Maata näkyvissä!

[kulttuuri on merkkejä]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Eilen, 524 vuotta sitten espanjalainen merimies Rodrigo de Triana huusi La Pintan väelle: ”Maata! Maata!”

    Kolumbus löysi Amerikan.

    Ihminen ei ole saari, koska asuu maalla.

    Mutta löytääkseen toisia ihmisiä pitää joskus purjehtia karikkoisten vesien läpi. Kaikenlaisissa keleissä, tuulessa ja tyynessä.

    Tyynellä auttaa polttomoottori. Navigaattorikin on hyödyllinen. Muuten voi löytää Amerikan kun etsii Intiaa.

    Kukapa haluaisi löytää muuta kuin mitä etsii?

Neljännesvuosisata sitten Suomi purjehti karikkoisten vesien läpi, tyrskyissä ja tuulessa. Eurooppaan aiottiin matkustaa paikallisjunalla mutta yht'äkkiä piti hypätä pikajunaan. Etsittiin jotakin... turvallista satamaa yhtä kaikki.

    Toimitin, tai "tuotin" niin kuin Kalevi Sorsa roolini määritteli, tuolloin Sorsan toista esseekokoelmaa, jolle tuli nimeksi Uusi itsenäisyys. Se julkaistiin vuonna 1992.

    Uusi itsenäisyys pelotti vanhaan tottunutta. Tai ainakin se pakotti ajattelemaan. Muuttuuko mikään vai muuttuuko kaikki? Onko pysyvää tilaa edes olemassa?

    Kirjaan etsittiin kulttuurin tunnusmerkkejä. Niitä löydettiin.

    En muista kumpi löysi, molemmat etsivät. Enkä tiedä mistä löydettiin, siis en muista, mutta sehän on ilmeistä ettei Wikipediasta voinut vielä 1991 etsiä mitään.

    Lainattiin Raymond Williamsia, joka oli sanonut että englannin kielessä kulttuurilla on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.

    Sillä tarkoitetaan älyllisen, henkisen ja esteettisen kehityksen kulkua.

    Toiseksi se on elämäntapa, tapoja. T.S. Eliot määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (*).

    Kolmanneksi, kulttuuri tarkoittaa taiteita. Kulttuuri on kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta, musiikkia ja teatteria. Myös tiede ja tutkimus ovat tässä mielessä kulttuuria, henkisen viljelyn peltoa.

Kulttuuri on tapoja. Kulttuuri on sanoja. Kulttuuri on merkkejä.

    Kulttuuri on... ihmisiä tekemässä jotakin.

    Eliotin luetteloa voi soveltaa suomalaiseen kulttuuriin eikä tarvitse miettiä pitkään saadakseen luettelosta kattavan ja lavean. Samalla tavalla ranskalainen, saksalainen ja espanjalainen voivat täydentää ja muokata Eliotin listaa omilla juustoillaan ja kilpailuillaan, musiikillaan ja kirjoillaan.

    Tiedämme että näin laadituista listoista tulee suuressa määrin filosofisesti samanlaisia, mutta vivahteita toki piisaa. Karjalanpiirakalla ja brie-juustolla ei ole niin suurta eroa kuin miltä ensin maistuu. Pesäpallopeli ei lopulta ole niin kaukana baskien pelote-mailapelistä kuin aluksi tuntuu.

    Tapoja on kuitenkin vaikea vertailla jos haluaa selittää niillä ihmisen käyttäytymistä, kulttuurin vaikutusta siihen. Ei voi luetella kaikki tapoja (kaikkia juustoja, kaikkia pelejä, kaikki kirjoja jne.) tehdäkseen vertailua. Arvoarvostelmia ei pysty esittämään moninaisuudesta käsin. Ja se mikä on yhteistä, liukuu arvostelman yläpuolelle. Ei kiveäkään voi asettaa toista kiveä arvokkaammaksi, paitsi timantteja jotka ovat typsykän paras kaveri, mutta se on toinen juttu.

Liikennekulttuuri on melkein ainoa yhteinen asia, jossa kaikki toimii globaalisti suunnilleen samoilla periaatteilla ja jossa eri maiden kokemus on selvästi erilainen.

    Liikenteessä säännöt ovat samanlaiset, yhteiset. Liikennemerkit ovat suunnilleen samanlaisia ja ymmärrettäviä, vaikka Itä-Saksassa (DDR) liikennevaloihin piti saada sosialismin kosketus.

                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Ampelmann, valoukko Berliinissä.

    Moottoritiet ja kantaväylät, sivutiet ja kylänraitit ovat melkein samanlaisia joka puolelle. Myös autot ovat samanlaisia, suuria ja pieniä ja siltä väliltä. Ja niitä ajaa kaikissa maissa suunnilleen samanlainen otos kansasta, siis rikkaita ja köyhiä ja siltä välin. Moottoriväylällä ja paikallistiellä liikkuu kattava ja edustava joukko suomalaisia, espanjalaisia ja saksalaisia – ranskalaisia unohtamatta.

    Kaikkialla jalankulkijan pitää ylittää katu, yleensä suojatietä myöten. Ja kaikkialla autoilijat ovat hetken ratissa ja toisen hetken suojatiellä kävelijöinä.

    Näin ollen liikennekulttuuri lienee hedelmällisin tapa tutkia kansan luonnetta, siis sitä että onko sellainen olemassa. Koska fyysinen liikenneympäristö on kaikkialla suunnilleen samanlainen, erot liikennekäyttäytymisessä johtunevat jostain muusta kuin tiestä ja autosta. Kansanluonteesta, kenties.

Suomessa suojatielle astuva jalankulkija ei koskaan tiedä pysähtyykö lähestyvä auto.

    Muualla on toisin. Olitpa Madridissa tai Barcelonassa (esimerkiksi) kaikki autoilijat pysähtyvät kun näkevät suojatielle aikovan jalankulkijan. Myös bussit ja pitkät rekat noudattavat tätä kohteliasta sääntöä. Liikennekulttuuri saattaa Espanjassa (tai Portugalissa) olla muuten aika luovaa, mutta jalankulkijan ei tarvitse pelätä suojatiellä, toisin kuin Suomessa.

    Itse koin eräänlaisen herätyksen liikennekulttuurista Madeiralla seitsemän vuotta sitten. Viikon oleskelun aikana vain yksi (1) auto kymmenistä ja sadoista jätti pysähtymättä havaitessaan suojatien ylitystä odottavan jalankulkijan.

    Päätin ottaa opiksi ja ryhtyä ajamaan samalla tavalla Suomessa.

    Koska en ole pyhimys, se on vaikeaa, mutta onnistuu kyllä kun jatkuvasti keskittyy ja ajattelee mitä pitää tehdä suojatietä lähestyttäessä. Välillä keskittyminen herpaantuu. Silloin epäkohtelias ja itsekäs suomalainen ajokulttuuri nappaa mukaansa: pois alta jalankulkijat, pois alta kivet ja kannot, pois alta risut ja männynkävyt!

    Viime vuonna meinasin jalankulkijana jäädä sininokkaisen bussin alle Malmin sairaalan kieppeillä. Bussilla oli hyvää aikaa hiljentää ja pysähtyä kun astuin suojatielle. Mutta se pysähtyi vasta noin puolen metrin päässä kasvoistani ja kiukkuinen naiskuski mulkoili minua silmästä silmään. Vihan tikarit puhkoivat reikiä bussin tuulilasiin. Olin aiheuttanut haittaa ”julkiselle liikenteelle” astuessani suojatielle.

    Sydän pamppaili vielä kun pääsiin baariin ja sain oluen eteeni.

    Mutu-tiedolla väitän, että maahanmuuttajabussikuskit antavat jalankulkijalle paremmin tietä kuin kantasuomalaiset, mutta tämä voi olla toiveajattelua.

Suomalainen (liikenne)kulttuuri on siis erilaista, omansa kaltaista. Se on töykeää, itsekästä, toisista piittaamatonta jos kohta omista oikeuksista kiinni pitävää. Suomalainen autoilija omistaa kaistan jolla ajaa, joten sinne ei ole toiselta kaistalta pyrkiminen.

    Suomalainen autoilija myös tietää minne on menossa, sitä ei tarvitse kysyä kaverilta eikä siitä tarvitse kertoa naapurille, joten auton vilkut ovat tarpeeton lisävarustus. Voi toki olla, että koska isot autot ovat kalliita, monet autoilijat ovat tinkineet vilkuvaloista, sillä varsinkin bemareista ja audeista ne näyttävät puuttuvan.

    Kysymys tietysti kuuluu, että muuttuuko suomalainen toiseksi ihmiseksi ajaessaan autoa vai paljastuuko suomalainen kulttuuri nimenomaan auton ratissa. Juopot ja lapset kertovat totuuden; ehkä myös liikennekulttuuri paljastaa sen.

    Jos näin on, ja kun näin on, ei liene kummallista miksi Suomessa on vaikea tehdä rakennemuutoksia. Suomalainen sissi sopeutuu kaikenlaiseen, mutta rakenteiden muutosta hän ei hyväksy. Itsekkyys on rakenne! Joustavuus (maailmassa, maantiellä) edellyttäisi yhteistä liikettä ja naapurin kunnioittamista. Muutos on aina "jostakin" luopumista.

    Onkohan missään maailman kolkassa allekirjoitettu niin montaa addressia jotakin ”vastaan” kuin Suomessa?

    Kun meillä puhutaan ”muutosjohtajista”, joita yksityiset ja julkiset organisaatiot palkkaavat, ulkomainen tarkkailija ei voi mitenkään tietää, että kysymys on suomalaisesta vitsistä.

                                                       Kyösti Salovaara, 2016.
Suomessa liikennemerkit ovat vinossa.
Metafora?

_________________________________________________________________

(*) Lainaus näyttäisi olevan T.S.Eliotin esseestä Notes Towards the Definition of Culture, 1948.

Saksalainen patentti

[faktan ja fiktion rajankäyntiä ihmetellessä]

”Ei maailma tää ole hilloa, velliä,

siis teidän ei kelpaa laiskana kelliä;

se antaa kovia paloja purra,

ne tukehduttaa, jos niit´ ei murra .”

   -Goethe

O. Mannisen suomentama Johan Wolfgang von Goethen runomietelmä johdattelee saksalaisen viikon tunnelmiin.

     Tulevana lauantaina avataan Oktoberfestin hanat Münchenissä.

     Sunnuntaina Saksassa mitataan Hampurissa v. 1954 syntyneen, mutta DDR:ssä aikuiseksi kasvaneen Angela Merkelin poliittinen suosio.

     Alkuviikosta ajettiin ensimmäinen saksalainen Mersu Uudenkaupungin tehtaalta menestyksen aurinkoon. Voikkaalta maailmalle lähtenyt Sami Hyypiä vei tiistaina futisjoukkueensa Leverkusenista Manchesteriin. Tosin tappion kalkkia nauttiakseen.

     Onko suomalaisilla edelleen germaaninen kohtalonyhteys eurooppalaiseen todellisuuteen? Vai mennäänkö eteenpäin niin pragmaattisesti kuin sielu sietää?

     Saksa navigoi Euroopan taloudellisena moottorina ja rauhan barometrina, mutta onko siitä henkisen tien näyttäjäksi?

Göring rakensi toimistopalatsin Berliiniin

Sosialistinen haavekuva. Yksityiskohta seinämaalauksesta.

Helmikuussa 1935 ryhdyttiin Berliinin keskustaan rakentamaan Hermann Göringin johtamalle ilmailuministeriölle mahtavaa toimistorakennusta.

     Ernst Sagebielin suunnittelema rakennus oli valmistuessaan Euroopan suurin toimistorakennus. Mies vastasi myös Tempelhofin lentokentän mahtiarkkitehtuurista.

     Toinen maailmansota jakoi sitten Saksan ja Berliinin. Göringin toimistopalatsi jäi DDR:n (Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa) puolelle.

     Vastasynnytetyn DDR:n pääministeri Otto Grotewohl palkkasi 50-luvun alussa Max Lingnerin maalaamaan sosialistisen saksan tulevaisuutta kuvittavan 18 metrisen seinämaalauksen Göringin rakentaman rakennuksen pohjoisen holvikäytävän seinälle. Seinämaalauksen kuvissa perheet ja työ, kaupunki ja maaseutu, työläiset ja johtajat kohtasivat toisensa idyllisessä sopusoinnussa. Kuin seinään jäykistetty haave.

     DDR:n aikana rakennukseen keskitettiin useita ministeriöitä. Göringin haamua ei kukaan pelännyt.

     Kun Berliinin muuri kaadettiin 1989 ja Saksa jälleenyhdistyi lokakuussa 1990, Göringin palatsin valtasi DDR:n kollektiivista omaisuutta yksityistävä virasto Treuhand, jota johti Detlev Rohwedder. Kun Punainen armeijakunta murhasi Rohwedderin, Göringin rakennuttaman toimistokompleksin nimeksi muutettiin Detlev-Rohwedder-Haus.

     Treuhandin tehtyä tehtävänsä, talo annettiin Saksan valtionvarainministeriölle.

     Max Lingnerin seinämaalaus muistuttaa ohikulkijaa faktan ja fiktion rajankäynnistä. Kuinka pitkälle propagandaa voi venyttää ennen kuin yhteys todellisuuteen katoaa?

Detlev-Rohwedder-Haus. Berliini 2011. KS.

 Propagandan välttämättömyys

”Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju / niin kuin pitäisi”, aloitti Bertolt Brecht runonsa Propagandan välttämättömyydestä (suom. Brita Polttila.) ”Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda ole hyvää.”

     Brecht kirjoitti runonsa paetessaan Hitlerin hallintoa muille maille.

     Myös Göringin konttoripalatsi sai osansa. Sillä ”valtaisa Göring / on julistanut itsensä kaikkien aikojen / suurimmaksi lumppuriksi / ja sijoittaakseen lumput rakentanut / keskelle pääkaupunkia / palatsin / joka on kaupungin kokoinen.”

     ”Hyvä propagandisti / tekee kaatopaikasta retkeilykohteen”, ivasi Brecht.

     ”Vielä yksi asia panee vähän epäilemään / propagandan tavoitteita: mitä enemmän meidän maassa / on propagandaa / sitä vähemmän on kaikkea muuta.”

     Sanoi ja kirjoitti Bert Brecht.

     Historian häijyä ja melkein traagisen epäoikeudenmukaista ironiaa on, että sodan jälkeen Brechtin ”uusi isänmaa”, Saksan demokraattinen tasavalta harjoitti ”parasta propagandaa”.

     Välttämätöntä varmaankin?

Luen hetkisen Ernst Reichin toimittamaa kirjasta DDR esittäytyy (Verlag Zeit im Bild Dresden 1966). Suomentajaa ei mainita.

     Hetki propagandaa faktion ja fiktion välisellä rajalla.

     Mitä tästä sanot, Bert?

     Kuuletko Bert?

     Bert!

Propagandan toteuttaminen- otteita

DDR:n tie kansalliseen uudestisyntymiseen

”Kun Hitlerin Saksa vuoden 1945 toukokuussa antautui ehdoitta Neuvostoliiton ja sen kanssa Hitlerin vastaisen liittoutuman muodostaneitten kansojen voittoisien armeijoitten edessä, koko Saksan kansalle tarjoutui mahdollisuus selvittää välinsä menneisyyden kohtalokkaitten voimien kanssa ja lähteä rauhalliseen tulevaisuuteen johtavalle tielle.”

”Saksan itäosassa hävitettiin vanha fasistinen valtakoneisto ja tilalle luotiin uudet, demokraattiset valtio- ja oikeuselimet. Luotettavat antifasistit, jotka olivat aktiivisesti taistelleet natsihallintoa vastaan, ottivat käsiinsä vastuulliset tehtävät valtio-, oikeus- ja talouselämässä.... Tämä oli mahdollista vain siksi, koska kansa oli ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä Saksan itäosassa.”

Kaksi Saksaa

”Saksan demokraattisen tasavallan muodossa syntyi Saksan suvereeninen sosialistinen kansallisvaltio, joka harjoittaa fasismin, imperialismin ja militarismin vastaista politiikkaa. Sen sijaan Saksan liittotasavallasta muodostui valtio, jonka tuella varustelumonopolit nostettiin jälleen jaloilleen ja jossa jo Hitlerin aikaisessa valtiossa korkeissa tehtävissä olleet kostohenkiset ja militaristiset voimat ovat määräävissä valta-asemissa. Tämän valtion - Länsi-Saksan liittotasavallan – päämääränä oli jo alusta lähtien estää Saksan rauhanomainen ja demokraattinen kehittyminen ja sulkea tie sosialismille.”

”Saksan demokraattisen tasavallan yhdistäminen Länsi-Saksan liittotasavaltaan on aivan yhtä mahdotonta kuin yhdistää tulta ja vettä.”

Berliinin muuri

”Elokuun 13. pnä 1961 DDRn hallitus sulki yhteisymmärryksessä Varsovan sopimusvaltioiden kanssa Länsi-Berliinin vastaisen rajansa turvallisuuden ja rauhan takaamiseksi ja pystytti järjestyksen, joka on tavanmukainen jokaisen itsenäisen valtion rajoilla.”

DDR:n ulkopolitiikka

”DDR on tähän mennessä solminut yli 1000 kansainvälistä sopimusta, niistä 200 ei-sosialististen maitten kanssa. Se on osallisena yli 150 useampiosapuolisessa kansainvälisessä sopimuksessa ja on jäsenenä 11 valtion välisessä kansainvälisessä järjestössä. Sitä paitsi DDR on valtiollisten ja ei-valtiollisten laitosten ja yksityishenkilöitten kautta edustettuna 265 erilaisessa ei-valtiollisessa kansainvälisessä järjestössä.”

Oikeuslaitos

”Kaksi kolmasosaa tuomareista ja syyttäjistä on entisiä työläisiä ja talonpoikia... Kaikki oikeudenkäynnit ovat avoimia demokraattiselle julkisuudelle... Tällä hetkellä vain 65 prosenttia niistä tapauksista, joita voidaan pitää rangaistavina tekoina, käsitellään tuomioistuimissa. 35 prosenttia kaikista rangaistaviin tekoihin syyllistyneistä joutuu tehtaitten ja asuntoalueitten valittujen sovittelutoimikuntien eteen ilman virallista oikeudenkäyntiä.”

Työ ja naiset

”Saksan vapaitten ammattijärjestöjen liitto (FDGB) tuki koko voimallaan sitä suurta mielipiteitten vaihtoa, joka edelsi työn lakikirjan lopullista hyväksymistä parlamentissa vuonna 1961. Yli seitsemän miljoonaa DDRn työtätekevää keskusteli lähes 325 000 kokouksessa lakiluonnoksesta. He tekivät yli 23 000 anomusta ja ehdotusta.”

”Nainen on tasa-arvoinen DDRssä... Monet naiset hoitavat korkeita tehtäviä valtiokoneistossa ja talouselämässä. Kolme naista kuuluu valtion neuvostoon ja kolme on ministereinä. Yli 25 000 toimessa olevaa naista omaa korkeakoulusivistyksen. Tämä on 23,3 prosenttia kaikista korkeakoulututkinnon suorittaneista. Noin 120 000 naisella on ammattiopistosivistys. Joka viides kansanedustaja on nainen. Yli 15 000 naisvaliokuntaa, joissa on noin 85 000 jäsentä, tukee naisia ammatillisen lisäkoulutuksen ongelmissa...”

Uskonnosta

”DDRssä on nykyään 120 luostaria, joissa elää 3 000 uskonsisarta.... yli 15 000 maallikkokristittyä toimii kunnanvaltuustojen valittuina jäseninä, 56 pappia väestö on valinnut valtuutetuiksi kunnan-, piiri- ja piirikunnanneuvostoihin.”

Talous, teollisuus, yrittäminen

”DDR, jolla on korkealle kehittynyt teollisuus ja nykaikainen maatalous, kuuluu maapallon 10 merkittävimpään teollisuusmaahan.”

”Tuotantolaitosten siirtäminen kansan käsiin loi työtätekevien ja työn välille uuden suhteen... 1 625 432 työtätekevää kilpailee nimestä 'Sosialistisen työn kollektiivi´. DDRssä on 33 769 työ- ja tutkimusryhmää, joissa tiedemiehet ja tuotantotyöläiset työskentelevät käsi kädessä.”

”Vuonna 1964 oli 4 172 käsityöläisten osuuskuntaa. Käsityön (korkeintaan 10 työntekijää käsittävät verstaat) suoritukset ovat kohonneet yhteensä vuoden 1950 4,4 miljardista markasta pyöreästi 11,5 miljardiin markkaan vuonna 1964. Vuonna 1964 osuuskuntien suoritus nousi 4,38 miljardiin markkaan. Tämän lisäksi DDRssä on noin 11 000 yksityistä teollisuuslaitosta, joissa työskentelee noin 507 000 työntekijää.”

”Vuosi vuodelta on voitu asettaa sosialistisen maatalouden käyttöön enemmän nykyaikaisia koneita. Vuoden 1964 lopussa oli sen käytössä noin 117 000 traktoria, 13 800 leikkuupuimuria, 8 800 perunankorjuukonetta ja 5 000 juurikkaankorjuukonetta.”

”Kymmenet tuhannet maanviljelijät harrastavat nykyään iltaopiskelua... Myös talonpoikaisnaiset opiskelevat entistä halukkaammin ja toimivat johtavissa tehtävissä.”

Kulttuuri, henkinen virkistyminen, humanismi

”Kulttuuritalot, teattereiden vuositilausliput, kyläkerhot, maaseudun keskuskirjastot, radio ja myös televisio huolehtivat siitä, että maaseudun vuosisatainen kulttuurinen takapajuisuus katoaa.”

”Ammattiyhdistysten lomapalvelun välityksellä saattoi vuonna 1964 1 100 000 ihmistä viettää lomansa DDRn perinteellisillä lomaseuduilla. DDRn matkatoimisto välitti samaan aikaan 208 000 sisämaanmatkaa (ilman lyhytaikaisia matkoja) ja 456 746 matkaa sosialistisiin maihin. Kolmetoista vuorokautta kestävä lomanvietto Saksan vapaitten ammattiyhdistysten liiton nykyaikaisesti ja mukavasti sisustetuissa 1 211 lomakodissa on hyvin kohtuullinen.... DDRssä on 317 retkeily- ja vaeltajamajaa, joissa on yhteensä noin 20 000 paikkaa...      Noin 800 000 lasta virkistäytyy vuosittain tehtaitten lomaleireillä.”

”Vuoden 1945 jälkeen nykyisen DDRn alueella alkanut antifasistis-demokraattinen mullistus käsitti myös kulttuurielämän. Ensimmäistä kertaa Saksan historiassa kansanjoukoilla oli mahdollisuus päästä nauttimaan humanistisen maailmankulttuurin aarteista.”

Onko liikennevalomiekkonen, Ampelmann DDR:n kulttuurin kestävin "taideteos"?
Berliini 2011. KS.

3.10.1990

Hyvä propagandisti tekee kaatopaikaista retkeilykohteen, niinhän sinä kirjoitit Bert.

     Mutta et tainnut koskaan päästä lukemaan virallista dokumenttia siitä, kuinka hienon yhteiskunnan sosialistit loivat Saksaan, tuon antifasistisen DDR:n. Ei tietenkään ole sinun runojesi syytä, että propagandaa harjoitettiin myös sen jälkeen kun järjestelmä vaihtui totalitaarisesta totalitaariseen.

     Kenties fiktion ja faktion rajankäynti on vaarallisen sumeaa juuri totalitaarisessa valtiossa, missä kansalainen ei voi koskaan tietää kuka tiedon ja epätiedon on laskenut liikkeelle; hän ei pysty suodattamaan oikeaa tietoa väärästä. Huhut pitää lailla kieltää - tai piiskalla ja pyssyllä.

     DDRn kokeilu kesti noin 40 vuotta. Se on pitkä aika tylyssä lyhyydessään.

     Jos minulta kysytään, missä olin kun Kennedy ammuttiin tai Lennon murhattiin, vastaan että en tiedä, en muista.

     Mutta Saksan jälleenyhdistyessä olin taatusti Knossoksen palatsilla Kreetalla. Siellä vallitsi tuona päivänä jotenkin hilpeä tunnelma kun saksalaisten turistien ryhmät kiertelivät aurinkoisilla raunioilla. Muistan ihmetelleeni kreetalaisten suopeutta saksalaisia vieraita kohtaan. Ikään kuin saksalaisten laskuvarjojääkärien julman raju maihinnousu Kreetalle keväältä 1941 olisi tyystin unohdettu.

     Annettu anteeksi.

Silloin, syksyllä 1990 kaukana kotoa, olin kuulevinani historian eurooppalaisten siipien havinan.

Knossos 3.10.1990. KS.