torstai 27. marraskuuta 2014

Diktatuurin kaipuu

[Futurismista fasismiin]

                                                                           Kyösti Salovaara 2012.
Pahan katse 1930-luvulta.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.


Joulukatuja avattiin, väkeä liikkui.
     Ainakin Helsingissä avattiin ja liikkui.
     Oliko siellä intellektuelleja, taiteilijoita, kirjailijoita tai maalareita, säveltäjiä tai runoseppoja?
     En tiedä. Näkikö kukaan intellektuellia paikalla? Edustamassa älymystöä? Maan parhaimmistoa? Eturintamaa eturintamassa?
     Jos se oli paikalla, kirjoittiko runon? Sävelsikö laulun? Maalasiko akvarellin kaupallisen joulun hilpeydestä?
     Luulen että ei.
     Ei kirjoittanut runoa eikä säveltänyt laulua.
     Jos kirjoitti, paheksui kaupallista joulua. Kritisoi, asetti epäilyttävään valoon. Kehotti muistamaan maailman köyhät ja ilmaston lämpenemisen. Ilkkui rahvasta, joka täytti ostoskeskukset ja hypermarketit.
     Vaati kaupalliselle joululle vaihtoehtoja.
     Ikään kuin muitakin jouluja olisi olemassa.


Kun marssitaan, älymystö tuppautuu ensimmäiseen riviin.
     Taaempana sekoittuisi massaan, rahvaaseen, keskivertoporukkaan.
     Aikojen sivu älymystö, taiteilijat ja intellektuellit, on viehättynyt valistuneista diktatuureista, totalitaarisista ajatuksista. On etsitty avant gardea vasemmalta ja oikealta, etsitään ylhäältä ja alhaalta.
     Intellektuelli ei halua keskelle, sillä siellä on liian monta samanlaista.
     Varsinkin jos haluaa muuttaa maailmaa, pitää etsiytyä reunalle. Keskellä maailman voi muuttaa vain sellaiseksi kuin se on. Joidenkin on näin ollen tyydyttyvä siihen mikä on. Enemmistön.
     Intellektuelli kaipaa siis reunalle. Kun hän puhuu demokratiasta hän tarkoittaa, että ”minä tiedän, te ette” ja ”koska minä tiedän, on vain demokraattista että ajattelette minun tavallani”. ”Kun ajattelette minun tavallani, kaikki on hyvin.”
     Ollakseen avant gardea, pitää olla toisin kuin useimmat, reunalla, riittävän etäällä, korkeammalla.


Olen aloitellut Tarmo Kunnaksen mittavaa teosta Fasismin lumous (Atena Kustannus Oy 2013. 3.painos 2014. 686 s.).
     ”Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, se ei välttämättä ole täsmällinen”, Kunnas sanoo hahmotellessaan tehtävän vaikeutta: miksi fasismi viehätti niin monia älykkäitä ihmisiä, taiteilijoita ja intellektuelleja. Kunnas tarkoittaa fasismi-sanalla niitä nationalistisia, antidemokraattisia ja antiparlamentaarisia liikkeitä – eri puolilla Eurooppa – jotka 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla pyrkivät eliminoimaan monipuoluejärjestelmän ja ihannoivat vahvaa johtajuutta.
     Fasismista on jäänyt historian muistiin pelkästään pedon ilme, pahan kosketus, rikokset ihmisyyttä vastaan, mutta se oli aikanaan (aluksi) muutakin ja monimutkaisempaa; ennen kuin siitä tuli pahan symboli.

     Fasismin ja kansallissosialismin lopputulos – ehdoton paha – ei näin ollen selitä sen lumovoimaa aikalaisiin, sitä että ”... miksi se vetosi jopa lahjakkaisiin ja kriittisiin ja joskus ainakin itseymmäryksessään hyvää tarkoittaviin ihmisiin.”
     En vielä tiedä miten Kunnas vastaa haastavaan kysymykseen: mikä fasismissa lumosi älymystön? Eiväthän he "pahan" kanssa halunneet liittoutua.
     Siksi arvailen muutamalla rivillä, ja jo pakinan alussa esiintulon koreografiaa virittäen.
     Jos fasismi oli monimutkainen, muuttuva ja erilaisissa yhteiskunnissa erilaisia ilmenemismuotoja saava poliittiskulttuurinen (tai kulttuurispoliittinen) kollektiivinen mielentila, niin sellainen on myös yksilön ajatusrakennus. Siis monimutkainen, ristiriitainen, alati tuulien mukaan kääntyilevä, yhtä aikaa moneen suuntaan yrittävä.
     Miksipä muuten Panu Rajala olisi tuskaantunut, kun ei löytänyt Olavi Paavolaisesta yhtä johdonmukaista ihmistä. Paavolaisen ristitiitainen minä adaptoitui ympärillä vallitsevaan ristiriitaiseen yhteiskunta- ja kulttuuri-ilmastoon. Oli innostavaa seurata liehuvia lippuvia; oli houkuttelevaa heitellä marssijoita kivillä.
     Ilmeisesti meidän on vaikea hyväksyä itsessä vaikuttavaa lauman kaipuuta. Yksilö vs. lauma, minä vs. kollektiivi - sitäkö taistelua jokainen meistä käy, toiset voimalla, toiset hennolla otteella? 
     Tai ajatelkaapa liberaalin ajattelun loistavaa persoonaa Georg Henrik von Wrightiä.
     Tarmo Kunnas kertoo kuinka von Wright innostui Saksassa vuonna 1943 julkaistussa fasistimielisessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg ylistämään Suomen ja Saksan liittokumppanuutta. Näin nuori von Wright kirjoitti:
     ”Jokainen päivä, joka seurasi 13. maaliskuuta 1940, oli jokaiselle Suomessa tuskaa. Se päättyi 26. kesäkuuta 1941. Tuona päivänä, Suomen sotaan liittymisen päivänä – Saksan rinnalla – Neuvostoliittoa vastaan, kävi kuin vapauttava henkäys koko maan lävitse. Tuska oli lopussa Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta – nyt alkoi viimein suuri tilinteko bolsevismin kanssa.”
     Myöhemmin omaelämäkerrassaan von Wright oli muistavinaan, että asennoitui englanti-mieliseksi jo vuonna 1938.


Tarmo Kunnas hahmottelee fasismin historian jäntevästi ja jännittävästi. Siinä, fasismissa yhdistyi italialaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden avant garde ja isänmaallisuus sosialistisen liikkeiden vallankumouksellisuuteen. Benito Mussolini tuki futurismia ja avantgardismia. Rotuopit eivät sisältyneet hänen ”laulukirjaansa”.
     Futurismin manifestin vuonna 1909 julkaissut F.T. Marinetti oli Mussolinin kaveri. Isänmaallisuuden tenho kumpusi kirjailija Giuseppe Mazzinin kylvämästä Risorgimenton perinnöstä. Fasismin tuloa valmisteli keskeisesti Gabriel d'Annunzion ”sankaruutta ja isänmaallisuutta julistava retoriikka ja näiden ihanteiden sotilaallinen toimeenpano”.
     Mitä kirjailijat edellä, sitä poliitikot perässä!
     Vuonna 1929 Olavi Paavolainen valaisi teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (Otava. 4.p 1990) suomalaisille mm. F.T. Marinettin futurismia ja eurooppalaista avant gardea. Aika osuvasti, nyt jälkikäteen arvioiden, Paavolainen noteerasi ajan hengen, sen kuinka sekä fasismi että bolsevismi imivät voimaa taiteilijoiden futurismista:
      On mielenkiintoista huomata, miten samanlaiseksi kahden äärimmäisyysmaan, fascistisen Italian ja bolshevistisen Venäjän, futuristien suhde valtiomahtiin muodostui: molemmissa valmisti futurismi tälle maaperää, ja molemmissa ottivat vallansaajat futuristisen taiteen suosikikseen käsittäen sen suuren arvon propagandavälineenä.
     Totalitaariset liikkeet käyttivät taiteilijoita hyväkseen. Taiteilijoiden äärimmäisyysmielentila oli otollinen kaappaukselle. Totalitaariseen käyttöön siepattu avant garde lakkasi pian olemasta avant gardea.
     Mutta kukapa taiteilija olisi luonut uraa olemalla säädyllisesti keskellä, puolustamalla ikävänkuuloista liberalismia. Ei, avant gardessa piti erottautua, hyljätä pikkuporvarilliset arvot. Ärsyttää ja halveksia.
     Niin kuin teki Marinetti kuuluisassa manifestissaan:
     ” Me tahdomme hävittää museot ja kirjastot. Antakaa toki heidän tulla, hyvien murhapolttajien, heidän, joiden kädet tuoksuvat karboolille! Sytyttäkää tuleen kirjastot! Johtakaa uomistaan kanavat, jotta ne tulvisivat museoihin!”


