torstai 27. marraskuuta 2014

Diktatuurin kaipuu

[Futurismista fasismiin]

                                                                           Kyösti Salovaara 2012.
Pahan katse 1930-luvulta.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.


Joulukatuja avattiin, väkeä liikkui.
     Ainakin Helsingissä avattiin ja liikkui.
     Oliko siellä intellektuelleja, taiteilijoita, kirjailijoita tai maalareita, säveltäjiä tai runoseppoja?
     En tiedä. Näkikö kukaan intellektuellia paikalla? Edustamassa älymystöä? Maan parhaimmistoa? Eturintamaa eturintamassa?
     Jos se oli paikalla, kirjoittiko runon? Sävelsikö laulun? Maalasiko akvarellin kaupallisen joulun hilpeydestä?
     Luulen että ei.
     Ei kirjoittanut runoa eikä säveltänyt laulua.
     Jos kirjoitti, paheksui kaupallista joulua. Kritisoi, asetti epäilyttävään valoon. Kehotti muistamaan maailman köyhät ja ilmaston lämpenemisen. Ilkkui rahvasta, joka täytti ostoskeskukset ja hypermarketit.
     Vaati kaupalliselle joululle vaihtoehtoja.
     Ikään kuin muitakin jouluja olisi olemassa.


Kun marssitaan, älymystö tuppautuu ensimmäiseen riviin.
     Taaempana sekoittuisi massaan, rahvaaseen, keskivertoporukkaan.
     Aikojen sivu älymystö, taiteilijat ja intellektuellit, on viehättynyt valistuneista diktatuureista, totalitaarisista ajatuksista. On etsitty avant gardea vasemmalta ja oikealta, etsitään ylhäältä ja alhaalta.
     Intellektuelli ei halua keskelle, sillä siellä on liian monta samanlaista.
     Varsinkin jos haluaa muuttaa maailmaa, pitää etsiytyä reunalle. Keskellä maailman voi muuttaa vain sellaiseksi kuin se on. Joidenkin on näin ollen tyydyttyvä siihen mikä on. Enemmistön.
     Intellektuelli kaipaa siis reunalle. Kun hän puhuu demokratiasta hän tarkoittaa, että ”minä tiedän, te ette” ja ”koska minä tiedän, on vain demokraattista että ajattelette minun tavallani”. ”Kun ajattelette minun tavallani, kaikki on hyvin.”
     Ollakseen avant gardea, pitää olla toisin kuin useimmat, reunalla, riittävän etäällä, korkeammalla.


Olen aloitellut Tarmo Kunnaksen mittavaa teosta Fasismin lumous (Atena Kustannus Oy 2013. 3.painos 2014. 686 s.).
     ”Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, se ei välttämättä ole täsmällinen”, Kunnas sanoo hahmotellessaan tehtävän vaikeutta: miksi fasismi viehätti niin monia älykkäitä ihmisiä, taiteilijoita ja intellektuelleja. Kunnas tarkoittaa fasismi-sanalla niitä nationalistisia, antidemokraattisia ja antiparlamentaarisia liikkeitä – eri puolilla Eurooppa – jotka 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla pyrkivät eliminoimaan monipuoluejärjestelmän ja ihannoivat vahvaa johtajuutta.
     Fasismista on jäänyt historian muistiin pelkästään pedon ilme, pahan kosketus, rikokset ihmisyyttä vastaan, mutta se oli aikanaan (aluksi) muutakin ja monimutkaisempaa; ennen kuin siitä tuli pahan symboli.

     Fasismin ja kansallissosialismin lopputulos – ehdoton paha – ei näin ollen selitä sen lumovoimaa aikalaisiin, sitä että ”... miksi se vetosi jopa lahjakkaisiin ja kriittisiin ja joskus ainakin itseymmäryksessään hyvää tarkoittaviin ihmisiin.”
     En vielä tiedä miten Kunnas vastaa haastavaan kysymykseen: mikä fasismissa lumosi älymystön? Eiväthän he "pahan" kanssa halunneet liittoutua.
     Siksi arvailen muutamalla rivillä, ja jo pakinan alussa esiintulon koreografiaa virittäen.
     Jos fasismi oli monimutkainen, muuttuva ja erilaisissa yhteiskunnissa erilaisia ilmenemismuotoja saava poliittiskulttuurinen (tai kulttuurispoliittinen) kollektiivinen mielentila, niin sellainen on myös yksilön ajatusrakennus. Siis monimutkainen, ristiriitainen, alati tuulien mukaan kääntyilevä, yhtä aikaa moneen suuntaan yrittävä.
     Miksipä muuten Panu Rajala olisi tuskaantunut, kun ei löytänyt Olavi Paavolaisesta yhtä johdonmukaista ihmistä. Paavolaisen ristitiitainen minä adaptoitui ympärillä vallitsevaan ristiriitaiseen yhteiskunta- ja kulttuuri-ilmastoon. Oli innostavaa seurata liehuvia lippuvia; oli houkuttelevaa heitellä marssijoita kivillä.
     Ilmeisesti meidän on vaikea hyväksyä itsessä vaikuttavaa lauman kaipuuta. Yksilö vs. lauma, minä vs. kollektiivi - sitäkö taistelua jokainen meistä käy, toiset voimalla, toiset hennolla otteella? 
     Tai ajatelkaapa liberaalin ajattelun loistavaa persoonaa Georg Henrik von Wrightiä.
     Tarmo Kunnas kertoo kuinka von Wright innostui Saksassa vuonna 1943 julkaistussa fasistimielisessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg ylistämään Suomen ja Saksan liittokumppanuutta. Näin nuori von Wright kirjoitti:
     ”Jokainen päivä, joka seurasi 13. maaliskuuta 1940, oli jokaiselle Suomessa tuskaa. Se päättyi 26. kesäkuuta 1941. Tuona päivänä, Suomen sotaan liittymisen päivänä – Saksan rinnalla – Neuvostoliittoa vastaan, kävi kuin vapauttava henkäys koko maan lävitse. Tuska oli lopussa Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta – nyt alkoi viimein suuri tilinteko bolsevismin kanssa.”
     Myöhemmin omaelämäkerrassaan von Wright oli muistavinaan, että asennoitui englanti-mieliseksi jo vuonna 1938.


Tarmo Kunnas hahmottelee fasismin historian jäntevästi ja jännittävästi. Siinä, fasismissa yhdistyi italialaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden avant garde ja isänmaallisuus sosialistisen liikkeiden vallankumouksellisuuteen. Benito Mussolini tuki futurismia ja avantgardismia. Rotuopit eivät sisältyneet hänen ”laulukirjaansa”.
     Futurismin manifestin vuonna 1909 julkaissut F.T. Marinetti oli Mussolinin kaveri. Isänmaallisuuden tenho kumpusi kirjailija Giuseppe Mazzinin kylvämästä Risorgimenton perinnöstä. Fasismin tuloa valmisteli keskeisesti Gabriel d'Annunzion ”sankaruutta ja isänmaallisuutta julistava retoriikka ja näiden ihanteiden sotilaallinen toimeenpano”.
     Mitä kirjailijat edellä, sitä poliitikot perässä!
     Vuonna 1929 Olavi Paavolainen valaisi teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (Otava. 4.p 1990) suomalaisille mm. F.T. Marinettin futurismia ja eurooppalaista avant gardea. Aika osuvasti, nyt jälkikäteen arvioiden, Paavolainen noteerasi ajan hengen, sen kuinka sekä fasismi että bolsevismi imivät voimaa taiteilijoiden futurismista:
      On mielenkiintoista huomata, miten samanlaiseksi kahden äärimmäisyysmaan, fascistisen Italian ja bolshevistisen Venäjän, futuristien suhde valtiomahtiin muodostui: molemmissa valmisti futurismi tälle maaperää, ja molemmissa ottivat vallansaajat futuristisen taiteen suosikikseen käsittäen sen suuren arvon propagandavälineenä.
     Totalitaariset liikkeet käyttivät taiteilijoita hyväkseen. Taiteilijoiden äärimmäisyysmielentila oli otollinen kaappaukselle. Totalitaariseen käyttöön siepattu avant garde lakkasi pian olemasta avant gardea.
     Mutta kukapa taiteilija olisi luonut uraa olemalla säädyllisesti keskellä, puolustamalla ikävänkuuloista liberalismia. Ei, avant gardessa piti erottautua, hyljätä pikkuporvarilliset arvot. Ärsyttää ja halveksia.
     Niin kuin teki Marinetti kuuluisassa manifestissaan:
     ” Me tahdomme hävittää museot ja kirjastot. Antakaa toki heidän tulla, hyvien murhapolttajien, heidän, joiden kädet tuoksuvat karboolille! Sytyttäkää tuleen kirjastot! Johtakaa uomistaan kanavat, jotta ne tulvisivat museoihin!”


Marinetti tahtoi rikkoa taideteoksen muodon. Polttaa turhanpäiväisen ja säädyllisen taiteen sisällön karrelle. Hävittää vanhan taiteen totaalisesti luomalla uutta.
     Hän leikki sanoilla, ei tulella.
     Mutta eipä Marinetti manifestia kirjoittaessaan arvannut, että muutama vuotta myöhemmin kansallissosialistit polttivat kirjoja Berliinissä konkreettisesti. Oikeassa tulessa. Taiteilijoiden vapautta inhoten, sanomisen liberaalia sisältöä vihaten.
     Futurismi muuttui menneisyydeksi, taiteellisen rikkomisen lapsenomainen ilo muuttui rikokseksi ihmisyyttä vastaan.
     Miten se oli mahdollista? Miten taiteesta tuli kollektiivisen pahan elävöittäjä, liikkeelle panija, synnyn loitsija?
     Pitääkö tästä kehityksestä syyttää avangardisteja vai tavallista rahvasta, joka antoi kaiken tapahtua? Olivatko ”tavalliset” ihmiset vain tarkkailijoita, odottelijoita, myötäjuoksijoita jotka eivät ajatelleet mihin kaikki johtaisi?
     Miksi he eivät ajatelleet, vaikka ajatteleminen olisi ollut ainoa syyllisyydestä vapauttava teko?

2 kommenttia: