[virkkeitä
maailman kirjasta]
Kyösti Salovaara, 2017. |
Mietitään
miten pakinaan pääsee sisälle.
Otsikko harhauttaa, ei kotiuta.
Tuumaillaan
saako olla jotakin mieltä. Jos ei saa, onko tässä mitään mieltä?
Jos saa, mitä sitten pitäisi ajatella?
Ehkä ei "pitäisi" vaan olla vaan - jotakin mieltä.
Järkeä ja tunteita, edellinen vaikeampaa, jälkimmäinen turhan helppoa.
Eikä
maailma ole kirja, ei edes kirjoittamaton. Virkkeitä kyllä piisaa.
Joihin tarttua. Joita irrotella kirjoitusten kirjoituksista tähänkin pakinaan.
Romanialaisen
E.O. Chirovicin mainiossa dekkarissa Peilien kirja on myös mainioita sitaatteja. Niistä päästään alkuun, tullaan
näyttämölle. Ensimmäisen repliikin sanoo Richard Kadrey:
”Muistot
ovat kuin luoteja. Jotkin suhahtavat ohitse ja vain säikäyttävät.
Toiset repivät meidät palasiksi.”
Jos
voisi elää tulevaisuudessa, nykyisyyden käsittäminen olisi paljon
helpompaa, koska kaikki olisi jo tapahtunut.
Mutta
koska elämme jatkuvasti menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohdassa,
emme koskaan tiedä mikä on toistuvaa ja mikä ainutkertaista, niin
kuin Heikki Ylikangas muistutti kirjassaan Mitä on
historia ja millaista sen tutkiminen. Jokin toistuu, ja jotakin
tapahtuu vain kerran ja se on ainutlaatuinen tapahtuma.
Jos
tietäisi tarkalleen mikä historiassa toistuu, siitä olisi helppo
ottaa opiksi.
Mutta
koska toistuvaa ja ainutkertaista ei pysty erottamaan toisistaan
katselemalla ympärilleen, joutuu aika lailla ymmälleen.
Maailma
pursuaa uutisia.
Mistä
tietää mikä on mitäkin?
Semminkin
kun maailma tapahtuu pääasiassa muille ihmisille kuin minulle.
”Useimmat
ihmiset ovat muita ihmisiä”, sanoi Oscar Wilde.
Olen
yrittänyt käsittää uutta nationalismia, joka voimistuu eri
puolilla Eurooppaa.
Miksi
Katalonia pyrkii omaksi valtiokseen juuri nyt?
Sehän
ei ole sorrettu maakunta. OECD:n luokitusten mukaan sillä on enemmän
taloudellista itsenäisyyttä kuin esimerkiksi Saksan tai USA:n
osavaltioilla.
Katalonia
on moderni, monikulttuurinen alue. Miksi sieltä kuuluu nationalismin
torvien toitotus? Kenen ”itsenäisyyttä” Barcelonan kaduilla
vaaditaan? Ja itsenäisyyttä: mistä? Itsenäisyyttä: mihin?
Ymmärryksen
askelia vaikkapa Paul Kennedyn kirjasta Uuden vuosituhannen
haasteet vuodelta 1993: ”Näiden yleismaailmallisten muutosten
takia myös itse kansallisvaltion hyödyllisyys on käynyt
kyseenalaiseksi… itsenäiset toimijat eivät näytä pelkästään
menettävän otettaan ja olevan hajoamassa, vaan ne näyttävät myös
olevan vääränlaisia yksiköitä ratkaisemaan viime aikoina
esiin nousseita asioita. Joidenkin ongelmien ratkaisemiseen ne ovat
liian suuria, toisten ratkaisemiseen liian pieniä.”
Globaaleja
ongelmia pitää ratkaista laajemmissa ympyröissä. Paikallisia
ongelmia ei voi viedä edes (aina) valtion ratkaistavaksi.
Mutta
miten nationalismi tähän auttaa? Missä se tulee kuvaan?
Kennedy
kirjoitti, että kun vallankäyttöä siirretään alemmaksi, vaarana
saattaa olla kansallisvaltion hajoaminen, ”ainakin yhteiskunnissa,
joissa etnisten ryhmien kilpailu ja rajariidat tarjoavat sytykkeitä
alueellisiin kiistoihin”.
Eikö
lähidemokratia olekaan demokratiaa? Eikö paikallisesti osata olla
tasa-arvoisia, suvaitsevaisia, vapaamielisiä? Jos enemmistö päättää demokraattisesti sortaa vähemmistöä, siitä ei pidä syyttää demokratiaa vaan päätöksen tehneitä. Muodollisesti "oikeassa" oleva enemmistö voi tehdä vääränlaisia päätöksiä.
Kyösti Salovaara, 2017. |
Espanja,
monimuotoinen kuin paella, joka sulaa mahassa huonosti.
Onko
Eurooppa samanlainen pyttipannun, risoton ja paellan yhdistelmä:
mahdoton? Mitä on saksalaisten ”paella”, entä brittien jotka
jättävät suuremman yhteisyyden ja käpertyvät, jos pystyvät,
saarelleen? Onko brexit pelkkää nationalismia? Jos ei ole, mitä se
on? Silkkaa tyhmyyttäkö?
Palataan
Espanjaan – jonnekin sinne tai kaikkialle, eikä maata voi syödä
niin kuin paellaa.
”Nyt
2010-luvun puolivälissä ’espanjalainen kansakunta’ natisee
liitoksissaan”, kirjoittaa Heikki Aittokoski teoksessaan
Kuolemantanssi – askeleita nationalismin Euroopassa, ”ja
natinan – tai rytinän – voi olettaa jatkuvan vielä vuosia.
Toisin kuin saattaisi luulla karttaa tai jalkapallon arvokisoja
katsoessaan, Espanja ei ole keskusjohtoinen yhtenäisvaltio samalla
tavalla kuin Suomi tai Ranska. Espanja on 17 itsehallintoalueen
jaettu ’kansakunta’ (nación de naciones), kuten joskus sanotaan.
Itsehallintoalueilla on toisistaan poikkeavia valtaoikeuksia ja
virallisia kieliä. Osa itsehallintoalueista on luotu vanhojen
kuningaskuntien pohjalta, osa on tuoreempaa perua. Kaikilla on
budjettivalta, oma lippu, omat hallinnolliset elimet, oma mittava
byrokratia. Kahdeksanmiljoonaisen Andalusian leivissä on yhtä
paljon virkamiehiä kuin Espanjan keskushallinnossa. Madridin
keskusvallan ja itsehallintoalueiden välinen tasapaino on jatkuvalla
koetuksella. Näin on erityisesti Katalonian ja Baskimaan osalta.
Olisi uskaliasta lyödä vetoja siitä, että valtionrajat Pyreneiden
niemimaalla näyttävät 2020-luvun päätteeksi samoilta kuin nyt.
Varmalta tuntuu vain, että Portugali pysyy Portugalina.”
Ymmärrämme
mistä Paella on leivottu!
Mutta
sitä on vaikeampi ymmärtää, että miksi se pitäisi palauttaa
toisistaan irrallisiksi paloiksi ja alkuaineiksi, aivan kuin keitetyt ja paistetut riisinjyvät ja lihat ja kalanpalat ja äyriäiset ja
oliiviöljyn voisi erotella toisistaan ja senkin jälkeen maistaa
paellan kokonaisen maun.
Auttaako
historia ymmärtämään?
”Eurooppalaisten
maiden kansallisista identiteetistä on turvallista sanoa vain, että
1800- ja 1900-luvun nationalismit jättivät jälkeensä tukun
kysymyksiä, joita 2000-luku yrittää ratkaista omalla
nationalismillaan”, Aittokoski päättelee lopuksi. ”Aate muuttaa
muotoaan, mutta katoamassa se ei ole.”
Jos
tietäisi mikä historiassa toistuu ja mikä ei, voisi huoleti
ennustaa kuinka Katalonialle käy ja sen mihin Espanjan kansojen
kansakunta päätyy.
Historia
kuitenkin yritetään ottaa avuksi, koska muutakaan johtolankaa ei
ole.
Valtiotieteen
professori Antonio Elorza vertasi El País -lehdessä
Katalonian itsenäisyysliikkeen toimintaa Venäjän vallankumoukseen
vuonna 1917. Vaikka sadan vuoden ajallinen etäisyys, taloudellinen
ympäristö ja poliittinen ideologia erottavat nämä liikkeet
toisistaan, niillä on paljonkin yhteistä niiden pyrkiessä
kumoamaan nykyisen poliittisen järjestyksen ja lakkauttamaan
nykyisen valtion ja korvaamaan sen luonteeltaan toisenlaisella
hallinnolla: Lenin proletariaatin diktatuurilla ja Katalonian
vallanpitäjät itsenäisellä tasavallalla, joka nojaa etniseen
diktatuuriin.
Tai
otetaanpa tähän mukaan espanjalaisen sosialisjohtaja Pedro
Sánchezin parin päivän takainen lausahdus siitä, että
Kataloniassa tapahtuu nyt aivan samanlaista kuin mitä tapahtuu
Puolassa tai Unkarissa ja monissa Euroopan unionin maissa, joissa
taantumukselliset liikkeet leikkaavat oikeuksia ja vapauksia ja
mitätöivät demokratian toimintamahdollisuudet.
Mutta
miksi?
Miksi
nationalismi viehättää, houkuttaa, voimaannuttaa sortamaan
toisinajattelijoita, jakamaan yhteiskuntia ja erottelemaan paremmat
ihmiset huonommista?
Elorzan
mielestä katalonialainen nationalismi johtaa enemmän tai vähemmän
moderniin etniseen puhdistukseen.
Tässäkö
historia toistaa itseään?
Ironiaako
on, että Katalonian itsenäisyysliike vetoaa Euroopan unioniin
etnisen puhdistuksen sallimiseksi?
Kyösti Salovaara, 2015. |
Kun
elämme historiaa juuri nyt, ennen kuin siitä tulee ”historiaa”,
emme todellakaan tiedä mikä toistuu ja mikä johtaa minnekin.
”Jokainen,
joka yrittää tulkita kansallisosialismin olemusta älyllistä
tietä, epäonnistuu ilman muuta”, sanoi Olavi Paavolainen
seurattuaan Hitlerin kansallissosialistien henkeäsalpaavan komeaa näytöstä
Nürnbergin puoluepäivillä 1936. ”Tietysti sen synnyn voi
selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi
ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei
poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan
ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme
ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”
Yhtä
vaikea on ymmärtää 2010-luvun eurooppalaista nationalismia. Onko
sekin vain uudenlaista uskontoa? Vahvan johtajan kaipuuta? Oman minän
super-ymmärtämistä parempana olentona kuin jonkin toisen yksilön?
Onko
moderni nationalismi enemmän tunnetta kuin järkeä? Vai onko se
nimenomaan järjetöntä järkevyyttä, josta tunne on kuivatettu
kuin vesi suomalaiselta suolta?
George
Orwell pohti nationalismin luonnetta vuonna 1945 pitkässä
esseessä. Orwellin mielestä nationalisit yrittävät luokitella
inhimilliset olennot hyönteisten tavoin niin, että ”miljoonien ja
kymmenien miljoonien kansanryhmät voitaisiin varmuudella luetteloida
’hyviksi’ ja ’pahoiksi’”.
Nationalismia
ei voi erottaa vallanhimosta: ”Jokaisen nationalistin pysyvä
kaipaus kohdistuu vallan ja arvovallan lisäämiseen, mutta ei
asianomaiselle itselleen, vaan sille kansalle tai muulle yksikölle,
johon hän on katsonut sopivaksi upottaa yksilöllisyytensä.”