Marinetti tahtoi rikkoa taideteoksen muodon. Polttaa turhanpäiväisen ja säädyllisen taiteen sisällön karrelle. Hävittää vanhan taiteen totaalisesti luomalla uutta.
     Hän leikki sanoilla, ei tulella.
     Mutta eipä Marinetti manifestia kirjoittaessaan arvannut, että muutama vuotta myöhemmin kansallissosialistit polttivat kirjoja Berliinissä konkreettisesti. Oikeassa tulessa. Taiteilijoiden vapautta inhoten, sanomisen liberaalia sisältöä vihaten.
     Futurismi muuttui menneisyydeksi, taiteellisen rikkomisen lapsenomainen ilo muuttui rikokseksi ihmisyyttä vastaan.
     Miten se oli mahdollista? Miten taiteesta tuli kollektiivisen pahan elävöittäjä, liikkeelle panija, synnyn loitsija?
     Pitääkö tästä kehityksestä syyttää avangardisteja vai tavallista rahvasta, joka antoi kaiken tapahtua? Olivatko ”tavalliset” ihmiset vain tarkkailijoita, odottelijoita, myötäjuoksijoita jotka eivät ajatelleet mihin kaikki johtaisi?
     Miksi he eivät ajatelleet, vaikka ajatteleminen olisi ollut ainoa syyllisyydestä vapauttava teko?

torstai 20. marraskuuta 2014

4 päivää kellarissa


[Menneisyyden hallintaa 

     eli

         Vergangenheitsbewältigung]


                                              Kyösti Salovaara 2014.
Onko menneisyys madonreikä nykyhetkeen?
Nord Stream mallikappale
 Katariinan meripuistossa Kotkassa.

Miksi menneisyyttä pitäisi hallita?
     Eihän se, menneisyys välitä mitä siitä ajattelemme tai olemme ajattelematta. Mutta koska menneisyys on fakta, jonka voi unohtaa, mutta jota on mahdoton paeta, lienee syytä yrittää tulla toimeen menneisyytensä kanssa, yksilönä ja kansana.
     Menneisyys on muistissa. Ihmisen päässä, kirjoissa, elokuvissa, lauseissa ja kuvissa, rakennuksissa ja raunioissa, kaduilla ja toreilla, lauluissa ja loruissa – siis kaikkialla.
     Miten hallita menneisyyttä, kas siinäpä kysymys.
     Jonnekin on perustettu totuuskomiteoita selvittämään, mitä menneisyydessä tapahtui, kuka oli syyllinen, kuka syytön. Välinpitämättömiä ei koskaan tuomita, koska välinpitämättömyyttä ei pidetä tekona, vaikka monet pahat asiat johtuvat siitä.
     Niin tai näin, menneisyyttä hallitaan lauseilla ja virkkeillä.
     Puhdasoppisessa Ruotsissa on juuri muutettu 45 vuotta vanhat Peppi Pitkätossu -tv-elokuvat sopimaan nykyhetkeen. Elokuvista on leikattu pois tällä erää ”pahat sanat”, niin kuin neekeri ja neekerikuningas. Huomenna sitten toiset sanat kielletään.
     Näinkö menneisyys otetaan haltuun?
     Valehtelemalla! Väärentämällä! Hurskastelemalla!
     Kuurattu menneisyys ei tee kipeää.


                                    Kyösti Salovaara 2014.
Talo Sapokan rannalla Kotkassa.

                                              Kyösti Salovaara 2014.
Menneisyys talossa.


Olin neljä päivää Kotkassa hallitsemassa menneisyyttä.
     Siihen tarvittiin ahkeraa talkooväkeä, koska menneisyyden hallinta olisi muuten käynyt liian raskaaksi. Tarvittiin myös hanskoja ja vuokrattu pakettiauto, jonka sai pariksi päiväksi kohtuuhinnalla; sekin oli nähnyt maailmaa jo monelta kantilta ja siksi tiesi minne kulkea.
     Otat menneisyyden kouraasi ja viskaat sen pihalle. Lastaat pakuun ja viet kaatopaikalle. Oleellista on lajittelu: puutavara, klapit ja risut, sekajäte, maalit ja öljyt, rautaromu, sähkölaitteet.
     Hallitse menneisyyttä, lajittele se.


                                                                      Kyösti Salovaara 2014.
Hallittu menneisyys?


Neljä päivää – hikinen urakka menneisyyden parissa.
     Kellarin tyhjennys Museokadulla. Äitini asunto, isäni asunto, hänen äitinsä asunto, minunkin kotini vuosien takaa. Yhdeksänkymmentä vuotta ”salovaaroja” ja mitä kellarissa oli?
     Yhteinen menneisyys sirpaleina, rojuna, hajuina, ajan homeena, välähdyksinä joita ei oikeastaan näe edes silloin kun nakkaat hienot Gilbert-hokkarisi (ne olivat hienot noin vuonna 1960) pihalle.
     Tätäkö Thomas Mann tarkoitti laittaessaan Buddenbrookien alaotsikoksi: Erään suvun rappeutumistarina.
     Kyllä ja ei, luulen.
     Me kaikki olemme nyt muualla, elossa tai ei, yhteinen menneisyys Museokadulla palasina vielä hetken. Sahapukki kellarin lattialla. Sillä sahasit isän tilaamia koivuhalkoja. Hyvää treeniä, isä sanoi. Halvempaa kuin valmiiksi pilkotut klapit, sinä ajattelit.
     Tartut rukkasilla sahapukkiin ja jääkiekkomailaan (special-jotain) ja heität ne pihalle, pois silmistä, pois mielestä. Hallitset menneisyyttä mainiosti; paku tulee täyteen ja sitten kaatopaikalle dieselin hyristessä rauhoittavasti.
     Hyvin lajiteltu, tunnustaa kaatopaikan vastuuhenkilö pojalleni.
     Niinpä niin, näin hyvin me osaamme menneisyyttä hallita.


                                                                     Kyösti Salovaara 2014.
Ja silti keittimet ja koneet jymisevät yhä yötä päivää
Sapokan vesipuiston taustalla!


Jokainen tavara viittaa jonnekin muualle. Sen kun tajuaa, eilistä ja toissapäivää on helpompi hallita.
     Kotka on hieno kaupunki, täynnä menneisyyttä, tehtaita jotka eivät enää ole tehtaita, vanhuksia jotka eivät enää ole nuoria, komeita puistoja jotka eivät enää ole kaatopaikkoja, meri joka on yhä meri.
     Pitkä rollaattorimarssi.
     Älä itke, Kotka!
     En minäkään.
     Neljä päivää kellarissa, menneisyydessä ja kellarin luukusta pilkottaa Sapokan-lahti, nyt hehkuva puisto, 50-luvulla melkein kaatopaikka jonne satamasta tuotiin lumet ja sen mukana kaikki roska, hiilimurikoita ja laudanpätkiä. Niitä isän kanssa keväällä lumien sulettua kerättiin. Piti löytää jotain palavaa hellan-uuniin.
     Eivät ruusut kukkineet silloin, mutta satama oli täynnä laivoja ja tehtaiden piipuista savu ja hajut levisivät kaikkialle. Sellutehtaan menneisyys ei häpeä rahan hajua. Ei ole tarvis juosta karkuun.
     Kuuntele kellarin seiniä, niiden puhetta, vaikene itse, kuuntele.
     Muistatko kun pommi putosi tuohon talon viereen ja seinät järkkyivät ja hillopurkit kilisivät kylmäkellarissa paksun rautaoven takana? Rakoja hirsien välissä, yhä tuulen käydä sisään?
     Muistatko kuinka hirsitalo tärisi, mutta pysyi pystyssä?
     En muista.
     Ei minua silloin ollut.


                                                                      Kyösti Salovaara 2014.
Brutaali kaiku Kotkan öljysataman menneisyydestä.

