[Mistä kirjailija tietää?]
 |
| Kyösti Salovaara 2014. Fort de Douaumont, Verdun. Vuonna 1916 linnoituksen käytävillä elettiin kriisin pimeässä ytimessä. |
Kjell
Westö sai viime viikolla Pohjoismaiden neuvoston
kirjallisuuspalkinnon romaanista Kangastus 38.
Onneksi
olkoon!
Yle
Uutisten mukaan innostunut Westö vastaanotti palkinnon Tukholmassa. Euforia herkisti kirjailijan syleilemään maailmaa ja
kirjallisuutta.
Ylen
mukaan Westö sanoi, että ”tarvitsemme kirjallisuutta enemmän
kuin koskaan”. Hän väitti, että taiteella on kriisiaikoina
erittäin suuri merkitys: ”Me elämme levottomia aikoja ja taide
ylipäätään, kirjallisuus, kaikki kirjallisuuden lajit, pystyvät
löytämään sellaisia syvempiä totuuksia, mitä ei helpolla
löydä.”
Syvempia
totuuksia kriisien keskellä!
Ratkaistaanko
kriisit lukemalla enemmän kirjoja?
Kenen
niitä pitäisi lukea?
Putinin
vai Putinin uhrien?
Oletan
että Westö tarkoitti kaunokirjallisuutta puhuessaan
kirjallisuudesta syvempien totuuksien lähteenä. Sanomalla että
tieto- ja tutkimuskirjallisuus paljastaa syvempiä asioita, hän ei
olisi sanonut mitään, ainoastaan todennut itsestään selvyyden.
Westö
tarkoitti taidetta.
Mutta
miten ihmiset käyttäytyvät kriisiaikoina? Mitä he lukevat?
Kaksi
merkittävää kriisien aiheuttajaa, Stalin ja Hitler
olivat lukumiehiä. Stalin rakasti venäläisiä klassikkoja.
Hitlerin kerrotaan viehättyneen Karl Mayn reipashenkisiin
ja ”siveellisesti” puhtaisiin seikkailukertomuksiin.
Tästä
huolimatta Stalin ja Hitler hukuttivat Euroopan vereen.
George
Orwell käsitteli terävässä esseessään Raffles and Miss
Blandish (1944) englantilaisen James Hadleyn Chasen
rikosromaania No Orchids for Miss Blandish (1939. Suom. Ei
kukkia neiti Blandishille, 1952). Orwell luonnehti romaania
”fasistiseksi”; poliisien ja roistojen erona on vain se, että
poliiseilla on käytössään enemmän voimaa kuin rikollisilla.
Vahvempi on oikeassa.
Orwell
kauhistui kun Chasen romaanista tuli bestseller kriisin
keskellä vuonna 1940 pommien putoillessa Lontooseen ja Englannin
käydessä ratkaisevaa taistelua olemassaolostaan.
Lukijat
etsivät ”syvempää totuutta” moraalittomasta kirjasta.
Kriisiaikoina
ihmiset pakenevat viihteeseen. Se on ymmärrettävää ja
hyväksyttävää. Kukapa haluaisi kääntää puukkoa haavassa!
Sitä
paitsi kaunokirjallisuus kertoo aina eilisestä ja toissapäivästä.
Eikä kriisiä ratkaista katsomalla taaksepäin, paitsi ehkä Freudin
mielestä. Kirjallisuus ja taide vaikuttavat hitaasti, hivuttamalla,
huomaamatta – niistä on akuutiksi lääkkeeksi vain samalla
tavalla kuin aspiriini vaikuttaa päänsärkyyn.
Luulen
että Westön ajatus kaunokirjallisuuden syvemmästä totuuudesta on
kirjailijan toiveajattelua, oman ammatin hännän nostamista.
Pitäisikö meidän lukea Dan Brownia tai Lee Childia
ratkaistaksemme Euroopan talouskriisin? Vai unohtaaksemme sen?
Minä
luen viihtyäkseni itseni parissa.
Jarl
Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet, kuinka
Suomessa heti sodan jälkeen toimi yli 200 kirjankustantajaa. Kirjoja
painettiin ja niitä ostettiin, ilmeisesti myös luettiin.
Oliko
kyse kriisin syvempien virtojen oivaltamisesta?
Vai
siitä että kriisiä piti päästä pakoon? Tai pelkästään
taloudellisesta toiminnasta, löytyneestä markkinaraosta puutteen
keskellä.
”Kirjat
myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut”, Hellemann
sanoo. ”Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei ollut
kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”
Kirjailijat
pitävät itseään ihmismielen insinöörinä, mutta kriisin
ratkaisijaksi tarvitaan kenties oikeita insinöörejä.
Kollektiiviset kriisit ratkeavat paremmin tekemällä konkreettisia
tekoja kuin kaivelemalla ihmisin pään sisäisiä totuuksia.
Tietenkin,
pitkälle juosten ja kauas katsoen, kaikki riippuu siitä mitä
ihminen kollektiivina ja yksilönä ajattelee.
Mutta
siitä ei seuraa, että kriisin hetkellä tarvitsemme
kaunokirjallisuutta enemmän kuin koskaan. Miksi niin olisi?
Jokainen
yksilö suhtautuu omaan kriisiinsä omalla tavallaan.
Minä en
pysty murheen hetkellä keskittymään lukemiseen; lukeminen vaatii
liian paljon osallistumista. Omien ajatusten ahdistavasta kehästä
irrottaudun parhaiten katsomalla action-filmejä tai
jalkapallomatsia.
Joku
toinen pääsee pakoon lukemalla, sekin on mahdollista. Teoriaherra
saattaisi jopa väittää, että runot ja musiikki sopivat proosaa
paremmin murheelliseen mielentilaan, koska ne vetoavat enemmän
tunteeseen kuin järkeen.
Oleellista
lienee on itsestä ulos astuminen, ainakin hetkeksi.
Mutta
yleispätevää lääkettä ei ole eikä Westön ponteva innostus
kaunokirjallisuuden parantavasta vaikutuksesta perustu tietoon vaan
luuloon. Olisi toki kivaa, jos kaunokirjallisuus olisi elämää
tärkeämpää. Ainakin kirjailijalle.
Viime
lauantaina Barcelonassa koettiin kummallinen tapaus.
FC
Barcelona hävisi kotikentällään Celta de Vigolle.
Peliselostusten
mukaan Barcelonalla oli neljä tolppalaukausta. Neymar ja Messi
tekivät melkein neljä maalia. Mutta Vigon ”keltit” tekivät
yhden oikean ja se riitti voittoon.
Lievittääkseni
otsikkoni jyrkkyyttä ja ollakseni kohtuullinen totean vielä: Kjell
Westö ampui Tukholmassa ylärimaan.
Juuri niin! Taisi olla hieman ylisanoja Westöllä.
VastaaPoistaKirjallisuus löytää totuudet yleensä jälkikäteen. Kuinka kauan onkaan puitu vanhoja sotia. Sodan aikana kukaan ei pysty kirjoittamaan niin väkevää teosta että taistelevien maiden päämiehet kirjan luettuaan painaisivat päänsä alas häpeästä ja liikutuksesta ja komentaisivat pojat kotiin. Tällaisen kirjan tekijä olisi oikeutettu sekä rauhan että kirjallisuuden Nobeliin.
Olisihan tietysti hienoa, jos taide mekaanisesti tekisi ihmisestä paremman ihmisen - ongelmat häviäisivät pistämällä ihmiset lukemaan kirjoja jne.
PoistaAristoteles taisi ajatella noin - kunhan taide vaan oli sitten "oikeanlaatuista". Vääränlainen ei sitten toimisikaan halutulla tavalla ja tästä sitten seuraakin uusia ongelmia, kun aletaan pohtia mikä on "oikeanlaatuista" taidetta.
Platon otti kai toisenlaisen asennon: taide tekee ihmisestä huonomman (koska taide kilpailee jumalien kanssa eikä voi olla oikeammassa kuin jumalat, vai miten se menikään...).
Vai pitäisikö mukailla Pascalin ajatusta jumalaan uskomisesta: kirjallisuus ei todennäköisesti tee ihmistä paremmaksi, mutta koska siitä ei voi olla ihan varma, niin varmuuden vuoksi kannattaa lukea kirjoja.
Ehkä taide on paras useimmiten kokonaan ilman hyötynäkökulmia ja vaikuttamiseen tähtäämistä tai liikaa tendenssiä. Sekä kirjoittajlla että lukijalla on mielestäni paras kriteeri nautinto. Tässä tulee mieleen Uuno Kailaan runo Ihmisen määrä ja sen uljas loppu.
PoistaKauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.
Kirjasta huomaa heti, jos se on tehty myyväksi: turha kakkososa, koska kirja oli suosittu ja yleisö pyytää lisää; dekkari, jossa on kaikki mahdolliset karmeudet tasaisin väliajoin, ettei vain kiireinen lukija kyllästy taustakuvauksiin jne.
Lukijallakin saattaa olla, varsinkin blogiaikana, hyöty mielessä: ahmin tämän äkkiä, niin olen ensimmäinen kommentoimassa. Hei, kuka on lukenut kaikki Potterit?
Taide voi olla terapeuttista yksilötasolla. Entä kansojen tasolla? Minusta HS:n pilapiirtäjä Karlssonin ajankohtaisiin asioihin pureutuvat kuvat ovat usein sellaisia.
Jos haluan pois stressaavista ajatuksista, niin minulla toimii parhaiten hyvä, mukaansavievä elokuva elokuvateatterin pimeydessä katsottuna. Sitten kun se on ohi, on taas pakko palata ahdistaviin ajatuksiin, mutta saipahan olla pari tuntia poissa, astua hetkeksi ulos itsestään, kuten osuvasti muotoilit.
Kauneus, uni - elämän ääret jotka kullattuinakin häipyvät tomun lailla!
PoistaVarmaankin on (ollut) romaaneja jotka Suomessa ovat terapiaa (melkein) koko kansalle (esim. Linnan Pohjantähti tai Tuntematon sotilas), mutta nykyään yhteiskunta on jakautunut niin moneksi ryhmäksi eikä luokat enää määrittele yhteisyyttä, joten saattaa olla mahdoton kirjoittaa romaania "koko kansalle". (Kuitenkin yli miljoona suomalaista kerran viikossa kokoontuu "yhteiseen" Tanssit tähtien kanssa hömppään, sekinkö terapiaa?)
Kailaan unesta tulee mieleen että elokuvahan on (kuten sanottu) eräänlaista unta, joten siksi sen kokeminen on toisenlaista kuin kirjan lukeminen ja siksi sen mukana niin hyvin pääsee hetkeksi ajatustensa kehästä pois. Jutussani vähän liioittelin: kyllähän kaikki (hyvät) tarinalliset elokuvat käyvät "eskapismin" välineeksi. Vaikean elokuvan katsominen vaatiikin sitten (ainakin minulta) enemmän mielenrauhan-tilaa.
Totta, ei mitään vaikeita taide-elokuvia levottomalle mielelle, vaan mieluumin komediaa ja vaikka väkivaltaakin. Minä oikein ihmettelin itseäni, kun koin niin hurjaa mukanaoloa ja mielihyvää katsoessani Tarantinon raakaa sotakomediaa Inglourious Basterds, Kunniattomat paskiaiset. Silloin olin juuri jostain ärtynyt. Sanoin varmaan ääneenkin: "Siitäs saitte!".
PoistaHah hah, joo! Tuosta voisi jatkaa ryhtymällä filosofoimaan, että koska jokainen katsoja, lukija, kuuntelija jne. synnyttää ikioman taideteoksen kokemastaan juuri sen hetkiseen mielentilaan sovitettuna, juuri sen hetkinen mielentila tulkinnan sytyttäjänä, niin jossakin scifimaailman virtuaalitodellisuudessa saattaisi olla näkyvissä satoja satoja erilaisia taideteoksen tulkintoja, jotka kuvaisivat alkuperäisen taideteoksen "totuutta" ihmeellisen moninaisesti ja luultavasti myös kummallisesti. Olisi näkyvissä "taideteos" jonka kollektiivinen "minä" synnyttäisi!
PoistaKyösti, nyt aion kyllä olla eri mieltä. En siksi, että Westö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen sekä kirjoittajana että elämää pohdiskelevana vaan siksi, että uskon kirjallisuuden ja muunkin taiteen olevan merkittävä tekijä.
VastaaPoistaMiksikö?
Siksi, että kirjailijat ja toki muutkin taiteilijat ovat usein tekstiensä kautta tuoneet esille yhteiskunnassa piileviä epäkohtia. Yksi tällainen tärkeä kirja on esimerkiksi Karkkipäivä, joka piirtää kuvaa lastensuojelun tilasta. Asia, josta puhutaan juuri nyt.
Siksikin, että vain eläytymällä toisen asemaan, voidaan lopulta omaksua jotakin uusia toimintamalleja. Se, että lukee kirjallisuutta, voi olla mahdollisuus aidosti ymmärtää ja nähdä erilaisuutta, tulla suvaitsevaisemmaksi ja ehkä irrottautua omistu, usein piintyneistä näkemyksistä. (Toisinkin voi käydä, tiedän senkin.)
Kaunokirjallisuus voi tavoittaa ihmisestä jotakin sellaista yleispätevää. Lähihistoriasta voidaan kirjoittaa erittäin taitavaa journalistiikkaa tai tietotekstiä, mutta tunteiden kautta eletty ja koettu asia jäå usein paremmin mieleen. Näin ollen taitavasti kirjoitettuun kaunokirjallisuuden kautta kirjoittaja voi luoda henkilöiden kautta ajankuvaa, joka sekä koskettaa että herättää ajattelemaan.
En usko, että Westö tarkoitti viihdettä. Minä ainakin kriisin aikaan mielelläni luen. Voi se olla eskapismiakin, eläytyminen ja toisiin maailmoihin meneminen. Usein lukiessa kuitenkin jokin loksahtaa paikoilleen, kääntyy paikoilleen.
Koen, että vähitellen on näkyvissä, että taiteilijat ottavat kantaa pitkän kokeellisen kirjallisuuden jälkeen: näytelmäteksteissä on ruodittu aika tiukkaankin sävyyn taloujärjestelmiä ja eläkesäätiöiden ja AY-pamppujen suhmurointeja. Kyllä taiteen kautta voidaan vaikuttaa asioihin. Ja hyvä niin.
Olen monessa kohden samaa mieltä kuin sinä, Valkoinen Kirahvi, mutta pakinan kärki oli (luuli olevansa) sen Westön ajatuksen epäilemisessä, että kirjallisuus nimenomaan kriisiaikoina olisi noita hyviä asioita ilmituonut, joita luettelet.
PoistaKun katsoo mitä ihmiset kriisiaikoina ovat lukeneet ja millaista kirjallisuutta on kirjoitettu, Westön ajatus ei minusta osu kohdalleen. Tietenkin aina on poikkeuksia.
Enkä suinkaan paheksu viihdettä; päinvastoin, olinhan perustamassa aikanaan Suomeen dekkariseuraa, jonka missiona oli tehdä populaarikirjallisuudesta hyväksyttyä kirjallisuutta. Missio onnistui – kenties liiankin hyvin.
Itse asiassa juuri viihde, esim. vakoilu- ja teknotrillerit tai poliisromaanit ovat usein niin ajan tasalla ja paljastavat ”totuuksia” ettei paremmasta väliä. Mutta en oikein osaa näitäkään, kun ne ovat parhaimmillaan, yhdistää nimenomaan kriisiaikojen kirjallisuuteen.
Jos ajattelee ns. vakavaa kirjallisuutta vs. viihdekirjallisuutta, niin hieman mutkia suoristaen voinee sanoa, että kun edellinen on psykologista niin jälkimmäinen on sosiologista – ja siksi sillä, viihteellä on suorempi yhteys juuri siihen mitä ympärillä tapahtuu. Ja toisaalta psykologinen kirjallisuus kestää vuosikymmenien tai satojen vuosien ylitse, koska se ei kiinnity niin voimakkaasti aikaansa vaan ihmisen sisäiseen maailmaan, joka muuttuu paljon hitaammin kuin ulkoiset olosuhteet.
Eilen Ylen pääuutisissa haastateltiin norjalaista dekkarikirjailijaa ja haastattelun asialista kuulosti enemmänkin sosiologiselta luennolta kuin taiteilijahaastattelulta.
Jos siis Westö olisi kirjoittanut, että erityisesti viihdekirjallisuus kertoo syvempiä totuuksia, niin minähän olisin voinut ihan innostua, ja kirjoittaa aivan toisenlaisen pakinan .
No, mutta niin kuin näkyy, tämä pohdiskelu tylsyttää pakinan kärjen ja paljastaa että siinä oli suunnilleen yksi ajatus, joka sekin puolittainen. Hemmetti!
Mutta Valkoinen Kirahvi, onko tapahtunut paljon mitään lastensuojelussa, vaikka lasten pahoinvointi on esillä kaunokirjallisuudessa? Yhä uudestaan tulee tietoon tapauksia, että on tehty kotikäyntejä ja asioita on kirjattu, poliisikin on jo käynyt pahoinvoivassa perheessä ja jättänyt kotikäynnin jälkeen sosiaalipuolelle varoituksen, mutta silti ei puututa. Ei ole ehkä valtuuksia, ei ehkä tarpeeksi kiinnostusta, liikaa vaikeita tapauksia, ei aikaa eikä resursseja.
VastaaPoistaNalle Wahlroos vähän välittää, mitä kirjailijat ja tutkijat sanovat, kun siirtää verotuksensa Ruotsiin.
Kulttuuriväki pauhaa keskenään ja ne, joilla on valmiiksi oikeat moraaliset asenteet, saavat niihin vahvistusta, mutta muuta vaikutusta on vaikea huomata.
Joo, tuohan yritti olla pakinani toinen ajatus, eli sen epäileminen että ne jotka kriisin aiheuttavat tai siitä eniten kärsivät, tuskin lukevat juuri silloin kirjallisuutta jolla kriisi olisi vältettävissä.
PoistaMarjatta, kyllä tapahtumaksi kai voi kutsua sitäkin, että asiasta kesksutellaan aktiivisemmin. Että se on esillä, että sen olemassaolo tiedostetaan. Eihän Westö suinkaan kai todennut, että laastariksi ja hoitokeinoksi vain kirjallisuutta kaikkeen hätään ja kärsimykseen vaan juuri sen, että kirjallisuuden yksi tärkeä mahdollisuus on juuri näiden epäkohtien esiin tuominen ja keskustelun herättäminen.
PoistaKaikki alkaa tiedostamisesta.
Ja toisaalta, kun useampi taiteen muoto nostaa asian esille, saattaa siitä kiinnostua muukin väki kuin kulttuuria seuraavat.
Jos taas ajatellaan esimerkiksi sitä, että sotia soditaan, ihmiset näkevät nälkää ja niin edelleen, voisi kai ajatella, ettei ihminen koskaan opi. Aina tulee olemaan väärinkohtelua ja pahoinvointia, mutta se, että siitä kirjoitetaan, luodotaan syvälle ihmisen sieluun, on sentään toivoa. Sillä, että tulisimme nähdyiksi ja kuulluiksi, kohdatuiksi. Uskon sanan voimaan ja sen mahdollisuuksiin. Viiveelläkin on parempi kuin ei ollenkaan.
Samaa optimismia minäkin yritän pitää yllä.
PoistaKoko ajan tapahtuu pahaa, josta tämän pahan tiedostava ei voi vaieta, se on selvä. Mutta missä aikataulussa virheet tajutaan, missä aikataulussa niistä kirjoitetaan ja milloin oivallus muuttuu korjavaksi teoksi, se on se ongelma.
Yhä tapaa ihmisiä Suomessa, jotka sanovat että kyllä neekeriä saa sanoa neekeriksi, kun niin on aina sanottu. Siis yhä, vuonna 2014 jälkeen ajanlaskumme alun. Kuinka paljon tästäkin on kirjoitettu jostain 70-luvulta lähtien ainakin!
Kuinka monta orjaa piestiin USA:n puuvillaplantaaseilla kuolleiksi, ennen kuin etelävaltiolaisten tajuntaan meni se, että mustat ovat ihmisiä! Ja kyllähän asiasta kirjoitettiin sekä sanomalehdissä että kirjoissa.
Nyt vasta kirjoitetaan kaunokirjallisia sekä tietokirjoja suomalaisesta sotatraumasta. Veteraaneja ja heidän puolisojaan on jäljellä muutama. Heille olisi ollut hyvä, jos heitä olisi ymmärretty aikanaan. Tässä kirjallisuus on laahannut auttamattomasti jäljessä.
Lukuisat kirjat sotien kauheuksista eivät ole myöskään lopettaneet sotateollisuuden pyörimistä kaikkialla maailmassa.
Jos kirjoittaa suomalaisesta köyhyydestä nyt, omaa elämäänsä kuvaten, kuten Mathias Rosenlund, se ei vaikuta tämänhetkiseen talouskriisiin mitään.
Yleinen mielipide ja ennakkoluulot muuttuvat molemmat hitaasti. Kriisien jälkeen ollaan kyllä jälkiviisaita. Jos siellä kirjailija inisee, että minähän sanoin, niin ei häntä edes uskota. Kriisien ratkaisut kypsyvät enemmistön tajunnan tahdissa.
Kirjallisuutta nopeampia ja tehokkaampia vaikuttamismedioita löytyy mielestäni tällä hetkellä sosiaalisen median puolelta.
Ei tämä silti kiellä kirjallisuuden arvoa. Ei kiellä siksi, että kirjallisuudella on niin paljon muitakin arvoja, mm. kauneusarvot. Viiveellä tajuaminen on tietenkin arvokasta sekin.
Sekin vielä tuli mieleeni, että onpa vain ollut merkityksensä kaunokirjallisuudella silläkin, että sodan traumauttamien sukupolvien seurauksista on voitu lukea. Usein nämä asiat kulkeutuvat psykologisesti kauas, kolmansiin sukupolviin. Sikskin takautuvasti käsittelemisellä on merkitystä.
VastaaPoistaTämä on myös totta. Näin se menee. Kirjallisuus ei ole apu akuuttiin kriisiin, mutta se on apu asioiden ymmärtämiseen - niille jotka lukevat.
PoistaMonta hienoa ajatusta Marjatta ja Valkoinen Kirahvi. Kaikki varmaankin tosia, eri suunnista asiaa katsovia.
VastaaPoistaPyristelläkseni siinä mistä lähdin, olisimme kaikki varmaankin melko samaa mieltä kirjallisuuden merkityksestä ellei Westö olisi yhdistänyt kirjallisuuden totuuksiin aikamäärettä "kriisiaikoina".
Kaunokirjallisuus vaikuttaa ihmisiin kollektiivina luultavasti hyvin hitaasti ja epämääräisesti, mutta vaikka joku ei koskaan lukisi mitään, niin hänen ystävänsä ehkä lukee ja vaikutus kulkee sitä myöten myös häneen.
Tietysti, skeptisesti voisi kysyä sitäkin mitä syvempiä totuuksia oikeastaan on löydettävissä - ja varsinkaan semmoisia mitkä ei olisi jo tiedossa - mutta sen miettimisessä ajaudutaan jo kauas lähtöpisteestä.
Silti tekee yhä mieli kysyä: oliko Westön euforisessa tokaisussa kaikesta huolimatta tippa tai kaksi pelkkää omahyväisyyttä?
Minä ajattelin tuon viittaavaan Ukrainan tilanteeseen, Suomen tilanteeseen. Siihen, että omahyväiset ja vallanjanoiset taloustyypitä hamuavat omiin taskuihinsa sen, mikä kuuluisi yhteiseen hyvää. Sen, että yhteikunnassa on nyt vallalla aika, jossa omahyväisyys on aivan muualla kuin taiteilijoissa: joka alalla tärkeintä tuntuu olevan näinä päivinä raha ja maine. Keinolla millä hyvänsä. Jotenkin ajattelen, että Westö kuuluu vielä niihin kirjalijoihin, joille itse kirjoittaminen on tärkeintä, ei niinkään se kartilasien kilistely. Niitäkin nimittäin nykyisin on, olen ollut tirkistelemässä. Sen enempää nimiä mainitsematta ja osoittelematta.
PoistaEnpä tiedä. Paljon on toki kirjoja jotka käsittelevät juuri niitä aiheita jotka ovat juuri nyt uutisotsikoissa, mutta valitettavan huomattavan osan niistä voisi ilmeisesti korvata kuuntelemalla Simo Salmisen Rotestilaulu, ja aikaakin säästyisi.
VastaaPoistaOlen toki kuullut ajatuksen siitä että paljon lukemalla voisi eläytyä toisenlaisiin elämiin tai omaksua uusia toimintamalleja, tuon onnistuminen vain vaatisi että oikeasti lukisi sellaisia kirjoja jotka tekisivät tuon eivätkä vain vahvistaisi omia ennakkoluuloja tai validoisi omaa maailmankuvaa. Ehkä hyvä kirja on oopiumia kansalle ja pitäisi lukea enemmän huonoja ja vääriä kirjoja. Mutta kirjoitetaanko edes tarpeeksi huonoja ja vääriä kirjoja, tai julkaistaanko niitä?
Hm, tässähän voisi lisätä, että kaikki olisi sitten muuten hyvin ja että kirjallisuus on suurenmoista ja että se antaa mahdollisuuksia luoda parempi "ihminen", mutta ainoana ongelmana on ihminen kaikkine ennakkoluuloineen ja laiskuuksineen ja nautinnonhaluineen.
PoistaJa faktaa lienee sekin, että SOME vain lisää samanmielisten samanmielisyyttä eikä paranna moninaisuutta eri mieltä olevia "yhdistämällä". Tuolla on konkreettinen, kivestä rakennettu eduskunta, missä 200 eri mieltäkin olevan ihmisen on pakko toimia "yhdessä". Jos SOME saisi perustaa parlamentin, niitä tulisi tuhat eikä niistä yksikään kommunikoisi toisten kanssa.
No, kirjallisuuden olemuksen suhteessa yhteiskuntaan voisi nähdä kahdella eri tavalla.
Yhtäältä se on vain erilaisuuksia ja samanlaisuuksia tuottava runsaudensarvi, jolla ei sinänsä ole tavoitetta eikä suuntaa; se on enemmänkin ajopuu ihmisten mielien meressä. On sitten sattumaa, luulen, onko tuossa meressä enemmän hyvää tekeviä taideteoksia kuin pahaa tai ei mitään tekeviä. Tähän sopisi ajatus että "huonojakin" kirjoja tarvittaisiin enemmän. Varmuuden vuoksi.
Toisaalta kirjallisuudelle voisi asettaa tehtävän: sen pitäisi tendenssinomaisesti ajaa paremman ihmiskäsityksen ja paremman yhteiskuntaideaalin tavoitetta. Tämä olisi selvempi idea, mutta siinä ongelmaksi tulee ettei kukaan elävä ihminen voi (tieteellisesti) tietää mitä se "parempi" olisi ja miten se voitaisiin luoda. Jolloin päädytään kieltämään ja suosimaan erilaisia kirjoja melkein mielivaltaisten pyrkimysten varjolla.
Niin että pitääkö alistuneena todeta: kirjallisuus, so what?
Joskus sanotaan että Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan, eli jälkimmäistä tapaa ehkä harjoitetaan ehkä sen kummemmin suunnittelematta...
PoistaSomessa on kyllä myös sama vika, siinä on potentiaalia jota ei sitten kuitenkaan käytetä. Olen toki netissä kohdannutkin monia viehättävän erilailla ajattelevia ihmisiä mutta luulen että tuo vaatii kunnolla toimiakseen sopivia harrastusfoorumeita jossa kaikki ollaan kiinnostuneita aiheesta x, ja aihe x on tarpeeksi rajattu että sen ympärille ei pääse syntymään useita suuntautuneita alafoorumeja, ja että aiheen x harrastajat osoittavat jonkinlaista alkeellista kunnioitusta toisiaan kohtaan.
Mutta on kyllä helpompaa koota vain samanmielisten joukko ja elää näiden kanssa omassa pikku kuplassa jossa ei toteudu edes Sokrateen ajatus että tietää että ei tiedä...
Niin, kirjallisuus. Olen samaa mieltä että Westö nyt hieman ylitehostaa omaa alaansa, mutta jos yhteiskunta sairastaa syöpää niin ei potilailta voi oikeiden kirjojen kipulääkitystä evätä, ja kun tarpeeksi lukee voi ehkä joskus saada myös väärien kirjojen kemoterapiaa.
Väärien kirjojen kemoterapiaa - hauska kielikuva!
Poistahdcanis puhuu asiaa: toisinaan tuntuu, että ajattelua ei enää ole. Kilpailu ja sosiaaliset pelit rehottavat, yksisilmäisinä tuutataan jotakin, jolla ei ole syvempää pohjaa tai näkemystä.
PoistaKunnioitus on tärkeä asia. Ja se, ettei joukolla lähdetä tykittämään ketään yksittäistä. Kävin juuri katsomassa elokuva Luokkajuhla, joka herätti monia, monia ajatuksia. Taiteella on mielestäni tämäkin tehtävä. Sen lisäksi, että joskus taide voi olla vain viihdyketta, jotta kaikkeen hyörinään kyllästynyt ihminen saisi hetkeksi aivonsa ripustettua naulaan.
Jokaisen kirjailijan soisi tehostavan omaa alaansa, puhuva suomalaisen kirjallisuuden tilasta ja sen merkityksestä. Yksilöiden sijaan soisin yhteisöllisyyden (terveen sellaisen) nostavan päätään.
Joo – mutta – sittenkin!
VastaaPoistaJoskus tuntuu, että kulttuuriväellä on kouristuksenomainen pakko yrittää perustella taideteoksia yhteiskuntakriittisellä merkitysapparaatilla.
Kouristus synnyttää sitten älyllisiä sammakoita. Kuin vähän Westöltä pääsi.
Ja niin kuin tänään Hesarissa Suna Vuorelta pääsee, kun hän yrittää selittää Romeon ja Julian nykymenestyksen nyky-yhteiskunnasta käsin. Näytelmässä ja Vuoren mukaan nykytodellisuudessa ihmisten elämää ohjailee kohtalo, jolle kukaan ei mahda mitään. ”Vallitseva tunne lienee voimattomuus, kokemus siitä, että yhtä harvempi kykenee vaikuttamaan omaan tulevaisuuteensa. Kuulostaa tutulta, vai mitä?”
Kuulostaa vai ei? Vuoren historiaton väite on falski. Sillä koskaan ihmiskunnan historiassa ei (tavallinen) ihmisyksilö ole Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa pystynyt vaikuttamaan elämäänsä ja tulevaisuutensa niin paljon kuin nykyään.
Paljon fiksumpaa historian käsitystä esitti samassa lehdessä Hannu Marttila aloittaessaan Döblin-novellien arvostelun näin:
”Tulee ajatelleeksi, että ihmisen kyky tarkastella ja tulkita maailmaa oli melko valmis sata vuotta sitten. Kunnes kärsimätön käsi sekoitti palikat.”
Huoh, Vuoren kommentti on tosiaan masentava. Nykyihminen ehkä kipuilee enemmän voimattomuutensa kanssa vaikka se absoluuttisesti olisikin vähentynyt, pettymys on suuri kun ei voikaan olla sisäinen sankari jonka menestys on ihan vaan itsestä kiinni.
PoistaJoskus tulee miettineeksi että onko tämä eräänlainen omaehtoinen vierautuminen yhteisöstä - ja samalla siitä valittaminen että yhteisö ei hoida yksilön asioita - suomalainen ilmiö vai ylisummaan hyvinvoivien länsimaiden ongelma.
PoistaTai jos ilkeilee: onko se korostetusti ns. taiteilijoiden ongelma vai kaikkien meidän, myös tavallisten pulliaisten?
Vai onko kollektiivisen "pahoinvoinnin" korostuksessa kyse siitä että ylipäänsä "fiilinki on faktaa", niin kuin eräs pomoni tapasi sanoa - siitä riippumatta mitä faktat oikeasti olivat.
Tuli vielä mieleeni, että älkääs kuulkaas väheksykö somen vaikutusmahdollisuuksia.
VastaaPoistaPohjois-Koreaankin on kai jo jotenkin päässyt tihkumaan tietoa muusta maailmasta. Arabikevät tapahtui sosiaalisessa mediassa levinneen protesti-innon ansiosta. Ei siitä kyllä paljon jäänyt käteen - vielä tällä kertaa. Jossakin mentiin demokratiassa ehkä jopa taaksepäin, mutta eikös Tunisiassa menty pikkuisen eteenpäin, islamistipuolue jäi kakkoseksi.
Minä olen tänään positiivisella päällä. Siksi tämä näkökanta. ;)
Edellinen kommenttini oli vähän sumeaa ajattelua. Tarkoitus oli sanoa, että harrastaessaan väkisinkin yhteiskuntakriittiikkiä kulttuuriväki usein on hakoteillä sen suhteen millaista yhteiskuntaa kritisoi. Ongelma ei siis ole kritiikki sinänsä vaan se, että kritiikin kohde on huonosti hallussa.
VastaaPoistaSosiaalinen media on todella ristiriitainen ilmiö - toisaalta hieno juttu, toisaalta hämärää egoismia. Muistan joskus lukeneeni että ihmisyhteisössä luontevin yhteisön koko on jotain 30-100 ihmistä; somen ryhmät saattaisivat olla tätä noudattavia. Toisaalta rymmittäytyminen vain samanmielisten joukkoon, hämärtää käsityksen "ristiriitaisesta" todellisuudesta - kaikki eivät oikeassa elämässä voi olla samaa mieltä eikä tarvitse olla, koska erilaisilla ihmisillä ja instituutioilla ja yrityksillä jne, on todellakin ristiriitaisia tavoitteita ja etuja, joten tarvitaan kompromisseja, jotka sitten taas onnistuvat vain kun samanmieliset ryhmät keskustelevat eri mieltä olevien ryhmien kanssa. Mutta somessa tuo keskustelu usein jää toteutumatta.
Tätähän jotkut viisaat aikanaan tarkoittivat sanoessaan, että edustuksellinen demokratia on parempi kuin suorat kansanvaalit. Suora kansanvaali (ja nykyään some) saattaa johtaa enemmistön tyranniaan, joka unohtaa vähemmistön oikeudet.
Yhteisökoko voi kyllä pitää paikkansa. Ja luulen että tuo ongelma ristiriitaisen todellisuuden hämärtymisestä syntyy jos yhteisö muodostuu sille pohjalle että kaikki yhteisön jäsenet ovat jotakuinkin "hyviä tyyppejä" kun taas nuo yllämainitsemani harrastusfoorumit keskittyvät johonkin tiettyyn aiheeseen voivat saattaa yhteen hyvinkin vaihtelevien taustojen ihmisiä (ainakin jos aihe moisen sallii ja kyseisellä foorumilla muodostuu myös rönsyilevää keskustelua muistakin aiheista kuin siitä yhteenliittävästä).
PoistaEhkä siis toimiva someympäristö tarvitsee vähemmän tunneälyileviä humanisteja ja enemmän insinöörejä joita kiinnostaa asiat eikä ihmiset :)
Hyvin sanottu - voi tietysti tehdä "kipeää" jos/kun ihmisiä vaaditaan keskittymään asioihin eikä "ihmiseen". Vaikka tietysti kaikki asiatkin ovat "ihmiseen" tiukasti liittyviä.
PoistaJoskus tuntuu, kun kuuntelee eduskunnassa käytäviä keskusteluja, että sielläkin politiikkaa tehtäessä kannattaisi keskittyä asioihin eikä "politiikkaan", jolloin sitten yht'äkkiä syntyisikin poliittisia tekoja.