torstai 26. lokakuuta 2017

Irrotellen

[virkkeitä maailman kirjasta]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Mietitään miten pakinaan pääsee sisälle.
    Otsikko harhauttaa, ei kotiuta.
    Tuumaillaan saako olla jotakin mieltä. Jos ei saa, onko tässä mitään mieltä? Jos saa, mitä sitten pitäisi ajatella?
    Ehkä ei "pitäisi" vaan olla vaan - jotakin mieltä.  
    Järkeä ja tunteita, edellinen vaikeampaa, jälkimmäinen turhan helppoa.
    Eikä maailma ole kirja, ei edes kirjoittamaton. Virkkeitä kyllä piisaa. Joihin tarttua. Joita irrotella kirjoitusten kirjoituksista tähänkin pakinaan.
    Romanialaisen E.O. Chirovicin mainiossa dekkarissa Peilien kirja on myös mainioita sitaatteja. Niistä päästään alkuun, tullaan näyttämölle. Ensimmäisen repliikin sanoo Richard Kadrey:
    ”Muistot ovat kuin luoteja. Jotkin suhahtavat ohitse ja vain säikäyttävät. Toiset repivät meidät palasiksi.”


Jos voisi elää tulevaisuudessa, nykyisyyden käsittäminen olisi paljon helpompaa, koska kaikki olisi jo tapahtunut.
    Mutta koska elämme jatkuvasti menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohdassa, emme koskaan tiedä mikä on toistuvaa ja mikä ainutkertaista, niin kuin Heikki Ylikangas muistutti kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Jokin toistuu, ja jotakin tapahtuu vain kerran ja se on ainutlaatuinen tapahtuma.
    Jos tietäisi tarkalleen mikä historiassa toistuu, siitä olisi helppo ottaa opiksi.
    Mutta koska toistuvaa ja ainutkertaista ei pysty erottamaan toisistaan katselemalla ympärilleen, joutuu aika lailla ymmälleen.
    Maailma pursuaa uutisia.
    Mistä tietää mikä on mitäkin?
    Semminkin kun maailma tapahtuu pääasiassa muille ihmisille kuin minulle.
    ”Useimmat ihmiset ovat muita ihmisiä”, sanoi Oscar Wilde.


Olen yrittänyt käsittää uutta nationalismia, joka voimistuu eri puolilla Eurooppaa.
    Miksi Katalonia pyrkii omaksi valtiokseen juuri nyt?
    Sehän ei ole sorrettu maakunta. OECD:n luokitusten mukaan sillä on enemmän taloudellista itsenäisyyttä kuin esimerkiksi Saksan tai USA:n osavaltioilla.
    Katalonia on moderni, monikulttuurinen alue. Miksi sieltä kuuluu nationalismin torvien toitotus? Kenen ”itsenäisyyttä” Barcelonan kaduilla vaaditaan? Ja itsenäisyyttä: mistä? Itsenäisyyttä: mihin?
    Ymmärryksen askelia vaikkapa Paul Kennedyn kirjasta Uuden vuosituhannen haasteet vuodelta 1993: ”Näiden yleismaailmallisten muutosten takia myös itse kansallisvaltion hyödyllisyys on käynyt kyseenalaiseksi… itsenäiset toimijat eivät näytä pelkästään menettävän otettaan ja olevan hajoamassa, vaan ne näyttävät myös olevan vääränlaisia yksiköitä ratkaisemaan viime aikoina esiin nousseita asioita. Joidenkin ongelmien ratkaisemiseen ne ovat liian suuria, toisten ratkaisemiseen liian pieniä.”
    Globaaleja ongelmia pitää ratkaista laajemmissa ympyröissä. Paikallisia ongelmia ei voi viedä edes (aina) valtion ratkaistavaksi.
    Mutta miten nationalismi tähän auttaa? Missä se tulee kuvaan?
    Kennedy kirjoitti, että kun vallankäyttöä siirretään alemmaksi, vaarana saattaa olla kansallisvaltion hajoaminen, ”ainakin yhteiskunnissa, joissa etnisten ryhmien kilpailu ja rajariidat tarjoavat sytykkeitä alueellisiin kiistoihin”.
    Eikö lähidemokratia olekaan demokratiaa? Eikö paikallisesti osata olla tasa-arvoisia, suvaitsevaisia, vapaamielisiä? Jos enemmistö päättää demokraattisesti sortaa vähemmistöä, siitä ei pidä syyttää demokratiaa vaan päätöksen tehneitä. Muodollisesti "oikeassa" oleva enemmistö voi tehdä vääränlaisia päätöksiä.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Espanja, monimuotoinen kuin paella, joka sulaa mahassa huonosti.
    Onko Eurooppa samanlainen pyttipannun, risoton ja paellan yhdistelmä: mahdoton? Mitä on saksalaisten ”paella”, entä brittien jotka jättävät suuremman yhteisyyden ja käpertyvät, jos pystyvät, saarelleen? Onko brexit pelkkää nationalismia? Jos ei ole, mitä se on? Silkkaa tyhmyyttäkö?
    Palataan Espanjaan – jonnekin sinne tai kaikkialle, eikä maata voi syödä niin kuin paellaa.
    ”Nyt 2010-luvun puolivälissä ’espanjalainen kansakunta’ natisee liitoksissaan”, kirjoittaa Heikki Aittokoski teoksessaan Kuolemantanssi – askeleita nationalismin Euroopassa, ”ja natinan – tai rytinän – voi olettaa jatkuvan vielä vuosia. Toisin kuin saattaisi luulla karttaa tai jalkapallon arvokisoja katsoessaan, Espanja ei ole keskusjohtoinen yhtenäisvaltio samalla tavalla kuin Suomi tai Ranska. Espanja on 17 itsehallintoalueen jaettu ’kansakunta’ (nación de naciones), kuten joskus sanotaan. Itsehallintoalueilla on toisistaan poikkeavia valtaoikeuksia ja virallisia kieliä. Osa itsehallintoalueista on luotu vanhojen kuningaskuntien pohjalta, osa on tuoreempaa perua. Kaikilla on budjettivalta, oma lippu, omat hallinnolliset elimet, oma mittava byrokratia. Kahdeksanmiljoonaisen Andalusian leivissä on yhtä paljon virkamiehiä kuin Espanjan keskushallinnossa. Madridin keskusvallan ja itsehallintoalueiden välinen tasapaino on jatkuvalla koetuksella. Näin on erityisesti Katalonian ja Baskimaan osalta. Olisi uskaliasta lyödä vetoja siitä, että valtionrajat Pyreneiden niemimaalla näyttävät 2020-luvun päätteeksi samoilta kuin nyt. Varmalta tuntuu vain, että Portugali pysyy Portugalina.”
    Ymmärrämme mistä Paella on leivottu!
    Mutta sitä on vaikeampi ymmärtää, että miksi se pitäisi palauttaa toisistaan irrallisiksi paloiksi ja alkuaineiksi, aivan kuin keitetyt ja paistetut riisinjyvät ja lihat ja kalanpalat ja äyriäiset ja oliiviöljyn voisi erotella toisistaan ja senkin jälkeen maistaa paellan kokonaisen maun.
    Auttaako historia ymmärtämään?
    ”Eurooppalaisten maiden kansallisista identiteetistä on turvallista sanoa vain, että 1800- ja 1900-luvun nationalismit jättivät jälkeensä tukun kysymyksiä, joita 2000-luku yrittää ratkaista omalla nationalismillaan”, Aittokoski päättelee lopuksi. ”Aate muuttaa muotoaan, mutta katoamassa se ei ole.”


Jos tietäisi mikä historiassa toistuu ja mikä ei, voisi huoleti ennustaa kuinka Katalonialle käy ja sen mihin Espanjan kansojen kansakunta päätyy.
    Historia kuitenkin yritetään ottaa avuksi, koska muutakaan johtolankaa ei ole.
    Valtiotieteen professori Antonio Elorza vertasi El País -lehdessä Katalonian itsenäisyysliikkeen toimintaa Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Vaikka sadan vuoden ajallinen etäisyys, taloudellinen ympäristö ja poliittinen ideologia erottavat nämä liikkeet toisistaan, niillä on paljonkin yhteistä niiden pyrkiessä kumoamaan nykyisen poliittisen järjestyksen ja lakkauttamaan nykyisen valtion ja korvaamaan sen luonteeltaan toisenlaisella hallinnolla: Lenin proletariaatin diktatuurilla ja Katalonian vallanpitäjät itsenäisellä tasavallalla, joka nojaa etniseen diktatuuriin.
    Tai otetaanpa tähän mukaan espanjalaisen sosialisjohtaja Pedro Sánchezin parin päivän takainen lausahdus siitä, että Kataloniassa tapahtuu nyt aivan samanlaista kuin mitä tapahtuu Puolassa tai Unkarissa ja monissa Euroopan unionin maissa, joissa taantumukselliset liikkeet leikkaavat oikeuksia ja vapauksia ja mitätöivät demokratian toimintamahdollisuudet.
    Mutta miksi?
    Miksi nationalismi viehättää, houkuttaa, voimaannuttaa sortamaan toisinajattelijoita, jakamaan yhteiskuntia ja erottelemaan paremmat ihmiset huonommista?
    Elorzan mielestä katalonialainen nationalismi johtaa enemmän tai vähemmän moderniin etniseen puhdistukseen.
    Tässäkö historia toistaa itseään?
    Ironiaako on, että Katalonian itsenäisyysliike vetoaa Euroopan unioniin etnisen puhdistuksen sallimiseksi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2015.


Kun elämme historiaa juuri nyt, ennen kuin siitä tulee ”historiaa”, emme todellakaan tiedä mikä toistuu ja mikä johtaa minnekin.
    ”Jokainen, joka yrittää tulkita kansallisosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta”, sanoi Olavi Paavolainen seurattuaan Hitlerin kansallissosialistien henkeäsalpaavan komeaa näytöstä Nürnbergin puoluepäivillä 1936. ”Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”
    Yhtä vaikea on ymmärtää 2010-luvun eurooppalaista nationalismia. Onko sekin vain uudenlaista uskontoa? Vahvan johtajan kaipuuta? Oman minän super-ymmärtämistä parempana olentona kuin jonkin toisen yksilön?
    Onko moderni nationalismi enemmän tunnetta kuin järkeä? Vai onko se nimenomaan järjetöntä järkevyyttä, josta tunne on kuivatettu kuin vesi suomalaiselta suolta?
    George Orwell pohti nationalismin luonnetta vuonna 1945 pitkässä esseessä. Orwellin mielestä nationalisit yrittävät luokitella inhimilliset olennot hyönteisten tavoin niin, että ”miljoonien ja kymmenien miljoonien kansanryhmät voitaisiin varmuudella luetteloida ’hyviksi’ ja ’pahoiksi’”.
    Nationalismia ei voi erottaa vallanhimosta: ”Jokaisen nationalistin pysyvä kaipaus kohdistuu vallan ja arvovallan lisäämiseen, mutta ei asianomaiselle itselleen, vaan sille kansalle tai muulle yksikölle, johon hän on katsonut sopivaksi upottaa yksilöllisyytensä.”
    Orwellin mukaan nationalisti ajattelee yksinomaan kilpailevan arvovallan ehdoin. Nationalistin ajatukset ”kääntyvät aina voittoihin, tappioihin, riemuvoittoihin ja nöyryytyksiin”. Nationalistille historia on suurten voimaryhmien loputonta nousua ja laskua: ”Jokainen uusi tapahtuma vaikuttaa hänestä todisteelta, että hänen oma puolensa on nousussa ja jokin vihattu kilpailija alamäessä.”
    Kuinka monta kertaa Katalonian itsehallintoalueen puheenjohtaja Carles Puigdemont onkaan jo huudahtanut: Meitä nöyryytetään!
    Kaikki nationalistit katsovat velvollisuudekseen levittää omaa kieltään kilpailevien kielien kustannuksella, Orwell sanoi.
    Rodullinen ja kielellinen puhtaus – nationalismin ydin?
    Ja vieläkö jaksamme kuunnella historian ääntä?
    ”Kaiken laumahengen, ei vähimmin poliittisen, koossapysyminen edellyttää”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1938, nationalistisen Euroopan kuohuessa kaikkialla kuin irti päässeet helvetin virrat, ”että lauman aate tulee yhdessä johtajahahmossa lihaksi ja vereksi, ja että suuri, nimetön kansanaines voi aina katsoa johonkin korkeampaan, jonka olemuksessa ja hahmossa sen omat sielunpiirteet kasvavat rajattomiin asti.”
    ”Miten lyhyt onkaan askel”, Vaaskivi lisäsi, ”jossa isänmaallinen mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu kansalliseksi rodun ja maaperän kultiksi!”


Lippuja, valoja, ihmislaumoja, merkkejä, logoja – omia lauluja.
    Ahneutta!
    Ylenkatsomista, vähättelyä, torjumista.
    Sanojen merkityksiä käännellään Barcelonassa kuin lettua pannulla.
    Unohdetaan että demokratia on hallitsemisen muoto, ei yhteiskunnallisen olemisen sisältö. Demokratia ei ole mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä, sanoi Ralf DahrendorfSe on eräs tapa hallita, ei elämä sellaisenaan.
    Elämä on paellan valmistamista, syömistä ja siitä toipumista.
    Lasillinen viiniä.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.

>>
Heikki Aittokoski: Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa. HS-kirjat, 2016.
E.O. Chirovici: Peilien kirja. Suom. Inka Parpola. Otava, 2017.
Paul Kennedy: Uuden vuosituhannen haasteet, 1993. Suom. Heikki Eskelinen. Otava, 1994.
George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Toim. ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY, 1984.
Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. K.J. Gummerus, 1936. 4.p 1938.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. K.J. Gummerus, 1938.
Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

torstai 19. lokakuuta 2017

Kaupallinen joutsen

[sillisalaattia]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Erästä meksikolaista ajattelijaa lainaten täytyy todeta, että kun kirjoitan meistä, tarkoitan tietysti minua.
    Meitä ei ole olemassa monikossa, me olemme vain yksikkö, minä.
    Tämä kuulostaa triviaalilta, mutta on kenties syvällistä, semminkin jos ryhtyy miettimään massoja ja porukoita ja sitä mikä on kaupallista ja mikä ei.
    Luonnossa mikään ei ole kaupallista. Pelkkää evoluutiota koko roska. Sattumanvaraisen geenimuuntelun kilpailua elintilasta.
    Harmi ettei luonnosta voi puhua puhumatta ihmisestä.
    Kun katselee kyhmyjoutsenta sateisena päivänä saarien kadotessa ajatusten usvaan, tietää katselevansa itseään, minua, eikä niinkään luontokappaletta joka ui merenrannassa sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa.
    Adjektiivit keikahtavat nurin ja naarmuuntuvat.
    Pakinan kannalta on mielenkiintoista, että englanninkielessä kyhmyjoutsen on ”mykkä joutsen”. Sekin on kiinnostavaa, että kyhmyjoutsenen lähin sukulainen on Australiasta löydetty musta joutsen.
    Arvaamaton yllätys!


Dogmaattisimmat ornitologit eivät pidä kyhmyjoutsenta aitona joutsenena. Sehän on vain koriste ihmisten puutarhalammikoihin. Vähän samanlainen kuin valkoposkihanhi, joka levittäytyy urbaaneille nurmikentille.
    Molemmat linnut kuuluvat kaupunkikuvaan.
    Kaupungeissa asuu ihmismassoja, joukkoja, porukoita.
    Pari päivää sitten melkein kaikki maailman valkoposkihanhet lensivät Elimäelle. Jos rakastaa salaliittoteorioita, kannattaa miettiä tilasiko Helsingin ponteva pormestari Jan Vapaavuori tuon ylilennon. Halusiko Vapaavuori luonnon keinoin todistaa, että kaupunki rulettaa maaseudun?
    Monet intellektuellit ajattelevat, että kaupallisuus pilaa taiteen ja taideteoksen. Kyhmyjoutsenessa ja valkoposkihanhessa näyttäytyy intellektuellin pelko kahdella tavalla: liian koreaa ja liian monta.
    Sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa kyhmyjoutsen on upea ja kaunis.


Kaupallisuuden kiroaminen ei ole uusi asia.
    Oikeastaan se on niin vanhaa perua ettei siitä kannattaisi edes puhua maailmassa missä kaikki on kaupan.
    Noin 150 vuotta sitten Gustave Flaubert kirjoitti, että porukka, massa, lauma tulee aina olemaan jotakin halveksittavaa, eikä massoja voi ylentää vaikka kuinka yrittäisi.
    Sittemmin tuota on yritetty. Massojen ja joukkojen taloudellinen asema ja henkinen vapaus on nostettu korkeammalle kuin Flaubert osasi edes unissaan aavistaa – tai pelätä.
    Mutta intellektuellien mielestä kaikki mihin massat koskettavat, pilaa taiteen tai tekee sen ainakin merkityksettömäksi. Kaupallisuus, se että mahdollisimman moni lukee kirjan, näkee elokuvan tai ostaa äänilevyn pilaa yhä taidepuheessa aidon taiteen.
    Kysymys on rahasta käänteisessä mielessä.
    Kun maailmanluokan orkesterinjohtaja saapuu johtamaan klassisen musiikin konserttia Helsinkiin ja saa tähtitieteellisen palkkion, se ei ole kaupallisuutta; niin kuin ei sekään että huippusopraano vetäisee tililleen yhden illan esityksestä käsittämättömän rahasumman.
    Koska katsomossa istuu hyvin valittu varakas eliitti, mikään ei ole kaupallista.
    Mutta kun massat ostavat kioskikirjoja, äänitteitä tai ryntäävät elokuvasaleihin, heille tarjotut (myydyt) ”taideteokset” menettävät arvonsa, koska niiden kappalehinta on niin alhainen.
    Halvalla ei saa hyvää. Monistaminen pilaa ”taiteen”. Esa-Pekka Salonen voi periä työstään markkina-arvonsa mukaista palkkaa sortumatta kaupallisuuteen; Dan Brown ei pääse irti kaupallisuuden kirouksesta vaikka kävelisi käsillään hokien mantraa: taide on taidetta on taidetta.


Eliitti haluaa olla makujohtaja, mutta samalla kun se johtaa massoja ”oikeiden” makujen piiriin, se on koko ajan varuillaan ettei valittujen yksilöiden maku pääse muuttumaan massojen mauksi.
    George Orwell kirjoitti esseekokoelmassa Tie Wiganin aallonmurtajalle (1937), että ”maailmansotaa olisi tuskin syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty… Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”
    Säilykepurkki kuvasti mekanisoituvaa maailmaa. Massojen maku tuhosi aidot maut. Intellektuellit väittivät että purkkiruoka on epäterveellistä.
  Kyösti Salovaara, 2017.
    ”Maailman mekanisoituminen ei voisi edetä pitkällekään”, Orwell mietti, ”jos maku, tai edes makunystyrät kielillämme, säilyisivät turmeltumattomina, sillä tällöin useimpia koneiden tuotteita ei yksinkertaisesti haluttaisi. Terveessä maailmassa ei purkkiruualla, aspiriinilla, gramafoneilla, teräsputkituoleilla, konekivääreillä, päivälehdillä, puhelimilla, autoilla yms. yms. olisi lainkaan kysyntää; toisaalta taas koko ajan kysyttäisiin asioita, joita kone ei pysty tuottamaan.”
    Orwell esitteli älymystön dilemman, jonka puitteissa keskustelua yhä käydään, siis 80 vuotta myöhemmin. Koneet ovat täällä, Orwell myönsi ja niiden ”turmeleva vaikutus on miltei vastustamaton”. Eikä niitä voi olla käyttämättä.
    Tietenkin maailma on muuttunut, vähän.
    Tänään ei tarvitse paheksua purkkiruokaa, koska sitä ei juuri kukaan syö. Sitä vastoin pitää paheksua eineksiä, lihaa ja makkaroita koska matti meikäläisillä on varaa syödä niitä. Nyt kehoitetaan esimerkiksi syömään suomalaista kalaa, koska tiedetään ettei sitä saa alle kolmenkympin kilohinnalla joten vain varakkaimmat, ne ”parhaimmat” ja ”valistuneimmat” yksilöt voivat hellitellä makunystyröitään kalan aidolla maulla.
    Kaupallisuudellakin on kahdet kasvot: kauniit ja rumat.


Oikeastaan harhauduin alkuperäisestä aiheestani niin pitkälle etten taida osata takaisin.
    Katselin nimittäin Yleltä Michael Housen ohjaaman dokumentin Suurenmoinen Tati (2009), joka mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta lässähti asiantuntijoiden hokemaan, että Jacques Tati (1907-1982) vastusti kaupallisuutta ja siksi hänen elokuvansa ovat mestarillisia.
    Kaupallisuuden kirous ei mukamas pilannut Tatin huumoria. Vai?
    Melkein alusta pitäen Tatin filmit menestyivät hyvin kaikkialla, myös Ranskan ulkopuolella. Vuonna 1957 valmistunut Enoni on toista maata tuotti niin paljon rahaa, että Tati kadotti suhteellisuudentajunsa.
    Hän rakennutti valtavan kalliin studion filmatakseen seuraavan elokuvansa Play Time (tai Playtime). Elokuvaa valmisteltiin pitkään, se filmattiin 70 mm filmille niin hulppeilla välineillä, että Tatilta loppuivat rahat projektin loppusuoralla. Tullessaan ensi iltaan vuonna 1967 Play Time oli siihen mennessä kallein ranskalainen elokuva.
    Kun kriitikko ja elokuvatutkija sitten sanovat, ettei Tatilla ollut minkäänlaisia kaupallisia pyrkimyksiä, heidän sanansa kuulostavat ontolta huminalta ajatuksen tyhjyydessä.
    Kaupallinen taju Tatilta ehkä puuttui. Hän teki konkurssin Play Timellä eikä toipunut siitä koskaan. Filmiä piti lyhentää eikä se mennyt sittenkään ”kaupaksi”. Asiaa ei auttanut sekään ettei Tati antanut kopioida filmiä yleisemmälle formaatille, 35 mm filmille.
    Katsoin pikaisesti sunnuntaina, välillä jopa pikakelaten, Play Timen ja onhan se täysin epäonnistunut filmi, sikäli yhdellä tapaa aidosti epäkaupallinen tuote, siis lopputuloksena, ei tarkoituksena. Tati yritti piirtää mammuttimaisen kuvan arjen mekanisoitumisesta ja ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida toistensa kanssa – henkilöt ovat tässä filmissä eräänlaisia kyhmyjoutsenia, toisilleen sähiseviä ”mykkiä joutsenia”.
    Play Time on elokuvana pari melkein tunnin mittaista ”kohtausta”, joissa eri suuntiin säntäilevät ihmiset liikkuvat staattisen kameran editse, ilman yksilöllisyyttä. Jopa Tatin vakiohahmo herra Hulot liimataan yhdentekevän massan tapettiin. Play Time ei kerro mitään, se vaan on.
    Kuka viitsii katsoa kaksi tuntia staattisen kameran edessä sätkiviä ihmisiä?
    No, nykyään kun ihmiset tuijottavat netistä paikallaan olevan webbikameran lähettämää kuvaa jonkun kurpan pesästä missä ei tapahdu mitään tai kaupan monotoniselta kassahihnalta, niin ehkäpä Tati sittenkin oli aikaansa edellä tarkastellessaan massan ja porukan mielenliikkeitä modernissa yhteiskunnassa.
    Mekanisoitunut maailma yllättää joka päivä epäkaupallisella kaupallisuudellaan.


Sillittä ei sillisalaattia synny.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kuolleet lehdet

[ILMA +9 °C LUFT
   TIE +10 °C VÄG]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen eikä kolmatta osaa laskea.
    Väite: sunnuntaina sataa aina.
    Todistus: sunnuntaina satoi kun kävelin parkkipaikalta kotiin vaahteranlehtien kahistessa kenkien alla.
    Näistähän pitää ottaa kuva. Sitten kun ei sada.
    Illalla, melkein keskiyöllä satoi yhä. Menin ulos ja otin muutaman valokuvan. Sähkövalossa veden kastelemat keltaiset, ruskean ja punaisen sävyttämät vaahteranlehdet näyttivät maagisilta.
    Tuli mieleen Yves Montandin laulama Kuolleet lehdet.
    Aamullakin satoi, yhä.


Aasinsillat eivät vety eivätkä uppoa.
    Maanantaina etsin netistä Kuolleiden lehtien sanat; runon (Les Feuilles mortes) kirjoitti Jacques Prévert. Sen sävelsi Joseph Kosma. Kuuntelin Montandin version ja pari muuta. Maaginen tunnelma, kuin sähkövaloa vaahteranlehdissä.
    Prévertin runo kertoo rakkaudesta, erosta, muistikuvista syksyn tullessa, pohjoistuulesta. Siis vertauskuvia elämästä.
    Onnellisia päiviä kun olimme ystäviä, Prévert kirjoittaa, tuohon aikaan kun elämä oli kauniimpaa ja aurinko kuumempi kuin tänään, kuolleet lehdet haravoitu kasaan. Sinä rakastit minua ja minä sinua, me elimme yhdessä, sinä joka rakastit minua, minä joka rakastin sinua. Mutta elämä erottaa ne jotka rakastavat toisiaan, meteliä pitämättä, hellästi, ja meri nousee hiekalle ja hävittää eronneiden jalanjäljet. Kuolleet lehdet kerätään kasaksi, niin myös muistot ja katumus.
    Runosta tempautuakseni katson sääennustetta, maanantaina, aamulla.
    Iltapäiväksi luvataan hetkeksi poutaa Kotkassa.
    Ajan puutarhakauppaan, ostan muutaman kanervan, otan bensaa ja… laitan auton radion päälle.


Auto on miehen oma tila, mielentila. Faradayn häkki jossa on turvassa ukkosellakin.
    Ajan vanhalle Porvoontielle. Jossakin menee kuninkaantie, jossakin keisarin ja jossakin…
    Kuuntelen radiota, mietin Kuolleiden lehtien sanoja, tunnelmaa, hyvä alku pakinalle, mutta miten sen saa liitetyksi Väinö Tanneriin? No, tietysti Tanner on kuollut, niin kuin muutkin suomalaisen draaman henkilöt, Urho Kekkonen ja Juho Kusti Paasikivi, eräänlainen kolmiodraama vallasta ja petoksesta, tai jos ei petoksesta pettymyksestä kuitenkin. 
    Ja kolmioita oli tietysti enemmän kuin yksi. Draamaa riitti puolueiden sisällä, niiden välissä. Jos samaan huoneeseen panee kaksi poliitikkoa, kaikki sujuu hyvin, lisätään sinne kolmas, ja ongelma on valmis. Eikä asiaa parantanut, että usein kolmantena kärkenä oli Neuvostoliiton intressi. Maalaisliitto, demarit, kokoomus ja kommunistit, joiden takana Neuvostoliiton kosketus - jokainen tietää että kolmiossa on vain kolme kulmaa. 
    Söderkullan jälkeen kyllästyn kuuntelemaan Ylen juontajakaksikon yhdentekevää höpötystä. Jos Ylellä on pulaa rahasta, miten sillä on varaa pitää kahta toimittajaa juttelemassa keskenään tyhmyyksiä? Varsinkin aamun paikallisradion toimittajat koettelevat kuuntelijan hermoja; kuuntelija on kuin tirkistelijä, salakuuntelija naistoimittajien kikattaessa milloin millekin tyhjänpäiväisyydelle.
    Pyyhkijät kuivaavat auton ikkunaa.
    Niiden välistä tie aukee keltaisena putkena.
    Napsautan muistikortin soimaan. Sieltä tulee ’O sole mio. Miten tämä on mahdollista? Mistä audiovempain tietää millaisessa mielentilassa kuljettaja ajaa? Senhän pitäisi valita kappaleet sattumalta, ei suunnitellen.
    Seuraavaksi soi Fureys-yhtyeen The Red Rose Café. Laulussa ollaan Amsterdamin satamassa, jossakin läheisessä  kahvilassa missä kaikki laulavat ja nauravat ja ovat onnellisia, myös myyntimies joka rentoutuakseen ottaa oluttuopin työläisten, maalaisten ja Rolling Stones -paitaan pukeutuneen vihreäsilmäisen tytön seurassa. (Myöhemmin selvitän, että laulu on alkuaan hollantilainen.)
    Pyyhkimet kuivaavat ikkunaa.
    Pari päivää sitten Retiron puistokäytävällä kuluneisiin lenkkareihin ja pitkään tukkaan piiloutunut nuori katusoittaja soitti säkkipilliä.
    Haudat odottavat, meri ja maa. Lehdet kuolevat väistämättä, sielusta en tiedä. Kannattaako ikuisten sielujen puolesta lyödä vetoa? Jos uskoo Pascalia, kannattaa. Voiton mahdollisuus on pieni mutta palkinto suuri.


Kuljetin Lasse Lehtisen mammuttimaista Tanneria ( Tanner - Itsenäisen Suomen mies. Otava, 2017) pitkin Eurooppaa.
    Tuli vähän luettuakin.
    Nyt se on valmis, sieltä täältä alleviivattu, tulevia aikoja varten.
    Kuuluuko metsästäjä saalilleen? Kumpi hallitsee toistaan: kirjailija vai hänen kohteensa? Sekin täytyy muistaa, että tässä draamassa on monia väkeviä hahmoja, kirjan sivuilla kirjailijan luomia, todellisuudesta vetäistyjä mutta ihanko tosia?
    Lasse Lehtinen osaa kirjoittaa. Myös proosaa.
    Hänellä on myös päähänpinttymiä, kenelläpä ei olisi. Kekkonen on tämän kirjan suurin ”roisto”, vaikka Lehtinen kuvaakin Kekkosen temppuja rauhallisin sanankääntein. Kekkonen oli myös Juhani Suomelle päähänpinttymä mutta täysin vastakkaisesti kuin Lehtiselle.
   Muitakin lurjuksia Lehtisen poliittiseen spektaakkeliin riittää, niin kuin Väinö Leskinen joka tuhosi melkein kaiken mihin ryhtyi, "hyvästä" tarkoituksesta huolimatta.
    Oikeastaan Lehtinen rakentaa Tannerin ja Kekkosen mieskuvat taitavasti vastakohdikseen, vaikka molemmat miehet halusivat valtaa ja tekivät melkein kaikkensa saadakseen sitä. Ja, paradoksina tämäkin, molemmat kai ajattelivat Suomen parasta.
    Kekkonen oli aluksi sotakiihkoilija, joka sitten käänsi takkinsa. Tanner taas oli alusta loppuun rauhanmies, joka tuomittiin sotasyyllisenä Kekkosen toimiessa neuvostoliittolaisten apumiehenä.
    Lasse Lehtisen Tanner-elämäkerrassa on hakemistoineen 880 sivua.
    Ne eivät ole kuolleita vaan draamaa täynnä.


Teoksen kansi "tulkittuna".


Kirjan johdannossa Lehtinen sanoo, että Väinö Tannerin (1881-1966) saavutukset ja vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa ”tekevät hänestä sotia edeltävän ajan tärkeimmän yksittäisen toimijan”. Paavo Haavikko kutsui sotien välistä aikaa Tannerin tasavallaksi.
    Talvisodan ulkoministerinä ja jatkosodan hallituksen lukkona, Lehtinen kirjoittaa, Tanner suoritti rankan ”asevelvollisuuden”. ”Hänen ja hänen seuraajiensa ansiosta Suomen vääjäämätön luisuminen sodan jälkeiseen ’toiseen autonomiaan’, jota myös suomettumiseksi kutsutaan, saattoi viivästyä ratkaisevat kaksikymmentä vuotta.”
    Tanner oli miehuutensa vuosina varakas työväenjohtaja, tilanomistaja ja maailmanluokan osuustoimintamies. Ennen sotaa hän oli hyvin pragmaattinen sosialidemokraatti, sodan jälkeen erinomaisen dogmaattinen. Syyttömänä tuomittu mies ei antanut anteeksi kanssaveljilleen, jotka käänsivät takkia suuren naapurimaan mielistelemiseksi. Hertta Kuusinen manasi Suomelle Tšekkoslovakian tietä – Suomi sai Kekkoslovakian.
    Tanner ei koskaan oikein uskonut, että sotaa edes tulee. Hän ei siis kiihkoillut sen puolesta. ”Sinä et usko sotaan”, Paasikivi kirjoitti Tannerille. ”Samaa mieltä näyttää Erkko olevan. Toivon että olette oikeassa. Vahinko vain, että sinä et esitä mitään perusteita uskoosi. Sinä sanot vain, että ’niin järjettömäksi maailma ei voi tulla’. Miten voit sanoa tällaista Sinä, joka olet ollut mukana tämän vuosisadan alusta alkaen? Missä olet nähnyt järjen vallitsevan viimeisen neljän vuosikymmenen aikana?”
    Lehtinen sanoo, että Tanner uskoi ihmisistä hyvää, kunnes toisin todistettaisiin. Ehkä Kekkosen ja muidenkin ”petturuus” Tanneria kohtaan iski siksi myöhemmin niin kovalla moukarilla.
    Lehtinen lainaa Tannerin vaimoa Lindaa: ”Meidän Väinö tietää kaiken menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta ei tulevaisuudesta, koska hänellä ei ole mielikuvitusta.”


Kummallisinta tässä elämäkerrassa on, että henkilönä, ihmisenä Tanner jää värikkäämpien kanssaihmistensä varjoon, myös poliittisena ajattelijana.
    Sodan ja vankeusajan jälkeen Tanner oli syrjässä, vaikka olikin mukana. Mutta jotenkin tuntuu että Tanner oli koko ajan vähän sivussa, reunassa, mukana mutta ei keskellä johtamassa joukkoja. Varmaankin Tannerilla oli ihanteensa, mutta Lehtisen kirjasta ei käy ilmi, mitä ne lopulta olivat. Mitä mies munaskuissaan lopulta tunsi ja päässään ajatteli? Oliko hänessä syvällisempi puoli kuin se mikä näkyy arjen poliittisissa toimissa ja puheissa ja yksityiselämän arkiselta näyttävässä kuvassa?
    Lehtinen ei oikein saa kiinni inhimillisesti suurta miestä puvun sisältä, sikarinsavun takaa. Ehkä semmoista ei olekaan. Ehkä Tanner oli ihmisenä väritön, liian tavallinen herättäkseen intohimoja, vaikka Stalinin Neuvostoliitto vihasikin häntä patologisesti. Lehtisen teoksen jälkeen jää kysymään, että miksi Stalin ja kumppanit oikeastaan vihasivat Tanneria niin rajusti, ja samoin monet suomalaiset kanssapoliitikot. Oliko Tannerissa jokin piirre – sanottu tai sanomaton – jota Lehtinenkään ei saa esille, ei löydä vaikka kuinka etsii?
    On ironista, että Kekkosesta Lehtinen saisi paljon mehukkaamman kertomuksen naisseikkailuine ja loputtomine juopotteluine, mutta Kekkosen moraalinen habitus ei tässä mielessä kestä tarkastelua eikä anna Lehtiselle ainesta ”hyvän ihmisen” kuvaan. Kekkonen myi sielunsa (tai paremmin vallantahtoisen mielensä) Neuvostoliitolle eikä Lehtinen anna sitä anteeksi.
    Tanner taitaakin olla liian "hyvä" ollakseen draaman ihminen, noustakseen karismaattiseksi suurmieheksi, persoonallisesti.
    Tässä suomalaisessa poliittisessa näytelmässä sivuhenkilöt varastavat pääroolin ja päähenkilö jää kulisseihin ihmettelemään mitä ne minulle tekevät.
    Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei osallistunut Väinö Tannerin hautajaisiin huhtikuussa 1966; hän oli Lapissa hiihtämässä.


Teoksen takakansi ja lieve.


Ylellä käydyssä keskustelussa todettiin, että jossakin peruskoulun historiankirjassa Väinö Tannerista on vain yksi lause: siinä kerrotaan että Tanner tuomittiin sotasyyllisenä.
    Aikamme aika on uskomattoman tietämätöntä. Katoaako menneisyys silmät sulkemalla?
    Koska Lehtinen kertoo koko suomalaisen kertomuksen Tannerin hahmoa vasten, tämä historiankertomus kävisi semmoisenaan koulujen oppikirjaksi; semminkin kun Lehtinen osaa kirjoittaa, paremmin kuin hyvin.
    Painotuksista saa olla eri mieltä, sävyistä kannattaa keskustella.
    Tästä tulee myös mieleen, millaisia johtajia SDP:llä oikeastaan on ajan saatossa ollut. Näyttää että tannerimainen pragmaattisuus sittenkin lyö puolueen historian läpi. Onko yksikään sos.dem johtajista todellakaan villinnyt kansaa? Onko heistä kukaan ollut syvällinen ajattelija, filosofinen ”kuningas”?
    No, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen tietysti ansaitsevat tässä oman huomionsa ajattelijoina, mutta Koivisto ei koskaan johtanut puoluetta eikä Paavokaan villinnyt kansaa puolelleen puheillaan.
    On surkeaa jos karismaattiset poliitikot ja filosofiset ajattelijat aina  pakenevat sos.dem. puolueesta poliittisen kentän äärilaidoille missä sitten hukkaavat ajattelunsa dogmaattiseen syrjässäviisasteluun. Näin puolueeseen jää Antti Rinteen kaltaisia harmaita juristeja, joilla ei ole muita ajatuksia kuin ne mitä lakikirjasta löytää.
    Tanner katosi poliittisesta historiasta nopeasti, melkein kokonaan. SDP unohti suurmiehensä. Hänen luomansa osuuskauppajätti mureni kasinotalouden vuosina, vaikka tänään osuuskauppa jälleen jopa hallitsee markkinoita.
    Tannerin talouspolitiikassa vastustettiin inflaatiota. Se oli "yksinkertaisesti sitä, että elettiin mahdollisuuksien rajoissa, 'suu säkkiä myöten'. Ahkera työ ja säästäväisyys toi tulosta. Vaikka yhteiskunta oli epäoikeudenmukainen, se ei vienyt säästöjen arvoa. Piti myös tehdä työtä tässä ajassa eikä odottaa suurta muutosta tai apua ylhäältä."
    Viisikymmentäluvun Tanner oli toisenlainen mies kuin 30-luvun "punamultamies", maalaisliiton sijaan Tanner tavoitteli yhteistyötä kokoomuksen kanssa. "Tanner oli, paitsi vanha ja paljon kokonut, myös inhorealisti", Lehtinen sanoo. "Sellaiseksi vanhat miehet tulevat, jos mitään oppivat matkansa varrella."
    Lasse Lehtinen toteaa, että Tannerin korostama itsenäinen ulkopoliittinen ajattelu palasi Suomeen vasta Neuvostoliiton hajottua. ”Suomen liittyminen Euroopan unioniin toi meidät takaisin siihen demokraattisten valtioiden yhteistyön ja sosiaalisen edesvastuun maailmaan, jota oltiin varovasti rakentamassa ennen sotia, ’Tannerin tasavallassa’."
    Onko sosialidemokraattinen puolue jäänyt jonkinlaiseen välitilaan?
    ”Sosiaalisen huolenpidon yhdistäminen markkinatalouden elinvoimaan onnistui aikanaan Väinö Tannerilta, mutta ei tahdo onnistua hänen perillisiltään tässä ajassa”, Lehtinen vastaa omaan kysymykseensä. ”Puolue ei ole myöskään tohtinut palata länsimaisen sosialidemokratian valtaväylälle, vaan on jäänyt ajattelussa ja asenteissa menneeseen, aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista.”


Ylitän Langinkosken sillan puolenpäivän jälkeen. Kymijoessa vesi pärskii ja kuohuu. Aurinko tulee esille. Laitan aurinkolasit nenälle ja ajan Katariinan meripuistoon.
    Kotkansaaren etelä-kaakkoisessa niemessä sijaitsevan puiston piikiksi – josta näkymää aukeaa Suursaareen päin kaakossa ja Ruotsinsalmeen päin koillisessa – on rakennettu pieni kivikkoinen luoto, jonne kävellään terässiltaa pitkin.
    Tämä Ankkuriluoto on tuhkiensirottelun virallinen paikka Kotkassa.
    Suursaareen päin aukevalle reunalle on sijoitettu Olavi Heinon runotaulu. Siinä lukee:

Kun vuodet tulevat täyteen
          ohjaan veneeni valoisalle merelle
tuuli puhaltaa myötäisesti
         ja pilvettömän taivaan alla
                            unohdun aalloille.

    Nyt maanantaina navakka tuuli käy koillisesta, laskeudun lähemmäksi vedenpintaa, sille kivelle josta äitini ja velipoikani tuhkat siroteltiin mereen. Otan merestä kuvan, kiveen murtuva laine pirskahtaa kasvoille. Kuivaan merenpisarat poskelta – vai olivatko ne kyyneleitä?
    Niin elämä erottaa ne jotka rakastavat toisiaan, meteliä pitämättä, hellästi, ja meri nousee ja hävittää eronneiden jalanjäljet.
    Viima ujuttautuu puseron läpi ihoon asti.
    Ajan Sapokkaan kahville. Hiljaista, muutama työmies kahvilassa, joku kuljettaa koiraa rantakivetyksellä, auringon himmeä kajo pilvien läpi, tinan ja lyijyn värejä vedessä. Kajastellen kauan sataa, niin ennen sanottiin.
    Kierrän vielä aallonmurtajan kautta kaupungille ja ajan Parikan hautausmaalle. Istutan kolme kanervaa isäni ja mummoni yhteiselle haudalle. Syyskuussa piti päättää lopetetaanko hautapaikka vai jatketaanko. Pitkän tuumailun jälkeen tein kymmenen vuoden sopimuksen. Maksoin myös viisikymppiä hautakiven suoristamisesta. Se näyttää olevan ihan vinossa. Ehkä kirkon miehet ja naiset eivät tunne vatupassia.
    Ajan moottoritielle Korkeakosken kautta. Korkeakoskella vesi on korkealla, lohet uivat joessa ja pyrkivät ylävirtaan. Uusi kalaporras näyttää arkkitehtoniselta hökötykseltä. Minä pelkäisin sitä, mutta toivottavasti Kymijoelle pyrkivät kalat rakastavat. Minäkin olen "kala", mutta se on toinen juttu.
    Elämää ei voi punnita vatupassilla. Eikä oikea tulos ole muutenkaan mitattavissa.
    Illalla sade jatkuu. Vaahteranlehdet kiiltävät sähkövalossa.
    Kuolleet lehdet, kasaksi haravoidut muistot.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Hautapaikka, Ankkuriluoto, Kotka.
Meri nousee, rakkaiden jalanjäljet huuhtoo.