_________________________________________________________________
Museokadun asukkaista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä äidistäni Meristä ja täällä isästäni Osmosta. Tämän jälkeen voinkin puhua Sapokka-trilogiasta.

torstai 13. marraskuuta 2014

Lauseita marraskuulla


[Onko näin vai noin vai ihan toisinpäin?]


                                                                          Kyösti Salovaara 2014.
Strasbourgin modernin taiteen museo
 valmistui 1998
suunnittelijanaan Adrien Fainsilber.


Värit haalistuvat ja melkein katoavat.
     Ohenevaan päivään tihkuu harmaan ja ruskean sävyjä, joiden seassa läikkyy pihlajanmarjojen punaisia pisteitä.
     Onkohan suomalaisten yksiviivaisuus maiseman värien projektio? Kesällä ylivihreää, talvella sokaisevan valkoista ja siinä välillä ruskeanharmaa mitättömyys.
     Ylevyyttä saa etsiä marraskuisesta maisemasta.


Yksi maa, yksi totuus.
     Voiko historian kadottaa päivässä parissa?
     Ilmeisesti voi, jos kuuntelee äänekkäitä taloustieteilijöitä ja populistipoliitikkoja. Jopa Sixten Korkman kaipaa devalvaatioiden talouspolitiikkaa.
     Ihanko totta?
     Vielä 60-, 70-, 80- ja 90-luvulla (alkupuolella) jokainen vasemmistolainen vappupuhuja pelotteli kansalaisia devalvaatiolla ja inflaatiolla. Jokaisessa vaalikeskustelussa todettiin, että devalvaatio on laillistettu tulonsiirto köyhältä rikkaalle, palkansaajilta vientiyrityksille. Omistamattomilta otettiin omistajille.
     1990-luvun alussa devalvaatio(t) tappoi(vat) tuhansia pienyrityksiä, jotka olivat ottaneet lainaa ulkomailta. Devalvaatio ja inflaatio kurittivat kansaa, sellaisia joilla ei ollut muuta ”omaisuutta” kuin palkkapussissa rapisevat setelit.
     Markka kellui, uimataidottomat eivät.
     Nyt on toinen ääni kellossa.
     Ja media kiittää!


Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että kaunokirjallisuuden myynti on romahtanut tänä vuonna ja varsinkin käännetyn kaunon osuus.
     SK vetosi Karo Hämäläisen esittämiin lukuihin, joka perustuivat Suomen kustannusyhdistyksen pikatilastoon kolmelta ensimmäiseltä vuosineljännekseltä.
     Niiden mukaan kotimaisen kaunokirjallisuuden myynti putosi 15 prosenttia ja käännetyn kirjallisuuden melkein viidenneksen.
     Kauheita lukuja.
     Mutta kun tilastoa katsoo toisesta kulmasta, se ei hätkähdytä yhtä dramaattisesti. Sillä kirjamyynnin kappalemyynti laski vähemmän kuin euromääräinen myynti eli vajaa yhdeksän prosenttia. Pudotus oli suunnilleen sama sekä kotimaisessa että käännetyssä kaunossa.
     Euromääräisiä myyntilukuja katsellessa pelästyin, että nytkö nationalistinen populismi halvaannuttaa myös kirjojen ostamisen, mutta huoli taisi olla (toistaiseksi) liioiteltua.
     Tähän mennessä tänä vuonna Suomessa on myyty 1 010 000 kotimaista kaunokirjaa ja 1 471 000 käännöstä.
     Kuinka monta niistä on luettu?


Panu Rajala tunnusti blogissaan ihmetelleensä aikaisemmin emeritusprofessori Raoul Palmgrenia, joka oli kertonut kokevansa tunnonvaivoja lukiessaan romaania päivänvalossa.
     Nyt Rajalalla on sama tunne. Päiväsaikaan pitää tehdä jotakin muuta kuin lukea kirjoja.
     Minusta tuntuu samalta. En juurikaan lue päivällä, vaikka se olisi mahdollista. Niinpä olen kahlannut, melkein ahminut Paavo Lipposen teosta Murrosten aika – muistelmat 1979-95 (WSOY 2014. 558 s.) yösydännä, usein puolikahteen tai kahteen asti.
     Jos kirjaa jaksaa lukea aamuyöhön asti, se ei voi olla huonosti kirjoitettu.
     Sitä paitsi Lipposen kuvaama ajanjakso on täynnään jännittäviä tapahtumia, joiden reunalla, sivustakatsojana on itsekin elänyt vaikkei poliittisten käänteiden yksityiskohtia muistakaan. Tapahtumien kulusta Lipponen vetää järkeenkäypiä voimaviivoja. Kekkosen ja keskustapuolueen hegemonia murtui, normaali parlamentarismi valtasi tilaa, ikkunat ja jopa ovet avattiin vihdoinkin Eurooppaan.
     Poliitikkona Lipponen välillä provosoitui liian helposti. Ei kestänyt poliitikkojen lurjustelua, niin kuin hän sanoo. Muistelmien kirjoittajana hän ei provosoidu, mutta ei myöskään provosoi. Se saattaa olla yllätys joillekin (aikaisemmille) poliittisille vastustajille muissa puolueissa ja kilpakumppaneille demariväen piirissä.
     Lipponen omistaa kirjansa "Taistelutovereille". Haistanko ironian?
     Muistelmista saa kuvan, että vaikka Lipponen oli hetkittäin SDP:n valtaytimessä, hän suuren osan ajasta, myös ytimessä ollessaan pysytteli hieman kauempana, tarkkaili, otti etäisyyttä. Synnyttikö poliittinen elämä jännitteitä poliittisen "eläimen" ja intellektuellin välille? Se ei oikeastaan käy selville, vaikka tuntuu että intellektuelli lopulta on Lipposen vahvempi "minä". Mutta pääministerikausihan on vielä valottamatta - sitten, kun sen ajan muistelmat tulevat, ehkä tiedämme iskikö jokin asia tai vaikea kompromissi lommon Lipposen idealismiin.
     Päivänpolitiikan kivenhkakkaamat elämän konepellissä?  
     Murrosten aika on enemmän kuin muistelmat ja toisaalta vähemmän. Siis kummallinen yhdistelmä muistelmia ja historian tutkimusta. Lipponen kertoo käyttäneensä tuhansia tunteja teoksen kirjoittamiseen ja tausta-aineiston tutkimiseen. Lipponen haastaa historian avautumaan, mutta ei avaudu itse. Järkimies puhuu, tunnemies vaikenee.
     Mutta Mauno Koiviston presidenttivaalikampanjan juhlavimmalla hetkellä Lipponen tunnustaa, että vesipallomies liikuttuu.
     Vesipallo on hienoa allegoria yhteiskuntatodellisuudesta ja poliitiikan teosta. Se mikä näkyy on usein harhaa, sillä totuus piiloutuu pärskeiden alla
r a i v o a v a a n hiljaisuuteen, ja ankara yhteiskuntaottelua käydään siellä katseilta piilossa.
     Lipponen on Platoninsa lukenut!


Paavo Lipposen muistelmissa on esillä paljon muutakin kuin puoluepolitiikkaa.
     Lipposen ajatukset kaupunkisuunnittelusta tuntuvat tuoreilta ja moderneilta. Hän vastusti aikanaan suomalaisia arkkitehtejä, jotka halusivat Helsingin keskustaan eduskuntatalon eteen valtavan paraatikentän. Se ei ole oikeaa kaupunkia, koska sellaisella aukiolla ihminen pelästyy. "Lasipalatsista olisi pitänyt nähdä Siperiaan asti", Lipponen vinoili.
     Mittakaavastako johtuu, että me pidämme vanhojen kaupunkien kapeista kujista. Siellä ihminen kokee olevansa ympäristöä ”suurempi” liikkuja. Vai tuottaako ahtaus turvallisuutta sinänsä? Silloinkin kun kätkeydytään tiheään metsään.
     Mutta niin kuin olen aikaisemmin väittänyt, me kaipaamme myös horisontin näkemistä. On ylevää seisoa korkealla vuorella ja katsella mäkien yli mittaamattoman kauas; tai rannalla aavan meren takaisista mahdollisuuksista unelmoiden.
     Ovatko ahtaus ja avaruus mielemme ristiriidan rajat?


