torstai 14. marraskuuta 2024

Muurin takana

[on toinen maa]


Kyösti Salovaara, 2022.

Kappale Berliinin muuria, nyt viaton ja vaaraton.
Mutta onko historia vaarallista?



Maailmankaikkeuden reunaehto on se ettei maailmankaikkeudella ole reunaa. Maailmankaikkeus on suljettu järjestelmä, joka ei ole vuorovaikutuksessa minkään ulkopuolisen kanssa. Siksi sitä ei voi luoda eikä tuhota. Se on yksinkertaisesti vain olemassa.

- Stephen W. Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia.


Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine.

- Henry James esipuheessa romaaniinsa Naisen muotokuva.


Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.



Maailmankaikkeus saattaa olla reunaton ja silti äärellinen, mutta ihminen ei ole, paitsi siinä katsannossa, että mielikuvituksella ei periaatteessa ole mitään rajaa eikä reunaa.

    Ihminen rakentaa fyysisiä ja henkisiä muureja. Ne pystytetään suojaksi ja turvaksi. Mutta samalla kun muuri suojelee, se myös erottaa ihmisen ja yhteisön muusta maailmasta. Kun muuri erottaa, se ehkäisee mielen avartumisen, kaupankäynnin edistymisen, yhteistyön syventymisen.

    Viime viikonvaihteessa Berliinissä juhlittiin Berliinin muurin murtumista marraskuussa 35 vuotta sitten. Länsimaissa olisi kannattanut juhlia laajemminkin, koska vuonna 1961 rakennetun muurin murtuminen johti kylmän sodan loppumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen ja globaalin kaupan ja kulttuurin kukoistukseen.

    Vai johtiko? Ainakin näin ajateltiin, meillä ja muualla. Kiistämätöntä on, että Suomikin vapautui kahleista, konkreettisista ensin ja henkisistä vähitellen.

    Berliinin muuri oli 155 km pitkä. Se tarkoituksena oli estää sosialistisen Itä-Saksan (DDR) kansalaisia muuttamista läntiseen, demokraattiseen Saksaan. DDR:ssä toki perusteltiin, että muurin tarkoituksena oli turvata itäinen Saksa läntisen fasismin maahantulolta.

    Muuri oli sekä ainetta että henkeä.



Kiinan muuri oli virallisesti 9000 km pituinen mutta käytännössä kai paljon pidempi. Tarkoituksena oli estää pohjoisesta tulevien valloittajien aikeet. Kuinka paljon kysymyksessä oli myös henkisen valtakunnan turvaaminen, sitä en tiedä.

    Keskiajalla kaupunkeja ympäröivät melkein aina muurit, jotka suojasivat kaupunkilaisia. Estivätkö muurit kaupunkilaisia kulkemasta niiden ulkopuolella? Oliko muurin ympäröimä kotiraitti koko maailma?

    Entä sitten uskontojen ja kirkkojen asema – olivatko nekin eräänlaisia muureja yksilön ja toisen maan, toisenlaisen maailman välillä? Uskonnot sekä rauhoittivat ihmisen mieltä että asettivat mielenmaisemalle sallitut rajat. Mielikuvitus on rajaton, mutta kirkko loi kuitenkin sille selkeät reunat.

    Myös tänään rakennetaan konkreettisia muureja, vaikka ne ovat enemmän symbolisia ja mielen sisäisiä esteitä kuin muurin ylittämistä kävellen tai hyppien estäviä.



Satatuhatta ihmistä osallistui 35 vuotta sitten Berliinissä muurin murtamiseen. Kuitenkin, niin kuin eräs tutkijat sanoo, miljoonat itäsaksalaiset pysyttelivät kotonaan katsellen verhojen rakosista, mitä ulkona tapahtuu.

    Tänään Saksassa politiikka kipuilee maan itäisellä reunalla verhojen välistä kylmän sodan loppua katselleiden kansalaisten ja heidän jälkeläistensä kiistäessä ”sovitun” demokraattisen kehityksen.

    Ovatko he väärässä? Rakentavatko he uudenlaista muuria nykyajan ja menneisyyden väliin uskotellen, että elämän voi tuupata takaisin menneisyyteen?

