[Hyvää
kyytiä Nîmesiin]
Kyösti Salovaara, 2017. Farkut Nîmesissä, sieltä ne kotoisin ovatkin. |
Suurta
ja pientä, paikkoja ja vauhtia niiden välillä, kuin elävä
kumilanka.
Gare
de Lyon, lauantain aamuviileässä teräsristikoiden alla
amerikkalaista kahvia ja odottelua, ihmisiä ja pianomusiikin teräviä
sointuja – kohta suurnopeusjuna lähtee etelään.
Nîmes
Provencen
rajamaalla, ei ihan Provencessa, kolme tuntia myöhemmin, olet 700
kilometriä Pariisista, hui tätä vauhtia. Siistiä, kaunista,
roomalaisten jälkiä tien pielessä, joka vei Roomasta Cádiziin,
Espanjaan. Huhtikuussa otin kuvia Córdobassa saman tien varrelta, roomalaisten rakentamasta Quadalquivirin ylittävästä sillasta.
Tuossa on Nîmesin Areena, jossa gladiaattorit viihdyttivät kansalaisia,
melkein kuin Colosseum, toki paremmin säilynyt, nyt härkätaistelujen
ja pop-konserttien tyyssija. Nykyaikaa
on niin monenlaista ettei sitä olekaan. Norman
Fosterin piirtämä taidemuseo roomalaisen temppelin vieressä – kestääkö aika ajan
paineen?
Olet
kaupungissa missä historia langettaa pitkiä varjoja eteesi. Rooma
ja denim, farkkukangas täällä ensin kudottua ja indigonsiniseksi värjättyä, toisin kuin Suomen
Wikipedia väittää. Tosin
sana ”jeans” tulee Genovasta, mutta kun kirjoittaa farkuista, ei
kankaan
kutojaa pidä unohtaa.
Toisin
kuin… kuinka pitkälle historia ohjaa askeleita tietämättäsi? Menisitkö muualle jos tietäisit?
Tietäisit
– mitä?
Katsot
hotellihuoneen
ikkunasta
roomalaisten rakentamaa amfiteatteria – se valmistui noin 1900 vuotta sitten.
Siis, noin 1900 vuotta sitten!
Vedät
farkut jalkaasi. Menet kaupungille. Istut kahvilassa. Lepakko
lepattelee kuin nahkahiiri roomalaisen holvikaaren suojassa. Vajaat
seitsemänkymmentä vuotta sitten Marlon
Brando
ja James
Dean
puettiin farkkuihin, jeanseihin ja sitten melkein kaikki ryhtyivät pöksyillään kapinoimaan, vaikka kaikki eivät voikaan
tehdä kapinaa. Jos tekevät, se ei ole kapinaa vaan konformismia,
mutta siitä viis. Ensin
USA:n etelän
puuvillapeltojen orjat
puettiin denimiin, sitten karjapaimenet ja lopulta koko
länsimainen väki, pääministeristä pultsariin, lökäpöksystä kurvikkaaseen kaunottareen. Farkut sopivat vain harvoille, mutta kaikki niitä käyttävät.
Missä housuissa kuljetaan kahdentuhannen vuoden päästä? Vai hameetko liehuvat?
Missä housuissa kuljetaan kahdentuhannen vuoden päästä? Vai hameetko liehuvat?
Historian
mittasuhteet, roomalaisten rakentamia temppeleitä ja siltoja ja
amfiteattereita 1900 vuotta kestettyään ja istut farkuissa 70
vuoden perstuntumalla. Otapa kiinni tästä – kumisevat
leijat
historian taivaalla ja aurinko paistaa Provencen rajamaalla, jota
sanotaan enemmän ideaksi kuin paikaksi.
Sitten tiistai-iltana kävelet kapealla kujalla Nîmesin kaupunginteatterin ohi ja huomaat, että sen on omistettu tässä kaupungissa syntyneelle Bernadette Lafontelle - etkä ikinä unohda ihanan Lafonten roolihahmoa Jean Eustachen mammuttimaisessa, mestarillisessa elokuvassa Äiti ja huora (1973). Mennyt on kokemus vailla tulevaisuutta.
Kyösti Salovaara, 2017. Roomalainen temppeli ja Norman Fosterin suunnittelema temppeli modernille taiteelle. Onko Fosterin työ jäljellä 1900 vuoden päästä? |
Eteenpäin!
Katsoaksesi
taaksepäin.
”Junanvihellykset
soivat korvaani loitsua”, kirjoitti Paul
Theroux
kirjassaan Suuri
junamatka
(1975).
”Rautatiet
ovat vastustamattomia basaareja, ne kiemurtelevat eteenpäin
täydellisen vaakasuorina olipa maasto millaista tahansa. Joutuisa
meno nostaa mielialaa, mutta ei kaada drinkkilasia. Junalla on
rauhoittava vaikutus mitä kauheimmissa paikoissa – olotila junassa
on aivan toisenlainen kuin se tuomitun tuskanhiki, josta kärsii
lentokoneessa, pitkänmatkan bussien ähkyvä tunnelma tai pikkuauton
tuoma väliaikainen halvaus. Jos juna on suuri ja mukava, edes
päämäärä ei ole tarpeen, riittää
kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista,
kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä
pidä sitä tarpeellisena...”