Orwellin
mukaan nationalisti ajattelee yksinomaan kilpailevan arvovallan
ehdoin. Nationalistin ajatukset ”kääntyvät aina voittoihin,
tappioihin, riemuvoittoihin ja nöyryytyksiin”. Nationalistille
historia on suurten voimaryhmien loputonta nousua ja laskua:
”Jokainen uusi tapahtuma vaikuttaa hänestä todisteelta, että
hänen oma puolensa on nousussa ja jokin vihattu kilpailija
alamäessä.”
Kuinka
monta kertaa Katalonian itsehallintoalueen puheenjohtaja Carles
Puigdemont onkaan jo huudahtanut: Meitä nöyryytetään!
Kaikki
nationalistit katsovat velvollisuudekseen levittää omaa kieltään
kilpailevien kielien kustannuksella, Orwell sanoi.
Rodullinen
ja kielellinen puhtaus – nationalismin ydin?
Ja
vieläkö jaksamme kuunnella historian ääntä?
”Kaiken
laumahengen, ei vähimmin poliittisen, koossapysyminen edellyttää”,
kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1938, nationalistisen Euroopan
kuohuessa kaikkialla kuin irti päässeet helvetin virrat, ”että
lauman aate tulee yhdessä johtajahahmossa lihaksi ja vereksi, ja
että suuri, nimetön kansanaines voi aina katsoa johonkin
korkeampaan, jonka olemuksessa ja hahmossa sen omat sielunpiirteet
kasvavat rajattomiin asti.”
”Miten
lyhyt onkaan askel”, Vaaskivi lisäsi, ”jossa isänmaallinen
mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu kansalliseksi
rodun ja maaperän kultiksi!”
Lippuja,
valoja, ihmislaumoja, merkkejä, logoja – omia lauluja.
Ahneutta!
Ylenkatsomista,
vähättelyä, torjumista.
Sanojen
merkityksiä käännellään Barcelonassa kuin lettua pannulla.
Unohdetaan
että demokratia on hallitsemisen muoto, ei yhteiskunnallisen olemisen sisältö. Demokratia ei ole mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä, sanoi Ralf Dahrendorf. Se on eräs tapa hallita, ei elämä sellaisenaan.
Elämä
on paellan valmistamista, syömistä ja siitä toipumista.
Lasillinen
viiniä.
Kyösti Salovaara, 2016. |
>>
Heikki
Aittokoski: Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa.
HS-kirjat, 2016.
E.O.
Chirovici: Peilien kirja. Suom. Inka Parpola. Otava, 2017.
Paul
Kennedy: Uuden vuosituhannen haasteet, 1993. Suom. Heikki Eskelinen.
Otava, 1994.
George
Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Toim. ja
suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY, 1984.
Olavi
Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. K.J. Gummerus,
1936. 4.p 1938.
T.
Vaaskivi: Huomispäivän varjo. K.J. Gummerus, 1938.
Heikki
Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art
House, 2015.
Nationalismin uutta nousua olen minäkin ihmetellyt, se kun tuntuisi olevan askel taaksepäin. Monet globalisoituvan ihmiskunnan ongelmista vaatisivat globaaleja ratkaisuja, mutta nationalistit haluaisivat siis ratkoa niitä kansallisvaltioiden tasolla? Tai kansallisvaltioiden välisillä neuvotteluilla, joiden tuloksellisuus on hyvin kyseenalaista erityisesti silloin, kun mukana on paljon pieniä kansallisvaltioita.
VastaaPoistaNationalismin vetovoimalle on varmaankin useita syitä, mutta yksi on epäilemättä se, että länsimainen ihminen on ymmällään ja hädissäänkin. Maailma muuttuu nopeasti globalisaation ja digitalisaation myötä saman aikaisesti kun taivaanrannassa näkyy uhkaavia ongelmia (esimerkiksi hallitsematon väestönkasvu ja ympäristöongelmat kaikkine seurausvaikutuksineen) ja vanhat ideologiat tuntuvat hiipuvan.
