Hävytön vanha akka

    [Pariisi - Nîmes – Barcelona – Madrid!]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Andy Warholin Marilyn.
CaixaForum, Barcelona.

Lippuja!

    Sunnuntaina punakeltaisia lippuja kaupunki täynnä, Plaza Mayorilla, Puerta del Solilla, iskulauseita yhtenäisen Espanjan puolesta.

    Perheitä kävelemässä kohti mielenosoituksia. Nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Monella Espanjan lippu olalla.

    Kaikenlaisia lippuja. Mitä lipun kantaja miettii? Kukapa sen tietäisi. Kun yhdet nostavat yhdenlaiset liput taivasta kohden, toiset vastaavat ja kolmannet ryömivät historian usvasta mukaan. Kohtapuolin kukaan ei tiedä, miksi lippuja alettiin liehuttaa.

    Pradon lähellä polkupyörätempaus. Kymmenentuhatta harrastajaa ajaa Vueltan päätösetapin ”muokattua” reittiä. Calle de Alcalán ja Paseo de Recoletosin ympyrässä, Plaza Cibelesin luona, kolmemiehinen bandi soittaa rytmikästä kansalaulua yhä uudestaan kertosäettä toistaen. Muualla lippujen alta kuuluu iskelmän hilpeät sanat: ¡Eviva España! Eihän tämä voi vakavaa olla, kun yhtenäisyyden iloa lauletaan hollantilaisen renkutuksen sanoilla.

    Retiron puistossa (jollaista saat hakea muualta) perheet kokoontuvat puolenpäivän jälkeen kastanjoiden alle kahviloihin. Syksyn värejä puiden oksilla ja hiekassa lehtivanoina, vaikka lämpöä melkein 30 astetta.

    Madridissa on 248 000 istutettua puuta. Kaupunki on vihreämpi kuin melkein mikään kaupunki Euroopassa. Helsinkiläisen kannattaa ostaa huokea lentolippu, jos haluaa nähdä millaisia vihreät kadut ovat. Jos ei halua nähdä, saa pysytellä Suomessa ja kuvitella… kaikenlaista.

    Sunnuntaina Recoletosin keskikäytävällä hurja määrä antikvariaatteja. Kosolti enemmän kuin Helsingin kirjamessuilla – ja myös ostajia tuhansin enemmän kuin ”sivistyneessä” Helsingissä.

    Aamusta alkaen telkkarissa kuvia Barcelonasta – nationalistien epätoivoinen yritys tehdä isänmaallisuudesta uusi valtio.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metafyysisiä asetelmia - Giorgio de Chirico.
CaixaForum, Barcelona.

Mitä matka on?

    Kiskoja luotijunalla: Pariisi – Nîmes – Barcelona – Madrid.

    Viimeinen juna Madridiin?

    Päämäärä ei ole tarpeen, kirjoitti Paul Theroux. Riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena.

    Riittää kun on menossa, jonnekin, joidenkin muiden seurassa.

    Mitä kauemmaksi menee, sitä lähemmäksi tulee itseään. Mutta sekin saattaa riittää, että ajaa paikallisliikenteen bussilla naapurikaupunginosaan. Olla poissa on läsnä.

    Huomaan että matkani on kävelyä, terasseilla istumista ja taidenäyttelyissä piipahtamista. Askelmittarissa on kahden viikon kiskomatkan jälkeen noin 170 kilometriä, kahviloita en viitsi laskea, kohdattuja museoita noin kymmenen.

    Etsin tietynlaista taidetta. Joten löydän sen.

    Pariisissa pikkupalatsissa pastellimaalauksia Edgar Degasista Odilon Redoniin. Impressionismin tunnelma. Berthe Morisotin herkänkaunis kuva jää mieleen. Avignonissa afrikkalaisten modernistien värit paavien synkkää historiaa vasten. Arlesissa Jacques Réattun arkkitehtoonisia maalauksia, tarkkoja mutta vähän hengettömiä, historian rituaali. Barcelonan CaixaForumissa Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia; realismin ja unen rajakohta, ihmisen kuviteltu toinen todellisuus. Samassa talossa, joka muuten oli ennen tekstiilitehdas, Andy Warholin pop-maailma, siis todellisuus joka on todellisuus olematta sen syvempää. Tai, mistäpä katsoja sen tietää, kuinka syvältä Warhol kuvansa piirsi. Eikä matka lopu nationalistien Barcelonaan. Madridissa huikea impressionisti Joaquín Sorollan näyttely, hänen omassa palatsimaisessa mutta kevyen kodikkaassa villassaan. Impressionismin kaunis valo ja meren rantojen optimistinen haave; Sorolla (1863-1923) asui Madridissa kaukana meristä ja vesistä, mutta maalasi henkeäsalpaavan kauniita hetkiä vieraillessaan Mallorcalla, Valenciassa, San Sebastianissa ja Biarritzissä.
    Eräänä aamuna kohtaamme Loirin… siitä kohta enemmän.

    Sitten vielä baskimaalta, Eibarista kotoisin olevan Ignacio Zuloagan tummansävyiset maalaukset Pariisista 1900-luvun vaihteessa. Zuloagan kuva on Sorollan vastakohta, tunnelma vailla optimismia, valon mukanaan tuomaa iloa. Zuloaga oli Pariisissa Picasson kaveri; sittemmin hänestä tuli Francon kannattaja, niin kuin joku oli jo osannut maalauksien synkistä sävyistä "ennustaa". Tai siis ennakoida taiteilijan tulevaisuuden synkemmän puolen.

    Mestareiden maalaukset saavat ihmisen tajuamaan oman elämän arkisuuden ja sen että elämä on lyhyt valonsäde, pikainen häivähdys suuressa kuvassa joka ei valmistu koskaan vaikka kuinka toivoisimme.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Joaquín Sorollan optimistinen valo.
Sorolla Museum, Madrid.

Kiskoilla kohti etelää, jotain 1800 kilometriä ja ikkunan takana vaihtuva maisema runsauden vihreästä auringon paahtamiin peltoihin, oliivipuihin ja viiniköynnösten arkiseen olemukseen. Vihreä vaihtaa väriä, mutta ei katoa.

    Kuvittelin, että saan tervapääskyt kiinni.

    En saanut, ne ovat jo pidemmällä, kenties Gibraltarin salmen tuolla puolen Afrikassa. Retiron puistossa kottaraiset kuitenkin matkivat kaikkia lintuja ja toisiaan. Kun matkii toistaan, mitä saa aikaiseksi?

    Jossain Montpellierin ja Seten jälkeisillä vesijättömailla näit enemmän haikaroita kuin konsa elämässäsi tähän asti. Kirjataan ylös, ei ihmetellä, nautitaan suolavesien kuivattamasta rannasta, jossa suolan väri muuttuu kummallisen hohtavaksi pinkiksi.

    Ja Perpignanissa junaan tulee englantilainen vanhahko lady, joka etsii matkalaukulleen paikkaa. Nuori konduktöörinainen ei tiedä onko viereinen kahden istuttava penkki vapaa. Hän sanoo hakevansa kollegansa paikalle.

    Englantilainen lady tunkee mahtavan matkalaukkunsa penkkien väliin ja kiipeää vaivalloisesti ikkunan puoleiselle istuimelle.

    Konduktöörit saapuvat paikalle. Miespuolinen virkailija selittää, että paikka on vapaa. Siinä voi istua. Mutta matkalaukku pitää siirtää pois.

    Vanha nainen raivostuu. Miksi?

    Oman turvallisuutenne takia, konduktööri selittää ja tarttuu matkalaukkuun.

    Sinä et koske siihen, engantilainen nainen huudahtaa. Minulla on kyllä voimia, katsokaa käsivarsiani, ne ovat ohuet mutta niissä on voimaa, vaikka olenkin vanha nainen.

