Kuolleet lehdet

[ILMA +9 °C LUFT
   TIE +10 °C VÄG]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen eikä kolmatta osaa laskea.

    Väite: sunnuntaina sataa aina.

    Todistus: sunnuntaina satoi kun kävelin parkkipaikalta kotiin vaahteranlehtien kahistessa kenkien alla.

    Näistähän pitää ottaa kuva. Sitten kun ei sada.

    Illalla, melkein keskiyöllä satoi yhä. Menin ulos ja otin muutaman valokuvan. Sähkövalossa veden kastelemat keltaiset, ruskean ja punaisen sävyttämät vaahteranlehdet näyttivät maagisilta.

    Tuli mieleen Yves Montandin laulama Kuolleet lehdet.

    Aamullakin satoi, yhä.

Aasinsillat eivät vety eivätkä uppoa.

    Maanantaina etsin netistä Kuolleiden lehtien sanat; runon (Les Feuilles mortes) kirjoitti Jacques Prévert. Sen sävelsi Joseph Kosma. Kuuntelin Montandin version ja pari muuta. Maaginen tunnelma, kuin sähkövaloa vaahteranlehdissä.

    Prévertin runo kertoo rakkaudesta, erosta, muistikuvista syksyn tullessa, pohjoistuulesta. Siis vertauskuvia elämästä.

    Onnellisia päiviä kun olimme ystäviä, Prévert kirjoittaa, tuohon aikaan kun elämä oli kauniimpaa ja aurinko kuumempi kuin tänään, kuolleet lehdet haravoitu kasaan. Sinä rakastit minua ja minä sinua, me elimme yhdessä, sinä joka rakastit minua, minä joka rakastin sinua. Mutta elämä erottaa ne jotka rakastavat toisiaan, meteliä pitämättä, hellästi, ja meri nousee hiekalle ja hävittää eronneiden jalanjäljet. Kuolleet lehdet kerätään kasaksi, niin myös muistot ja katumus.

    Runosta tempautuakseni katson sääennustetta, maanantaina, aamulla.

    Iltapäiväksi luvataan hetkeksi poutaa Kotkassa.

    Ajan puutarhakauppaan, ostan muutaman kanervan, otan bensaa ja… laitan auton radion päälle.

Auto on miehen oma tila, mielentila. Faradayn häkki jossa on turvassa ukkosellakin.

    Ajan vanhalle Porvoontielle. Jossakin menee kuninkaantie, jossakin keisarin ja jossakin…

    Kuuntelen radiota, mietin Kuolleiden lehtien sanoja, tunnelmaa, hyvä alku pakinalle, mutta miten sen saa liitetyksi Väinö Tanneriin? No, tietysti Tanner on kuollut, niin kuin muutkin suomalaisen draaman henkilöt, Urho Kekkonen ja Juho Kusti Paasikivi, eräänlainen kolmiodraama vallasta ja petoksesta, tai jos ei petoksesta pettymyksestä kuitenkin. 

    Ja kolmioita oli tietysti enemmän kuin yksi. Draamaa riitti puolueiden sisällä, niiden välissä. Jos samaan huoneeseen panee kaksi poliitikkoa, kaikki sujuu hyvin, lisätään sinne kolmas, ja ongelma on valmis. Eikä asiaa parantanut, että usein kolmantena kärkenä oli Neuvostoliiton intressi. Maalaisliitto, demarit, kokoomus ja kommunistit, joiden takana Neuvostoliiton kosketus - jokainen tietää että kolmiossa on vain kolme kulmaa. 

    Söderkullan jälkeen kyllästyn kuuntelemaan Ylen juontajakaksikon yhdentekevää höpötystä. Jos Ylellä on pulaa rahasta, miten sillä on varaa pitää kahta toimittajaa juttelemassa keskenään tyhmyyksiä? Varsinkin aamun paikallisradion toimittajat koettelevat kuuntelijan hermoja; kuuntelija on kuin tirkistelijä, salakuuntelija naistoimittajien kikattaessa milloin millekin tyhjänpäiväisyydelle.

    Pyyhkijät kuivaavat auton ikkunaa.

    Niiden välistä tie aukee keltaisena putkena.

    Napsautan muistikortin soimaan. Sieltä tulee ’O sole mio. Miten tämä on mahdollista? Mistä audiovempain tietää millaisessa mielentilassa kuljettaja ajaa? Senhän pitäisi valita kappaleet sattumalta, ei suunnitellen.

    Seuraavaksi soi Fureys-yhtyeen The Red Rose Café. Laulussa ollaan Amsterdamin satamassa, jossakin läheisessä  kahvilassa missä kaikki laulavat ja nauravat ja ovat onnellisia, myös myyntimies joka rentoutuakseen ottaa oluttuopin työläisten, maalaisten ja Rolling Stones -paitaan pukeutuneen vihreäsilmäisen tytön seurassa. (Myöhemmin selvitän, että laulu on alkuaan hollantilainen.)

    Pyyhkimet kuivaavat ikkunaa.

    Pari päivää sitten Retiron puistokäytävällä kuluneisiin lenkkareihin ja pitkään tukkaan piiloutunut nuori katusoittaja soitti säkkipilliä.

    Haudat odottavat, meri ja maa. Lehdet kuolevat väistämättä, sielusta en tiedä. Kannattaako ikuisten sielujen puolesta lyödä vetoa? Jos uskoo Pascalia, kannattaa. Voiton mahdollisuus on pieni mutta palkinto suuri.

Kuljetin Lasse Lehtisen mammuttimaista Tanneria ( Tanner - Itsenäisen Suomen mies. Otava, 2017) pitkin Eurooppaa.

    Tuli vähän luettuakin.

    Nyt se on valmis, sieltä täältä alleviivattu, tulevia aikoja varten.

    Kuuluuko metsästäjä saalilleen? Kumpi hallitsee toistaan: kirjailija vai hänen kohteensa? Sekin täytyy muistaa, että tässä draamassa on monia väkeviä hahmoja, kirjan sivuilla kirjailijan luomia, todellisuudesta vetäistyjä mutta ihanko tosia?

    Lasse Lehtinen osaa kirjoittaa. Myös proosaa.

    Hänellä on myös päähänpinttymiä, kenelläpä ei olisi. Kekkonen on tämän kirjan suurin ”roisto”, vaikka Lehtinen kuvaakin Kekkosen temppuja rauhallisin sanankääntein. Kekkonen oli myös Juhani Suomelle päähänpinttymä mutta täysin vastakkaisesti kuin Lehtiselle.

   Muitakin lurjuksia Lehtisen poliittiseen spektaakkeliin riittää, niin kuin Väinö Leskinen joka tuhosi melkein kaiken mihin ryhtyi, "hyvästä" tarkoituksesta huolimatta.

    Oikeastaan Lehtinen rakentaa Tannerin ja Kekkosen mieskuvat taitavasti vastakohdikseen, vaikka molemmat miehet halusivat valtaa ja tekivät melkein kaikkensa saadakseen sitä. Ja, paradoksina tämäkin, molemmat kai ajattelivat Suomen parasta.

    Kekkonen oli aluksi sotakiihkoilija, joka sitten käänsi takkinsa. Tanner taas oli alusta loppuun rauhanmies, joka tuomittiin sotasyyllisenä Kekkosen toimiessa neuvostoliittolaisten apumiehenä.

    Lasse Lehtisen Tanner-elämäkerrassa on hakemistoineen 880 sivua.

    Ne eivät ole kuolleita vaan draamaa täynnä.

Teoksen kansi "tulkittuna".

Kirjan johdannossa Lehtinen sanoo, että Väinö Tannerin (1881-1966) saavutukset ja vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa ”tekevät hänestä sotia edeltävän ajan tärkeimmän yksittäisen toimijan”. Paavo Haavikko kutsui sotien välistä aikaa Tannerin tasavallaksi.

    Talvisodan ulkoministerinä ja jatkosodan hallituksen lukkona, Lehtinen kirjoittaa, Tanner suoritti rankan ”asevelvollisuuden”. ”Hänen ja hänen seuraajiensa ansiosta Suomen vääjäämätön luisuminen sodan jälkeiseen ’toiseen autonomiaan’, jota myös suomettumiseksi kutsutaan, saattoi viivästyä ratkaisevat kaksikymmentä vuotta.”

    Tanner oli miehuutensa vuosina varakas työväenjohtaja, tilanomistaja ja maailmanluokan osuustoimintamies. Ennen sotaa hän oli hyvin pragmaattinen sosialidemokraatti, sodan jälkeen erinomaisen dogmaattinen. Syyttömänä tuomittu mies ei antanut anteeksi kanssaveljilleen, jotka käänsivät takkia suuren naapurimaan mielistelemiseksi. Hertta Kuusinen manasi Suomelle Tšekkoslovakian tietä – Suomi sai Kekkoslovakian.

    Tanner ei koskaan oikein uskonut, että sotaa edes tulee. Hän ei siis kiihkoillut sen puolesta. ”Sinä et usko sotaan”, Paasikivi kirjoitti Tannerille. ”Samaa mieltä näyttää Erkko olevan. Toivon että olette oikeassa. Vahinko vain, että sinä et esitä mitään perusteita uskoosi. Sinä sanot vain, että ’niin järjettömäksi maailma ei voi tulla’. Miten voit sanoa tällaista Sinä, joka olet ollut mukana tämän vuosisadan alusta alkaen? Missä olet nähnyt järjen vallitsevan viimeisen neljän vuosikymmenen aikana?”

    Lehtinen sanoo, että Tanner uskoi ihmisistä hyvää, kunnes toisin todistettaisiin. Ehkä Kekkosen ja muidenkin ”petturuus” Tanneria kohtaan iski siksi myöhemmin niin kovalla moukarilla.

    Lehtinen lainaa Tannerin vaimoa Lindaa: ”Meidän Väinö tietää kaiken menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta ei tulevaisuudesta, koska hänellä ei ole mielikuvitusta.”

Kummallisinta tässä elämäkerrassa on, että henkilönä, ihmisenä Tanner jää värikkäämpien kanssaihmistensä varjoon, myös poliittisena ajattelijana.

    Sodan ja vankeusajan jälkeen Tanner oli syrjässä, vaikka olikin mukana. Mutta jotenkin tuntuu että Tanner oli koko ajan vähän sivussa, reunassa, mukana mutta ei keskellä johtamassa joukkoja. Varmaankin Tannerilla oli ihanteensa, mutta Lehtisen kirjasta ei käy ilmi, mitä ne lopulta olivat. Mitä mies munaskuissaan lopulta tunsi ja päässään ajatteli? Oliko hänessä syvällisempi puoli kuin se mikä näkyy arjen poliittisissa toimissa ja puheissa ja yksityiselämän arkiselta näyttävässä kuvassa?

    Lehtinen ei oikein saa kiinni inhimillisesti suurta miestä puvun sisältä, sikarinsavun takaa. Ehkä semmoista ei olekaan. Ehkä Tanner oli ihmisenä väritön, liian tavallinen herättäkseen intohimoja, vaikka Stalinin Neuvostoliitto vihasikin häntä patologisesti. Lehtisen teoksen jälkeen jää kysymään, että miksi Stalin ja kumppanit oikeastaan vihasivat Tanneria niin rajusti, ja samoin monet suomalaiset kanssapoliitikot. Oliko Tannerissa jokin piirre – sanottu tai sanomaton – jota Lehtinenkään ei saa esille, ei löydä vaikka kuinka etsii?

    On ironista, että Kekkosesta Lehtinen saisi paljon mehukkaamman kertomuksen naisseikkailuine ja loputtomine juopotteluine, mutta Kekkosen moraalinen habitus ei tässä mielessä kestä tarkastelua eikä anna Lehtiselle ainesta ”hyvän ihmisen” kuvaan. Kekkonen myi sielunsa (tai paremmin vallantahtoisen mielensä) Neuvostoliitolle eikä Lehtinen anna sitä anteeksi.

    Tanner taitaakin olla liian "hyvä" ollakseen draaman ihminen, noustakseen karismaattiseksi suurmieheksi, persoonallisesti.

    Tässä suomalaisessa poliittisessa näytelmässä sivuhenkilöt varastavat pääroolin ja päähenkilö jää kulisseihin ihmettelemään mitä ne minulle tekevät.
    Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei osallistunut Väinö Tannerin hautajaisiin huhtikuussa 1966; hän oli Lapissa hiihtämässä.

Teoksen takakansi ja lieve.

Ylellä käydyssä keskustelussa todettiin, että jossakin peruskoulun historiankirjassa Väinö Tannerista on vain yksi lause: siinä kerrotaan että Tanner tuomittiin sotasyyllisenä.

    Aikamme aika on uskomattoman tietämätöntä. Katoaako menneisyys silmät sulkemalla?

    Koska Lehtinen kertoo koko suomalaisen kertomuksen Tannerin hahmoa vasten, tämä historiankertomus kävisi semmoisenaan koulujen oppikirjaksi; semminkin kun Lehtinen osaa kirjoittaa, paremmin kuin hyvin.

    Painotuksista saa olla eri mieltä, sävyistä kannattaa keskustella.

    Tästä tulee myös mieleen, millaisia johtajia SDP:llä oikeastaan on ajan saatossa ollut. Näyttää että tannerimainen pragmaattisuus sittenkin lyö puolueen historian läpi. Onko yksikään sos.dem johtajista todellakaan villinnyt kansaa? Onko heistä kukaan ollut syvällinen ajattelija, filosofinen ”kuningas”?

    No, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen tietysti ansaitsevat tässä oman huomionsa ajattelijoina, mutta Koivisto ei koskaan johtanut puoluetta eikä Paavokaan villinnyt kansaa puolelleen puheillaan.

    On surkeaa jos karismaattiset poliitikot ja filosofiset ajattelijat aina  pakenevat sos.dem. puolueesta poliittisen kentän äärilaidoille missä sitten hukkaavat ajattelunsa dogmaattiseen syrjässäviisasteluun. Näin puolueeseen jää Antti Rinteen kaltaisia harmaita juristeja, joilla ei ole muita ajatuksia kuin ne mitä lakikirjasta löytää.

    Tanner katosi poliittisesta historiasta nopeasti, melkein kokonaan. SDP unohti suurmiehensä. Hänen luomansa osuuskauppajätti mureni kasinotalouden vuosina, vaikka tänään osuuskauppa jälleen jopa hallitsee markkinoita.

    Tannerin talouspolitiikassa vastustettiin inflaatiota. Se oli "yksinkertaisesti sitä, että elettiin mahdollisuuksien rajoissa, 'suu säkkiä myöten'. Ahkera työ ja säästäväisyys toi tulosta. Vaikka yhteiskunta oli epäoikeudenmukainen, se ei vienyt säästöjen arvoa. Piti myös tehdä työtä tässä ajassa eikä odottaa suurta muutosta tai apua ylhäältä."

    Viisikymmentäluvun Tanner oli toisenlainen mies kuin 30-luvun "punamultamies", maalaisliiton sijaan Tanner tavoitteli yhteistyötä kokoomuksen kanssa. "Tanner oli, paitsi vanha ja paljon kokonut, myös inhorealisti", Lehtinen sanoo. "Sellaiseksi vanhat miehet tulevat, jos mitään oppivat matkansa varrella."

    Lasse Lehtinen toteaa, että Tannerin korostama itsenäinen ulkopoliittinen ajattelu palasi Suomeen vasta Neuvostoliiton hajottua. ”Suomen liittyminen Euroopan unioniin toi meidät takaisin siihen demokraattisten valtioiden yhteistyön ja sosiaalisen edesvastuun maailmaan, jota oltiin varovasti rakentamassa ennen sotia, ’Tannerin tasavallassa’."

    Onko sosialidemokraattinen puolue jäänyt jonkinlaiseen välitilaan?

    ”Sosiaalisen huolenpidon yhdistäminen markkinatalouden elinvoimaan onnistui aikanaan Väinö Tannerilta, mutta ei tahdo onnistua hänen perillisiltään tässä ajassa”, Lehtinen vastaa omaan kysymykseensä. ”Puolue ei ole myöskään tohtinut palata länsimaisen sosialidemokratian valtaväylälle, vaan on jäänyt ajattelussa ja asenteissa menneeseen, aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista.”

Ylitän Langinkosken sillan puolenpäivän jälkeen. Kymijoessa vesi pärskii ja kuohuu. Aurinko tulee esille. Laitan aurinkolasit nenälle ja ajan Katariinan meripuistoon.

    Kotkansaaren etelä-kaakkoisessa niemessä sijaitsevan puiston piikiksi – josta näkymää aukeaa Suursaareen päin kaakossa ja Ruotsinsalmeen päin koillisessa – on rakennettu pieni kivikkoinen luoto, jonne kävellään terässiltaa pitkin.

    Tämä Ankkuriluoto on tuhkiensirottelun virallinen paikka Kotkassa.

    Suursaareen päin aukevalle reunalle on sijoitettu Olavi Heinon runotaulu. Siinä lukee:

Kun vuodet tulevat täyteen

          ohjaan veneeni valoisalle merelle

tuuli puhaltaa myötäisesti

         ja pilvettömän taivaan alla

                            unohdun aalloille.

    Nyt maanantaina navakka tuuli käy koillisesta, laskeudun lähemmäksi vedenpintaa, sille kivelle josta äitini ja velipoikani tuhkat siroteltiin mereen. Otan merestä kuvan, kiveen murtuva laine pirskahtaa kasvoille. Kuivaan merenpisarat poskelta – vai olivatko ne kyyneleitä?

    Niin elämä erottaa ne jotka rakastavat toisiaan, meteliä pitämättä, hellästi, ja meri nousee ja hävittää eronneiden jalanjäljet.

    Viima ujuttautuu puseron läpi ihoon asti.

    Ajan Sapokkaan kahville. Hiljaista, muutama työmies kahvilassa, joku kuljettaa koiraa rantakivetyksellä, auringon himmeä kajo pilvien läpi, tinan ja lyijyn värejä vedessä. Kajastellen kauan sataa, niin ennen sanottiin.

    Kierrän vielä aallonmurtajan kautta kaupungille ja ajan Parikan hautausmaalle. Istutan kolme kanervaa isäni ja mummoni yhteiselle haudalle. Syyskuussa piti päättää lopetetaanko hautapaikka vai jatketaanko. Pitkän tuumailun jälkeen tein kymmenen vuoden sopimuksen. Maksoin myös viisikymppiä hautakiven suoristamisesta. Se näyttää olevan ihan vinossa. Ehkä kirkon miehet ja naiset eivät tunne vatupassia.

    Ajan moottoritielle Korkeakosken kautta. Korkeakoskella vesi on korkealla, lohet uivat joessa ja pyrkivät ylävirtaan. Uusi kalaporras näyttää arkkitehtoniselta hökötykseltä. Minä pelkäisin sitä, mutta toivottavasti Kymijoelle pyrkivät kalat rakastavat. Minäkin olen "kala", mutta se on toinen juttu.

    Elämää ei voi punnita vatupassilla. Eikä oikea tulos ole muutenkaan mitattavissa.

    Illalla sade jatkuu. Vaahteranlehdet kiiltävät sähkövalossa.

    Kuolleet lehdet, kasaksi haravoidut muistot.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Hautapaikka, Ankkuriluoto, Kotka.
Meri nousee, rakkaiden jalanjäljet huuhtoo.