Kuopan reunalla kuopassa

[puuta & heinää]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ole varuillasi: kun katsot kuoppaa, se katsoo takaisin, sinua.

    Kuka näin sanoikaan?

    Kenties asialla oli liikenneministeri Berner suunnitellessaan uutta tieinfraa tai filosofi Nietzsche, jonka mielestä pitää varoa ettei hirviöitä vastaan taisteleva itsekin muutu hirviöksi.

    Yhtä kaikki, toukokuussa ajeltiin tietä 474 Vihtarista Savonrantaan. Kun on tottunut ajamaan yksi- ja kaksinumeroisilla valtaväylillä, tien 474 huono kunto yllätti ja kauhistutti. Kuoppien väistäminen oli melkein mahdotonta. Teki mieli pysähtyä, katsoa kuopan reunalta sen pohjalle ja kirota.

    Olisiko kuitenkin parasta kääntää selkä pahalle? Katsoa toisaalle ja tyytyä liikkumaan yksi- ja kaksinumeroisilla maanteillä?

Maailman voi selittää monella tavalla.

    Olemme tottuneet puhumaan painovoimasta. Maa vetää sinua puoleensa. Aurinko vetää meitä kaikkia. Galaksin keskus vetää aurinkoa.

    Kun heittää kiven ilmaan se putoaa maan kamaralle.

    Pitää varoa ettei se putoa omaan päähän.

    Mutta nyt luen Tiede-lehdestä (9/2017) ettei painovoimaa (voimana) ole olemassa. On vain kuoppia maailmankaikkeuden rakenteessa.

    Kari Enqvist kertoo artikkelissaan Gravitaatioaallot olivat vuosisadan urakka, kuinka Albert Einstein marraskuun 25. päivänä vuonna 1915 esitti yleisen suhteellisuusteorian perusteet Preussin tiedeakatemian kokouksessa. Einstein ennusti, että tietyissä oloissa painovoima eli gravitaatio aaltoilee.

    Enqvist sanoo, että liike muokkaa avaruuden rakennetta, ajalla ja avaruudella on sisäisiä ominaisuuksia, jotka riippuvat aineesta ja energiasta. "Painovoima on ajan ja avaruuden rakenteen ilmentymä."

    Esimerkiksi meidän aurinkomme painaa massansa avulla avaruuden kudelmaan kuopan. Maapalloa ei vedä puoleensa aurinko vaan se, että maapallo kiepsahtaa auringon luomaan kuoppaan. Maapallo kiitää kuopan reunamaa kuin surmanajaja pöntössään.

    Enqvist kertoo, että vuonna 2005 Ligo-observatorion laitteisto mittasi painovoiman ”luonteen” ja todisti että kysymyksessä on painovoima-aallot.

    Katsomme taivaalle emmekä tajua seisovamme kuopassa.

    Liikettäkään emme huomaa, tunne. Sillä tuntuuko sinusta, että kierrämme 220 kilometrin sekuntivauhdilla aurinkokuntamme mukana galaksin keskustaa?

    Eikä tukkani ole putkella tässäkään vauhdissa.

    Sitten toisaalta, niin kuin Juha Pekka Lunkka kertoo kirjassaan Maapallon ilmastohistoria, maapallon kuoriosa liikkuu koko ajan hitaasti. Koko Suomi siirtyy Euraasian mukana koilliseen kolme sentimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Suomi sijaitsee nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella Siperiassa.

    Aurinkokunnan kovassa vauhdissa ajaudutaan hitaasti pakkasten puremaan Siperiaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Äärimmäinen ja normaali, elämän reunat, sopeutumisen rajat.

    Tarvitaan muutoksia, mutta tukeudutaan vanhaan ja siihen mikä pysyy ennallaan. Aivotkin tarvitsevat virikkeitä, mutta vain tietyssä määrin, sillä perustilana on muuttumattomuus, entinen olo.

    Oleellisen muutoksen huomaa vain silloin kun suurin osa ympärillä olevasta pysyy paikallaan, on entisen kaltainen. Jos kaikki muuttuu, ei mikään muutu tai ainakaan sitä ei huomaa.

    Kuinka moni meistä tajuaa kävelevänsä auringon painaman kuopan reunaa myöten?

    En minä ainakaan. Vaikka kävelen noin 5,5 kilometrin tuntivauhdilla normaalioloissa, en huomaa että kuopan pohja häämöttää. No, pitäisi kävellä pidemmmälle, kauemmin, loputtomasti.

