa?

    Että eiku vähemmän!

    Häh?


Kyösti Salovaara, 2024.
   

torstai 2. toukokuuta 2024

Perspektiivissä

[todellisuus hahmotetaan]


Kyösti Salovaara, 2023.


Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.



Ihminen on sopeutunut elämään kolmiulotteisessa tilassa. Niin monet muutkin eläimet. Kaksiulotteisessa tilassa, vaikkapa paperin sivulla, olisi vaikeampi elää, ellei sitten tällaisia kirjoituksia pidetä elämänä.

    Fyysikot saattavat puhua monista muistakin ulottuvuuksista, mutta miten esimerkiksi 16-ulotteinen todellisuus pysyisi kasassa ja miten siellä osaisimme suunnistaa tästä tuonne etäämmälle. Millaiselta ”perspektiivi” näyttäisi 16-ulotteisessa tilassa? Vai olisiko niitä useampia? Ristiin rastiin toistensa yli kurkottavia?

    Sanotaan että aika on neljäs ulottuvuus. Aika tarvitaan, jotta tajuamme menneisyyden, tänäisyyden ja tulevaisuuden. Vertauskuvallisesti myös ajalla on perspektiivi. Menneisyydessä ”näkyvät” tapahtumat ovat pienempiä kuin juuri nyt ympärillämme tapahtuva, vaikka tosiasiassa asioiden tola saattaa olla toinen.

    Ihmistä kiehtoo vaistomaisesti perspektiivin tajuaminen, sen näkeminen. Siinä taitaa olla jotakin atavistista, mikä osaltaan liittyy tuohon ajan ulottuvuuteen. Kun kiskot yhdistyvät kaukaisuudessa yhdeksi pisteeksi, se havahduttaa tajuamaan missä menneisyys oli ja missä tulevaisuus saattaa olla.

    Jos ihmisen hermosto ei tajuaisi perspektiiviä, taiteilijoiden maalaukset olisivat toisenlaisia. Mitättömiä, väitän. No, monet modernistit ja kuvien kaatajat ovat maalanneet tauluja, joista perspektiivi puuttuu, mutta kenties juuri siksi, että tajuaisimme mitä tarkoittaisi jos emme näkisi asioiden ja esineiden mittakaavaa, suhdetta toisiinsa ja meihin, jotka katsomme niitä. Joidenkin taiteilijoiden mielestä todellisuus on atomistinen kaaos, jossa ei ole järkeä, ei edes perspektiiviä.


Kyösti Salovaara, 2023.


Perspektiivi kiehtoo. On vaikea olla pysähtymättä pylväskäytävän tai palmujen reunastaman pyörätien äärelle nähdessään etäisyyteen pakenevat viivat; perspektiivi on pakko toistaa yhtä uudestaan valokuviin, vaikka niillä ei pysty enää sen enempää kertomaan. Olemme kuvamme.

    Onko perspektiivi, tilan tajuaminen, opittu asia vai syntymässä saatu?

    En tiedä tieteen vastausta, mutta ajattelen että perspektiivin tajuaminen on ihmisen (ja muidenkin eläinten) perimässä, aivojen hermosoluissa. Tai syntyvän lapsen aivoissa on ainakin valmius perspektiivin tajuamiseen: kun se on tajuttu, siitä ei voi oppia pois.

    Skotlannissa syntynyt Tom Gauld (s. 1976) piirtää absurdin, piikikkään huumorin sävyttämiä kirjallisuussarjakuvia The Guardian -lehteen. Joskus Gauldin vitsiä on melkein yhtä vaikea löytää kuin vitsiä Fingerporin stripeistä. Melkein aina Gauldin ironian tai sarkasmin kohteena on kirjallisuus ja kirjailijat.

    Viime lauantaina Gauldin sarjakuvassa esitettiin Kahden kirjailijan illuusio. Itse asiassa siinä oli vain yksi kuva. Kaksi kirjailijaa seisoo eri puolilla huonetta, kenties kirjahyllyn vieressä. Perspektiivi on korostetun voimakas. Etualalla on pienehkö kirjailija kirja kädessään, huoneen perällä suurikokoinen kirjailija suurempi kirja kädessään.

    Kuvateksti sanoo: Kirjailijat voivat näyttää eri kokoisilta, mutta he ovat identtisiä. Samoin he voivat tuntua ystävällisiltä kollegoilta, mutta he ovat nimettöminä haukkuneet toistensa romaanit lyttyyn somessa.

    Gauldin piirros huijaa ihmisen aivoja. ”Perspektiivivirheen” takia kirjailijat näyttävät eri kokoisilta, vaikka ovat täsmälleen yhtä pitkiä. Mittasin että ovat. Piirtäjän toinen letkautus sitten ironisoi kirjallisuuden jumalointia. Kirjailijoiden erilaisuus on Gaultin mielestä kulttuurinen perspektiiviharha.


Nyt tulen pakinani pointtiin.

    Vaikka tiedän, että Gauldin kuvassa kirjailijat ovat saman kokoisia, en pysty käskemään itseäni näkemään heitä saman kokoisina. Kuvaan piirretty perspektiivi on vahvempaa kuin tahtoni. Tästä päättelen, että perspektiivin näkeminen on aivoissa valmiina kun synnymme eikä siitä voi oppia pois vaikka kuinka tekisi mieli.

    Kuinka paljon meillä on aivoissa vastaavanlaisten ”rakenteiden” näkemisen alttiutta syntyessämme? On ollut muodikasta väittää, että lapsen aivot ovat syntyessään tyhjä kangas, jota sitten aletaan piirtää todellisuutta vastaavaksi ihmisen varttuessa. Nykyään, niin kuvittelen, tästä tyhjän kankaan ideasta on tingitty. Aivoissa saattaakin olla monia malleja tai niiden alkioita, jotka periytyvät miljoonien vuosia takaa. Biofyysinen menneisyys ohjaa meitä tahtomattamme.

    Amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky väitti aikanaan, että ihmisellä on syntyessään aivoissaan jonkinlainen ”universaali kielioppi”, jonka avulla hän oppii puhumaan ja kirjoittamaan jne. Kieltä ei tämän ajatuksen mukaan opita tyhjästä vaan hermosoluissa valmiina olevan mallin ohjaamana.

    Nykyään Chomskyn universaalia kielioppia ei kai pidetä todennäköisenä, mutta se tuntuu kuitenkin kiehtovalta hypoteesilta, samanlaiselta kuin perspektiivin tajuaminen kolmen ulottuvuuden tilassa.


Kyösti Salovaara, 2024.


