torstai 26. lokakuuta 2017

Irrotellen

[virkkeitä maailman kirjasta]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Mietitään miten pakinaan pääsee sisälle.
    Otsikko harhauttaa, ei kotiuta.
    Tuumaillaan saako olla jotakin mieltä. Jos ei saa, onko tässä mitään mieltä? Jos saa, mitä sitten pitäisi ajatella?
    Ehkä ei "pitäisi" vaan olla vaan - jotakin mieltä.  
    Järkeä ja tunteita, edellinen vaikeampaa, jälkimmäinen turhan helppoa.
    Eikä maailma ole kirja, ei edes kirjoittamaton. Virkkeitä kyllä piisaa. Joihin tarttua. Joita irrotella kirjoitusten kirjoituksista tähänkin pakinaan.
    Romanialaisen E.O. Chirovicin mainiossa dekkarissa Peilien kirja on myös mainioita sitaatteja. Niistä päästään alkuun, tullaan näyttämölle. Ensimmäisen repliikin sanoo Richard Kadrey:
    ”Muistot ovat kuin luoteja. Jotkin suhahtavat ohitse ja vain säikäyttävät. Toiset repivät meidät palasiksi.”


Jos voisi elää tulevaisuudessa, nykyisyyden käsittäminen olisi paljon helpompaa, koska kaikki olisi jo tapahtunut.
    Mutta koska elämme jatkuvasti menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohdassa, emme koskaan tiedä mikä on toistuvaa ja mikä ainutkertaista, niin kuin Heikki Ylikangas muistutti kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Jokin toistuu, ja jotakin tapahtuu vain kerran ja se on ainutlaatuinen tapahtuma.
    Jos tietäisi tarkalleen mikä historiassa toistuu, siitä olisi helppo ottaa opiksi.
    Mutta koska toistuvaa ja ainutkertaista ei pysty erottamaan toisistaan katselemalla ympärilleen, joutuu aika lailla ymmälleen.
    Maailma pursuaa uutisia.
    Mistä tietää mikä on mitäkin?
    Semminkin kun maailma tapahtuu pääasiassa muille ihmisille kuin minulle.
    ”Useimmat ihmiset ovat muita ihmisiä”, sanoi Oscar Wilde.


Olen yrittänyt käsittää uutta nationalismia, joka voimistuu eri puolilla Eurooppaa.
    Miksi Katalonia pyrkii omaksi valtiokseen juuri nyt?
    Sehän ei ole sorrettu maakunta. OECD:n luokitusten mukaan sillä on enemmän taloudellista itsenäisyyttä kuin esimerkiksi Saksan tai USA:n osavaltioilla.
    Katalonia on moderni, monikulttuurinen alue. Miksi sieltä kuuluu nationalismin torvien toitotus? Kenen ”itsenäisyyttä” Barcelonan kaduilla vaaditaan? Ja itsenäisyyttä: mistä? Itsenäisyyttä: mihin?
    Ymmärryksen askelia vaikkapa Paul Kennedyn kirjasta Uuden vuosituhannen haasteet vuodelta 1993: ”Näiden yleismaailmallisten muutosten takia myös itse kansallisvaltion hyödyllisyys on käynyt kyseenalaiseksi… itsenäiset toimijat eivät näytä pelkästään menettävän otettaan ja olevan hajoamassa, vaan ne näyttävät myös olevan vääränlaisia yksiköitä ratkaisemaan viime aikoina esiin nousseita asioita. Joidenkin ongelmien ratkaisemiseen ne ovat liian suuria, toisten ratkaisemiseen liian pieniä.”
    Globaaleja ongelmia pitää ratkaista laajemmissa ympyröissä. Paikallisia ongelmia ei voi viedä edes (aina) valtion ratkaistavaksi.
    Mutta miten nationalismi tähän auttaa? Missä se tulee kuvaan?
    Kennedy kirjoitti, että kun vallankäyttöä siirretään alemmaksi, vaarana saattaa olla kansallisvaltion hajoaminen, ”ainakin yhteiskunnissa, joissa etnisten ryhmien kilpailu ja rajariidat tarjoavat sytykkeitä alueellisiin kiistoihin”.
    Eikö lähidemokratia olekaan demokratiaa? Eikö paikallisesti osata olla tasa-arvoisia, suvaitsevaisia, vapaamielisiä? Jos enemmistö päättää demokraattisesti sortaa vähemmistöä, siitä ei pidä syyttää demokratiaa vaan päätöksen tehneitä. Muodollisesti "oikeassa" oleva enemmistö voi tehdä vääränlaisia päätöksiä.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Espanja, monimuotoinen kuin paella, joka sulaa mahassa huonosti.
    Onko Eurooppa samanlainen pyttipannun, risoton ja paellan yhdistelmä: mahdoton? Mitä on saksalaisten ”paella”, entä brittien jotka jättävät suuremman yhteisyyden ja käpertyvät, jos pystyvät, saarelleen? Onko brexit pelkkää nationalismia? Jos ei ole, mitä se on? Silkkaa tyhmyyttäkö?
    Palataan Espanjaan – jonnekin sinne tai kaikkialle, eikä maata voi syödä niin kuin paellaa.
    ”Nyt 2010-luvun puolivälissä ’espanjalainen kansakunta’ natisee liitoksissaan”, kirjoittaa Heikki Aittokoski teoksessaan Kuolemantanssi – askeleita nationalismin Euroopassa, ”ja natinan – tai rytinän – voi olettaa jatkuvan vielä vuosia. Toisin kuin saattaisi luulla karttaa tai jalkapallon arvokisoja katsoessaan, Espanja ei ole keskusjohtoinen yhtenäisvaltio samalla tavalla kuin Suomi tai Ranska. Espanja on 17 itsehallintoalueen jaettu ’kansakunta’ (nación de naciones), kuten joskus sanotaan. Itsehallintoalueilla on toisistaan poikkeavia valtaoikeuksia ja virallisia kieliä. Osa itsehallintoalueista on luotu vanhojen kuningaskuntien pohjalta, osa on tuoreempaa perua. Kaikilla on budjettivalta, oma lippu, omat hallinnolliset elimet, oma mittava byrokratia. Kahdeksanmiljoonaisen Andalusian leivissä on yhtä paljon virkamiehiä kuin Espanjan keskushallinnossa. Madridin keskusvallan ja itsehallintoalueiden välinen tasapaino on jatkuvalla koetuksella. Näin on erityisesti Katalonian ja Baskimaan osalta. Olisi uskaliasta lyödä vetoja siitä, että valtionrajat Pyreneiden niemimaalla näyttävät 2020-luvun päätteeksi samoilta kuin nyt. Varmalta tuntuu vain, että Portugali pysyy Portugalina.”
    Ymmärrämme mistä Paella on leivottu!
    Mutta sitä on vaikeampi ymmärtää, että miksi se pitäisi palauttaa toisistaan irrallisiksi paloiksi ja alkuaineiksi, aivan kuin keitetyt ja paistetut riisinjyvät ja lihat ja kalanpalat ja äyriäiset ja oliiviöljyn voisi erotella toisistaan ja senkin jälkeen maistaa paellan kokonaisen maun.
    Auttaako historia ymmärtämään?
    ”Eurooppalaisten maiden kansallisista identiteetistä on turvallista sanoa vain, että 1800- ja 1900-luvun nationalismit jättivät jälkeensä tukun kysymyksiä, joita 2000-luku yrittää ratkaista omalla nationalismillaan”, Aittokoski päättelee lopuksi. ”Aate muuttaa muotoaan, mutta katoamassa se ei ole.”


Jos tietäisi mikä historiassa toistuu ja mikä ei, voisi huoleti ennustaa kuinka Katalonialle käy ja sen mihin Espanjan kansojen kansakunta päätyy.
    Historia kuitenkin yritetään ottaa avuksi, koska muutakaan johtolankaa ei ole.
    Valtiotieteen professori Antonio Elorza vertasi El País -lehdessä Katalonian itsenäisyysliikkeen toimintaa Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Vaikka sadan vuoden ajallinen etäisyys, taloudellinen ympäristö ja poliittinen ideologia erottavat nämä liikkeet toisistaan, niillä on paljonkin yhteistä niiden pyrkiessä kumoamaan nykyisen poliittisen järjestyksen ja lakkauttamaan nykyisen valtion ja korvaamaan sen luonteeltaan toisenlaisella hallinnolla: Lenin proletariaatin diktatuurilla ja Katalonian vallanpitäjät itsenäisellä tasavallalla, joka nojaa etniseen diktatuuriin.
    Tai otetaanpa tähän mukaan espanjalaisen sosialisjohtaja Pedro Sánchezin parin päivän takainen lausahdus siitä, että Kataloniassa tapahtuu nyt aivan samanlaista kuin mitä tapahtuu Puolassa tai Unkarissa ja monissa Euroopan unionin maissa, joissa taantumukselliset liikkeet leikkaavat oikeuksia ja vapauksia ja mitätöivät demokratian toimintamahdollisuudet.
    Mutta miksi?
    Miksi nationalismi viehättää, houkuttaa, voimaannuttaa sortamaan toisinajattelijoita, jakamaan yhteiskuntia ja erottelemaan paremmat ihmiset huonommista?
    Elorzan mielestä katalonialainen nationalismi johtaa enemmän tai vähemmän moderniin etniseen puhdistukseen.
    Tässäkö historia toistaa itseään?
    Ironiaako on, että Katalonian itsenäisyysliike vetoaa Euroopan unioniin etnisen puhdistuksen sallimiseksi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2015.


Kun elämme historiaa juuri nyt, ennen kuin siitä tulee ”historiaa”, emme todellakaan tiedä mikä toistuu ja mikä johtaa minnekin.
    ”Jokainen, joka yrittää tulkita kansallisosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta”, sanoi Olavi Paavolainen seurattuaan Hitlerin kansallissosialistien henkeäsalpaavan komeaa näytöstä Nürnbergin puoluepäivillä 1936. ”Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”
    Yhtä vaikea on ymmärtää 2010-luvun eurooppalaista nationalismia. Onko sekin vain uudenlaista uskontoa? Vahvan johtajan kaipuuta? Oman minän super-ymmärtämistä parempana olentona kuin jonkin toisen yksilön?
    Onko moderni nationalismi enemmän tunnetta kuin järkeä? Vai onko se nimenomaan järjetöntä järkevyyttä, josta tunne on kuivatettu kuin vesi suomalaiselta suolta?
    George Orwell pohti nationalismin luonnetta vuonna 1945 pitkässä esseessä. Orwellin mielestä nationalisit yrittävät luokitella inhimilliset olennot hyönteisten tavoin niin, että ”miljoonien ja kymmenien miljoonien kansanryhmät voitaisiin varmuudella luetteloida ’hyviksi’ ja ’pahoiksi’”.
    Nationalismia ei voi erottaa vallanhimosta: ”Jokaisen nationalistin pysyvä kaipaus kohdistuu vallan ja arvovallan lisäämiseen, mutta ei asianomaiselle itselleen, vaan sille kansalle tai muulle yksikölle, johon hän on katsonut sopivaksi upottaa yksilöllisyytensä.”
    Orwellin mukaan nationalisti ajattelee yksinomaan kilpailevan arvovallan ehdoin. Nationalistin ajatukset ”kääntyvät aina voittoihin, tappioihin, riemuvoittoihin ja nöyryytyksiin”. Nationalistille historia on suurten voimaryhmien loputonta nousua ja laskua: ”Jokainen uusi tapahtuma vaikuttaa hänestä todisteelta, että hänen oma puolensa on nousussa ja jokin vihattu kilpailija alamäessä.”
    Kuinka monta kertaa Katalonian itsehallintoalueen puheenjohtaja Carles Puigdemont onkaan jo huudahtanut: Meitä nöyryytetään!
    Kaikki nationalistit katsovat velvollisuudekseen levittää omaa kieltään kilpailevien kielien kustannuksella, Orwell sanoi.
    Rodullinen ja kielellinen puhtaus – nationalismin ydin?
    Ja vieläkö jaksamme kuunnella historian ääntä?
    ”Kaiken laumahengen, ei vähimmin poliittisen, koossapysyminen edellyttää”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1938, nationalistisen Euroopan kuohuessa kaikkialla kuin irti päässeet helvetin virrat, ”että lauman aate tulee yhdessä johtajahahmossa lihaksi ja vereksi, ja että suuri, nimetön kansanaines voi aina katsoa johonkin korkeampaan, jonka olemuksessa ja hahmossa sen omat sielunpiirteet kasvavat rajattomiin asti.”
    ”Miten lyhyt onkaan askel”, Vaaskivi lisäsi, ”jossa isänmaallinen mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu kansalliseksi rodun ja maaperän kultiksi!”