Romantiikkaa,
toiveajattelua, unelmia vapaudesta joka on unelmaa, ei muuta, eikä
moderni luotijuna ole niin mukava kuin Theroux toivoo mutta
riittävästi kuitenkin ja pääasia on hirvittävä vauhti, jolla se
syöksyy eteenpäin, jotain 300 kilometriä tunnissa niin että 700
kilometrin matka taittuu kolmessa tunnissa, kuin ajaisi paholaisen
vaunuilla
Helsingistä
Ouluun alle kolmessa tunnissa, ja istuisi pehmeässä kyydissä ilman
aikojaan.
Naapuripenkeillä
kolme
ranskalaista miestä
puhuu taukoamatta ja siemailee olutta ja syö eväsleipiä.
Mistä
noita
sanoja piisaa?
Kyösti Salovaara, 2017. Senegalilaisen Ndary Lon veistos paavien palatsissa, Avignon. |
Avignon
ja Arles, polttavan auringon paahtama Provence!
Paavien
ja antipaavien Avignon 1300-luvulla,
taistelua vallasta
ja rahasta ja kenties myös oikeasta uskonnosta, kuka tietää mikä usko on oikeaa, minä
en.
Paavien
palatsin aukiolla katusoittaja vetää trumpetilla kuluneita
standaareja,
turistit puhuvat niin monella kielellä ettei kukaan saa selvää
toisistaan, toisilleen. Avignonin paavit keräsivät luokseen
taiteilijoita
ja huijareita, rosvoja ja seikkailijoita, kaikkia joita maallinen
hunaja vetää puoleensa. Viimeinen antipaavi pakeni Espanjaan 1400-luvulla, sielläkin
sodittiin, Katalonia oli silloinkin
osa
suurempaa henkistä yhteyttä.
Takerrutaan
eiliseen. Tunteillaan isänmaasta. Suljetaan rajoja aivan kuin ne
olisivat todellakin olemassa, kulkisivat maanpiiriä piikkilankoina
ja terävinä
seipäinä
varomattoman kulkijan
rinnassa.
Ei
kuulu hyvää edes Saksasta, enkä
tiedä mitä Kataloniassa kohta
tapahtuu.
Kummallista
on havaita, kuinka esimerkiksi vasemmistolainen The Guardian
”kannattaa” Katalonian nationalisteja, ikään kuin keskusvallan
romanttinen vastustaminen olisi aina oikea toimenpide, siitä
huolimatta millaisia ”fasisteja” tulee lopulta kannattaneeksi.
Aivan toisenlaisella sävyllä puhuu yhtä
vasemmistolainen El País, joka vertaa katalonialaisten
itsenäisyystemppuilua Francon
vallankaappaukseen.
On
sanottu että Euroopan sairaus on tällä hetkellä vasemmiston
kyvyttömyydessä
katsoa eteenpäin, osoittaa ja etsiä moderni visio. Suomessakin
vasemmisto hokee kaikkeen ja kaikkiin muutoksiin: Ei! Ei! Ei! Ja kun
kaikkeen sanoo ei, jotkin muut voimat tekevät maailman
kaltaisekseen.
Paaveja
ja
antipaaveja
Avignonissa, paavien palatsin sisäpihalla ja lounashuoneissa
afrikkalaista nykytaidetta, kuin kirkas pisara sameassa vedessä.
Kerrotaan että Kataloniassa kirkko sotkeutuu nyt
politiikkaan, samalla tavalla kuin Francon Espanjassa ja kauan sitä
aikaisemmin, ja venäläiset yrittävät hajoittaa omilla
konsteillaan
Espanjan koska se hajoittaa myös Eurooppaa.
Hieman
harmittaa etteivät suomalaiset eivätkä englantilaiset
vasemmistopukarit
näe edes tätä, vaikka suuren ääneen ovat näkevinään
kaikenlaista.
Minäkin
kuljen unessa usein.
Ja
Rhônen rantapenkereellä katutaiteilija maalaa Arlesin aurinkoista
kuvaa,
aivan kuin Vincent
van Goghin
kärsimys loistaisi Rhônen
sinivihreänä
värisevästä pinnasta kaikkialle.
Ihminen.
Kyösti Salovaara, 2017. Taiteilija Rhônen penkereellä, Arles. |
Junat
lähtevät asemalta.
Asemalle
kävellään, ajetaan autolla, kuljetaan muina miehinä julkisesti ja
ajatuksissa salaa. Plataanien
varjossa istuu tyytyväisiä ihmisiä, kuppi kahvia, lasi pastista,
tuulen hento vire.
Sinä
et tiedä mitä ajattelen. Minä en tiedä mitä sinä ajattelet.
Otan
roomalaisesta amfiteatterista yhä uudestaan valokuvan, aivan kuten
Paul
Cézanne
maalasi sitä omaa
vuortaan. Yritän tavoittaa roomalaisten ajatuksen, mutta en onnistu löytämään oikeaa sävyä, en illalla enkä
aamulla. Ehkä Cézanne onnistui paremmin. Kenties hän tunsi vuorensa aamusta iltaan.
Sitten
istumme
luotijunan mukavilla
penkeillä
ja nautimme kun vauhti kiihtyy. Tämä liike ei tarkoita
luonnonsuojelua vaan vauhdin hurmaa.
Hei
me mennään taas, kohti Espanjaa!
Kyösti Salovaara, 2017. Roomalaisten rakentama amfiteatteri, Nîmes. |