torstai 26. huhtikuuta 2018

Pelisilmää tarvitaan


[politiikassa ja futiskentällä]


Kyösti Salovaara, 2015.


Onko jalkapallopeli yhteiskunnan analogia?
    Onko politiikka rikki?
    Kadottiko Harry ”Hjallis” Harkimo pelisilmänsä erotessaan kiukuspäissään kokoomuksesta? Ajatteliko nokkaansa pidemmälle? Ajatteliko muita kuin itseään?
    Tekeekö Petteri Orpo kylmäävää (*) puoluepolitiikkaa ottaessaan sinisistä loikkaavan poliitikon syliinsä? Kaatuuko Sote narsismiin?
    Voiko sanoja käyttää tajuamatta niiden merkityksiä?
    Jos minulta kysytään: jokainen rikki- ja kylmäävää-sanaa käyttävä pitäisi asettaa kolmen kuukauden kirjoituskieltoon!
   Ei kysytä.


Parhailla jalkapalloilijoilla on hyvä pelisilmä. He osaavat ennakoida tulevan tilanteen, näkevät kokonaisuuden ja jopa vaistomaisesti ymmärtävät mitä kohta tapahtuu.
    Barcelonan Andrés Iniesta syöttää pallon kahden puolustajan välistä ahtaaseen rakoon. Nyt siellä ei ole ketään, mutta kohta pallon nappaa tyhjään tilaan juossut Leo Messi. Syntyy maali.
    Iniesta tiesi missä Messi olisi muutaman sekunnin päästä. Messi tiesi missä pallo on muutaman sekunnin päästä. Aivan kuin Iniesta ja Messi lukisivat toistensa ajatuksia.
    Sanotaan myös, että hyvä pelaaja osaa ”lukea” peliä. Silläkin tarkoitetaan pelisilmää: ympärillä tapahtuvan ymmärtämistä, mahdollisen ennakointia, mahdottoman pois-sulkemista.
    Keskinkertainen pelaaja toivoo paljon, ymmärtää vähemmän.
    Kaikki eivät ole kuin Iniesta, kuin Messi.


Kerran eräs kielenhuoltaja tarttui urheilutoimittajan käyttämään ilmaisuun pallottomasta pelaamisesta. Toimittaja oli kehunut tai haukkunut jonkun joukkueen pallotonta pelaamista.
    Kielenhuoltajan mielestä vain pallolla pelataan, ei pallottomana. Palloton pelaaminen oli hänen mielestään kielivirhe.
    Ilmeisesti kielenhuoltaja ei ymmärtänyt mitä jalkapallossa (tai missä tahansa joukkuepelissä) tapahtuu. Hän huolsi kieltä ymmärtämättä sanojen merkitystä. Sopiiko niin tehdä?
    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjoittamassa teoksessa Numeropeli kerrotaan, että yhden jalkapallo-ottelun aikana yhdellä pelaajalla on pallo hallussaan keskimäärin 53,4 sekuntia, ja pelaaja juoksee pallon kanssa keskimäärin 190 metriä.
    Peli kestää 90 minuuttia eli 5400 sekuntia. Keskimäärin pelaaja juoksee pelin aikana n. 11 000 metriä. Tämä tarkoittaa että pelaaja juoksee pallon kanssa vain n. 1,5 prosenttia pelin kuluessa juoksemastaan matkasta.
    Pelaajat osallistuvat siis peliin melkein koko ajan pallottomana, koskematta palloon.
    Näin ollen on yhtä tärkeää mitä pelaaja tekee silloin kun hänellä ei ole palloa kuin se mitä hän tekee pallon kanssa; tai melkein yhtä tärkeää, sillä ilman palloa ei voi tehdä maalia.
    Palloton pelaajaa luo tulevan hetken mahdollisuudet. Pallollisen pelaajan pelisilmää tarvitaan, jotta mahdollinen toteutuu.
    Houkutteleeko tämä esimerkki ajattelemaan, että yhteiskunta ja politiikka ovat futismatsin analogia?


Ihmisiä tulee ja menee. Jälkiä jää. Tuuli ja sade pyyhkivät jäljet hiekasta.
    Albaceten maakunnan Fuentealbillassa 34 vuotta sitten syntynyt Andrés Iniesta ilmoitti lopettavansa 22-vuotisen uransa FC Barcelonassa. Kun Barca voitti Espanjan Copa del Reyn muutama päivä sitten, Iniesta pelasi 670. pelinsä joukkueessa, jonka kanssa hän teki viime vuonna elinikäisen jatkosopimuksen.
    Nyt Iniesta menee Kiinaan, luultavasti.
    Espanjalaisesta jalkapallosta Guardianiin kirjoittava Sid Lowe kehotti kiinnittämään huomiota, kuinka lehdet kirjoittivat Iniestan lopettamisimoituksesta. ”Iniesta jättää meidät”, lehdet otsikoivat. Siis meidät, ei Barcaa, Lowe sanoi. ”Kuinka onnellisiksi Iniesta meidät tekikään”, muuan lehti kirjoitti. ”Jotakin kuolee sielussamme kun ystävä jättää meidät, mikään ei ole enää samaa kuin eilen.”
    Iniesta kuuluu kaikille, kuin ”maailmanperintökohde”. Lowen mielestä tätä selittää se, että Iniesta on tavallinen kundi, kuin kuka tahansa meistä.
    Kuin kuka tahansa meistä? Kenellä meistä on Iniestan pelisilmä? Tuskin kenelläkään.
    Mutta kenties Lowe ja muut asiasta puhuneet tarkoittavatkin Iniestan nöyryyttä toimia joukkueen hyväksi, osallistua pyyteettömästi sekä pallottomaan että pallolliseen pelaamiseen. Legenda voi olla vaikkei käyttäydy narsistisen tähden tavoin.

Kyösti Salovaara, 28.2.2018.
Seisahtuma keskinkertaisesta ottelusta Malaga vs. Sevilla.
Pallottomien pelaajien katsetta seuraamalla pallo löytyy.
Pallottomat  pelaajat ovat valmiina hyökkäämään, puolustamaan.


Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten lokakuussa 1996, Strasbourgissa (v. 1949) syntyneestä Arsène Wengeristä tuli lontoolaisseura Arsenalin päävalmentaja.
   Siihen asti tuntematon valmentaja nosti Arsenalin huipulle. Ryhdyttiin pelaamaan eurooppalaisella tyylillä, unohdettiin perienglantilainen taktiikka ”pitkä pallo ja kaikki perään” ja pestattiin Lontooseen eurooppalaisia huippuja. Arsenal ja koko englantilainen jalkapallomaailma avautui Eurooppaan.
    Viime viikolla Wenger ilmoitti päättävänsä valmentajan työn Arsenalissa tähän kauteen. Sopimusta olisi ollut jäljellä vielä yksi vuosi. Eilen Wenger kertoi, että eroilmoituksen ajoitus ei ollut hänen oma päätöksensä.
    Wengerin urasta on nyt kirjoitettu hienoja, kauniita sanoja. Mutta on myös muistutettu, että suurimmat saavutukset Wenger sai aikaiseksi ennen vuotta 2004. Viimeiset vuodet Wengerin ”jääräpäisyys” on herättänyt kriittikkiä. Miksi hän ei hanki parempia pelaajia? Mihin hän oikein luottaa? Liianko paljon nuoriin kykyihin? Miksi Wenger ei poistu näyttämöltä ja tee tilaa uudelle valmentajalle?
    Oliko Wengerin pelisilmä kateissa kun hän ei osannut jäädä ajoissa ”eläkkeelle”? Keskiviikkona Wenger sitten sanoi, ettei aio jäädä eläkkeelle; työ jatkuu jossain muualla.
    Mutta… kuka tietää mikä on oikea hetki väistyä? Pallon reitin voi aina ennakoida, maailman ennakoiminen on vaikeampaa.
    Arsène Wenger on haastatteluissa korostanut uskoaan ihmisen kauneuteen. ”Tärkeintä on uskoa ihmiseen”, Wenger sanoi viime joukuussa. ”Kun työskentelee tällaisessa hommassa näin pitkään, ei voi olla naiivi. Tunnistat kaikkien vahvuudet ja heikkoudet ja sen kuinka ihminen, joskus, on itsekäs ja ilkeä. Mutta silti täytyy uskoa että jokaisessa ihmisessä on valo, jonka voi saada esille. Perimmäisenä tehtävänä on tehdä ihmiset onnelliseksi. Valitettavasti se ei aina onnistu, mutta silti sitä yrittää.”
    Kritiikistä huolimatta katsomot nousevat seisomaan, kun Wenger kävelee viimeisiä kertoja kentän reunalta Arsenalin pukukoppiin joukkueensa mukana.


Kun Harry Harkimo sanoo, että politiikka on rikki, ymmärtääkö hän mitä sana tarkoittaa?
    En usko, siitä riippumatta käyttikö Harkimo tuota kirottua sanaa vai toimittajat hänen puolestaan.
    Harkimo lähtee puoluepolitiikasta tullakseen politiikkaan. Mitä se on? Mihin hän päätyy pois lähdettyään ja perille tultuaan?
    Väheksyvätkö Harkimo ja Mikael Jungner edustuksellisen demokratian legitimiteettiä ja voimaa perustaessaan ”platformin” uudenlaiselle poliittiselle liikkeelle?
    Onko politiikka siis vain käyttöliittymä, eräänlainen Airbnb tai Über, jota kuka tahansa voi käyttää oman agendansa ajamiseen? Eikö politiikka olekaan ryhmittymistä vaan hajottamista?
    Harkimolla – ja valitettavasti myös Jungnerilla – on epärealistinen ja naiivi käsitys demokratiasta ja parlamentarismista. Eihän mielipiteen peukutus netissä tai mielipiteen viskaaminen someen voi korvata parlamentarismia. Suora ”demokratia”, kansanäänestykset, sitä paitsi johtaa helposti enemmistön tyranniaan vähemmistöjä kohtaan. Ei jossakin äänestyksessä 999 999 ääntä saanut ”mielipide” ole yhtään arvokkaampi kuin 999 998 ääntä saanut. Ei tuollaisella apparaatilla voi kehittää yhteiskuntaa, ihmisten elämänpiiriä - paitsi ehkä Sveitsissä.
    Sen huomaaminen että puolueet eivät enää vastaa yhteiskunnallisen elämän monimutkaista todellisuutta, on oikea. Tästä huomiosta ei Harkimo eikä Jungneria pidä moittia.
    Mutta miten ihmisten halu ja toive pitäisi kanavoida demokraattiseksi päätöksenteoksi?
    ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia”, muistuttaa Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, ”kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.”
   Poliittiset puolueet syntyivät aikanaan ajamaan selkeiden, vahvaa yhteiskunnallista ideaa edustavien ryhmien etua. Silloin noita  ryhmiä oli muutamia, joten ”asiaa” oli helppo ajaa. Myös asiat olivat selkeitä: lisää palkkaa, vapaa-aikaa, sosiaaliturvaa. Työmies oli työmies, kapitalisti oli kapitalisti, virkamies oli virkamies ja maanviljelijä oli maanviljelijä. Nykyään yhteiskunnallinen todellisuus on pirstoutunut pieniksi kupliksi, todellisiksi ja kuvitelluiksi. Oleellista on, että kukin meistä tuntee kuuluvansa useisiin ”ideologisiin” porukoihin käsillä olevasta asiasta ja intressistä riippuen.
    Harkimo ja Jungner kuvittelevat ratkaisevansa ongelman käyttöliittymällä, jonka kautta itse kukin voi ja saa ilmaista henkilökohtaiset ”preferenssinsä” muka poliittisena tekona, mutta eihän se ratkaise ongelmaa, koska kaikista asioista saadaan tuhansia ristiriitaisia ”mielipidekyselyjä”.
    Jonkun pitää sovitella, tehdä ne pahamaineiset kompromissit, jopa lehmänkaupat.


Yksilön ja yhteisen päättämisen väliin tarvitaan ”jotakin”: Mitä?
    Monipuolisia joukkueita joita yhdistää jokin idea?
    Iniestan kaltaisia pelintekijöitä?
    Wengerin kaltaisia johtajia, jotka uskovat että ihmisen kauneus puhkeaa kun sen eteen tehdään töitä?
    Edustuksellisuutta, joka ottaa huomioon kaikkien ihmisten aidon tarpeen olla vapaa ja saada valita oma elämänsä?
    Ehkä pitäisi myös tunnustaa, että yksilön ja yhteisön välillä on aina kitkaa, jota ei pystytä koskaan ratkaisemaan lopullisesti.
    Jos meistä jokainen ajaa taksia, kuka istuu takapenkillä ja maksaa kyydin?
    Utopioita ei pidä tuoda maan päälle, koska utopia on totalitäärinen ajatus.
    Kaikkea ei voi tehdä yksilön mielihalujen perusteella. Mutta on myös ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut” (Holm).
    ”Päiväsaikaan kävelevä ei kompastu, sillä hän näkee maailman valona”, sanottiin eräässä italialaisessa elokuvassa.
    Harmi että joskus pitää liikkua pimeällä.

Kyösti Salovaara, 2015.
Arto Tolsa Areena Kotkassa "tehtaan varjossa".
Oikealla näkyy Enso Gutzeitin sellutehtaan vanha piippu.
Onko analogia yhteiskuntaan kaksitasoinen:
pelin sisäinen ja ulos ylettyvä?

(*) Kirjoittaja sotkeutui omiin nappulakenkiinsä. Ensimmäisessä versiossa puhuttiin jäätävä-sanasta kun oli tarkoitus tietenkin inhota muotisanaa kylmäävää.  KS, 26.4.2018 klo 15:11.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kynnöspelto


[päiväkävelyllä Viikissä]


Kyösti Salovaara, 2018.
Kulttuurin metafora?


Jättää auton pestäväksi.
    On puolitoista tuntia aikaa kävellä. Aurinko paistaa torstaina.
    Yrittää katsella näkyykö töyhtöhyyppiä. Kuulee kuinka leivoset lyö leikkiä. Ojissa virtaa vettä. Pelto on kynnetty. Lehmät vielä sisällä.
    Kävelee meren rantaan. Kaksi laulujoutsenta ”kuhertelee”. Rakkauslaulu raastaa hermoja.
    Miettii että miksi Suomessa syntyy niin vähän lapsia.
    Ikuinen oppositio syyttää hallitusta. Että pitäisi saada enemmän rahaa kollektiiviseen rakkauteen. Metoosta voimaantuneet naistoimittajat syyttävät syrjäytyneitä miehiä. Sekin vielä – eivät edes nai.
    Suomi on maailman vauraimpia maita. Köyhinkin suomalainen kuuluu maailman varakkaimpaan kymmenykseen. Eikö tällainen vauraus muka anna turvaa lasten tekemiseen?
    Kun katsoo kauas, ei näe lähelle.
    Poliitikot eivät huomaa, eivät uskalla sanoa, eivät myönnä, että lasten tekeminen ei kuuluu nykymuotiin. Aikuiset haluavat olla aikuisia - syrjäytyneet miehet, uraa luovat naiset ja kaikki siltä väliltä - eivätkä lastenhoitajia. Aikuisena on kivempaa. Saa harrastaa kaikenlaista. Mennä ja tulla mielin määrin. Eivät itke lapset perään.
    Jos kansakunta tekee hitaan itsemurhan, ketä siitä on syyttäminen?
    Kansaako?


Viikin pelloilla paistaa aurinko.
    Vastaan kävelee keski-ikäisiä miehiä putket käsissä, toiset kainalossa. Mitä pidempi putki, sen kauemmaksi näkee. Mitä housuissa on, jää arvattavaksi.
    Ei tiedä mitä miehet tuijottavat. Paljain silmin ei pientä lintua näe.
    Mustapartainen mies tulee vastaan putki olalla. Ei sano päivää. Ei ole tapana Suomessa. Kiuru lennähtää taivaalle. Se ei vaikene.
    Kanadanhanhia ja valkoposkia niitty täynnä.
    Hanhenmarssia mennään. Laumassa on kivempaa kuin yksin.
    Lukee parin päivän päästä lehteä. Metoon voimaannuttamat naiset ovat äänessä.
    ”Naisen”, kirjoittaa Katarina Baer Hesarissa.
    ”Naisen valitsemisen johtotehtävään ei pitäisi näinä päivinä enää herättää huomiota, mutta siitä saa iloita.”
    Hanhenmarssiin yhtyvät iloitsevat. Leivoset leikkiä lyö.
    Kulttuuri on hengen viljelyä. Mutta mitä musta kynnöspelto tarkoittaa tässä yhteydessä


Kyösti Salovaara, 2018.
Hanhenmarssi.


Kävelee takaisin ostoskeskukselle. Ohittaa yliopiston rakennukset. Vastaan tulee ja ohi menee nuoria ihmisiä, naisia ja miehiä, siltä väliltä.
    Monia kieliä puhutaan. Kulkija tulee hyville mielin. Tulevaisuutta tässä harpotaan. Omat askeleet menneisyyteen.
    Joku puhuu espanjaa.
    Saksalaisen oikeusistuimen järjenjuoksua on vaikea ymmärtää. Kataloniasta paennutta Carles Puigdemontia odottaa kotimaassa jopa 30 vuoden tuomio. Hän yritti hajottaa valtion, jota perustuslain mukaan ei voi hajottaa, vaikka 300000 ihmistä huutaisi La Ramblalla äänensä käheäksi.
    Saksalaiset miettivät asiaa Saksan lain kannalta. He tutkivat omaa lakiaan, vaikka Puigdemont pitäisi kai periaatteessa tuomita tai jättää tuomitsematta Espanjassa, sikäläisen lain perusteella. Saksalaiset toki tunnustavat, että Espanja on demokraattinen oikeusvaltio. Eikä tuota kai epäillä Skotlannissakaan tai Sveitsissä, missä Puigdemontin kumppaneita niin ikään on paossa espanjalaista tuomioistuinta.
    Pysähtyy kadun reunaan, antaa autojen mennä.
    Jos Puigdemont saa jäädä asuskelemaan vapaana Berliiniin, ristiriita huutaa vastausta. Hänen alaisensa ehkä tuomitaan 20 vuodeksi vankilaan. Pääjehu istuskelee kahvilassa Spreen rannalla ja hymyilee ivallisesti.
    Ei Puigdemont ole poliittinen pakolainen, sanoi sosialistipuolueen entinen ja pitkäaikainen johtaja, pitkäaikainen Espanjan pääministeri Felipe González, jonka mielestä Puigdemont on pikemminkin maanpakoon lähtenyt Costa Concordian kapteeni.
    Espanjalaiset ovat myös korostaneet, että toissavuonna Espanjasta palautettiin EU:n alueelle yli 700 rikoksista epäiltyä, kysymättä sitä olivatko nuo palautetut Espanjan lain mukaan syyllisiä.
    Ajatuksia ajatusten perään. Pyrintöjen haaksirikko.
    Ylittää kadun. Istuu ravintolan edessä olevaan pöytään. Juo kahvia odotellessaan auton puhdistumista. Ihmettelee miksi suomalainen media, varsinkin Yleisradio, on niin selkeästi valinnut puolensa Puigdemontin tapauksessa. Harvoin ”rikolliset” niin paljon suosiota saavat kuin nyt. Mutta ehkä Puigdemontin ja kumppaneiden "kapina" on vain röyhkeää poliittista toimintaa, jota on helppo ymmärtää.
    Yhtä kaikki kun lukee espanjalaisia lehtiä, piirtyy Katalonian tilanteesta erilainen kuva kuin kuuntelemalla Yleä.
    Sellaista tämä on, leivosten leikki ja laulujoutsenien kuhertelu.
    Avaa auton oven. Puhdasta on. Kunnes likaantuu.


Kyösti Salovaara, 2018.
Lentää kesään päin.


torstai 12. huhtikuuta 2018

Pyörteitä


[aivan pinnassa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Kevään pyörre: kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Täytyy tajuta mitä ymmärtää.
    Jokaisella ihmisellä on rajoituksensa.
    Se joka asuu vuoren rinteellä, ei tiedä miltä tasamaa tuntuu. Jos hän joutuu tasangolle, se melkein huimaa, miltei kaataa polvilleen.
    Järven ja meren rannalla asuva tietää miltä ulappa näyttää ja osaa kuulostella laineita. Mutta virran pyörteistä hän ei tiedä juuri mitään.
    Joen rannalla asuva tuijottaa virtaavan veden pyörteitä ja luulee tajuavansa millaista elämä on. Hän kuvittelee, että aina kannattaa laskea myötävirtaan.
    Pyörre: askel eteen, toinen taakse, kolmas sivuun hypäten.
    ”Ei ole mitään”, Mirka Rekola kirjoitti 1950-luvulla.
            Ei ole mitään, mitään muuta meillä
            kuin ajelehtimisen oikeus.


Kun ollaan aivan pinnassa, eivät edes varpaat kastu.
    Viisas myöntää ennakkoluulonsa. Siitä alkaa todellisen tarinan punominen. Kirjain kerrallaan syntyy sanoja.
    Mutta vain harvoin ennakkoluulo muuttuu ennakko-tiedoksi. Ikävä kyllä massojen yhteiset ennakkoluulot synnyttävät ikäviä poliittisia tekoja.
    Jos tiedät ettei sinulla ole mitään ennakkoluuloja, ehkä lopetat lukemisen tähän pisteeseen.
    Muiden ei tarvitse pohtia, joten pakina jatkukoon pisteitä ja pilkkuja viilaten.


Sunnuntaina sattui kaikenlaista.
    Ensimmäinen peipponen lauloi Malmilla. Kevään pyörre imaisi mukaan.
    Slovakialainen Peter Sagan voitti Pariisi-Roubaix -klassikon. Pohjoisen helvetin pyöräkilpailu ajettiin ensimäisen kerran vuonna 1896. Kilpailun tekee vaikeaksi kapeat kivimukulaiset tienpätkät, joilla liukastellaan peltojen ja metsiköiden keskellä yhteensä yli 50 kilometriä. Pyöräilijät kilpailevat yhdessä päivässä Pariisin liepeiltä pohjoiseen Roubaixiin n. 250 kilometrin matkan.
    Joskus tuntuu, että ammattipyöräilyssä sadismi kohtaa masokismin: reittien suunnittelijat ovat ”sadisteja”; reitillä hikoilee joukko ”masokisteja”. Katsojassa taitaa yhdistyä molemmat.
    Tällä kertaa nuori belgialainen pyöräilijä kuoli reitillä sydänkohtaukseen. Se ei ehkä kuitenkaan johtunut reitin vaikeudesta.
    Sunnuntaina siis sattui kaikenlaista: Kettu-sarjassa vuodesta 1977 alkaen – siis alusta alkaen – näytellyt Michael Ande (s. 1944) jäi eläkkeelle vuonna 2016 filmatussa jaksossa. Tai jos ollaan tarkkoja, hänen roolihahmonsa, müncheniläinen poliisimies Gerd Heymann jäi eläkkeelle.
    Hieman haikeaa. Olin jotain kolmekymppinen kun Kettu tai aikaisemmin Vanha kettu tuli suomalaiseen tv-ruutuun.
    Saksalaiset tv-sarjat ovat mainettaan ”parempia”, enemmän ajastaan tietoisia kuin ennakkoluuloinen voisi kuvitella.
    Mutta maailma muuttuu, niin kuin pyörre vuolaassa kymessä.


Michael Ande: 401 kertaa Gerd Heymann, 1977-2016.
Kuvakaappaus Yle TV1.


Ai että maailma muuttuu?


Viime perjantaina Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä haastateltiin Palefacea. Sillä nimellä musisoiva Karri Miettinen oli viety Bulevardille sen talon viereen, jossa hän äänitti läpimurtoalbuminsa Helsinki - Shangri-La keväällä 2009.
    Nyt talosta tehdään hotellia. Työmaalla kaikuu virolainen puhe.
    Jose Riikosen kirjoittamassa jutussa toistettiin kaikki ennakkoluulot, joita toistaa voi. Haastattelija ja haastateltu olivat kuin ”paita ja peppu”.
    ”Kun hyvinvointivaltiota Helsingissä luodaan”, Paleface lauloi albumin nimikappaleessa, ”Julkisivuduunarit ne Tallinnasta tuodaan… Pissiksillä luottokortit, valtavasti lainaa / Unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa / Hurahuh-hah-hei, heitä pois ja osta uusi Visa...”
    ”Jännä”, sanoi Miettinen Bulevardilla nyt, keväällä 2018, ”miten tämä menee yksiin sen nimibiisin kanssa: uusliberalismin saapuminen Suomeen, arvojen koventuminen ja kaiken kaupallistuminen.”
    Jose Riikonen lienee samaa mieltä, koska tulkitsee Miettistä, joka haikeana "katsoo studion paikalle rakentuvaa hotellia, joka edustaa toki työpaikkoja ja hyvinvointia mutta myös kylmää pääomaa ja kulutusjuhlaa”. Oikeastaan tuosta ei käy ilmi kumpi ajattelee: Miettinen vai Riikonen.
    Kerratuksi tuli uuskriittisen lätinän kliseet: uusliberalismi, kulutusjuhla, paha pääoma, arvojen koventuminen, kaiken kaupallistuminen.


Nyt Karri Miettinen kertoo, että hän kirjoitti Helsinki - Shangri-La’nsa protestiksi perussuomalaisten ensimmäiselle isolle vaalivoitolle (2007) ja Timo Soinille ja Tony Halmeelle.
    Historian ironiaa lienee, että Palefacea kuunnellessa laulu alkaa kuulostaa nimenomaan erittäin ”perussuomalaiselta”, populistiselta ähkäisyltä, jolla heitellään kaikenlaisia sloganeja ilmaan kuin mätiä omenoita putoamaan heittäjän omaan päähän.
    Tänään Timo Soini ei ehkä laulaisi Palefacen rinnalla, mutta Jussi Halla-aho melko varmasti. Eihän Tallinnasta pidä työläisiä Helsinkiin ottaa. Eikä Lidlille pidä antaa kauppapaikkoja eikä Amazonin ruokakauppaa saa missään nimessä päästää näille raukoille rajoille. Kylmät pääomat tulee häätää vieraille maille.
    Jose Riikoselta voisi kysyä millaista on ”kylmä pääoma” verrattuna ”lämpöiseen”? Miten köyhiä voisi auttaa jos yhteiskunnassa ei ole ”pääomaa”, jos tavaroita eikä palveluita tuoteta, ei myydä eikä osteta?
    Jos kulutusjuhla on niin kauheaa, miksi muistella Veikko Hurstin ”sankaruutta”, sillä eikö köyhän olo olisi parempi köyhänä kun kaikki muutkin olisivat köyhiä eikä kenelläkään olisi antaa toiselle ylimäärästään? Mitä jakaa jos mitään ei synny?
    Tässä voisi viitata Bertrand Russeliin, joka 1950-luvulla ihmetteli, miksi sosialisti- ja kommunisti-intellektuellit, jotka romantisoivat työväenluokkaa ja pitivät työläisiä parempina ihmisinä kuin ahneita porvareita, kuitenkin pyrkivät nostamaan työläisten asemaa yhteiskunnassa. Jos vauraampi yhteiskunta tuottaisi "huonompia"  ja "ahneempia" ihmisiä, miksi ei tyydyttäisi nykyiseen tilaan, vältettäisi koulutusta ja parempaa terveydenhoitoa ja tyydyttäisi huonompaan ruokaan?
    Pyörteeseen joutunut ei tiedä mihin on menossa ja mistä tulossa.
    Missä kirkossa muuten kuulutettiin, että hyvinvointivaltio ajetaaan alas?


Helsingin Sanomat, NYT, 6.4.2018.


Ennakkoluulot perustuvat laiskaan ajatteluun.
    Henkinen pääoma ei kasva kliseitä viljelemällä.
    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessa Järki voittaa – Suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella (Otava, 2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”
    Lipposen käsitys globaalissa maailmassa pärjäävästä Suomesta oli vuonna 2008 aika lailla erilainen kuin Palefacen hieman myöhemmin synkistelemä Shangri-La.
    Lipponen sanoi etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioille. Lipponen totesi, lukuja avuksi käyttäen, että vaikka lamavuosina 1995-2003 valtion menoja leikattiin, hyvinvointipalveluihin panostettiin runsaasti ja laadukkaasti. Ja kun tarkastelee sen jälkeisiä vuosia, aina tähän hetkeen asti, sosiaalimenot valtion budjetissa ovat jatkaneet kasvuaan, vuodesta toiseen. Se on kaikkea muuta kuin "arvojen koventumista".
    Paleface lauloi perussuomalaisten kanssa samaa laulua, vaikka päällisin puolin pyörre näytti kieppuvan eri suuntaan.
    ”Nykyinen uusliberalismista räksyttäminen kertoo kykenemättömyydestä tarttua globalisaation haasteeseen”, Lipponen kirjoitti. ”Globalisaation ei pitäisi olla kenellekään maailmantaloutta seuranneelle uusi asia, sen hallintaan olisi ollut aikaa esittää ratkaisuja.”
    Vuonna 2008 oli vaikeaa tai mahdonta ennakoida, kuinka laajaksi populismin pyörre seuraavan kymmenvuotiskauden aikana kasvaa. Hämmästyttävällä voimalla se ruokkii yhä itseään, aivan kuin pinnan alla pyörisi hirvittävä tehosekoitin.


Sunnuntaina peipponen lauloi Malmilla.
    Tiistain Hesarissa tuleva arkkipiispa Tapio Luoma kritisoi muodikasta ”enkelibisnestä”.
    Luoma sanoi, että kun enkeli kertoi Jeesuksen syntymästä, pointtina ei ollut enkeli vaan Jeesus: ”Enkeli ei kutsu turvautumaan itseensä vaan suoraan Kristukseen. Enkeli on viestintuoja, media.”
    Heittikö arkkipiispa nuolen pyörteen häränsilmään?
    Kuvittelevatko median toimijat – lauluntekijät, kirjailijat, näyttelijät ja jopa toimittajat - olevansa ”enkeleitä”, jotka yhteiskunnalliseen ”bisnekseen” päästyään pitävät itseään pääasiana?


Vielä 23,4 kilometriä Roubaixiin.
Voitto häämöttää:
Peter Sagan ja Silvan Dillier 8.4.2018.
Kuvakaappaus Eurosport 1

torstai 5. huhtikuuta 2018

Pimennys


[kollektiivinen muistikatko]

Kyösti Salovaara, 2018.
"Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta
 eivätkä diktaattorien komentamana."

Ainakin kaksi menneisyyttä on: se mikä todella oli ja se mitä siitä tiedetään.
    Ensinmainittua ei ole enää olemassa.
    Jälkimmäistä ”luetaan” historiankirjoista, tutkimuksista ja aikalaisten kirjoituksista ja kuvista, jäljelle jääneistä rakennuksista, pylväistä, katoista ja ovenpielistä. Modernilta ajalta myös elokuvien, telkkariohjelmien ja tietenkin taltioidun musiikin avulla pääsee kuin portista takaisin historian aitoon hetkeen.
    Mutta sitten on olemassa myös kuviteltu, ei kovinkaan tieteellinen käsitys menneisyydestä. Siis sellainen epämääräinen menneisyyden illuusio, joka meillä itse kullakin on, jonkinmoisena ajatuksena tai enemmänkin tunteena.
    Tähän viimeksimainittuun sisältyy koko joukko romanttisia kuvitelmia ja ikään kuin toive siitä, että entinen oli parempi ja kauniimpi paikka kuin tämä nykyinen.


Kollektiivinen muistikatkos – onko se mahdollista?
    Kuinka sellainen tapahtuu? Yhtäkkiä vai pikku hiljaa, hivuttaen?
    Denis Villeneuven ohjaamassa filmissä Blade Runner 2049 poliisimies K yrittää selvittää maahan haudatusta arkusta löytyneen naisreplikantin (puolibiologinen ihmisrobotti) menneisyyttä.
    Hän törmää (digitaalisissa) arkistoissa tietämättömyyden muuriin, todelliseen ja kuviteltuun.
    Jollakin hetkellä, ensimmäisen Blade Runnerin (Riddley Scottin ohjaus, 1982) kuvaamien tapahtumien vuonna 2019 ja nykyhetken (2049) välissä yhteiskunta on kokenut Pimennyksen (engl. Blackout), joka tuhosi kaikki muistiinmerkinnät kymmenen pimeän vuoden kuluessa. Digitaalisista arkistoista löytyy vain joitakin katkelmia ajalta ennen Pimennystä.
    Pimennyksen syytä ei tiedetä tai ei muisteta. Ehkä se johtui mahtavasta elektromagneettisesta pulssista tai kenties replikantit aiheuttivat sen tarkoituksenaan hävittää oma kiistanalainen historiansa.
    Poliisimies K lähtee etsimään Blade Runnerin ajan kollegaansa Rick Deckardia. Tämä löytyy Las Vegasista, hylätystä kaupungista missä Deckard asuu maanpaossa koiransa kanssa. Koira on oikea tai sitten ei.
    Deckardin asunnossa, entisen loistohotellin baarissa on miljoona juomatonta pulloa viskiä, baarin seinustalla on komea hylly täynnä kirjoja; ja pitkien seiniä ja seinänvieriä lojuu taideteoksia.
    Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta eivätkä diktaattorien komentamana. Maalaus seinällä kertoo historiasta ennen Pimennystä.

Ruutukaappaus: Kyllä Google tietää mitä pitää tietää?


Etsin viimeviikkoiseen pakinaani tietoja Maurice Dekobrasta (oik. Maurice Tessier). Netistä ei löytynyt paljoa enkä tietenkään jaksanut kaikkia viitteitä tutkia.
    Kävi kuitenkin ilmi, että Dekobra oli Ranskan suosituin ja suht’koht eniten myyty kirjailija maailmansotien välisenä aikana. Hän loi uudenlaisen kosmopoliittisen romaanityypin. Häntä käännettiin muille kielille eri puolilla maailmaa.
    Tänään Maurice Dekobran kirjat ovat hävinneet lukevan yleisön silmistä, aivan kuin Pimennyksen karkottamana.
    Noin kuusi vuotta sitten kirjoitin torstaipakinassani englantilaisesta Victor Bridgesistä (oik. George de Freyne), jonka seikkailuromaanit olivat Englannissa niin ikään maailmansotien välisenä aikana kokonaisen elämäntunnon brändi, puhuttiin ”Bridgeslandista”, Essexin ja Suffolkin sentimentaalisen englantilaisesta maisemasta.
    Vielä 1970-luvulla lontoolaiselle rautatieasemalla saattoi nähdä jonon ihmisiä, jotka yrittivät ostaa matkalippua Bridgesin romaanien fiktiviisille paikoille.
    Nykyään netistä ei löydy juuri mitään tietoa Bridgesistä. Hänen kirjojaan ei lueta. Pimennys on totaalinen.
    Pakinaa kirjoittaessani, vuonna 2012, ymmärsin poimia hyllystäni John M. Reillyn vuonna 1980 toimittaman teoksen Twentieth Century Crime and Mystery Writers, josta löytyi laadukas artikkeli Bridgesistä.
    Reillyn teoksen kaltaisia hakemistoja ei enää julkaista, koska Wikipedia ja muut vastaavat korvaavat kaiken.
    Niin kuvitellaan.


On siis aika ennen Internetiä ja toinen, tämä nykyinen.
    Entistä aikaa pitää etsiä kirjoista, niistäkin.
    Nykyisen ajan löytää hienosti ja ylenpalttisen kattavasti netistä. Se tietysti vaatii perslihaksia, mutta hyvänä puolena on, että nettiä voi käyttää kotona, etelään kiitävässä junassa, ranskalaisessa pikkukaupungissa, Madridissa tai Turussa, hiekkarannalla Andalusiassa ja melkein missä tahansa.
    En vähättele netin merkitystä. Ilman sitä ei näitäkään pakinoita kirjoitettaisi, ei ainakaan tässä muodossa, näillä tiedoilla.
    Mutta tavallaan netin ilmestyminen on eräänlainen Pimennys, noin kymmenen vuoden prosessi. Sen takana olevaa tietoa pitää nyt usein etsiä muualta. Se tietysti löytyy, sillä eivät replikantit eivätkä diktaattorit ole sitä hävittäneet, mutta Wikipedian kaltaisilla alustoilla menneisyys näkyy vain sellaisena ja niiltä osin kuin se kiinnostaa nykyihmistä juuri nyt, ei objektiivisena hahmotuksena moninaisesta elämästä, jota ennen vietettiin. Historian kerrostumia netti ei näytä, koska voimassa on vain viimeisin versio.
    Toki aitoja ja alkuperäisiä kirjoituksia digitoidaan, arkistoidaan ja julkaistaan netissä lehdistön, kansalliskirjaston ja ties kenen toimeenpanemana, mutta kaikkea ei nettiin eikä arkistoihin saada eikä kaikki ole suinkaan ilmaista. 
    Pimennyksen taakse pujahtaessa löytää vanhoja kirjoja, jotka kertovat menneisyydestä, olivatpa ne sitten painetussa tai digitaalisessa muodossa.




Pimennys ei ole pelkästään tekninen tapahtuma.
    Oikeastaan se ei ole lainkaan tekninen vaan enemmänkin historiallisfilosofinen prosessi. Se on kollektiivinen, yhä uudestaan toistuva muistikatkos.
    Eiväthän Dekobran ja Bridgesin teokset ja niiden kuvaama maailma ole kadonneet netin takia. Ei, ajan julma kriitikko ne on tappanut, poistanut hyllyistä, merkityksettömiksi tulkinnut.
    Miksi muistamme vaikkapa Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin loistavat päivät Pariisissa ja Rivieralla ja Pamplonassa, mutta emme tiedä mitään tuon ajan suosituimmista kirjailijoista, kuten Dekobrasta tai Bridgesistä? Eivätkö nuo omana aikanaan huippusuositut kirjailijat kerro ajastaan enemmän kuin Hemingway tai Fitzgerald?
    Tämä ajallinen vääristymä johtuu siitä, että Hemingwayn ja Fitzgeraldin kirjat ovat eläneet vuosikymmenten yli – toisin kuin Dekobran tai Bridgesin romaanit - ja kun niistä on myöhemmin tullut klassikkoja, me kuvittelemme että ne olivat sitä jo esimerkiksi vuonna 1926, vaikka Hemingway vasta silloin julkaisi läpimurtoromaaninsa Ja aurinko nousee.
    Kun pariisilainen lukeva yleisö näki 1920-luvulla edessään Maurice Dekobran loistavan hahmon eikä tiennyt Hemingwaysta juuri mitään, meille tuon ajan Pariisi näyttäytyy Hemingwayn kautta, koska hänestä on myöhemmin tullut Mr. Amerikkalainen Kirjailija, melkein universaali kirjailija-ikoni.
    Sitä paitsi kaikki anglosaksinen kiinnostaa meitä, toisin kuin ranskalainen tai espanjalainen.
    Pimennys tulee vähitellen... kuin ruohikossa saalista odottavan kissan loikassa.


Alex Matson kirjoitti Romaanitaiteessaan (1947), että kukin romaani saa ansaitsemansa kohtalon ja että ”romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”
    Matsonin ilmaisema romaanin ”muodon” ajatus on enemmän kuin hämärä. Sillä voi selittää melkein mitä tahansa.
    Mutta jos Matson oli oikeassa, ja jos romaanin ilmaisemalla tunteella, maailmankatsomuksella, politiikalla, moraalilla ja ylipäänsä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen kuinka romaani kestää aikaa, vaan ainoastaan romaanin muodon estetiikalla on merkitystä, niin voi kysyä, mitä tuollainen romaani lopulta kertoo ajastaan? Kertooko se mitään? Onko se pelkkää muotoa, esteettinen rautalankamalli?
    Edellyttääkö klassikoksi muuttuminen, että romaani irtautuu alkuperästään ja ajastaan?
    Jos edellyttää, niin eikö meidän tulisi lukea Dekobran ja Bridgesin kaltaisia kirjailijoita halutessamme tietää, millaista elämä oli ennen Pimennystä?