    Samalla kun henkisiä muureja rakennetaan urakalla yksilöiden ja ryhmien väliin – eikä niitä todellakaan ole tarkoitettu purettavaksi eikä niihin jätetä portteja läpikulkea toisenlaiseen todellisuuteen – objektiivinen menneisyys näyttää katoavan ja muuttuvan nykyhetken tunnevihan leimaamaksi taistelutantereeksi.

    Historian sormeilu ja säätäminen alkaa olla jokapäiväistä mediapuuhailua ja poliittista veivaamista. Ja mitä enemmän historiaa suodatetaan tarkoituksenmukaisesti, sitä vähemmän siitä tunnutaan tiedettävän. Sekä menneisyys että tulevaisuus alkavat näyttää samalta sumulta.

    Jos et tiedä mistä tulet, kuinka voit osata perille?


Kyösti Salovaara, 2024.



Ihmiset tietävät historiasta ylisummaan hyvin vähän. Minäkin tiedän aika vähän. Luuloja on sitäkin enemmän.

    En tiedä esimerkiksi Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriosta juuri mitään. Mutta vaikka olen kuunnellut Händelin musiikkia vain vähän, mieleeni ei tulisi suurin surminkaan ryhtyä sensuroimaan sen esittämistä missään ja keneltäkään. Pelkkä ajatus kieltää Händelin musiikin esittäminen kirkkonummelaisessa koulussa on järjetön, jopa oksettavan sivistymätön. Eihän 1700-luvulla sanoitettu ja sävelletty musiikki voi todellakaan pilata kenenkään elämää vuonna 2024, ei yhdenkään aikuisen eikä lapsen eikä kenenkään siltä väliltä.

    Mutta koska menneiden aikojen kulttuuria - kirjoja, näytelmiä, musiikkia - halutaan sensuroida ja lukemista ja esittämistä rajoittaa, tällä täytyy olla jokin rationaalinen tarkoitus. Kysymys ei ole sattumasta.

    Niinpä tulee mieleen, että näilläkin muureilla (kielletyillä kirjoilla, sensuroidulla musiikilla) on samanlainen tarkoitus kuin Berliinin muurilla oli DDR:ssä. Sillä yritettiin estää kansalaisia poistumasta kotipesästä toisenlaisiin maihin ja toisaalta sillä haluttiin estää vieraiden vaikutusten saapuminen kotiseudulle.

    Jokainen muuri eristää yksilön kahteen suuntaan – in ja out.



Koska ihmiset tietävät niin vähän historiasta, he kuvittelevat kaikenlaista. Jokainen tapahtuma liittyy vain ja ainoastaan nykyhetken tajuntaan eikä tapahtumaa osata nähdä perspektiivin osana. Tai häijymmin sanoen: kun historiallinen yhteys katkaistaan, oma narsistinen nyt-käsitys muuttuu ainoaksi oikeaksi ja ehdottomaksi ”totuudeksi”. Narsistinen nykyhetki on aina mustaa ja valkoista.

    Espanjan itärannikolla koettiin äskettäin valtavia sateita ja niiden aiheuttamia tulvia. Tragedian suuruutta on vaikea käsittää eikä sitä voi vähätellä mitenkään. Luonnon yllättävä purkaus näytti raamatulliselta kostolta. Luulisi ettei ihmisen tarvitse nykyään kuolla rankkasateen takia.

    Mutta kun monet suomalaiset, niin kuin eräs näyttelijä syntymäpäivähaastattelussa Hesarissa, kiroavat poliittisen järjestelmän kyvyttömyyttä ja tahdon puutetta estää Valencian tulvatragedian kaltaiset sateet, he ilmaisevat mittavan tietämättömyytensä yhtäältä historiasta ja toisaalta esimerkiksi Espanjasta. Mustavalkoisessa mielenmaisemassa ei ole värejä eikä etäisyyksiä: on vain narsistinen hekuma omista tunteista. 

    En minäkään tiedä Espanjasta paljoa. Olen kyllä seurannut, myös paikan päällä, kuinka viime vuosina kuivuus koettelee itäistä ja eteläistä Espanjaa, samalla kun luoteisissa ja pohjoisissa osissa maata sataa enemmän kuin tarpeeksi.