    Se tietysti lohduttaa, että kiidämme - sen lisäksi että pyörimme hurjasti itsemme ympäri ja melkoisella vauhdilla aurinkoa - 220 km sekunnissa galaksia kiertäessä. Siihen nähden F1-autot matelevat kuin etanat.

Katsot sinitaivaalle valkoisten pilvien ohitse: näetkö kuopan reunan?

    Jos näet, katsooko sieltä joku sinua takaisin?

    Jos katsoo, heilutatko ”hänelle” kättä?

    Jos heilutat, vasenta vai oikeaa?

    Hyvä on, mutta en osaa sanoa kumpaa pitäisi.

    Vasen on yhtä oikea kuin oikea on vasen.

    Tämä johtaa ajatukseen, että kenties demokratiakin on vain eräänlainen painuma, kuoppa ihmisten yhteiselämän ”aika-avaruudessa”. Me luulemme tietävämme sen voimakkuuden ja suunnan, vaikka sitä ei näe eikä sitä voi haistaa eikä tunnustella. Kaikki riippuu ajasta ja liikkeestä, niin kuin Einsteinin suhteellisuusteoria sanoi ja ennusti.

Kun istuu matalalla, ei voi pudota korkealta.

    Kataloniassa valmistaudutaan äänestämään itsenäisyydestä lokakuun ensimmäisenä päivänä. Se on sunnuntai.

    Espanjan perustuslain mukaan kyseessä on laiton toimitus.

    Mitä Katalonia on? Tai Espanja? Tai Eurooppa?

    Juan Luis Cebrián, kirjailija, toimittaja ja johtaja, mietti jokin aika sitten El País -lehdessä miten valtioiden historiaa on eletty kahden vastavoiman puristuksessa: yhtäällä on valistuksen henki johtamassa demokraattisiin ihanteisiin, toisaalla on nationalismin kaipuu oman itsen määrittelyyn, identiteetin tuntemukseen.

    Kataloniassa kuljetaan nyt jälkimmäistä tietä. Liput liehuvat ja marssin askeleet jymisevät katukiviä vasten.

    Cebrián kertoi kuinka 1980-luvun alussa El País -lehti järjesti Gironassa seminaarin, jossa kaksitoista viisasta keskittyi määrittelemään mitä Espanja on. Kolmen päivän päästä todettiin yksimielisen erimielisinä ettei Espanjaa ole olemassa. Vähän myöhemmin Cebrián oli Venetsiassa Jacques Delorsin johtamassa kokouksessa, missä sata kansanedustajaa yritti määritellä mitä Eurooppa on, mitä se tarkoittaa.

    Viikon kokouksen jälkeen todettiin ettei Eurooppaa ole, ellei se sitten ole pelkästään unelma tai sotien ja kilpavarustelun synonyymi. Kokouksen viimeisessä istunnossa Jorge Luis Borges muistutti, että eihän Amerikkakaan ole muuta kuin se minne päästäkseen Eurooppa nosti purjeensa. Se kai oli unelma Euroopasta.

    Olemme espanjalaisia ja eurooppalaisia, Cebrián päättelee.

    Sen pitäisi riittää.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.
Kerrostalo Barcelonassa -
itsenäisyyden liput vähemmistönä.
Enemmistö vaikenee.

Viime viikolla Espanjassa julkistettiin El Paísin tilaaman mielipidetiedustelun tulos: suurin osa katalonialaisista pitää kansanäänestystä itsenäisyydestä laittomana ja pätemättömänä.

    Merkille pantavaa tuossa tiedustelussa oli, että nuorista, alle 34 vuotiaista, kaksi kolmesta epäilee kansanäänestyksen laillisuutta. Sitä vastoin 54-64 vuotiaat suhtautuivat äänestykseen suopeimmin.

    Eikö tämä muistuta Brexit-äänestystä? Siinäkin vanhempi väki päätti nuorison vastuksesta välittämättä valita nationalismin kansainvälisyyden sijasta. Identiteetin hakeminen voitti valistuksen hengen.

    On myös kysytty, miksi katalonialaisten enemmistö on hiljaa kun vähemmistö kulkee liput liehuen Ramblalla. Monet vastaavat, että enemmistö ei ”uskalla” vastustaa aggressiivista vähemmistöä. Toisinajattelu lippuja liehuttavien agitaattoreiden edessä on vaikeaa, koska ihminen haluaa rauhaa ja siksi sopeutuu, vaikka tajuaisi että tuossa joku yrittää kaapata vallan kepulikonstein.