Entä sitten aika? Onko meillä sen tajuamiseen jokin synnynnäinen havaintoväline hermosoluissamme?

   Eipä taida olla.

   Ajan käsitys on muutenkin vaikea. Mitä se on? Stephen Hawking tähdensi, ettei luonnonlaeilla ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Mutta meidän elämässämme on menneisyys ja tulevaisuus, aivan kuten kolmiulotteisessa tilassa kaikki nähdään perspektiivissä.

   Onko niin etteivät eläimet miljoonien vuosien evoluutiossa ole tarvinneet päähänsä ”kellon rakennetta”? Kissa menettää ajantajunsa vaaniessaan peltohiirtä heinikossa. Ihminen sitä vastoin tarvitsee joka puolelle kellokoneita muistuttamaan paljonko kello on, joko pitää lähteä tai tehdä sitä sun tätä. Menettäisikö ihminenkin ajantajunsa ilman kellokoneiden tyranniaa?

    Tiedän kyllä yhden ihmisen, joka ei tarvitse kelloa tietääkseen paljonko kello on. Hän on Jack Reacher. Mutta fiktiivisiä henkilöitä ei lasketa merkittäväksi poikkeukseksi ihmiskunnan avarassa mitassa.

    Johtopäätös: Ihminen on tilansa herra ja aikansa vanki.



Kyösti Salovaara, 2024.


  

torstai 25. huhtikuuta 2024

Salaliittoteoria

[pallon mentävä reikä]


Kyösti Salovaara, 2024.


Kvanttifysiikka antaa ennusteen sille, miten monta kertaa saadaan tulos A ja miten monta kertaa tulos B, mutta ennustetta ei saada siitä, johtaako seuraava mittaus tulokseen A vai B. Kvanttifysiikka sisältää siten väistämättömän sattumanvaraisuuden eli luonnontieteessä ei voida enää ennustaa mitään täsmällisesti.

- Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

  

Katselin auringonnousun aikaan, kuinka pieni troolari puksutti rannikkoa myötäillen kohti satamaa. Taivaanranta näytti viivoittimella piirretyltä suoralta. Niinpä hätkähdin miettimään, ovatkohan salaliittoteoriat sittenkin oikeassa, väittäessään että maapalloa ei ole pallona vaan littanana lättynä, jota pitkin seilatessa tulee maailman reunalle ja putoaa pois.

    Arkijärki saattaa uskoa salaliittoihin, mutta tieteellinen järki ei, vaikka en tiedä kenellä on tieteellistä järkeä pää täynnä. Alussa lainattu Stephen Hawking sanoo, että vaikka kvanttifysiikka oli paljolti Albert Einsteinin tutkimuksista kumpuavaa, Einstein ei itse uskonut teoriansa ilmeistä johtopäätöstä, että luonnontiede tarkastelee sattumanvaraista atomien maailmaa, ennustamatonta todellisuutta.

    Kenties juuri tähän tarvitaan salaliittoteoriaa: järjettömänkin todellisuuden taustalla hääräilee porukka, joka ohjaa hyppysissään jopa bosonit vipeltämään paikasta toiseen.



Olen katsellut jalkapallopelejä. Olen katsellut paljon jalkapalloa.

    Muuan nykyfutiksen kummallinen piirre on alkanut vaivata mieltä.

    Huippujoukkueiden pelaajat tienaavat miljoonia euroja vuodessa. Heidän rahallinen arvonsa punnitaan kyvyillä pelata jalkapalloa. Jalkapallon pelaajan täytyy osata juosta, potkaista palloa, kuolettaa saamansa syöttö jalkoihinsa ja hänen täytyy hallita katseella melkein koko kenttä, se missä omat pelaajat juoksevat ja se mihin vastustajan pelaajat ovat asettuneet tai mistä he hyökkäävät puolestaan.

    Kysymys on tilasta ja sen sisältämästä liikkeestä. Hyvin usein pallo on positiossa A ja toisaalta tilanteessa B, mutta kummasta syntyy maali, sitä ei voi ehdottomasti ennustaa.

    Mutta mieltäni askarruttaa, miksi niin monet huippupelaajat, kaikista kaikkein taitavimmat  - kuten Atlético Madridissa oikeana laiturina pelaava argentiinalainen Nahuel Molina -  niin usein yrittävät syöttää pallon vastustajan "läpi". He keskittävät palloa hyökkäysalueen oikealta laidalta niin, että maalin edustalle syntyy sähinää ja joku omista hyökkääjistä toimittaa pallon maaliin. Näin on tarkoitus, hyökkäyksen idea, strategia.

    Mutta miksi keskitystä yrittävä ”Molina” potkaisee pallon yhä uudestaan puolustajan vartaloon? Hyökkääjällä on edessään alle metrin levyinen este - puolustava pelaaja - ja esteen molemmin puolin metrikaupalla vapaata tilaa pallon mennä sinne minne halutaan.

    Tilasta huolimatta pallo potkaistaan puolustajan vartaloon, jalkoihin tai päähän. Ikään kuin huippupelaaja uskoisi, että pallon voi potkaista ihmiskehon läpi, ikään kuin ihmisvartalossa olisi pallon mentävä reikä.

    Pitäisikö miljonääripelaajat viedä takaisin koulun penkille opiskelemaan fysiikkaa. Ei palloa voi potkaista ihmisen läpi satuttamatta häntä – eihän?



Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madridin katsomoa -
pukeutuvatko kvanttiteoreetikot Atléticon paitoihin
sulautuakseen joukkoon tarkkailemaan
kätyreidensä onnistumista viheriöllä?



Hetkinen, mitä sanoinkaan? Ettei ihmisen eikä seinän läpi voi potkaista palloa eikä heittää kiveä. Olen kyllä pikkupoikana nähnyt elokuvan, jossa päähenkilö kulki seinien läpi. Tuolla kaverilla oli kovasti tahtoa. 

    Kvanttimekaniikan tutkijat sanovat, että kun tennispalloa heittää seinään, se kimpoaa takaisin, yleensä tai aina. Mutta jos palloa kutistetaan atomin kokoiseksi, se saattaakin ”lipsahtaa” seinän läpi! Tyhjää tilaa löytyy rakenteiden atomitodellisuudesta. 

    Maallikko alkaa huutaa hip-hurraata.