   Mutta kuivat kaudet ja äkilliset rankkasateet ovat kuuluneet aina noiden seutujen ilmastoon, siis jo kauan ennen teollista aikakautta, joka sekin tietysti on osaltaan vaikuttanut ilmaston muuttumiseen.

    Valencialainen historiantutkija Justo Serna kirjoitti El País -lehdessä 7.11 lavean esseen siitä kuinka sade ei Valenciassa tiedä miten pitäisi sataa. Valencian seudun kulttuuriperinteessä suuret tulvat on Sernan mukaan muovailleet kieltä, kirjallisuutta, lauluja, maalauksia ja elokuvia ja luoneet kollektiivisen mielenmaiseman veden, hedelmätarhojen ja kaupungin historiallisista suhteista.

   Eräiden laskelmien mukaan nyt koetun kaltainen tulva tapahtuu Valenciassa kerran 1000 vuodessa – ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta riippumatta. Sateelle kukaan ei voi mitään, mutta tietysti rakennetun ympäristön tulvansietokykyä voidaan parantaa.



Roomalaiset perustivat Valencian kaupungin Turia-joen rantamille, eräänlaiselle saarelle, vuonna 138 ennen ajan laskun alkua.

   Justo Serna muistuttaa, että luonnonkatastrofit ovat kuuluneet satojen vuosien ajan Valencian historiaan ikään kuin raamatullisina rankaisuina paikallisten asukkaiden synneistä. Vuosien 1321 ja 1957 välillä Valenciassa koettiin 20 kohtalokasta tulvaa. Niinpä suomalaisen näyttelijän käsitys Valencian tulvasta paljastuu täydelliseksi tietämättömyydeksi.

    Sernan mukaan valencialaisten kieli on täynnä tulviin liittyviä sananlaskuja ja ilmaisuja. Hänen artikkeliaan kuvittaa valencialaisen taidemaalarin Antonio Muñoz Degrainin maalaus Amor de madre (Äidin rakkaus, 1912-1913). Tuossa sydäntä särkevässä maalauksessa äiti pitää lastaan päänsä yläpuolella keskellä valtavaa tulvahyökyä. Vaikuttava maalaus voisi hyvinkin olla valokuva äskettäin koetun tulvan keskeltä. 

    Artikkelissa on niin ikään Hollywood-elokuvan mainosjuliste vuodelta 1926. Elokuvan nimi on Torrent ja sen tähtinä ovat Greta Garbo ja Ricardo Cortez, ohjaajana Monta Bell. Julisteessa kerrotaan myös, että elokuva perustuu Vicente Blasco Ibáñezin romaaniin. Julisteessa mies ja nainen halaavat toisiaan keskellä tulvivaa jokea.

    Sernan mukaan filmi perustuu Valenciassa syntyneen ja siellä osan elämästään vaikuttaneen Vicente Blasco Ibáñezin naturalistiseen romaaniin Entre Naranjos (Appelsiinipuiden katveessa, 1900). Se on parasta ja aidointa mitä suurista tulvista on kirjoitettu ja siitä miten tulvat kohtelevat ihmistä, Serna sanoo. 

    Mikään kuva ja mitkään sanat eivät kuitenkaan voi kuvata täydellisesti niitä kauhuja ja murhenäytelmiä, joihin valencilainen maa ihmisensä suistaa.



Ajattelen Henry Jamesin ajatusta kirjallisuuden miljoonasta ikkunasta myös historian metaforana ja pidän sitä väkevänä julistuksena kulttuurin ja historian moninaisuuden ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.

    Mitä enemmän muureja rakennetaan, konkreettisia ja henkisiä, sitä vähemmän ymmärrämme elämäämme. Yhtäkään historian ikkunaa ei saisi peittää tietämättömyyden kankaalla.

    Peilin takana ei ole mitään, mutta muurin toisella puolella on toinen maa. 

    


Kyösti Salovaara, 2022.

Muurissa oli valvottuja aukkoja joista pääsi sisään
ja pois.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti