Hävytön vanha akka

    [Pariisi - Nîmes – Barcelona – Madrid!]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Andy Warholin Marilyn.
CaixaForum, Barcelona.

Lippuja!

    Sunnuntaina punakeltaisia lippuja kaupunki täynnä, Plaza Mayorilla, Puerta del Solilla, iskulauseita yhtenäisen Espanjan puolesta.

    Perheitä kävelemässä kohti mielenosoituksia. Nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Monella Espanjan lippu olalla.

    Kaikenlaisia lippuja. Mitä lipun kantaja miettii? Kukapa sen tietäisi. Kun yhdet nostavat yhdenlaiset liput taivasta kohden, toiset vastaavat ja kolmannet ryömivät historian usvasta mukaan. Kohtapuolin kukaan ei tiedä, miksi lippuja alettiin liehuttaa.

    Pradon lähellä polkupyörätempaus. Kymmenentuhatta harrastajaa ajaa Vueltan päätösetapin ”muokattua” reittiä. Calle de Alcalán ja Paseo de Recoletosin ympyrässä, Plaza Cibelesin luona, kolmemiehinen bandi soittaa rytmikästä kansalaulua yhä uudestaan kertosäettä toistaen. Muualla lippujen alta kuuluu iskelmän hilpeät sanat: ¡Eviva España! Eihän tämä voi vakavaa olla, kun yhtenäisyyden iloa lauletaan hollantilaisen renkutuksen sanoilla.

    Retiron puistossa (jollaista saat hakea muualta) perheet kokoontuvat puolenpäivän jälkeen kastanjoiden alle kahviloihin. Syksyn värejä puiden oksilla ja hiekassa lehtivanoina, vaikka lämpöä melkein 30 astetta.

    Madridissa on 248 000 istutettua puuta. Kaupunki on vihreämpi kuin melkein mikään kaupunki Euroopassa. Helsinkiläisen kannattaa ostaa huokea lentolippu, jos haluaa nähdä millaisia vihreät kadut ovat. Jos ei halua nähdä, saa pysytellä Suomessa ja kuvitella… kaikenlaista.

    Sunnuntaina Recoletosin keskikäytävällä hurja määrä antikvariaatteja. Kosolti enemmän kuin Helsingin kirjamessuilla – ja myös ostajia tuhansin enemmän kuin ”sivistyneessä” Helsingissä.

    Aamusta alkaen telkkarissa kuvia Barcelonasta – nationalistien epätoivoinen yritys tehdä isänmaallisuudesta uusi valtio.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metafyysisiä asetelmia - Giorgio de Chirico.
CaixaForum, Barcelona.

Mitä matka on?

    Kiskoja luotijunalla: Pariisi – Nîmes – Barcelona – Madrid.

    Viimeinen juna Madridiin?

    Päämäärä ei ole tarpeen, kirjoitti Paul Theroux. Riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena.

    Riittää kun on menossa, jonnekin, joidenkin muiden seurassa.

    Mitä kauemmaksi menee, sitä lähemmäksi tulee itseään. Mutta sekin saattaa riittää, että ajaa paikallisliikenteen bussilla naapurikaupunginosaan. Olla poissa on läsnä.

    Huomaan että matkani on kävelyä, terasseilla istumista ja taidenäyttelyissä piipahtamista. Askelmittarissa on kahden viikon kiskomatkan jälkeen noin 170 kilometriä, kahviloita en viitsi laskea, kohdattuja museoita noin kymmenen.

    Etsin tietynlaista taidetta. Joten löydän sen.

    Pariisissa pikkupalatsissa pastellimaalauksia Edgar Degasista Odilon Redoniin. Impressionismin tunnelma. Berthe Morisotin herkänkaunis kuva jää mieleen. Avignonissa afrikkalaisten modernistien värit paavien synkkää historiaa vasten. Arlesissa Jacques Réattun arkkitehtoonisia maalauksia, tarkkoja mutta vähän hengettömiä, historian rituaali. Barcelonan CaixaForumissa Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia; realismin ja unen rajakohta, ihmisen kuviteltu toinen todellisuus. Samassa talossa, joka muuten oli ennen tekstiilitehdas, Andy Warholin pop-maailma, siis todellisuus joka on todellisuus olematta sen syvempää. Tai, mistäpä katsoja sen tietää, kuinka syvältä Warhol kuvansa piirsi. Eikä matka lopu nationalistien Barcelonaan. Madridissa huikea impressionisti Joaquín Sorollan näyttely, hänen omassa palatsimaisessa mutta kevyen kodikkaassa villassaan. Impressionismin kaunis valo ja meren rantojen optimistinen haave; Sorolla (1863-1923) asui Madridissa kaukana meristä ja vesistä, mutta maalasi henkeäsalpaavan kauniita hetkiä vieraillessaan Mallorcalla, Valenciassa, San Sebastianissa ja Biarritzissä.
    Eräänä aamuna kohtaamme Loirin… siitä kohta enemmän.

    Sitten vielä baskimaalta, Eibarista kotoisin olevan Ignacio Zuloagan tummansävyiset maalaukset Pariisista 1900-luvun vaihteessa. Zuloagan kuva on Sorollan vastakohta, tunnelma vailla optimismia, valon mukanaan tuomaa iloa. Zuloaga oli Pariisissa Picasson kaveri; sittemmin hänestä tuli Francon kannattaja, niin kuin joku oli jo osannut maalauksien synkistä sävyistä "ennustaa". Tai siis ennakoida taiteilijan tulevaisuuden synkemmän puolen.

    Mestareiden maalaukset saavat ihmisen tajuamaan oman elämän arkisuuden ja sen että elämä on lyhyt valonsäde, pikainen häivähdys suuressa kuvassa joka ei valmistu koskaan vaikka kuinka toivoisimme.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Joaquín Sorollan optimistinen valo.
Sorolla Museum, Madrid.

Kiskoilla kohti etelää, jotain 1800 kilometriä ja ikkunan takana vaihtuva maisema runsauden vihreästä auringon paahtamiin peltoihin, oliivipuihin ja viiniköynnösten arkiseen olemukseen. Vihreä vaihtaa väriä, mutta ei katoa.

    Kuvittelin, että saan tervapääskyt kiinni.

    En saanut, ne ovat jo pidemmällä, kenties Gibraltarin salmen tuolla puolen Afrikassa. Retiron puistossa kottaraiset kuitenkin matkivat kaikkia lintuja ja toisiaan. Kun matkii toistaan, mitä saa aikaiseksi?

    Jossain Montpellierin ja Seten jälkeisillä vesijättömailla näit enemmän haikaroita kuin konsa elämässäsi tähän asti. Kirjataan ylös, ei ihmetellä, nautitaan suolavesien kuivattamasta rannasta, jossa suolan väri muuttuu kummallisen hohtavaksi pinkiksi.

    Ja Perpignanissa junaan tulee englantilainen vanhahko lady, joka etsii matkalaukulleen paikkaa. Nuori konduktöörinainen ei tiedä onko viereinen kahden istuttava penkki vapaa. Hän sanoo hakevansa kollegansa paikalle.

    Englantilainen lady tunkee mahtavan matkalaukkunsa penkkien väliin ja kiipeää vaivalloisesti ikkunan puoleiselle istuimelle.

    Konduktöörit saapuvat paikalle. Miespuolinen virkailija selittää, että paikka on vapaa. Siinä voi istua. Mutta matkalaukku pitää siirtää pois.

    Vanha nainen raivostuu. Miksi?

    Oman turvallisuutenne takia, konduktööri selittää ja tarttuu matkalaukkuun.

    Sinä et koske siihen, engantilainen nainen huudahtaa. Minulla on kyllä voimia, katsokaa käsivarsiani, ne ovat ohuet mutta niissä on voimaa, vaikka olenkin vanha nainen.

    Matkalaukku pitää siirtää, konduktööri selittää kärsivällisesti.

    ”Minä olen vanha nainen”, englantilainen huutaa melkein täydellä äänellä. ”Älkää koskeko siihen laukkuun!”

    Siitä huolimatta… laukku pitää siirtää.

    Nainen antaa periksi. Kömpii laukun ohi käytävälle ja kiskoo laukun mukaansa. Sadattelee.

    Hetkeä myöhemmin lady palaa paikalleen. Kaikki kunnossa, nuori konduktööri kysyy hymyillen.

    Hävytön vanha nainen näyttää keskisormea konduktöörille.

    Mies hermostuu. Tämä oli sitten tässä, hän sanoo. Poistutte seuraavalla asemalla. Poliisit tulevat jos tarvitaan.

    Nainen jää yksin ja ryhtyy tilaamaan hotellihuonetta Figueresista.

    Luotijuna ylittää Espanjan rajan ja lisää vauhtiaan, täällä kiskot kestävät 300 kilometrin tuntivauhdin. Hävytön vanha nainen jää junasta kiltisti Figueres-Vilafant -asemalla. Ehkä hän muisti, että Salvador Dalí oli kotoisin näiltä nurkilta ja ”lady” tunsi olonsa kotoisaksi Dalín maisemassa keskisormea näytettyään. Vanha hävytön akka, täynnä itseään.  Kenties hän irvistelee kitkerästi raahatessaan mahtavan laukkunsa Espanjan auringon paahteeseen.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Montpellierin ja Seten jälkeen Välimeren vesijättömaita...
junan ikkunasta nähtynä.

Sitten vielä, sitten kun väkijoukoissa on vaellettu kaksi viikkoa.

    Mikä tämä Espanjan tilanne on?

    Sartre sanoi ettei merkityksiä voi maalata eikä säveltää. Kun katselee taideteoksia yli sadan vuoden takaa, kuvittelee tavoittavansa jotakin… ikuista. Mutta kun kuuntelee väkijoukkojen raivoa, ei ymmärrä mistä tässä puhutaan.

    Madridin kaduilla kävelee iloisia ihmisiä. Espanjassa asuu n. 46 miljoonaa ihmistä. Kataloniassa noin 7,5. Miksi suomalainen ja englantilainen laatumedia (ja poliitikkojen konformismi) näkee vain katalonialaisten pyrkimykset, mutta ei koko espanjalaista yhteiskuntaa? Sitähän joku vertasi paellaan – yhtä moninainen ja huonosti sulava! Toisaalta katalonialaisten pyrkimys tuntuu aidolta: olla itsenäinen! Olla isänmaallinen! Olla… välittämättä muista kuin itsestään, omasta ”heimostaan”. Siis moderni kaikin puolin!

    Turha tässä on sanoja tuhlata.

    Petyn mediaan ja poliitikoihin joka päivä, mutta siitä viis. Jos pinnallisuus on aikamme muotia, mitäpä minä sille voin tai mahdan? Menköön kun on alettu menemään tiedon polulta tunteiden järveen, johon on niin helppo hukkua.

    Sananen kuitenkin, muutama.

    El Paísissa baskimaalta kotoisin oleva Eduardo Madina kirjoitti hullun sunnuntain aattona otsikolla Vähemmän nationalismia, olkaa hyvä. Jutun mottona oli Hannah Arendtin tunnustus, että ”en koskaan elämäni aikani ole rakastanut yhtäkään kansaa enkä kansanryhmää… Ainoa rakkaus jonka tunnistan ja johon uskon, on rakkaus ihmisiin”.

    Kirjoituksensa alussa Madina – joka aikanaan joutui baskiterroristien pommihyökkäyksen uhriksi ja menetti jalkansa ja lupaavan käsipalloilijan uransa – sanoi ettei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka vannovat jonkin kansakunnan nimeen. Hän kunnioittaa tuollaisia ihmisiä, mutta hänestä ei löydy rakkautta nationalismia kohtaan – isänmaanrakkautta jota ei oikeastaan ole olemassakaan.

    Madina myös ihmetteli nykyvasemmiston tukea katalonialaiselle nationalismille. Eihän vasemmisto ole perinteisesti pyrkinyt sulkemaan rajoja vaan aukaisemaan niitä, koska vasemmistolaisilla ei ole mitään menetettävää kansainvälisyydessä.

    ”Espanjalla ei ole yksikäsitteistä määritelmää ja juuri sitä jonkun pitäisi puolustaa”, Madina tiivisti kirjoituksensa teeman.

    Täysin toisella lailla ”kiihkeään isänmaallisuuteen” suhtautui FC Barcelonan huippupuolustaja Gerard Piqué joka liikuttuneena korosti katalonialaista isänmaallisuuttaan ja seuraavassa lauseessa kertoo pelaavansa Espanjan maajoukkueessa, koska se, maajoukkuessa pelaaminen, ei liity lainkaan isänmaallisuuteen.

    Äskettäisen tutkimuksen mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavat eniten vauraat, hyvin toimeentulevat ihmiset ja vähiten köyhät ja työttömät. Rikas ihminen on ahne ja keksii myös ahneudelleen ylevän perustelun.

    Nykymaailmassa perustetaan uusia valtioita. Haaveillaan niistä. Miksi? Onko tämä uudenlaista itsekkyyttää, eräänlaista pehmeää rotuoppia. Vain meidän kaltaisemme ansaitsevat ”meidän valtiomme”!
    Englantilainen historiantutkija Peter H. Wilson toteaa kirjassassaan The Holy Roman Empire - A Thousand Years of Europe's History (2016), että klassisessa, konservatiivisessa historian tulkinnassa kieli, kulttuuri ja etninen ryhmä määritteli mantereen ihmisten kohtalon. Poliittista historiaa kirjoitettiin tarinana, jossa kukin ihminen etsii ikään kuin selvästi erottuvaa kehystä vaatimukselleen omasta maasta. 
    Nyt tuntuu, että myös vasemmistolainen ja liberaali tulkinta taipuu tuohon samaan myyttiseen haaveeseen omasta valtiosta. Mutta eikö  ole järjetöntä rakennella uusia nationalistisia valtioita kun elämän perussyke ja voima kaikkialla perustuu taloudelliseen toimintaan, joka ylittää fyysiset ja virtuaaliset rajat. Jos "valtio" yritettäisiin keksiä nyt modernissa Euroopassa, sille ajatukselle harakatkin nauraisivat. 
    Vai?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaisuuden "iskuja" Madridissa!
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.

Matkalla, kiskoilla ratsastajana, kaduilla tallaajana, kahvilan terassilla istujana… poissa kotoa, lähellä minua.

    Kukaan ei voi määritellä mitä kansakunta (nation) tarkoittaa, koska se on jokaiselle ihmiselle ikioma asia joka on olemassa tai ei, monissa yksityiskohdissa ja täysin subjektiivisinä tunteina.

    Isänmaallisuudella melskaaminen on ”perusfasismia”, jota vastaan kaikkien pitäisi valpastua. Mutta nykyään harva valpastuu. On niin helppo takertua siihen mitä omistaa – asuntoon, kesämökkiin, autoon. Kansainvälisyys on aave joka tulee ja vie asunnon, mökin ja auton.

    Olen kävellyt tämänkin päivän aurinkoisilla kaduilla.

    Jos suomalainen isänmaallisuus tarkoittaa esimerkiksi talven ja pimeän rakastamista, minusta ei ole suomalaiseksi. Jos suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu jääkiekkopelit, hiihtäminen ja ruisleipä, olen erittäin epäisänmaallinen. Oliko se T.S. Eliot joka sanoi, että kulttuuri on tapoja? Yhtä kaikki, meillähän on yhteisiä ja erilaisia tapoja ja tunteita, eikä niiden varaan, niistä määrittyvänä todellakaan voi rakentaa mitään valtiota, jolla on selvät rajat. Voisiko "ihannevaltion" perustuslaki määrätä, että kansalaisuuden saa jos syö joka päivä ruisleipää? Tai että käy kerran viikossa jäähallissa? Tai että hiihtää 300 kilometriä talvessa?
    Vai, pitäisikö isänmaallisuus (siitä johtuva valtiorakenne) rakentaa kielelle? Suomessakin on kahta kieltä ja yksi valtio. Pitäisikö  se jakaa, niin kuin katalonialaisetkin haluavat? Entä sitten Sveitsi – neljä kieltä, maa jakoon tuosta vaan? Yhdysvaltojen Kaliforniassa eniten puhuttu kieli on espanja – kannattaisiko espanjaa puhuvien äänestää siellä itselleen oma valtio?

    Kun isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä tehdään poliittinen dogmi, ei kestä kauaa ennen kuin kaduilta kerätään ruumiita.

    Mutta jotenkin sitä kuitenkin samaistuu suomalaiseen ”kultturiin”. Eräänä aamuna Madridissa poiketaan aamiaiselle Gran Vían reunassa sijaitsevaan kahvilaan. Terassi on vielä kiinni, joten pitää mennä sisälle. Komea sali, kuin koru, ja baaritiskin takana miljoonien pullojen kimaltava unelma.

    Istutaan ja odotetaan aamiaista. Vastapäisellä seinällä on juliste jossa lukee Loiri. Sanon sen ääneen. Matkakumppani naurahtaa: ei se kuitenkaan ole se Loiri.

     Ei kai, minä vastaan, vaikka onhan Loirilla veli, joka on suunnitellut julisteita ja kirjojen kansia.

    Sitten huomataan, että toisella seinä on juliste Mika Waltarista, ja komeassa salissa on todellakin Pekka Loirin julisteiden iskevä näyttely. Äimän käkenä suomalaisuus tunkee pintaan: samaa kansaa, samaa kulttuuria ollaan!

    Enempää pohtimatta vielä kerran lenkille Madridin runsaaseen iltaan; ja istua lämpöisessä syysillassa jollekin terassille ja tuntea… niin tunnen olevani niin kuin ne Pariisiin saapuneet intellektuellit, jotka halusivat istua Selectissä tai Lilasissa tai Domessa tai Rotondessa tai Coupolessa tai... yksinäisinä erakkoina vieressään muita älypäitä, jotka myös halusivat istua yksin muiden yksin istujien seurana.

Melkein täysi kuu Madridin taivaalla.

    Lempeä ilta keräsi ihmisiä kaduille ja puistoihin, istumaan ja juttelemaan.

    Mistä puhuttiin – ken sen tietäisi.

    Näitä sanoja kirjoitettaessa Espanjan kuningas on juuri puhunut televisiossa, TVE:n pääuutisten aluksi. Hän syyttää Katalonian hallitusta täydellisestä lain ja demokratian unohtamisesta, epälojaalista käyttäytymisestä.

    Don Felipen puheen lomaan TVE ajaa kuninkaan isän puhetta vuodelta 1981, kun tämä puolusti demokratiaa sotilaiden yrittäessä vallankaappausta. Demokratian voi tietysti ymmärtää monella tavalla – Madridissa ja muualla Espanjassa katalonialaisten toiminta nähdään vallankaappauksen yrityksenä.

    Calle del Pradolta kuuluu hilpeää puhetta, askeleita ja taksien ääniä.

    Taivas tummuu, tähdet tuikkivat heikosti kaupungin luoman valokaaren läpi.

    Niinpä: sukat jalkaan ja Suomeen.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Retiro valmistautuu syksyyn helteisenä päivänä.

Maata näkyvissä!

[kulttuuri on merkkejä]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Eilen, 524 vuotta sitten espanjalainen merimies Rodrigo de Triana huusi La Pintan väelle: ”Maata! Maata!”

    Kolumbus löysi Amerikan.

    Ihminen ei ole saari, koska asuu maalla.

    Mutta löytääkseen toisia ihmisiä pitää joskus purjehtia karikkoisten vesien läpi. Kaikenlaisissa keleissä, tuulessa ja tyynessä.

    Tyynellä auttaa polttomoottori. Navigaattorikin on hyödyllinen. Muuten voi löytää Amerikan kun etsii Intiaa.

    Kukapa haluaisi löytää muuta kuin mitä etsii?

Neljännesvuosisata sitten Suomi purjehti karikkoisten vesien läpi, tyrskyissä ja tuulessa. Eurooppaan aiottiin matkustaa paikallisjunalla mutta yht'äkkiä piti hypätä pikajunaan. Etsittiin jotakin... turvallista satamaa yhtä kaikki.

    Toimitin, tai "tuotin" niin kuin Kalevi Sorsa roolini määritteli, tuolloin Sorsan toista esseekokoelmaa, jolle tuli nimeksi Uusi itsenäisyys. Se julkaistiin vuonna 1992.

    Uusi itsenäisyys pelotti vanhaan tottunutta. Tai ainakin se pakotti ajattelemaan. Muuttuuko mikään vai muuttuuko kaikki? Onko pysyvää tilaa edes olemassa?

    Kirjaan etsittiin kulttuurin tunnusmerkkejä. Niitä löydettiin.