    Epäily herää: tietävätkö nuo miljonääripelaajat, että pallon voi sittenkin potkaista ihmisen läpi häntä vaurioittamatta, jos sattuu hyvä säkä? Kvanttifysiikan mukaan epätodennäköinen reikä katoaa sen jälkeen kun atomi on livahtanut tunnelistaan läpi.  Entä sitten jääkö ihmiskehoon jalkapallon kokoinen reikä, josta hyökkääjän keskittämä pallo livahti maalialueelle, missä toinen miljonääripelaaja teki maalin?

    Ihmettelen silti, miksi hyökkääjä jääräpäisesti potkaisee pallon vastustajan vartaloon, sillä eihän se mene ihmisen läpi kuin äärimmäisen harvoin. Paljon todennäköisemmin pallon saisi syötetyksi omille pelajille potkaisemalla sen puolustavan pelaajan ohi vasemmalta tai oikealta tai yläpuolelta.



Ajatus kvanttipallon läpäisykyvystä hiertää mieltäni. Mutta jospa sittenkin…

    Olen päätynyt teoriaan, joka selittää niin monen jalkapalloilijan järjettömältä näyttävän käyttäytymisen. Kysymys on salaliitosta!

    Monet seikat tukevat teoriaa. Olen löytänyt vihjeitä tietyn tiedemiesporukan salaliitosta. He eivät usko, että vain atomin kokoinen kvantti luikahtaa seinän läpi. Heidän ajatuksensa mullistaa sekä Hawkingin että Einsteinin teoriat. Hawking puhui paljon mustista aukoista, joita kukaan ei näe. Tämän uuden salaliiton kvanttiteoreetikot puhuvat valoisasta reiästä, joka voi avautua mihin esteeseen tahansa sattumanvaraisesti, ja siitä avautuu koko maailma. 

    Avautuminen voi alkaa vaikkapa jalkapallokentältä, kun hyökkääjän potkaisema pallo sujahtaa puolustajan vartalon läpi eikä puolustaja huomaa mitä tapahtui.

    Melko varmana pidetyn tiedon mukaan salaliitossa on mukana valtava määrä huippujalkapalloilijoita, jotka yhtä uudestaan yrittävät saada valoisan reiän aukeamaan potkaisemalla pallon vastustajan läpi. Joissakin salaisissa dokumenteissa kvanttiteoreetikkojen ja huippufutareiden salaliitto käyttää itsestään nimeä Pallon mentävä reikä.

    Tiedemiehet, toisin kuin poliitikot, harrastavat mielellään mustaa huumoria,



Saavatko huippupelaajat rahallista hyötyä sabotoidessaan joukkueensa peliä potkaisemalla pallon tahallaan vastustajan vartaloon, mahaan tai päähän tai jalkoihin?

    Tietojen mukaan he eivät saa ponnisteluistaan minkäänlaista korvausta.

    Kysymys on isommasta asiasta. Se pelaaja joka ensimmäisen kerran potkaisee pallon ihmisen läpi tätä vahingoittamatta ja todistaa näin uuden kvanttimekaanisen teorian, pääsee ikuisiksi ajoiksi historian lehdille. Sitäkin on arveltu, että valoisan reiän löytäjä saa samalla siemaista valon luomasta graalin maljasta ikuisuuden pyhää vettä.

    Olen hieman epävarma, pitääkö kvanttiteoreetikkojen ja huippufutaajien salaliittoon suhtautua ymmärryksellä vai pelolla. Se kuitenkin ärsyttää, että kvanttimekaniikan tutkijat pilaavat salaliitollaan monessa pelissä hyvälle mallille kehittyneen hyökkäyksen kohti vastustajan maalia. 



Kyösti Salovaara, 2024.

Nimettöminä pysyttelevät asiantuntijat epäilevät,
että Pallon mentävä reikä -salaliitolla
on hyvin kehittynyt laboratorio kuun pimeällä puolella.


torstai 18. huhtikuuta 2024

Ihmisen jälkiä

[aineessa ja hengessä]



Kyösti Salovaara, 2024.

Perjantai-iltapäivän ihmisvirtaa Madridin keskustassa.
Kovaan kiveen ei jää jalanjälkiä.



Yksi brexitin arvaamattomista seurauksista, Whelan tuumi, oli se, että se oli korottanut kohtuuttoman näkyvään asemaan muutaman iljettävän nilviäisen. No jaa. Kansa oli puhunut.

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.



Kun auton taustapeilistä katsoo taaksepäin, näkee yhä kauemmaksi karkaavan maantien, kunnes se ensimmäisessä mutkassa katoaa kokonaan näköpiiristä. Katoaako se lopullisesti, vai onko se, äskeinen näkymä, jotenkin palautettavissa?

    Aine ei kaiketi katoa koskaan, kunhan muuttaa muotoaan. Sama koskee energiaa. Tai ehkä ymmärsin oppimani väärin. Sitä paitsi aine ja energia taitavat olla toisiaan.

   Jälkiä jää fyysiseen todellisuuteen, universaaliin maisemaan. Koko ajan syntyy uusia, ja vanhoja katoaa tai jää uusien alle. Pompeijista on juuri löydetty fantastisen hyvin säilyneitä maalauksia 2000 vuoden takaa. Suomessa hirrestä ja laudasta rakennettu on moneen kertaan poltettu, lahonnut ja muuttunut biosfäärin mullaksi.

    Kirjoittelen näitä lauseita - jotka eivät ole uusia – granadalaisessa hotellissa, joka on ennen ollut katolinen luostari, joka aikoinaan rakennettiin muslimien pyhien rakennusten raunioille.

    Kietooko minut juuri nyt kaapuunsa luostarin kadonnut henki? Tai muslimivallan kulttuurin henkäys? Vai ovatko kaikki paikalliskulttuurin henkiset jäljet sotkettu niin moneen kertaan, että niitä, alkuperäisiä, ei saata tavoittaa vaikka kuinka kuulostelisi ja katselisi? Maalauksia ja tauluja voi kaivaa 2000 vanhasta maaperästä, mutta miten ja mistä kaivat kulttuurin jäljet?

    Välillä tuntuu, että jo 40 vuotta vanha kulttuuri on kadonnut modernin ihmisen mielestä, hänen tiedottomasta tietoisuudestaan.


Kyösti Salovaara, 2024.

Muraalikatu Fuengirolassa. 
Elämä talossa vai sen seinällä?


Rakennukset kertovat ajastaan – jotakin. Samoin viljellyt pellot, istutetut metsät. Mutta pääseekö rakennuksissa asuneiden ihmisten mieleen mitenkään? Vaikka tuijottaisi tuntikaupalla rakennusta seinineen, kattoineen ja ikkunoineen. Ja metsissä näet kaikenlaisia jälkiä, mutta tuskinpa niiden ihmisten jotka siellä kulkivat 400 vuotta sitten.

    Mutta onhan meillä kirjat, maalaukset, sävellykset!

    Nehän ovat ihmisen jälkiä, jotka pysyvät, niinkö?

    Kun ajaa Madridia kohti La Manchan tasaisen ylängön läpi, ei voi olla muistamatta Cervantesin Don Quijotea, joka palvelijansa kanssa ratsasti ja taisteli harhaisena tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan että Cervantesin pikareskiromaani (1605, 1615) oli ensimmäinen moderni romaani, oikeastaan ensimmäinen romaani. Kuinka laajan jäljen tuo kirjailija onkaan jättänyt? Mutta onko se vain yhden ihmisen jälki vai kokonaisen aikakauden ja laajan tasaisen maan jälki? Ja edelleen: kuinka monella tavalla Cervantesin ja Quijoten jäljet ovat sotkeentuneet ja tahraantuneet ja muuttuneet aikojen saatossa?

    Onko edes mahdollista ymmärtää mitä Cervantes kirjoittaa ja sanoo? Jalanjälki kosteassa hiekassa kertoo, että tästä kulki ihminen, mutta yhtään enempää et hänen jalanjäljestään saa irti. Kenties voit jäljen koosta päätellä ohi kävelleen ihmisen pituuden ja painon, mutta hänen mielensä syövereihin et pääse.

    Kun katsot ihmisen jälkiä, ne katsovat sinuun. Kummalla on enemmän kerrottavaa?



Kyösti Salovaara, 2024.

Isabella Quintanillan (1938-2017) arkirealismia
Thyssen-Bornemiszan museossa Madridissa.



Näinä päivinä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä impressionistien taidenäyttelystä Pariisissa, joskaan näytteille asettaneita taiteilijoita ei tuolloin vielä kutsuttu impressionisteiksi.

    150 vuotta on lyhyt aika Pompeijista löydettyjen maalausten rinnalla, mutta se on pitkä aika ihmisyksilön kokemusmaailmassa. Pidempi kuin mitä osaamme ajatella.

    On ihmeellistä, että impressionistien maalaukset vetoavat yhä katsojaan, kaikista uusista tuulista ja suuntauksista huolimatta. Niissä on jokin sellainen ihmisen jälki, joka ei ole tyystin kadonnut ja jonka tänäänkin ymmärtää tai paremminkin tuntee sielussaan maalausta katsellessa. Ihmisen jäljissä on samaa ja vierasta. Niissä jotka näemme.

    Mutta entä ne jäljet joihin emme saa minkäänlaista kosketusta? Onko niitä itse asiassa enemmän kuin konkreettisia seiniä, kattoja, piippuja tai museon seinälle ripustettuja maalauksia?

    Media käy joka päivä kiihkeää debattia nykyisen politiikan, nykyisen hallituksen, nykyisen opposition toimista ja tekemättä jättämisistä. Kaikesta päätellen poliittisen olemisen maaperä on täynnä jälkiä, joita media nuuskii kuin jahdista raivostunut ajokoira.

    Mutta miten yhteiskunnallisen prosessin jäljet näkyvät kymmenien ja satojen vuosien päästä? Muistaako joku vuonna 4000 mitä brexit tarkoitti? Sitä vastoin vuoden 4000 ihminen saattaa yhtä ihailla Pompeijista vuonna 2024 kaivettuja maalauksia ja Pariisissa vuonna 1874 esiteltyä ensimmäisten ”impressionistien” tunnelmoivaa taidetta.

    Olisi kuitenkin naiivia sanoa etteikö brexitistä, esimerkiksi, jäisi jälkiä. Tietysti siitä jää, mutta ne jäljet sotkeutuvat niin moniin muihin tulevien aikojen poliittisiin jälkiin ettei kukaan voi täysin varmasti sanoa, onko tämä tai tuo brexitin vai jonkin muun poliittisen hölmöilyn jälki.



Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madrid on tehnyt maalin Gironaa vastaan.
Punavalkoisen ihmisjäljen kiihkeää tunnelmaa Civitas Metropolitanolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Hävittäjiä kylmän sodan vuosilta. Sodan vai rauhan jälkiä?
Museo del Aire y del Espacio, Madrid. 


Nykyään ei kannata puhua ihmisen jäljistä mainitsematta tiedon digitaalista valtakuntaa, virtuaalista universumia, jossa on kaikki ihmisen tietämät jäljet ja vielä enemmänkin.

    Mutta nuo jäljet ovat vertauskuvallisia, konkreettisia tulkittuina ja koodi avattuna.

     Pompeijistä voi kaivaa yhä uusia maalauksia 2000 vuotta Pompeijin tuhon jälkeen. Onko vuonna 4000 mahdollista kaivaa vuoden 2024 ihmisen jäljet jostakin ”tietokannasta”,  jostakin ”virtuaalikirjastosta”, jostakin holvista mihin kaikki on talletettu?

    Ehkä on, kenties ei.

    Ruotsissa hakkerit hävittivät äskettäin tärkeitä, joka päivä käytössä olevia ja tarvittavia tietoja. Se oli kylliksi dramaattista, mutta paljon dramaattisempaa oli, että myös tietojen varmuuskopiot oli tuhottu, niin että joissakin tapauksissa vuoden 2016 jälkeinen tietotodellisuus on menetetty täysin.

    Eikä Ruotsissa tietojen etsimisessä auta lapio, lamppu eikä kaivinkone.

    Espanjalainen El País kertoi muutama päivä sitten yhtä raflaavan esimerkin ihmisen jälkien häivyttämisestä. Barcelonassa on hyvin suosittu turistikohde Park Güell, jonne pääsee bussilla 116. 

    Ei pääse enää, ainakaan virtuaalitodellisuuden perusteella.

    Kaupungin johto on suoraan tai välillisesti ”häivyttänyt” Googlen kartoista ja kyselyistä bussin 116 reitin. Turistien aiheuttama ärtymys on poistettu ”väärentämällä” digikartat ja poistamalla vastaukset siitä kuinka turisti pääsee Park Güelliin. Ehkä koko puisto katoaa yhtäkkiä kartoilta. Mutta voiko myös Barcelonan hävittää kartoista ja kirjoista?


Onko ihminen vastuussa jäljistään?

    Hyvä huono kysymys.

    Parempi kuuluu: ovatko jäljet vastuussa ihmisistä?



Kyösti Salovaara, 2024.