Niinpä ihmiset kuvittelevat, että ratkaisu voisi olla sisäänpäin käpertyminen, vaikka eihän se ole. Nationalismi kun voi tuoda mukanaan paljon ikävää ja rumaa. Kyytiä tuntuvat saavan jopa monet länsimaisen sivistyksen kauneimmista arvoista. Monillehan esimerkiksi suvaitsevaisuus tuntuu nykyisin olevan kirosana.
Radiosta tai telkkarista kuulin ohimennen, eilen vissiin, että myös Belgian Flanders joltain osin tahtoisi itsenäisyyttä. Syyksi sanottiin taas kieli, siis että flaamia syrjittäisiin. Muistan siitä ensimmäisestä mielenosoitusviikonlopusta Kataloniassa, että EU ilmoitti että maiden hajaannus ei ole hyväksyttävissä.
VastaaPoistaSen huomautuksen jälkeen joku väitti että Ahvenanmaa tahtoo itsenäiseksi. Olikohan viime vuonna kun käytiin taas läpi sitä, että Ahvenanmaa ei huolehdi puolustuksestaan. Itämerikin on rauhaton. En oikeasti kyllä tiedä onko noita tekijöitä, siis kielellistä vainoa tai muuta turvattomuutta. Sveitsissähän kantonit ovat aika itsenäisiä ja Saksakin on liittovaltio.
Vaikuttaa kyllä siltä, että ihmiset eivät kulje niinkään vapaasti globaalisti kuin mitä yhtiöt ja yritykset tekevät. Suomessakin tyrkytetään nyt valtion rahaa yksityisyrityksille säilöttäviksi veroparatiiseissa valinnanvapauden nimissä. Uuskieltä on vaikea huomata aina.
Onko nationalismi sama asia kuin kansallisvaltion suosiminen? Pitäisikö meillä olla Euroopan liittotasavalta? Wienin kongressissa 1814-15 esitettiin semmoista periaatetta että kieli ja muu kulttuuri olisi kansallisvaltion peruste. Ehkä siihen pyritään vain jos se on kaupallisesti kannattavaa?
Ihminen aina järjestää yhteiskunnallisten asioiden päättämisen ja hoitamisen eri tasoille. On kuntaa, valtiota ja valtioiden liittoutumaa (ja monia muita), ja tietysti ajatus on, että kullakin tasolla hoidetaan ne asiat, jotka sinne luontevimmin kuuluvat. Nämä tasot voidaan tietysti järjestellä käytännössä hyvinkin eri tavoin eikä tähän ole olemassa selvää ihannemallia.
VastaaPoistaMinä olen kokenut, että ongelma on ennen kaikkea siinä, että globaaleille asioille, joita maailmassa on yhä enemmän, ei ole oikein luontevaa päätöstasoa. Kansallisvaltiot ovat kehitelleet erilaisia yhteistoimintamalleja, mutta mikään niistä ei ole osoittautunut erityisen toimivaksi.
Tähän on ehkä syynä ennen kaikkea se, että kansallisvaltio on jotenkin yli-ihannoitu käsite ja niinpä kukin kansallisvaltio ajaa liikaa lyhyen näkökulman ja tähtäimen etujaan, eikä osaa katsoa suurta kuvaa kunnolla edes silloin, kun se olisi kokonaisuuden kannalta ehdottoman tärkeää.
Tältä pohjalta en oikein ymmärrä nykyistä innostusta pilkkoa valtioita pienempiin osiin. Ei minusta ole mitenkään suurta olla pieni kansa.
Yksi ja yhteinen kieli mainitaan usein luontevaksi valtion rajaajaksi. Ei mikään maa kuitenkaan liene täysin yksikielinen. Kaikkialla on murteita (mikä onkaan kielen ja murteen tarkka ero?) eivätkä historiallisetkaan rajat muotoutuneet täsmälleen kielialueiden mukaan.
Taisin jo aikaisemminkin kirjoittaa, että käydessäni muutama vuosi sitten Barcelonassa ja katsellessani kaksikielisiä kylttejä (espanja ja katalaani) pisti silmään ennen kaikkea se, että kovin näyttivät samanlaisilta. Opas kyllä sanoi, että kielen rakenteissa eroja on vähän enemmän, sillä rakenteiden osalta katalaani muistuttaa enemmän ranskaa kuin espanjaa.
Katalaanilla on myös paljon yhteistä sanastoa ranskan kanssa.
VastaaPoistaEikö Kataloniassa ole muuten joku kolmaskin virallinen kieli?
Uutta tässä konfliktissa on tosiaan se, että Kataloniaa ei ole koskaan sorrettu, kukaan ei edes väitä sellaista.
Sopisiko sellainen vertaus, että Etelä-Suomi haluaisi irtautua omaksi valtiokseen? Syy: sieltä on kuulunut jo pitkään jupinoita, että me emme halua rahoittaa mitään Kainuun perukoita ja meillä on ihan eri kulttuurikin.
EU:n ideana oli sen syntyaikana alueiden Eurooppa, mutta kun niistä alueista syntyy tiukasti omista eduistaan kiinni pitäviä ja rajojaan sulkevia valtioita, niin silloinhan rajoja ja sen myötä rajariitoja on vain enemmän.
Olen ymmälläni. Saa nähdä, miten tämä asia ratkeaa. Ilmeisesti mellakoita on tulossa lisää. Katalonia tulee vain kärsimään ja menettämään intoilijoitten takia.
Mallorcallahan on oma kielensä, kaipa jonkinlainen katalaanimurre sekin (isäni sanoi sitä Espanjan savolaismurteeksi). Harvapa tietää (muistaa) että Galiciassa on myös oma kielensä, joka muistuttaa sanastoltaan portugalia.
VastaaPoistaKun ei oikeastaan pysty millään perinpohjaisella apparaatilla analysoimaan Katalonian itsenäistymisaikeita - niiden perusteluja - jään enemmän ihmettelemään koko nousevan nationalismin perustelua, nimenomaan nykymaailmassa missä kaikenlaiset rajat ovat madaltuneet (tai ainakin sellaiselta on tuntunut).
Kataloniassa rikkaat tekevät "vallankaappausta", niin kuin jotkut sanovat. No,rikkaillakin on oikeutensa; hämmentävää tietysti on että samassa porukassa on CUP, joka vastustaa kapitalismia. Hämmentävää on sekin, että muualla kuin Espanjassa monet vasemmistolaiset menevät jutuissaan selvästi tuon rikkaan, hyvin nationalistisen itsenäisyysliikkeen kannalle.
Voiko valtioiden rajoja nykymaailmassa (internetin ja kansainvälisen kaupan ja kulttuurin) aikana todellakin vedellä kielen perusteella? Sanoisin että ei, mutta sillähän ei ole merkitystä mitä minä sanon. Hannu Niklander kirjoittaa uudessa Kanavassa, että eräänlainen "pakkoenglanti" sulkee Suomen rajat ulkomaille (eikä avaa niitä). Niklander lienee väärässä väittäessään että englanninkielen ylivalta on eräänlaisen salaliiton (USA) tulosta, mutta kansallisvaltioiden rajojen kannalta tuokin antaa miettimistä. Jos englanti on pian meidänkin virallinen kieli, missä Suomi-valtion rajat käytännössä sitten menevät, maalla vai ilmassa (=netissä jne)?
Tarmokas pormestarimme (Vapaavuori) kertoi lauantaina, että "me helsinkiläiset" luovutamme verovarojamme muulle Suomelle n 300 miljoonaa vuodessa. Pitäiskö siis ryhtyä itsenäistymään - niin kuin katalaanitkin tekevät? Vapaavuori ei kylläkään ryhtynyt miettimään, että missä Suomen vientiteollisuuden tuotteet tehdään - ei ainakaan Helsingissä, sikäli kuin minä tiedän.
Kataloniasta on muutamassa viikossa muuttanut muualle Espanjaan yli 1500 yritystä - mitenköhän se vaikuttaa Katalonian vaurauteen? Tuolle antikapitalistiselle CUP:lle moinen "muuttoliike" saattaa sopia hyvinkin.