    Sama on koettu aikaisemmin yhtä hyvin Pietarissa kuin Berliinissä. Enemmistö sopeutuu vähemmistön väkivaltaan ja menettää itsensä pahalle.

Etsiskelin Mika Waltarin kirjoituksista juna-aiheista runoa.

    Sellaisen löytää helposti: Waltari rakasti liikettä eteenpäin.

    Mutta samalla "löysin" Waltarin matkakertomuksen Weimarin runoilijakokouksesta vuodelta 1942.

    Waltarin lisäksi suomalaisvaltuuskuntaan kuuluivat V.A. Koskenniemi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Tito Colliander, Yrjö Soini ja Örnulf Tigerstedt. Suomalaisia kirjailijoita pidettiin natsi-Saksassa kaikin puolin hyvänä. ”Nykyisessä Saksassa on paljon huumoria”, Waltari kirjoitti matkan jälkeen Suomen Kuvalehdessä, ”ja iloinen nauru kuittasi aina kommellukset. Jotakin ainutlaatuisen suuripiirteistä, vapaata ja huoletonta oli kokouspäivien atmosfäärissä.”

    Kokous huipentui suuressa Weimar-hallessa sunnuntaina lokakuun 11. valtakunnanministeri Joseph Goebbelsin juhlapuheeseen.

    Goebbelsin puhe painui Waltarin mieleen ”tyynessä maltillisuudessaan ja kaikkia kiihkoilevia eleitä karttavassa esityksessään”. Se - ja koko kokous – vakuutti Waltarin, ”ettei sitä uutta Eurooppaa, joka nyt on hahmottumassa, suinkaan laadita jonkun valmiin respetin mukaan, vaan koko Euroopan voimavarat tahdotaan koota, jotta kukin kansa toisi siihen oman osuutensa hedelmällisessä ja toverillisessa yhteistyössä”.

    Waltari kirjoitti, että ”jokaisella maalla on omat tapansa ja omat arvonsa, ja uusi Saksa tunnustaa täysin niiden arvon, koska ne vuorovaikutuksessa keskenään tulevat vaikuttamaan uuden elämänsisällyksen rakentumiseksi”.

    Oli vapauttavaa ja rohkaisevaa vakuuttautua tästä kaikesta, Waltari tiivisti Weimarin ”kauniin” matkan kokemuksensa.

    Suomalainen älymystö oli onnellisesti rähmällään Goebbelsin jalkojen juuressa syksyllä 1942.

Edellä kirjoitettu ei ole mikään paljastus. Panu Rajala on loistavassa Waltari-elämäkerrassaan Unio mystica käsitellyt Weimarin kokouksen pätevästi ja kaihtelemattomasti.

    Enkä ota asiaa esille moittiakseni jälkiviisaasti Waltarin kaltaisia älypäitä poliittisesta sokeudesta tai piittaamattomuudesta. Mutta jos kansan parhaimmistokin mukautuu totalitaarisen valtion pyrkimyksiin sinisilmäisesti tai vaikkapa varauksinkin, niin miten voisi vaatia että ”tavallinen” kansa, yksilöt siellä ja täällä, pystyisi nousemaan tyranniaa vastaan tai edes havaitsemaan sen olemassaolon?

    Ihminen, yksilö pyrkii aina sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. Toisinajattelijan rooli ei houkuttele, koska se johtaa laumasta erottautumiseen ja erottamiseen.

    On syytä kai todeta sekin, että me hyppäämme mieluummin voittajan vankkureille kuin lysähdämme häviäjän rekeen. Kun näyttää että jokin voima tai liike on voitolla, siihen on mukavan helppoa samaistua.

    Kyllä kai niin Paavolainen kuin Waltarikin halusivat tunteillaan heittäytyä voittajan kyytiin, vaikka järki olisi varoittanut mistä tahansa.

    Kuljemme vauhdilla yhteisen kuopan reunaa myöten emmekä huomaa alamäkeä lainkaan.

Sitten se runo.

    Näin Waltari kirjoitti Juna-runossa v. 1928:

Päivässä ja yössä

halki Euroopan,

jyskiväin vaunujen edessä

jättiläisveturi,

radan varrella lennätinlankojen laulu.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot

ja oudosti leikatut puut,

synkät, uhmailevat työmiehenkasvot.

Hampurin asemahalli

valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.

Lentävät kilometrimerkit,

Cologne.

...

                                                              Kyösti Salovaara, 2017.