Hetki La Manchassa - Quijote ratsastaa yhä Sancho Panzan kanssa.


torstai 11. huhtikuuta 2024

Räpätin

[meteliä todellisuutemme kammareissa]



Kyösti Salovaara, 2018.

Kotkansaaren piiput kertovat teollistumisen historiasta.
Norjalainen Hans Gutzeit rakensi tälle paikalle
 ensimmäisen sahan vuonna 1873.



Kohdetta voi valaista, mutta on ihan eri juttu odottaa sen loistavan.

...

Kukaan ei voi selitellä itseään olemattomaksi.

Lamb sytytti savukkeen: ”Mihin jäinkään? Ai niin. Kuten tiedätte, minä vaalin poliittista korrektiutta, mutta se, joka väitti, että me olemme kaikki tasaveroisia, ansaitsee saada köniin.”

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.



  

Henkilökohtaisen ajanlaskuni alkuvuosina 1950-luvulla meillä pojilla oli tapana muutaman kerran kesässä ”rakentaa” räpätin.

    Se tehtiin tukevasta pahvinpalasesta ja kiinnitettiin pyykkipojalla polkupyörän takahaarukkaan niin että pahvinpalanen räpätti pinnojen välissä, kun pyörällä ajoi ”sataa ja kymmentä”.

    Räpätin jäljitteli todellisuutta, moottoripyörän ääntä.

    Kun Kotkassa ajettiin speedway-kilpailuja läheisellä hiekkakentällä, nykyisen Arto Tolsa areenan vieressä, me pikkupojat ajoimme räpätinpyörillä päiväkausia hiekkapihallamme ja jäljittelimme sitä, kuinka speedwayajaja kurvissa kääntää etupyörän kääntösuunnalle vastakkaiseen suuntaan.

    Todellisuuden jäljitteleminen onnistui hienosti, vain speedwaypyörille ominainen haju puuttui. 



Onkohan niin, että elämä esittäytyy aina kahdessa roolissa. Se on yhtäällä itse elämä ja toisaalla elämän jäljittely.

    Taidemaalarit, kirjailijat ja muusikotkin (ehkä) ovat jäljittelijöitä. Mutta myös media kaikkineen jäljittelee elämän aitoa sisältöä. Ei sanomalehden uutinen ole se mitä tapahtui, vaan kertomus siitä miltä tapahtuma näytti ja miltä se tapahtuman kokijoista tuntui.

    Sekin kannattaa huomata, että myös humanistiset tieteet jäljittelevät todellisuutta. Kertovat tosia tarinoita, joita kannattaa uskoa, mutta joita on syytä myös epäillä.

   Räpättimiä siis tarvitaan.


Ihmisillä, meillä kaikilla, on taipumus ajatella, että todellisuus on selvästi näkyviä pointteja, kohokohtia joiden välissä ei oikeastaan ole mitään. Kukkuloiden väliin jäävä maisema ei ole vihreä vaan harmaa, olemukseltaan olematon.

    Koulukirjoissa historia esitettiin merkittävien tapahtumien stokastisena kertomuksena, joiden toteuttamiseen osallistui merkittäviä ihmisiä, jotka olivat muita pitempiä ja viisaampia tai joissakin tapauksessa vajaasti kasvaneita hulluja.

    Historia on jännittävää, koska siinä hypätään draamasta toiseen, kliimaksista kolmanteen. Hidasta historiaa ei lue pirukaan tai ehkä hän piruuttaan.

    ”Historia on edennyt niin kuin on edennyt”, sanoi Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen (2015). Hän jatkoi: ”Ja toteutunut tietyllä tavalla määrätystä syystä, olkoon, että kyse olisi useiden tekijöiden summasta, niiden yhteisvaikutuksesta.”

    Mutta tärkeintä on oivaltaa historiantutkimuksen rajat ja mahdollisuudet. Ylikangas muistuttaa: ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa (niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän). On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi eikä niin muodoin milloinkaan täydellä varmuudella (luonnontieteellisellä varmuudella) tiedetä, onko totuus saavutettu vai ei. Tulkinnat ja totuus ovat kaksi eri asiaa.”  

    Kun kirjoitettua historiaa lukee, pitää ajatella, että tutkijat yrittävät löytää ehdottomasti tosia yksityiskohtia mutta eivät välttämättä pysty kertomaan miten ne muodostavat ”koko totuuden”.  



Jokainen meistä on koulussa oppinut teollisen vallankumouksen syntymisen käännekohdat. 

    Teollinen vallankumous: James Watt rakensi höyrykoneen ja James Hargreaves patentoi kehruukoneen 1776; höyrykone otettiin käyttöön raudan valmistamisessa 1790; 1811 ensimmäinen pikapainokone; 1814 ensimmäiset kaasulyhdyt Lontoossa; 1825 ensimmäinen höyryveturi; 1833 sähkölennätin; 1830-35 ensimmäiset jyrsinkoneet … 1880 ensimmäinen sähköraitiotie… 1893 dieselmoottori… jne. 

    Teollinen vallankumous ei tietenkään syntynyt tyhjästä. Se vaan syntyi.

    Cambridgen yliopistossa kirjoitetaan nyt teollistumisen historian kertomusta uusiksi, kertoi El País -lehti viime perjantaina (5.4.2024). Taloushistorian laaja tutkimus on kerännyt tietoja miljoonista dokumenteista - kirkonkirjoista, väestölaskennasta, testamenteista, kauppakirjoista jne. -  ja täydentää niiden perusteella nyt teollista vallankumousta kertomalla, että teollistuminen kehittyi Englannissa noin sata vuotta aikaisemmin, alkaen 1600-luvun lopulta. Toisin sanoen ennen koneiden tuoman työn vallankumouksellista muutosta, oli jo tapahtunut tavaroiden valmistamista ja tällaisissa töissä oli enemmän ihmisiä kuin maataloudessa.

    Teollisuusyhteiskunta kehittyikin näin ollen vähitellen, ei yhtenä yönä eikä muutamassa vuodessa.

    Ylikangasta mukaillen: teollisuuden historiankuva on saanut lisää tulkintoja, jotka edesauttavat tietämyksen lähestymistä ”totuutta” kohden.

   Räpätin räpättää, pitää ääntä ja jäljittelee todellista elämää.



Elämällä on kaksi olemusta: elämä itsessään ja sen jäljittely.

   Katselen tänään suurta merta.

   Niin kuin toisetkin.

   Yritän ymmärtää mitä näen.

   Niin kuin toisetkin.

   Kysyn niin kuin toisetkin: Voiko elämän elää jäljittelemättä sitä?

       

Kyösti Salovaara, 2024.

torstai 4. huhtikuuta 2024

Totuus on totuus

[eikä pala tulessakaan]


Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.



Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta… Tieto on siis jotain sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen… On hyvä uskoa siihen, mikä on totta, ja välttää uskomasta siihen, mikä on epätotta… Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin. Gaudeamus, 2022.


Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

- Kafka


Ehdottomuuden ja itsekorostuksen juhlat jatkuvat edelleen. Matti Kuusela oli avautunut valheistaan juuri ilmestyneissä muistelmissaan. Aamulehdessä pelästyttiin ja 551 Kuuselan juttua poistettiin verkosta. Journalistit osoittelivat kiimaisina itseään: Minä en ikinä valehtelisi, valehtelu on nimittäin väärin! Harva oli tutustunut laajemmin Kuuselan tuotantoon, mutta kaikki tuomitsivat sen, koska roviot lämmittävät, jos tulessa on kollega ja roihun saa rajummaksi oman oikeamielisyyden bensalla.

- Jyrki Lehtola: Kun maailma järkkyi. Ilta-Sanomat, 29.3.2024.


  

Kaavailin ottavani kevyesti tämän viikon pakinassani journalistien järkytyksen.

     Aamulehdestä eläköitynyt tamperelainen toimittaja Matti Kuusela ”paljasti” muistelmissaan, että yhdisteli feature-jutuissaan - joista hänet on palkittu - faktaa ja fiktiota. Sen jälkeen totiset toimittajat huusivat ympäri Suomea yhdessä äänin: Ei saa valehdella! 

   Koska en ole lukenut Kuuselan juttuja, en osaa sanoa miltä väritetty fakta tuntuu. Jyrki Lehtola tunnusti kolumnissaan, että ei juuri miltään, paitsi siltä, että ”laiskan” toimittajan ”minätarinoinnista seurasi viikko Journalistien itsesääliä, syyttelyä ja totisuudestaan ylpeää omahyväisyyttä”.

    Vanhan sanonnan mukaan, vain hupsu katsoo sormea joka osoittaa kuuta. Kuuselan ”itsepaljastuksia” seuranneen keskustelun jälkeen saattaa olla viisasta katsoa nimenomaan sormea: journalistien kiivastumista. 

    Ehkä tähän pitää sitten suhtautua vakavasti, totisesti, moraalisesti.



Vähän pelästyttää suomalaisen median vaatima absoluuttisen totuuden kehäpäätelmä: että koska kaiken median julkaiseman pitää olla totuus, niin kaikki on totuus. Totuus ei pala tulessakaan. Tuo kuulostaa Platonin ajatukselta. Totuus on olemassa meistä ihmisistä riippumatta, siitä riipppumatta mitä me todellisuudesta ajattelemme.

    Mutta journalistit ovat ihmisiä.

    On kai hyväksytty ”tosiasia” ettei yksikään ihminen voi tietää koko totuutta. Faktoja sitä vastoin tiedetään.

    Kävellessäni muutama vuosi sitten Avignonissa Paavien palatsin sisäpihalla pysähdyin senegalilaisen Ndary Lon taideteoksen tykö. Kysyin pitkäjalkaisilta, käveleviltä miehiltä, mikä heidän matkansa tarkoituksena on. Yksi heistä, en muista kuka, vastasi, että he kävelevät menneisyydestä tulevaisuuteen. ”Ja kävellessä pysyy laihana”, toinen lisäsi. Naurahdin, niinpä niin, varsinkin siellä missä sapuskasta on puutetta, pysyy laihana.

    Vitsit vitsinä ja faktat faktoina – onko esimerkiksi Helsingin Sanomat faktoja vai totuus? Entä Yle?


Kyösti Salovaara, 2017.

Kohopainokone vuodelta 1883.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.



Maailma on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi.

    Tätä on vaikea hyväksyä.

    Marx ja Engels kiteyttivät yhteiskunnallisen prosessin jotenkin näin: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. 

    Tuossa on havahtumisen paikka. Ei ole olemassa mitään yhtä tahtoa, ei ole yhden tahdon luomaa yhteiskuntaa. Mutta sekin kannattaa muistaa, että maapallon biologinen ja geofyysinen todellisuus on myös prosessi, joka muuttuu koko ajan, ja että sekin on ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. 

    Maapallon ja maailman ajanlaskussa ihmisyksilön tajunta kestää vain hetken, mutta koska yksilöllä ei ole muuta kuin yksi elämä, hän, meistä jokainen, yrittää nähdä maailman yhtenä totuutena, kuin kirjaan tai sanomalehteen kirjoitettuna johdonmukaisena tarinana. Joten ihmisen kertoman ja kirjoittaman tarinan pitää olla looginen ja moraalisesti arvokas, vaikka maailma ei olisikaan looginen eikä siitä löytyisi objektiivista, moraalista tavoitetta, arvoa. 

    Kun totuutta jahtaava toimittaja kirjoittaa lehteen maailmasta, ihmisestä ja luonnosta, hän valitsee sellaisia tietämiään faktoja, joista syntyy hänen mielestään looginen ja moraalisesti arvokas selitys ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoittajat pyrkivät esittämään loogista esitystä rikkovia ristiriitaisia faktoja, koska niiden esittäminen saisi hänen juttunsa tuntumaan huonosti ajatellulta, epäilyttävältä, melkein fiktiolta.

    Ironista kuitenkin on, että kun valitsemme maailmaa kuvaavia faktoja juttuihimme, luomme väistämättä hieman fiktiivisen ”kertomuksen” maailman tilasta. Usein se ilmentää toiveunia tai painajaisia. 


Kyösti Salovaara, 2017.

Telkkari vuodelta 1955.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.




Tietämisen ja tahtomisen ristiriitaa on vaikea hyväksyä. 

    Metsien suojelija tietää, miten puut kasvavat ja miten niitä kaadetaan. Hän tietää että puusta saadaan sellua, sellusta syntyy paperia ja paperille painetaan sanomalehtiä. Ja että eilispäivän sanomalehteen kääritään kukkakaupasta ostetut ruusut.

    Metsien suojelija tahtoo ettei puita kaadeta, ettei niistä tehdä sellua eikä sellusta paperia. Eikä ruusujakaan pidä ostaa. Hän sulkee mielestään yhteiskunnan tarpeet pois, koska asettaa puiden kuvitellut tarpeet etusijalle. Jos metsän suojelija ottaisi lukuun kaiken mihin kaadettu puu vaikuttaa, hänen tahtonsa romuttuisi ja hänen pitäisi myöntää ettei metsistä ja yhteiskunnasta ole olemassa yhtä loogista totuutta, sellaista joka mahdollistaisi täydellisen luonnon ja täydellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan olemassaolon. Molempien pitää tinkiä, mutta se mitä syntyy ei ole sitä mitä metsien suojelija haluaa.

