Kaupallinen joutsen

[sillisalaattia]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Erästä meksikolaista ajattelijaa lainaten täytyy todeta, että kun kirjoitan meistä, tarkoitan tietysti minua.

    Meitä ei ole olemassa monikossa, me olemme vain yksikkö, minä.

    Tämä kuulostaa triviaalilta, mutta on kenties syvällistä, semminkin jos ryhtyy miettimään massoja ja porukoita ja sitä mikä on kaupallista ja mikä ei.

    Luonnossa mikään ei ole kaupallista. Pelkkää evoluutiota koko roska. Sattumanvaraisen geenimuuntelun kilpailua elintilasta.

    Harmi ettei luonnosta voi puhua puhumatta ihmisestä.

    Kun katselee kyhmyjoutsenta sateisena päivänä saarien kadotessa ajatusten usvaan, tietää katselevansa itseään, minua, eikä niinkään luontokappaletta joka ui merenrannassa sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa.

    Adjektiivit keikahtavat nurin ja naarmuuntuvat.

    Pakinan kannalta on mielenkiintoista, että englanninkielessä kyhmyjoutsen on ”mykkä joutsen”. Sekin on kiinnostavaa, että kyhmyjoutsenen lähin sukulainen on Australiasta löydetty musta joutsen.

    Arvaamaton yllätys!

Dogmaattisimmat ornitologit eivät pidä kyhmyjoutsenta aitona joutsenena. Sehän on vain koriste ihmisten puutarhalammikoihin. Vähän samanlainen kuin valkoposkihanhi, joka levittäytyy urbaaneille nurmikentille.

    Molemmat linnut kuuluvat kaupunkikuvaan.

    Kaupungeissa asuu ihmismassoja, joukkoja, porukoita.

    Pari päivää sitten melkein kaikki maailman valkoposkihanhet lensivät Elimäelle. Jos rakastaa salaliittoteorioita, kannattaa miettiä tilasiko Helsingin ponteva pormestari Jan Vapaavuori tuon ylilennon. Halusiko Vapaavuori luonnon keinoin todistaa, että kaupunki rulettaa maaseudun?

    Monet intellektuellit ajattelevat, että kaupallisuus pilaa taiteen ja taideteoksen. Kyhmyjoutsenessa ja valkoposkihanhessa näyttäytyy intellektuellin pelko kahdella tavalla: liian koreaa ja liian monta.

    Sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa kyhmyjoutsen on upea ja kaunis.

Kaupallisuuden kiroaminen ei ole uusi asia.

    Oikeastaan se on niin vanhaa perua ettei siitä kannattaisi edes puhua maailmassa missä kaikki on kaupan.

    Noin 150 vuotta sitten Gustave Flaubert kirjoitti, että porukka, massa, lauma tulee aina olemaan jotakin halveksittavaa, eikä massoja voi ylentää vaikka kuinka yrittäisi.

    Sittemmin tuota on yritetty. Massojen ja joukkojen taloudellinen asema ja henkinen vapaus on nostettu korkeammalle kuin Flaubert osasi edes unissaan aavistaa – tai pelätä.

    Mutta intellektuellien mielestä kaikki mihin massat koskettavat, pilaa taiteen tai tekee sen ainakin merkityksettömäksi. Kaupallisuus, se että mahdollisimman moni lukee kirjan, näkee elokuvan tai ostaa äänilevyn pilaa yhä taidepuheessa aidon taiteen.

    Kysymys on rahasta käänteisessä mielessä.

    Kun maailmanluokan orkesterinjohtaja saapuu johtamaan klassisen musiikin konserttia Helsinkiin ja saa tähtitieteellisen palkkion, se ei ole kaupallisuutta; niin kuin ei sekään että huippusopraano vetäisee tililleen yhden illan esityksestä käsittämättömän rahasumman.

    Koska katsomossa istuu hyvin valittu varakas eliitti, mikään ei ole kaupallista.

    Mutta kun massat ostavat kioskikirjoja, äänitteitä tai ryntäävät elokuvasaleihin, heille tarjotut (myydyt) ”taideteokset” menettävät arvonsa, koska niiden kappalehinta on niin alhainen.

    Halvalla ei saa hyvää. Monistaminen pilaa ”taiteen”. Esa-Pekka Salonen voi periä työstään markkina-arvonsa mukaista palkkaa sortumatta kaupallisuuteen; Dan Brown ei pääse irti kaupallisuuden kirouksesta vaikka kävelisi käsillään hokien mantraa: taide on taidetta on taidetta.

Eliitti haluaa olla makujohtaja, mutta samalla kun se johtaa massoja ”oikeiden” makujen piiriin, se on koko ajan varuillaan ettei valittujen yksilöiden maku pääse muuttumaan massojen mauksi.

    George Orwell kirjoitti esseekokoelmassa Tie Wiganin aallonmurtajalle (1937), että ”maailmansotaa olisi tuskin syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty… Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”

    Säilykepurkki kuvasti mekanisoituvaa maailmaa. Massojen maku tuhosi aidot maut. Intellektuellit väittivät että purkkiruoka on epäterveellistä.

  Kyösti Salovaara, 2017.

    ”Maailman mekanisoituminen ei voisi edetä pitkällekään”, Orwell mietti, ”jos maku, tai edes makunystyrät kielillämme, säilyisivät turmeltumattomina, sillä tällöin useimpia koneiden tuotteita ei yksinkertaisesti haluttaisi. Terveessä maailmassa ei purkkiruualla, aspiriinilla, gramafoneilla, teräsputkituoleilla, konekivääreillä, päivälehdillä, puhelimilla, autoilla yms. yms. olisi lainkaan kysyntää; toisaalta taas koko ajan kysyttäisiin asioita, joita kone ei pysty tuottamaan.”

    Orwell esitteli älymystön dilemman, jonka puitteissa keskustelua yhä käydään, siis 80 vuotta myöhemmin. Koneet ovat täällä, Orwell myönsi ja niiden ”turmeleva vaikutus on miltei vastustamaton”. Eikä niitä voi olla käyttämättä.

    Tietenkin maailma on muuttunut, vähän.

    Tänään ei tarvitse paheksua purkkiruokaa, koska sitä ei juuri kukaan syö. Sitä vastoin pitää paheksua eineksiä, lihaa ja makkaroita koska matti meikäläisillä on varaa syödä niitä. Nyt kehoitetaan esimerkiksi syömään suomalaista kalaa, koska tiedetään ettei sitä saa alle kolmenkympin kilohinnalla joten vain varakkaimmat, ne ”parhaimmat” ja ”valistuneimmat” yksilöt voivat hellitellä makunystyröitään kalan aidolla maulla.

    Kaupallisuudellakin on kahdet kasvot: kauniit ja rumat.

Oikeastaan harhauduin alkuperäisestä aiheestani niin pitkälle etten taida osata takaisin.

    Katselin nimittäin Yleltä Michael Housen ohjaaman dokumentin Suurenmoinen Tati (2009), joka mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta lässähti asiantuntijoiden hokemaan, että Jacques Tati (1907-1982) vastusti kaupallisuutta ja siksi hänen elokuvansa ovat mestarillisia.

    Kaupallisuuden kirous ei mukamas pilannut Tatin huumoria. Vai?

    Melkein alusta pitäen Tatin filmit menestyivät hyvin kaikkialla, myös Ranskan ulkopuolella. Vuonna 1957 valmistunut Enoni on toista maata tuotti niin paljon rahaa, että Tati kadotti suhteellisuudentajunsa.

    Hän rakennutti valtavan kalliin studion filmatakseen seuraavan elokuvansa Play Time (tai Playtime). Elokuvaa valmisteltiin pitkään, se filmattiin 70 mm filmille niin hulppeilla välineillä, että Tatilta loppuivat rahat projektin loppusuoralla. Tullessaan ensi iltaan vuonna 1967 Play Time oli siihen mennessä kallein ranskalainen elokuva.

    Kun kriitikko ja elokuvatutkija sitten sanovat, ettei Tatilla ollut minkäänlaisia kaupallisia pyrkimyksiä, heidän sanansa kuulostavat ontolta huminalta ajatuksen tyhjyydessä.

    Kaupallinen taju Tatilta ehkä puuttui. Hän teki konkurssin Play Timellä eikä toipunut siitä koskaan. Filmiä piti lyhentää eikä se mennyt sittenkään ”kaupaksi”. Asiaa ei auttanut sekään ettei Tati antanut kopioida filmiä yleisemmälle formaatille, 35 mm filmille.

    Katsoin pikaisesti sunnuntaina, välillä jopa pikakelaten, Play Timen ja onhan se täysin epäonnistunut filmi, sikäli yhdellä tapaa aidosti epäkaupallinen tuote, siis lopputuloksena, ei tarkoituksena. Tati yritti piirtää mammuttimaisen kuvan arjen mekanisoitumisesta ja ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida toistensa kanssa – henkilöt ovat tässä filmissä eräänlaisia kyhmyjoutsenia, toisilleen sähiseviä ”mykkiä joutsenia”.

    Play Time on elokuvana pari melkein tunnin mittaista ”kohtausta”, joissa eri suuntiin säntäilevät ihmiset liikkuvat staattisen kameran editse, ilman yksilöllisyyttä. Jopa Tatin vakiohahmo herra Hulot liimataan yhdentekevän massan tapettiin. Play Time ei kerro mitään, se vaan on.

    Kuka viitsii katsoa kaksi tuntia staattisen kameran edessä sätkiviä ihmisiä?

    No, nykyään kun ihmiset tuijottavat netistä paikallaan olevan webbikameran lähettämää kuvaa jonkun kurpan pesästä missä ei tapahdu mitään tai kaupan monotoniselta kassahihnalta, niin ehkäpä Tati sittenkin oli aikaansa edellä tarkastellessaan massan ja porukan mielenliikkeitä modernissa yhteiskunnassa.

    Mekanisoitunut maailma yllättää joka päivä epäkaupallisella kaupallisuudellaan.

Sillittä ei sillisalaattia synny.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.