    En muista kumpi löysi, molemmat etsivät. Enkä tiedä mistä löydettiin, siis en muista, mutta sehän on ilmeistä ettei Wikipediasta voinut vielä 1991 etsiä mitään.

    Lainattiin Raymond Williamsia, joka oli sanonut että englannin kielessä kulttuurilla on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.

    Sillä tarkoitetaan älyllisen, henkisen ja esteettisen kehityksen kulkua.

    Toiseksi se on elämäntapa, tapoja. T.S. Eliot määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (*).

    Kolmanneksi, kulttuuri tarkoittaa taiteita. Kulttuuri on kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta, musiikkia ja teatteria. Myös tiede ja tutkimus ovat tässä mielessä kulttuuria, henkisen viljelyn peltoa.

Kulttuuri on tapoja. Kulttuuri on sanoja. Kulttuuri on merkkejä.

    Kulttuuri on... ihmisiä tekemässä jotakin.

    Eliotin luetteloa voi soveltaa suomalaiseen kulttuuriin eikä tarvitse miettiä pitkään saadakseen luettelosta kattavan ja lavean. Samalla tavalla ranskalainen, saksalainen ja espanjalainen voivat täydentää ja muokata Eliotin listaa omilla juustoillaan ja kilpailuillaan, musiikillaan ja kirjoillaan.

    Tiedämme että näin laadituista listoista tulee suuressa määrin filosofisesti samanlaisia, mutta vivahteita toki piisaa. Karjalanpiirakalla ja brie-juustolla ei ole niin suurta eroa kuin miltä ensin maistuu. Pesäpallopeli ei lopulta ole niin kaukana baskien pelote-mailapelistä kuin aluksi tuntuu.

    Tapoja on kuitenkin vaikea vertailla jos haluaa selittää niillä ihmisen käyttäytymistä, kulttuurin vaikutusta siihen. Ei voi luetella kaikki tapoja (kaikkia juustoja, kaikkia pelejä, kaikki kirjoja jne.) tehdäkseen vertailua. Arvoarvostelmia ei pysty esittämään moninaisuudesta käsin. Ja se mikä on yhteistä, liukuu arvostelman yläpuolelle. Ei kiveäkään voi asettaa toista kiveä arvokkaammaksi, paitsi timantteja jotka ovat typsykän paras kaveri, mutta se on toinen juttu.

Liikennekulttuuri on melkein ainoa yhteinen asia, jossa kaikki toimii globaalisti suunnilleen samoilla periaatteilla ja jossa eri maiden kokemus on selvästi erilainen.

    Liikenteessä säännöt ovat samanlaiset, yhteiset. Liikennemerkit ovat suunnilleen samanlaisia ja ymmärrettäviä, vaikka Itä-Saksassa (DDR) liikennevaloihin piti saada sosialismin kosketus.

                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Ampelmann, valoukko Berliinissä.

    Moottoritiet ja kantaväylät, sivutiet ja kylänraitit ovat melkein samanlaisia joka puolelle. Myös autot ovat samanlaisia, suuria ja pieniä ja siltä väliltä. Ja niitä ajaa kaikissa maissa suunnilleen samanlainen otos kansasta, siis rikkaita ja köyhiä ja siltä välin. Moottoriväylällä ja paikallistiellä liikkuu kattava ja edustava joukko suomalaisia, espanjalaisia ja saksalaisia – ranskalaisia unohtamatta.

    Kaikkialla jalankulkijan pitää ylittää katu, yleensä suojatietä myöten. Ja kaikkialla autoilijat ovat hetken ratissa ja toisen hetken suojatiellä kävelijöinä.

    Näin ollen liikennekulttuuri lienee hedelmällisin tapa tutkia kansan luonnetta, siis sitä että onko sellainen olemassa. Koska fyysinen liikenneympäristö on kaikkialla suunnilleen samanlainen, erot liikennekäyttäytymisessä johtunevat jostain muusta kuin tiestä ja autosta. Kansanluonteesta, kenties.

Suomessa suojatielle astuva jalankulkija ei koskaan tiedä pysähtyykö lähestyvä auto.

    Muualla on toisin. Olitpa Madridissa tai Barcelonassa (esimerkiksi) kaikki autoilijat pysähtyvät kun näkevät suojatielle aikovan jalankulkijan. Myös bussit ja pitkät rekat noudattavat tätä kohteliasta sääntöä. Liikennekulttuuri saattaa Espanjassa (tai Portugalissa) olla muuten aika luovaa, mutta jalankulkijan ei tarvitse pelätä suojatiellä, toisin kuin Suomessa.

    Itse koin eräänlaisen herätyksen liikennekulttuurista Madeiralla seitsemän vuotta sitten. Viikon oleskelun aikana vain yksi (1) auto kymmenistä ja sadoista jätti pysähtymättä havaitessaan suojatien ylitystä odottavan jalankulkijan.

    Päätin ottaa opiksi ja ryhtyä ajamaan samalla tavalla Suomessa.

    Koska en ole pyhimys, se on vaikeaa, mutta onnistuu kyllä kun jatkuvasti keskittyy ja ajattelee mitä pitää tehdä suojatietä lähestyttäessä. Välillä keskittyminen herpaantuu. Silloin epäkohtelias ja itsekäs suomalainen ajokulttuuri nappaa mukaansa: pois alta jalankulkijat, pois alta kivet ja kannot, pois alta risut ja männynkävyt!

    Viime vuonna meinasin jalankulkijana jäädä sininokkaisen bussin alle Malmin sairaalan kieppeillä. Bussilla oli hyvää aikaa hiljentää ja pysähtyä kun astuin suojatielle. Mutta se pysähtyi vasta noin puolen metrin päässä kasvoistani ja kiukkuinen naiskuski mulkoili minua silmästä silmään. Vihan tikarit puhkoivat reikiä bussin tuulilasiin. Olin aiheuttanut haittaa ”julkiselle liikenteelle” astuessani suojatielle.

    Sydän pamppaili vielä kun pääsiin baariin ja sain oluen eteeni.

    Mutu-tiedolla väitän, että maahanmuuttajabussikuskit antavat jalankulkijalle paremmin tietä kuin kantasuomalaiset, mutta tämä voi olla toiveajattelua.

Suomalainen (liikenne)kulttuuri on siis erilaista, omansa kaltaista. Se on töykeää, itsekästä, toisista piittaamatonta jos kohta omista oikeuksista kiinni pitävää. Suomalainen autoilija omistaa kaistan jolla ajaa, joten sinne ei ole toiselta kaistalta pyrkiminen.

    Suomalainen autoilija myös tietää minne on menossa, sitä ei tarvitse kysyä kaverilta eikä siitä tarvitse kertoa naapurille, joten auton vilkut ovat tarpeeton lisävarustus. Voi toki olla, että koska isot autot ovat kalliita, monet autoilijat ovat tinkineet vilkuvaloista, sillä varsinkin bemareista ja audeista ne näyttävät puuttuvan.

    Kysymys tietysti kuuluu, että muuttuuko suomalainen toiseksi ihmiseksi ajaessaan autoa vai paljastuuko suomalainen kulttuuri nimenomaan auton ratissa. Juopot ja lapset kertovat totuuden; ehkä myös liikennekulttuuri paljastaa sen.

    Jos näin on, ja kun näin on, ei liene kummallista miksi Suomessa on vaikea tehdä rakennemuutoksia. Suomalainen sissi sopeutuu kaikenlaiseen, mutta rakenteiden muutosta hän ei hyväksy. Itsekkyys on rakenne! Joustavuus (maailmassa, maantiellä) edellyttäisi yhteistä liikettä ja naapurin kunnioittamista. Muutos on aina "jostakin" luopumista.

    Onkohan missään maailman kolkassa allekirjoitettu niin montaa addressia jotakin ”vastaan” kuin Suomessa?

    Kun meillä puhutaan ”muutosjohtajista”, joita yksityiset ja julkiset organisaatiot palkkaavat, ulkomainen tarkkailija ei voi mitenkään tietää, että kysymys on suomalaisesta vitsistä.

                                                       Kyösti Salovaara, 2016.
Suomessa liikennemerkit ovat vinossa.
Metafora?

_________________________________________________________________

(*) Lainaus näyttäisi olevan T.S.Eliotin esseestä Notes Towards the Definition of Culture, 1948.

Ennen huomista

[mistäpä minä tietäisin?]

                                             Kyösti Salovaara 2014.

Ennen huomista on nyt.

     Nyt on kevät, niin kai se nyt on, ja keväällä Suomi on ruma.

     Keväällä, lumen sulettua pois, luikahdettua järviin ja jokiin ja virrattua mereen, haihduttua taivaalle (olettaen että lunta on ollut) näkyy hyvinvoivan Suomen roskakasat, harmaanruskeat kasvit jotka kuihtuivat kun routa tuli ja ikkunoihin vedettiin verhot.

     Ei ihme että huhtikuu on kuukausista julmin.

     Muuallakin.

     Mutta varsinkaan täällä, nyt, ei juuri vihreää näe, paitsi parlamentin käytävillä ja sekin on laimennettua pastellia. Tarvitaan optimisti uskomaan, että kasvit virkoavat ja lehti kasvaa puuhun.

     Pessimisteiksi haukutut suomalaiset luottavat, että huomenna lehti vielä kasvaa puuhun. Ainakin tämän kerran.

     Peipposia kuulee jo.

Tulin viime vuonna monta kertaa sanoneeksi, että Suomen kaltainen yhteiskunta on valmis. Siis yhteiskunnallisessa, taloudellis-poliittisessa katsannossa.

     Yksilö on tietysti valmis vasta kun on.

     Eikä sen jälkeen enempää.

     Tilanne naapurissa ja naapurin naapurissa horjuttaa väitettäni, mutta se on väärinkäsitys.

     Missään ei sanottu etteikö maailmaa voisi rikkoa. Valmiin pystyy rikkomaan päivässä, särkemään kahdessa ja tuhoamaan kolmessa. Sotaa ehdittiin pitää vanhanaikaisena työkaluna, mutta myös se oli päivitettävissä. Versio X.y.z.2.

     ”Historiallinen kehitys on tosi hidasta”, kirjoitti Paavo Haavikko runossaan vuonna 1973. (Runoja matkalta salmen yli. Otava.)

         ”Joskus kestää vuosisadan

päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.”

Ennen huomista sopii tietysti kysyä, että onko eletty liian hyviä aikoja.

     Että onko suhteellisuudentaju hämärtynyt, sumentunut, pöhöttynyt.

     Yhteinen pussi on kuin oma; sieltä otetaan mitä tarvitaan.

     Kun hallitus piti kehysriiheään, eikä siellä puitu mitään muuta kuin ajatuksia, eikä ehkä niitäkään, moni pelkäsi pahinta ja uskoi huonointa.

     Odotukset kai palkittiin, koska yhden oluttuopin hintainen taantuma lapsilisissä heiluttaa puolueita ja parlamenttia. Isoja lööppejä kirjoitetaan. Mitä kaikkea kahdeksalla eurolla saakaan!

     Kaikkea!

     Valmis maailma särkyy kahdeksaan euroon.

     Valmiissa maailmassa sinun pitää olla varuillaan ettei sinulta viedä sinulle kuuluvaa voittoa.

Onhan tämä tietysti hyvin ymmärrettävää.

     Kultainen aikakausi näyttää kadonneen eiliseen.

     Haavikko kirjoitti että lapsekas henki sijoittaa ”Kultaisen Aikakauden kauas menneisyyteen”.

       ”Mutta jonnekin se on sijoitettava.

Siellä se sentään on mahdollinen.”

     Toisaalta, Haavikko jatkoi, tulevaisuus ja menneisyys nukkuvat samassa sängyssä, ja siinä sitten taluttavat kädestä nykyhetken ”Ikuista Lasta”.

     Mitä Haavikko yritti sanoa?

     Että ei pidä rakentaa utopiaa koska se on mahdoton tulevaisuus?

     Että Kultainen nuoruus meni jo?

     Että ennen huomista on nyt eikä mitään muuta?

Ollakseni vilpitön ei minusta ole tähän.

     Siis kulkemaan kaislikossa.

     Siis arpomaan ennusteita huomisesta.

     On kyllä ihmeellistä kuinka pitkäksi kaislikko kasvaa muuttuakseen keltaiseksi ja kuolleeksi, kaatuakseen mutaan ja märkään ja kasvaakseen vihreämmäksi villiksi niityksi kuin koskaan ennen.

     Jos olisin lapsekkaampi puhuisin ihmeestä, mutta tänällään tyydyn toteamaan tapahtuvan, aiemmin tapahtuneen ja kenties kohta tapahtuvan.

     Aikuisempana tyydyn toteamaan.

     Tylsä minä.

Silloin kun Eurooppa viimeksi näytti järkkyvän, Ralf Dahrendorf varoitteli luottamasta utopioihin.

     Silloin, noin vuonna 1990 moni luotti. Rautaisen esiripun takana, ruosteen ja kurittavan rappion keskellä.

     ”Meidän tulee kavahtaa myös utopiaa eikä ainoastaan sen rousseaulaista muunnelmaa”, Dahrendorf sanoi kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)

     ”Utopia kuuluu totalitaarisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa 'ei-missään', mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.”

     Oltiin matkalla vapauteen, vuonna 1990, monella Euroopan kolkalla.

     Myös Suomessa avattiin ovia.

     Kuvitteliko joku saapuvansa täydelliseen maailmaan?

     Niinkö lapsekkaita oltiin?

     Mutta parempi lapsekas kuin menneisyyden tulien tuijottaja.

     Jokainen ovi kannattaa avata. Melkein jokainen.

     Mutta ollakseni vilpitön: mistäpä minä sen tietäisin?

PS 5.4.2014

Nyt on tarkentunut ketä lapsilisän 8 euron vähennys eniten rasittaa.
Tämän on laskenut keskustapuolue virallisten tilastojen perusteella.
Taloudellisen menetyksen uhrina siis on perhe, jossa on kaksi lasta, kaksi henkilöautoa ja jolla on sähkölämmitteinen omakotitalo.

Yksiössä asuva kirjoittaja tuntee sympatiaa!

Kutojamummoja, vihta ja linnunpönttö

Pieniä kulttuuritekoja

Kun ulkona sataa räntää ja on marraskuu, kun menee ulos ja kengät kastuvat, kun ajaa maaseudulle ja näkee kynnöspeltojen mustat vaot, kun punatulkku istuu vaitonaisena pensasaidassa – kun palaa sisälle kasteltuaan kengät, ajettuaan kynnöspeltojen ohi ja nähtyään yksinäisen punatulkun, alkaa miettiä pieniä ajatuksia ihmisen arkipäivästä.

     Sellaisena päivänä ei halua kuunnella tekopirteitä iskelmiä eikä katsoa amerikkalaista saippuasarjaa – ei kyllä muinakaan päivinä – eikä lukea realistista suomalaista nykyromaania. Maisemassa on riittävästi maagista realismia.

     Sellaisena päivänä kuuntelee mieluummin kevyttä klassista musiikkia Rondolta, sytyttää kuistille pari kynttilää ja lämmittää glögiä jos on sellainen päivä, että glögiä sopii juoda.

     Sellaisena päivänä lukee Pekka Parkkisen kirjoittaman runon:

                   huvikseni käyn joskus

                            asemalla

                      katsomassa junia

(Pekka Parkkinen: Tuulia heiluttava puu. W+G, 1973.)

Runo, auto, pelto, kyntäminen, glögi, iskelmä, kengät, kynttilä, Rondo, juna, asema – merkkejä kulttuurista.