    Kasvitieteilijä ja luontotoimittaja, yksi Ylen Luonto-illan alkuperäisistä raatilaisista, Seppo Vuokko on viime aikoina monissa kirjoituksissaan muistuttanut, että luonto muuttuu jatkuvasti; että ei ole olemassa mitään tietyn hetken staattista luontoa johon maailma voitaisiin palauttaa, ikään kuin täydellisenä valokuvana joka ei muutu koskaan.

    ”Ajatus luonnon ennallistamisesta on absurdi”, Vuokko kirjoitti Kanava-lehdessä (6/2023). ”Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä?”

    Ylisummaan ”luonto” on jääkauden jälkeen tullut karummaksi. Voisiko sanoa, että köyhemmäksi? Vaikka sitä sanaa Vuokko ei käytä. 

    Tietysti ihminen on tempuillaan muuttanut luontoa ja sen kasvi- ja eläinlajistojen mahdollisuuksia kukoistaa, mutta ihminen ei ole perunut darwinismia eikä evoluutiota. Mutta koska ihmisen ajantaju – yhden ihmisen hetki maailman aikajanalla – on ristiriidassa maapallon ”ajantajun” kanssa, ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutosta.

    Luonto muuttuu hitaasti. ”Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet?” Vuokko kysyi Kanavassa. ”Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan?”

    On faktoja ja faktoja, mutta mikä on kokonaisuuden ”totuus”? Ja voiko tuota totuutta, esimerkiksi luontoon liitettynä, irrottaa eri aikakausista ja maapallon kehityksen eri vaiheista?

    Luonto muuttuu omien lakiensa mukaisesti, Vuokko sanoo. ”Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys?”

    ”Elollista luontoa ei voi ennallistaa”, Vuokko toteaa uskottavasti.

    Jos niin on, niin luonnolla ja ihmisellä on käsissään vain tulevaisuuksia. Ja niihin liittyviä ”totuuksia”, joita kukaan meistä ei voi tietää.



Meni vakavaksi.

    Avignonissa Paavien palatsin käytävällä senegalilaisen Bamassi Traoren Puhvelia naurattaa, koska se on luotu menneisyyden ja nykyisyyden liittymäpintaan kuvaamaan menneisyyden muuttumista nykyisyydeksi. Ehkä takaperoisesti. Mutta Traoren moderni puhveliveistos todistaa myös sen mistä Seppo Vuokko kirjoittaa: luontoa ei voi ennallistaa nykyhetkestä menneisyyteen.

    Lisään tähän: ei edes ihmisten yhteiskuntaa voi ennallistaa! Kulttuurista puhumattakaan!

    Kun luet lehtiä ja katsot ohjelmia eri kokoisilta ruuduilta, muista ettei kukaan tiedä mitä totuus on. Ja suhtaudu lukemaasi sen verran kriittisesti, että huomaat kuinka kirjoittajat ja  todellisuutta selittävät toimittajat valitsevat tosiasioita kertoakseen totuuden johon he uskovat, mutta jota he eivät voi tietää. 

    Pitäisikö rentoutua? Jos ei tänään, huomenna kuitenkin?



Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.

     


torstai 28. maaliskuuta 2024

Pääsiäisen aikaan

[mieleen johtuvaa]


Kyösti Salovaara, 2016.

"Huone jossa sataa aina" -
Madridilaisen Juan Muñozin taideteos Barcelonassa. 



Kun Jeesus oli Betaniassa spitaalia sairastaneen Simonin talossa, tuli hänen luokseen nainen, jolla oli alabasteripullossa hyvin kallista tuoksuöljyä. Jeesuksen aterioidessa nainen vuodatti öljyn hänen päähänsä. Mutta kun opetuslapset näkivät sen, he sanoivat paheksuen: ”Millaista haaskausta! Olisihan sen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.”

    Jeesus huomasi tämän ja sanoi heille: ”Miksi pahoitatte naisen mielen? Hän teki minulle hyvän työn. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”

- Evankeliumi Matteuksen mukaan, Raamatun suomennos 1992.


Jeesuksen vielä puhuessa sinne tuli joukko miehiä, ja heidän oppaanaan oli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?”

- Evankeliumi Luukkaan mukaan, Raamatun suomennos 1992. 


  

Pyhä viikko, piinaviikko, hiljainen viikko, kärsimysviikko - kevään taitteeseen asettunut hengen ja aineen juhla. 

    Herättää monenlaisia ajatuksia. Uskoitpa Raamatun tarinaan kirjaimellisesti tai viittauksenomaisesti. Oliko Jeesus ”sosiaalityöntekijä”, ”vallankumouksellinen” vai pelkästään suosiota keräävä ”poppari”? ”Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole”, Jeesus sanoi omahyväisesti niin kuin kuka tahansa suosiostaan humaltunut. 

    Benalmadenassa, Malagassa syntynyt näyttelijä, teatteri- ja kulttuuripersoona Antonio Banderas sanoi pari päivää sitten Málagassa: ”Pyhä viikko on elämän metafora, joskus se tarkoittaa kyyneleitä, toisinaan iloa.”

    Espanjassa ”Pyhää viikkoa” vietetään iloitsemalla, paitsi jos yllättävä sade pilaa kulkueen kaupungin läpi. Suomessa itku piilotetaan vakavan naamion taakse.

    Viime lauantaina kävelin Tehtaankadulla Helsingissä Italian suurlähetystön ohi. Kauniin talon edessä liehui sekä Italian että EU:n lippu. Jälleen kerran ihmettelin miksi Suomessa ei juurikaan näe liputettavan EU:lle, toisin kuin muualla Euroopassa. Onko meillä suomalaisille pakonomainen tarve piilottaa kaikki hyvät asiat naamion taakse? Niin jää tilaa kaivella huonoja asioita aamusta iltaan.



Juontuvatko vakoiluromaanit Raamatusta?

    Tarina kiehtoo meitä.

    Frederick P. Hitz sanoi kirjassaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2005), että vakoilun maailmassa vakoilija on samaan aikaan yhdelle maalle sankari ja toiselle roisto. Tämäkö vakoilutarinoissa kiehtoo: ihmisen kaksinaisuus, hyvän ja pahan kamppailu samassa ruumiissa?