Yle Teemalta tuli hauska, ärsyttävä, innoittava ja melkein inhottava kaksiosainen ohjelma betonibrutalismista.
     Jonathan Meades herkisteli kauhealta näyttävien betonirakennusten äärellä. Hän näki komeaa runoutta siellä missä tavallinen ihminen näkee silkkaa rumuutta. Mutta tavallinen ihminen kaipaakin vain sievää ja koristeellista, niin kuin Meades sanoi. Ylevä arkkitehtuuri ei sievistele.
     Vain hullunrohkea liittää betonibrutalismiin sanan ”ylevä”.
     Mutta kun sana on sanottu, ehkä noita kaameita rakennuksia osaa katsoa toisella tavalla. Sehän on selvää, niin kuin Meades korosti, että arkkitehdit eivät 1960-luvulla keskittyneet rakennusten estetiikkaan vaan yhteiskuntasunnitteluun. He olivat enemmän sosiologeja ja yhteiskuntainsinöörejä kuin piirtäviä taiteilijoita.
     60- ja 70-luvun betonibrutalismia haukuttaessa kannattaa oivaltaa, että silloin pyrittiin demokraattiseen asuntorakentamiseen. Ei ollut aikaa eikä rahaa koristeluun.
     Syntisiä voi katsoa lempeämmälläkin silmällä.


Ylevyys!
     Hieno sana: ylevyys.
     Maistuu ihmistä suuremmalta.
     Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan, kuinka hän on kokenut intohimoa kierrellessään tutkimassa vanhojen kaupunkien ja rakennusten arkkitehtuuria. Eniten häntä kiinnostaa barokin arkkitehtuuri.
     ”Miksi barokki?” Lipponen kysyy itseltään. Ja vastaa:
     ”Barokin suurin saavutus, jonka asiantuntijat omituisesti jättävät usein mainitsematta, on fasadin vapauttaminen ankarasta tasaisuuden geometriasta kuperan ja koveran vaihteluihin, niin kuin myös massan ja muotojen ennakkoluuloton käyttö. Ovaalit, soikeat muodot huoneissa, katoissa ja ikkunoissa synnyttävät täydellisiä kokonaisuuksia, luovat liikkeen vaikutelman.”
     Olipa kyseessä barokkirakennuksen täydellisyys tai betonibrutalismin karkea ylevyys (jota on niin vaikea havaita), niin molemmissa kai liioitellaan jotakin ihmisessä olevaa. Toinen liioittelu näkyy ulospäin, toinen kätkeytyy sisälle.
     Näin sanoen tekee mieli kysyä, voiko romaania verrata rakennukseen ja kirjallisuutta arkkitehtuuriin. Jos voi, niin molempia arvioitaessa täytyy muistaa että ne ovat ihmismielen heijastusta tilaan ja rakenteeseen, ja että molemmat vievät tilan ja rakenteen ihmismieleen, siihen miten ajatus tulee ajatelluksi.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kjell Westö laukaisi ohi

[Mistä kirjailija tietää?]


                                                                 Kyösti Salovaara 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin
pimeässä ytimessä.


Kjell Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.
     Onneksi olkoon!
     Yle Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja kirjallisuutta.
     Ylen mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla löydä.”
     Syvempia totuuksia kriisien keskellä!
     Ratkaistaanko kriisit lukemalla enemmän kirjoja?
     Kenen niitä pitäisi lukea?
     Putinin vai Putinin uhrien?


Oletan että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.
     Westö tarkoitti taidetta.
     Mutta miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?
     Kaksi merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja. Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.
     Tästä huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.
     George Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania ”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla. Vahvempi on oikeassa.
     Orwell kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.
     Lukijat etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.


Kriisiaikoina ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!
     Sitä paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä. Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla, huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.
     Luulen että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista. Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?
     Minä luen viihtyäkseni itseni parissa.
     Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.
     Oliko kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?
     Vai siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen keskellä.
     ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”


Kirjailijat pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä. Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.
     Tietenkin, pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.
     Mutta siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?
     Jokainen yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.
     Minä en pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai jalkapallomatsia.
     Joku toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän tunteeseen kuin järkeen.
     Oleellista lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.
     Mutta yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.


Viime lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.
     FC Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.
     Peliselostusten mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät yhden oikean ja se riitti voittoon.
     Lievittääkseni otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.