    Matkalaukku pitää siirtää, konduktööri selittää kärsivällisesti.

    ”Minä olen vanha nainen”, englantilainen huutaa melkein täydellä äänellä. ”Älkää koskeko siihen laukkuun!”

    Siitä huolimatta… laukku pitää siirtää.

    Nainen antaa periksi. Kömpii laukun ohi käytävälle ja kiskoo laukun mukaansa. Sadattelee.

    Hetkeä myöhemmin lady palaa paikalleen. Kaikki kunnossa, nuori konduktööri kysyy hymyillen.

    Hävytön vanha nainen näyttää keskisormea konduktöörille.

    Mies hermostuu. Tämä oli sitten tässä, hän sanoo. Poistutte seuraavalla asemalla. Poliisit tulevat jos tarvitaan.

    Nainen jää yksin ja ryhtyy tilaamaan hotellihuonetta Figueresista.

    Luotijuna ylittää Espanjan rajan ja lisää vauhtiaan, täällä kiskot kestävät 300 kilometrin tuntivauhdin. Hävytön vanha nainen jää junasta kiltisti Figueres-Vilafant -asemalla. Ehkä hän muisti, että Salvador Dalí oli kotoisin näiltä nurkilta ja ”lady” tunsi olonsa kotoisaksi Dalín maisemassa keskisormea näytettyään. Vanha hävytön akka, täynnä itseään.  Kenties hän irvistelee kitkerästi raahatessaan mahtavan laukkunsa Espanjan auringon paahteeseen.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Montpellierin ja Seten jälkeen Välimeren vesijättömaita...
junan ikkunasta nähtynä.

Sitten vielä, sitten kun väkijoukoissa on vaellettu kaksi viikkoa.

    Mikä tämä Espanjan tilanne on?

    Sartre sanoi ettei merkityksiä voi maalata eikä säveltää. Kun katselee taideteoksia yli sadan vuoden takaa, kuvittelee tavoittavansa jotakin… ikuista. Mutta kun kuuntelee väkijoukkojen raivoa, ei ymmärrä mistä tässä puhutaan.

    Madridin kaduilla kävelee iloisia ihmisiä. Espanjassa asuu n. 46 miljoonaa ihmistä. Kataloniassa noin 7,5. Miksi suomalainen ja englantilainen laatumedia (ja poliitikkojen konformismi) näkee vain katalonialaisten pyrkimykset, mutta ei koko espanjalaista yhteiskuntaa? Sitähän joku vertasi paellaan – yhtä moninainen ja huonosti sulava! Toisaalta katalonialaisten pyrkimys tuntuu aidolta: olla itsenäinen! Olla isänmaallinen! Olla… välittämättä muista kuin itsestään, omasta ”heimostaan”. Siis moderni kaikin puolin!

    Turha tässä on sanoja tuhlata.

    Petyn mediaan ja poliitikoihin joka päivä, mutta siitä viis. Jos pinnallisuus on aikamme muotia, mitäpä minä sille voin tai mahdan? Menköön kun on alettu menemään tiedon polulta tunteiden järveen, johon on niin helppo hukkua.

    Sananen kuitenkin, muutama.

    El Paísissa baskimaalta kotoisin oleva Eduardo Madina kirjoitti hullun sunnuntain aattona otsikolla Vähemmän nationalismia, olkaa hyvä. Jutun mottona oli Hannah Arendtin tunnustus, että ”en koskaan elämäni aikani ole rakastanut yhtäkään kansaa enkä kansanryhmää… Ainoa rakkaus jonka tunnistan ja johon uskon, on rakkaus ihmisiin”.

    Kirjoituksensa alussa Madina – joka aikanaan joutui baskiterroristien pommihyökkäyksen uhriksi ja menetti jalkansa ja lupaavan käsipalloilijan uransa – sanoi ettei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka vannovat jonkin kansakunnan nimeen. Hän kunnioittaa tuollaisia ihmisiä, mutta hänestä ei löydy rakkautta nationalismia kohtaan – isänmaanrakkautta jota ei oikeastaan ole olemassakaan.

    Madina myös ihmetteli nykyvasemmiston tukea katalonialaiselle nationalismille. Eihän vasemmisto ole perinteisesti pyrkinyt sulkemaan rajoja vaan aukaisemaan niitä, koska vasemmistolaisilla ei ole mitään menetettävää kansainvälisyydessä.

    ”Espanjalla ei ole yksikäsitteistä määritelmää ja juuri sitä jonkun pitäisi puolustaa”, Madina tiivisti kirjoituksensa teeman.

    Täysin toisella lailla ”kiihkeään isänmaallisuuteen” suhtautui FC Barcelonan huippupuolustaja Gerard Piqué joka liikuttuneena korosti katalonialaista isänmaallisuuttaan ja seuraavassa lauseessa kertoo pelaavansa Espanjan maajoukkueessa, koska se, maajoukkuessa pelaaminen, ei liity lainkaan isänmaallisuuteen.

    Äskettäisen tutkimuksen mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavat eniten vauraat, hyvin toimeentulevat ihmiset ja vähiten köyhät ja työttömät. Rikas ihminen on ahne ja keksii myös ahneudelleen ylevän perustelun.

    Nykymaailmassa perustetaan uusia valtioita. Haaveillaan niistä. Miksi? Onko tämä uudenlaista itsekkyyttää, eräänlaista pehmeää rotuoppia. Vain meidän kaltaisemme ansaitsevat ”meidän valtiomme”!
    Englantilainen historiantutkija Peter H. Wilson toteaa kirjassassaan The Holy Roman Empire - A Thousand Years of Europe's History (2016), että klassisessa, konservatiivisessa historian tulkinnassa kieli, kulttuuri ja etninen ryhmä määritteli mantereen ihmisten kohtalon. Poliittista historiaa kirjoitettiin tarinana, jossa kukin ihminen etsii ikään kuin selvästi erottuvaa kehystä vaatimukselleen omasta maasta. 
    Nyt tuntuu, että myös vasemmistolainen ja liberaali tulkinta taipuu tuohon samaan myyttiseen haaveeseen omasta valtiosta. Mutta eikö  ole järjetöntä rakennella uusia nationalistisia valtioita kun elämän perussyke ja voima kaikkialla perustuu taloudelliseen toimintaan, joka ylittää fyysiset ja virtuaaliset rajat. Jos "valtio" yritettäisiin keksiä nyt modernissa Euroopassa, sille ajatukselle harakatkin nauraisivat. 
    Vai?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaisuuden "iskuja" Madridissa!
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.

Matkalla, kiskoilla ratsastajana, kaduilla tallaajana, kahvilan terassilla istujana… poissa kotoa, lähellä minua.

    Kukaan ei voi määritellä mitä kansakunta (nation) tarkoittaa, koska se on jokaiselle ihmiselle ikioma asia joka on olemassa tai ei, monissa yksityiskohdissa ja täysin subjektiivisinä tunteina.

    Isänmaallisuudella melskaaminen on ”perusfasismia”, jota vastaan kaikkien pitäisi valpastua. Mutta nykyään harva valpastuu. On niin helppo takertua siihen mitä omistaa – asuntoon, kesämökkiin, autoon. Kansainvälisyys on aave joka tulee ja vie asunnon, mökin ja auton.

    Olen kävellyt tämänkin päivän aurinkoisilla kaduilla.

    Jos suomalainen isänmaallisuus tarkoittaa esimerkiksi talven ja pimeän rakastamista, minusta ei ole suomalaiseksi. Jos suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu jääkiekkopelit, hiihtäminen ja ruisleipä, olen erittäin epäisänmaallinen. Oliko se T.S. Eliot joka sanoi, että kulttuuri on tapoja? Yhtä kaikki, meillähän on yhteisiä ja erilaisia tapoja ja tunteita, eikä niiden varaan, niistä määrittyvänä todellakaan voi rakentaa mitään valtiota, jolla on selvät rajat. Voisiko "ihannevaltion" perustuslaki määrätä, että kansalaisuuden saa jos syö joka päivä ruisleipää? Tai että käy kerran viikossa jäähallissa? Tai että hiihtää 300 kilometriä talvessa?
    Vai, pitäisikö isänmaallisuus (siitä johtuva valtiorakenne) rakentaa kielelle? Suomessakin on kahta kieltä ja yksi valtio. Pitäisikö  se jakaa, niin kuin katalonialaisetkin haluavat? Entä sitten Sveitsi – neljä kieltä, maa jakoon tuosta vaan? Yhdysvaltojen Kaliforniassa eniten puhuttu kieli on espanja – kannattaisiko espanjaa puhuvien äänestää siellä itselleen oma valtio?

    Kun isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä tehdään poliittinen dogmi, ei kestä kauaa ennen kuin kaduilta kerätään ruumiita.

    Mutta jotenkin sitä kuitenkin samaistuu suomalaiseen ”kultturiin”. Eräänä aamuna Madridissa poiketaan aamiaiselle Gran Vían reunassa sijaitsevaan kahvilaan. Terassi on vielä kiinni, joten pitää mennä sisälle. Komea sali, kuin koru, ja baaritiskin takana miljoonien pullojen kimaltava unelma.

    Istutaan ja odotetaan aamiaista. Vastapäisellä seinällä on juliste jossa lukee Loiri. Sanon sen ääneen. Matkakumppani naurahtaa: ei se kuitenkaan ole se Loiri.

     Ei kai, minä vastaan, vaikka onhan Loirilla veli, joka on suunnitellut julisteita ja kirjojen kansia.

    Sitten huomataan, että toisella seinä on juliste Mika Waltarista, ja komeassa salissa on todellakin Pekka Loirin julisteiden iskevä näyttely. Äimän käkenä suomalaisuus tunkee pintaan: samaa kansaa, samaa kulttuuria ollaan!

    Enempää pohtimatta vielä kerran lenkille Madridin runsaaseen iltaan; ja istua lämpöisessä syysillassa jollekin terassille ja tuntea… niin tunnen olevani niin kuin ne Pariisiin saapuneet intellektuellit, jotka halusivat istua Selectissä tai Lilasissa tai Domessa tai Rotondessa tai Coupolessa tai... yksinäisinä erakkoina vieressään muita älypäitä, jotka myös halusivat istua yksin muiden yksin istujien seurana.

Melkein täysi kuu Madridin taivaalla.

    Lempeä ilta keräsi ihmisiä kaduille ja puistoihin, istumaan ja juttelemaan.

    Mistä puhuttiin – ken sen tietäisi.

    Näitä sanoja kirjoitettaessa Espanjan kuningas on juuri puhunut televisiossa, TVE:n pääuutisten aluksi. Hän syyttää Katalonian hallitusta täydellisestä lain ja demokratian unohtamisesta, epälojaalista käyttäytymisestä.

    Don Felipen puheen lomaan TVE ajaa kuninkaan isän puhetta vuodelta 1981, kun tämä puolusti demokratiaa sotilaiden yrittäessä vallankaappausta. Demokratian voi tietysti ymmärtää monella tavalla – Madridissa ja muualla Espanjassa katalonialaisten toiminta nähdään vallankaappauksen yrityksenä.

    Calle del Pradolta kuuluu hilpeää puhetta, askeleita ja taksien ääniä.

    Taivas tummuu, tähdet tuikkivat heikosti kaupungin luoman valokaaren läpi.

    Niinpä: sukat jalkaan ja Suomeen.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Retiro valmistautuu syksyyn helteisenä päivänä.