     Hitz kirjoitti, että vakoilutarinat ovat loputtoman kiehtovia, koska niissä käsitellään ihmisen raadollisinta ja oleellisinta sisintä. Vakoilun arvoitus on kiehtonut Hitzin mukaan ihmisiä siitä pitäen kun Juudas petti Jeesuksen suudelmallaan. Miksi hän petti? Rahasta? Kateellisuuttaan? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Mikä petoksessa oikein kiinnostaa ja kiehtoo? Mitä meidän olemuksessamme petokseen sisältyy? Miten joku saa Juudaksen toimimaan oman asiansa puolesta?

    Kysymyksiä joihin voi etsiä vastauksia monelta suunnalta. Lukemalla kirjoja, katsomalla itseään peilistä, kuuntelemalla ihmiskunnan sekavaa puhetta, menemällä kirkkoon tai taidenäyttelyyn tai popkonserttiin tai…

    … miettimällä nyt pääsiäisen alla miksi vakavat journalistit Helsingissä näyttävät menettävän hermonsa, kun tamperelainen toimittaja näyttää pettäneen heidän luottamuksensa siihen, että arkipäivän journalismi olisi pelkästään totuuden häikäisemää eikä lainkaan piilotettujen naamioiden leikkiä. 



Kyösti Salovaara, 2023.

Hengen huone jossa...?



Kirjoista löytää hienoja tarinoita.

   Hyvässä tarinassa on jännitystä, huumoria, ironiaa ja sarkasmeja, inhimillinen kosketus ja sen lisäksi jokin ”opetus”. Oikein hyvässä tarinassa on sellainen opetus, jonka merkityksen aistii, mutta jota ei välttämättä täysin ymmärrä.

    Flitcraftin tapaus on tällainen tarina.

    Sanfransiscolainen yksityisetsivä Sam Spade kertoo Flitcraftin tarinan Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanissa Maltan haukka (1930). Fliftcraft oli kunnollinen perheenisä ja menestyvä kiinteistövälittäjä. Ei hänellä eikä hänen perheellään ollut elämässään mitään ongelmia. Eräänä päivänä Flitcraft hävisi jälkiä jättämättä. Hänen perheensä ei enää koskaan tavannut häntä. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtui.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Sam Spade törmäsi Flitcraftiin aivan toisaalla. Miehellä oli taas menestyvä toimi, uusi koti ja vaimo lapsineen.

    Flitcraft kertoi Spadelle, että tuona päivänä jolloin hänen elämänsä muuttui, hän käveli rakenteilla olevan talon ohitse ja yhtäkkiä kymmenennestä kerroksesta irronnut palkki putosi jalkakäytävälle aivan Flitcraftin viereen. Häneen ei osunut, vaikka poskeen tuli pieni naarmu sirpaleesta. Fliftcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa.” (Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.)

    Niiltä jaloin Flitcraft jätti kaiken taakseen. Hän ei murehtinut perhettään, koska perheen toimeentulo oli turvattua lopuksi elämää.

    Tarinan ironia on tietysti siinä, että elämän sattumanvaraisuudesta järkyttynyt Flitcraft teki elämäänsä täydellisen muutoksen yhdessä paikassa, mutta palasi sitten täysin samanlaiseen elämään toisaalla uusien ihmisten kanssa. 

    ”Hän mukautui palkkien putoilemiseen”, Hammettin Spade tunnistaa ironian, ”ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”

   Ja opetus on että..?



Hiljaisen viikon tiistaina uutisissa kerrottiin järkyttävästä onnettomuudesta Baltimoressa, missä suuri rahtilaiva törmäsi yli kahden kilometrin pituiseen siltaan ja aiheutti sen, että silta romahti täysin 750 metrin matkalta. Tätä kirjoittaessani kuolonuhrien lukumäärä on vielä selviämättä. Hiljainen viikko muuttui monen kohdalla kärsimysviikoksi.

    Mutta minä muistin heti uutisen luettuani, että Francis Scott Key -silta liittyy kahteen amerikkalaiseen kirjailijaan. Silta sai nimensä kunnianosoituksena Yhdysvaltain kansallislaulun sanoittajalle Francis Scott Keylle (1779-1843), joka oli ammatiltaan asianajaja ja sen ohessa harrastelijarunoilija. Key seurasi läheltä Baltimoressa vuonna 1812 kuinka englantilainen laivasto yritti tuhota nuoren Yhdysvaltain rannikkolinnoituksen Fort McHenryn. Kokemuksesta syntyi viikon sisällä runo Defence of M’Henry, joka sitten kasvoi kansallislauluksi The Star-Bangled Banner.

    Historian juoksua kelpaa jäljittää.

    Tuleva amerikkalainen huippukirjailija, kadotetun sukupolven tulkki ja yksityiselämässään romahtanut Francis Scott Key Fitzgerald (1896-1940) sai etunimensä tuon kaukaisen serkkunsa, Tähtilipun sanoittajan mukaan. Kirjailijan äiti halusi, että pojasta tulee serkkunsa tavoin merkittävä ihminen.

    F. Scott Fitzgeraldista tuli merkittävä kirjailija. 

    Fitzgerald viimeisteli romaaninsa Kultahattu (The Great Gatsby) Roomassa, Pariisissa ja Ranskan Rivieralla. Se ilmestyi keväällä 1925. Saman vuoden syksyllä T.S. Eliot kutsui Fitzgeraldin Gatsbyä merkittävimmäksi askeleeksi minkä Yhdysvaltain kirjallisuus otti Henry Jamesin jälkeen.

    Mutta kun jotkut selviävät palkkien putoilusta toiset eivät. 

    ”Sitten olin monta vuotta juovuksissa, ja sitten minä kuolin”, Fitzgerald kirjoitti muistivihkoonsa.

    Elämä petti kuvaajansa tai Fitzgerald petti elämänsä. Kukapa tietää mikä on syy ja mikä seuraus. Pääsiäisviikolla - kärsimyksen, piinan, ilon ja myös sovituksen viikolla - on melkein pakko päättää pakina lainaamalla Fitzgeraldin romaanin The Great Gatsby viimeisiä lauseita, koska niissä piilee opetus, jonka aistii syvästi vaikka ei aivan ymmärtäisikään:

    ”Gatsby oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhän.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi … Ja jonakin kauniina aamuna …

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka lakkaamatta ajautuvat takaisin menneisyyteen.” (Kultahattu. Suom. X ja Marja Niiniluoto? Otava 1959, 1974.)

     


Kyösti Salovaara, 2026.

Euroopan huone, 
jonka suomalaiset haluavat piilottaa?