     Joku, ellei ihan T.S. Eliot, sanoi että kulttuuri on tapoja.

     Tässä mielessä sivistys ja sivilisaatio ovat kulttuurin synonyymejä. Ihmisen tapojen galleriaa. Mutta myös rakennukset ja rakennusten väliset tiet ja kadut ovat osa ihmisen tapoja. Joskus kulttuurilla tarkoitetaan vain taidetta ja taideteoksia, mutta mitä muuta ne ovat kuin kuvauksia ihmisten tavoista, tavasta elää rakennetussa ympäristössä?

     Toki luonnossakin saa elää, mutta ilman ihmistä luonto on kulttuurin ulkopuolella, epäkulttuuria.

     Koivu ei ole kulttuuria, mutta kylän läpi vievän raitin varteen istutettu koivukuja on kulttuuria. Talitiainen ei ole kultuuria, mutta talitiaiselle rakennettu linnunpönttö on.

     Talitiaisilla on omia tapojaan, mutta niitä ei sanota kulttuuriksi. Talitiainen ei mene, niin kuin Pekka Parkkinen menee, huvikseen katselemaan junia. Talitiainen hommailee kaikenlaista mutta tuskin mitään huvikseen, sillä huvitteluun sillä ei ole aikaa.

     Ihminen taas tekee huvikseen enemmän kuin hyödykseen.

Viime lauantaina huomasin, että Prisman pakastealtaassa oli saunavihtoja. Sauna kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, mutta aika harvoin löytää kaupasta vihtoja. Nyt löytyi. Kummallista että olen enemmän idässä kuin lännessä oppinut puhumaan vihdasta enkä vastasta.

     Luultavasti monet suomalaiset ovat lopettaneet vihdan käytön. Löylyssä siitä irtoaa lehtiä ja sauna pitää siivota. Kukapa huvikseen siivoaisi saunaansa, suomalainen ajattelee.   Ennen, silloin kun käytiin yleisessä saunassa, jokaisella oli mukanaan vihta. Jäljet siivosi joku muu.

     Ostamani vihta maksoi noin viisi euroa. Se oli tehty Virossa.

     Vihdan hinnalla tuskin kukaan tekee bisnestä. Ei myyjä eikä vihdan sitoja. Semminkin kun sisäsiistit suomalaiset karttavat koivunlehtiä. Pizzoille tarvitaan myymälässä paljon isompi allas kuin saunavihdoille.

     Siitä päättelen, että vihdan valmistaminen Virossa ja kauppaaminen Suomessa on pieni kulttuuriteko.

     Samalla reissulla ostin espressokahvin papuja. Pussin kyljessä luki ”Angry Birds – explosive espresso”.

     Oliko sekin kulttuuriteko?

     Ei, ei sentään.

Pihapiirini tuntumassa kasvaa pihlajia.

     Kun muutin yhdeksän vuotta sitten tähän paikkaan, kiinnitin rautakaupasta ostetun linnunpöntön lähimpään pihlajaan. Kahdeksana kesänä siinä on asustellut talitinttejä ja sinitiaisia, kerran kirjosieppo.

     Nyt tuo pönttö oli hajoamassa. Sen takaseinä irtosi. Tuulet ja sade tunkivat pönttöön. Kutsumattomia vieraita.

     Netistä löytyi yllättäen verstas, joka valmistaa linnunpönttöjä. Ajoin eräänä päivänä Mankkaalle Espooseen ja ostin Kallenpaja-puuverstaasta kaksi linnunpönttöä.

     Ensi kesänä tinteillä on valinnanvaraa, ehkä kirjosieppokin ehtii niukille pönttömarkkinoille. Pöntöt ripustettuani tuli mieleen, että Kallen puuverstas linnunpönttöineen on pieni kulttuuriteko.

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin Ylä-Malmin torin kuivuneesta suihkulähteestä. Harmittelin ettei kolmen A:n yhteiskunnassa ole varaa tai tahtoa hoitaa ympäristön esteettistä kauneutta.  Ruma tulee halvemmaksi. 

     Seuraavalla viikolla Helsingissä kohistiin kutojamummoista, jotka myyvät tuotteitaan Ylä-Malmilta Ala-Malmille vievässä ylikulkutunnelissa. Kaupungin virkamiehet halusivat häätää kutojamummot pois ihmisten silmistä.

     Malmin ylikulkutunneli on maailman tylyin arkkitehtoninen rakennelma. Siellä ei vietä aikaansa huvikseen edes juoppo joutoväki. Kutojamummot toivat tylyyn tilaan häivähdyksen inhimillistä lämpöä.

     Pekka Sauri päätti sitten, että mummot saavat jatkaa lapasien ja sukkien julkista kutomista Malmilla. Se oli pieni kulttuuriteko.

     Se mikä tapauksesta jää vaivaamaan päätä, on että miksi Suomessa kieltäminen on helpompaa kuin salliminen. Mummot oli helppo kieltää. Suihkulähteen kunnostaminen, myönteisen tekeminen on miltei mahdotonta.

     Kieltämisen salliminen ja sallimisen kieltäminen ovat suomalainen tapa. Meikäläistä kulttuuria.

              Kutojamummojen ylikäytävä, Malmi. Kyösti Salovaara 2012.