Lippuja, valoja, ihmislaumoja, merkkejä, logoja – omia lauluja.
    Ahneutta!
    Ylenkatsomista, vähättelyä, torjumista.
    Sanojen merkityksiä käännellään Barcelonassa kuin lettua pannulla.
    Unohdetaan että demokratia on hallitsemisen muoto, ei yhteiskunnallisen olemisen sisältö. Demokratia ei ole mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä, sanoi Ralf DahrendorfSe on eräs tapa hallita, ei elämä sellaisenaan.
    Elämä on paellan valmistamista, syömistä ja siitä toipumista.
    Lasillinen viiniä.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.

>>
Heikki Aittokoski: Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa. HS-kirjat, 2016.
E.O. Chirovici: Peilien kirja. Suom. Inka Parpola. Otava, 2017.
Paul Kennedy: Uuden vuosituhannen haasteet, 1993. Suom. Heikki Eskelinen. Otava, 1994.
George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Toim. ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY, 1984.
Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. K.J. Gummerus, 1936. 4.p 1938.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. K.J. Gummerus, 1938.
Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

5 kommenttia:

  1. Nationalismin uutta nousua olen minäkin ihmetellyt, se kun tuntuisi olevan askel taaksepäin. Monet globalisoituvan ihmiskunnan ongelmista vaatisivat globaaleja ratkaisuja, mutta nationalistit haluaisivat siis ratkoa niitä kansallisvaltioiden tasolla? Tai kansallisvaltioiden välisillä neuvotteluilla, joiden tuloksellisuus on hyvin kyseenalaista erityisesti silloin, kun mukana on paljon pieniä kansallisvaltioita.

    Nationalismin vetovoimalle on varmaankin useita syitä, mutta yksi on epäilemättä se, että länsimainen ihminen on ymmällään ja hädissäänkin. Maailma muuttuu nopeasti globalisaation ja digitalisaation myötä saman aikaisesti kun taivaanrannassa näkyy uhkaavia ongelmia (esimerkiksi hallitsematon väestönkasvu ja ympäristöongelmat kaikkine seurausvaikutuksineen) ja vanhat ideologiat tuntuvat hiipuvan.

    Niinpä ihmiset kuvittelevat, että ratkaisu voisi olla sisäänpäin käpertyminen, vaikka eihän se ole. Nationalismi kun voi tuoda mukanaan paljon ikävää ja rumaa. Kyytiä tuntuvat saavan jopa monet länsimaisen sivistyksen kauneimmista arvoista. Monillehan esimerkiksi suvaitsevaisuus tuntuu nykyisin olevan kirosana.

    VastaaPoista
  2. Radiosta tai telkkarista kuulin ohimennen, eilen vissiin, että myös Belgian Flanders joltain osin tahtoisi itsenäisyyttä. Syyksi sanottiin taas kieli, siis että flaamia syrjittäisiin. Muistan siitä ensimmäisestä mielenosoitusviikonlopusta Kataloniassa, että EU ilmoitti että maiden hajaannus ei ole hyväksyttävissä.

    Sen huomautuksen jälkeen joku väitti että Ahvenanmaa tahtoo itsenäiseksi. Olikohan viime vuonna kun käytiin taas läpi sitä, että Ahvenanmaa ei huolehdi puolustuksestaan. Itämerikin on rauhaton. En oikeasti kyllä tiedä onko noita tekijöitä, siis kielellistä vainoa tai muuta turvattomuutta. Sveitsissähän kantonit ovat aika itsenäisiä ja Saksakin on liittovaltio.

    Vaikuttaa kyllä siltä, että ihmiset eivät kulje niinkään vapaasti globaalisti kuin mitä yhtiöt ja yritykset tekevät. Suomessakin tyrkytetään nyt valtion rahaa yksityisyrityksille säilöttäviksi veroparatiiseissa valinnanvapauden nimissä. Uuskieltä on vaikea huomata aina.

    Onko nationalismi sama asia kuin kansallisvaltion suosiminen? Pitäisikö meillä olla Euroopan liittotasavalta? Wienin kongressissa 1814-15 esitettiin semmoista periaatetta että kieli ja muu kulttuuri olisi kansallisvaltion peruste. Ehkä siihen pyritään vain jos se on kaupallisesti kannattavaa?

    VastaaPoista
  3. Ihminen aina järjestää yhteiskunnallisten asioiden päättämisen ja hoitamisen eri tasoille. On kuntaa, valtiota ja valtioiden liittoutumaa (ja monia muita), ja tietysti ajatus on, että kullakin tasolla hoidetaan ne asiat, jotka sinne luontevimmin kuuluvat. Nämä tasot voidaan tietysti järjestellä käytännössä hyvinkin eri tavoin eikä tähän ole olemassa selvää ihannemallia.

    Minä olen kokenut, että ongelma on ennen kaikkea siinä, että globaaleille asioille, joita maailmassa on yhä enemmän, ei ole oikein luontevaa päätöstasoa. Kansallisvaltiot ovat kehitelleet erilaisia yhteistoimintamalleja, mutta mikään niistä ei ole osoittautunut erityisen toimivaksi.

    Tähän on ehkä syynä ennen kaikkea se, että kansallisvaltio on jotenkin yli-ihannoitu käsite ja niinpä kukin kansallisvaltio ajaa liikaa lyhyen näkökulman ja tähtäimen etujaan, eikä osaa katsoa suurta kuvaa kunnolla edes silloin, kun se olisi kokonaisuuden kannalta ehdottoman tärkeää.

    Tältä pohjalta en oikein ymmärrä nykyistä innostusta pilkkoa valtioita pienempiin osiin. Ei minusta ole mitenkään suurta olla pieni kansa.

    Yksi ja yhteinen kieli mainitaan usein luontevaksi valtion rajaajaksi. Ei mikään maa kuitenkaan liene täysin yksikielinen. Kaikkialla on murteita (mikä onkaan kielen ja murteen tarkka ero?) eivätkä historiallisetkaan rajat muotoutuneet täsmälleen kielialueiden mukaan.

    Taisin jo aikaisemminkin kirjoittaa, että käydessäni muutama vuosi sitten Barcelonassa ja katsellessani kaksikielisiä kylttejä (espanja ja katalaani) pisti silmään ennen kaikkea se, että kovin näyttivät samanlaisilta. Opas kyllä sanoi, että kielen rakenteissa eroja on vähän enemmän, sillä rakenteiden osalta katalaani muistuttaa enemmän ranskaa kuin espanjaa.

    VastaaPoista
  4. Katalaanilla on myös paljon yhteistä sanastoa ranskan kanssa.
    Eikö Kataloniassa ole muuten joku kolmaskin virallinen kieli?

    Uutta tässä konfliktissa on tosiaan se, että Kataloniaa ei ole koskaan sorrettu, kukaan ei edes väitä sellaista.

    Sopisiko sellainen vertaus, että Etelä-Suomi haluaisi irtautua omaksi valtiokseen? Syy: sieltä on kuulunut jo pitkään jupinoita, että me emme halua rahoittaa mitään Kainuun perukoita ja meillä on ihan eri kulttuurikin.

    EU:n ideana oli sen syntyaikana alueiden Eurooppa, mutta kun niistä alueista syntyy tiukasti omista eduistaan kiinni pitäviä ja rajojaan sulkevia valtioita, niin silloinhan rajoja ja sen myötä rajariitoja on vain enemmän.
    Olen ymmälläni. Saa nähdä, miten tämä asia ratkeaa. Ilmeisesti mellakoita on tulossa lisää. Katalonia tulee vain kärsimään ja menettämään intoilijoitten takia.

    VastaaPoista
  5. Mallorcallahan on oma kielensä, kaipa jonkinlainen katalaanimurre sekin (isäni sanoi sitä Espanjan savolaismurteeksi). Harvapa tietää (muistaa) että Galiciassa on myös oma kielensä, joka muistuttaa sanastoltaan portugalia.

    Kun ei oikeastaan pysty millään perinpohjaisella apparaatilla analysoimaan Katalonian itsenäistymisaikeita - niiden perusteluja - jään enemmän ihmettelemään koko nousevan nationalismin perustelua, nimenomaan nykymaailmassa missä kaikenlaiset rajat ovat madaltuneet (tai ainakin sellaiselta on tuntunut).

    Kataloniassa rikkaat tekevät "vallankaappausta", niin kuin jotkut sanovat. No,rikkaillakin on oikeutensa; hämmentävää tietysti on että samassa porukassa on CUP, joka vastustaa kapitalismia. Hämmentävää on sekin, että muualla kuin Espanjassa monet vasemmistolaiset menevät jutuissaan selvästi tuon rikkaan, hyvin nationalistisen itsenäisyysliikkeen kannalle.

    Voiko valtioiden rajoja nykymaailmassa (internetin ja kansainvälisen kaupan ja kulttuurin) aikana todellakin vedellä kielen perusteella? Sanoisin että ei, mutta sillähän ei ole merkitystä mitä minä sanon. Hannu Niklander kirjoittaa uudessa Kanavassa, että eräänlainen "pakkoenglanti" sulkee Suomen rajat ulkomaille (eikä avaa niitä). Niklander lienee väärässä väittäessään että englanninkielen ylivalta on eräänlaisen salaliiton (USA) tulosta, mutta kansallisvaltioiden rajojen kannalta tuokin antaa miettimistä. Jos englanti on pian meidänkin virallinen kieli, missä Suomi-valtion rajat käytännössä sitten menevät, maalla vai ilmassa (=netissä jne)?

    Tarmokas pormestarimme (Vapaavuori) kertoi lauantaina, että "me helsinkiläiset" luovutamme verovarojamme muulle Suomelle n 300 miljoonaa vuodessa. Pitäiskö siis ryhtyä itsenäistymään - niin kuin katalaanitkin tekevät? Vapaavuori ei kylläkään ryhtynyt miettimään, että missä Suomen vientiteollisuuden tuotteet tehdään - ei ainakaan Helsingissä, sikäli kuin minä tiedän.

    Kataloniasta on muutamassa viikossa muuttanut muualle Espanjaan yli 1500 yritystä - mitenköhän se vaikuttaa Katalonian vaurauteen? Tuolle antikapitalistiselle CUP:lle moinen "muuttoliike" saattaa sopia hyvinkin.

    VastaaPoista