Pyörteitä

[aivan pinnassa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Kevään pyörre: kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Täytyy tajuta mitä ymmärtää.

    Jokaisella ihmisellä on rajoituksensa.

    Se joka asuu vuoren rinteellä, ei tiedä miltä tasamaa tuntuu. Jos hän joutuu tasangolle, se melkein huimaa, miltei kaataa polvilleen.

    Järven ja meren rannalla asuva tietää miltä ulappa näyttää ja osaa kuulostella laineita. Mutta virran pyörteistä hän ei tiedä juuri mitään.

    Joen rannalla asuva tuijottaa virtaavan veden pyörteitä ja luulee tajuavansa millaista elämä on. Hän kuvittelee, että aina kannattaa laskea myötävirtaan.

    Pyörre: askel eteen, toinen taakse, kolmas sivuun hypäten.

    ”Ei ole mitään”, Mirka Rekola kirjoitti 1950-luvulla.

            Ei ole mitään, mitään muuta meillä

            kuin ajelehtimisen oikeus.

Kun ollaan aivan pinnassa, eivät edes varpaat kastu.

    Viisas myöntää ennakkoluulonsa. Siitä alkaa todellisen tarinan punominen. Kirjain kerrallaan syntyy sanoja.

    Mutta vain harvoin ennakkoluulo muuttuu ennakko-tiedoksi. Ikävä kyllä massojen yhteiset ennakkoluulot synnyttävät ikäviä poliittisia tekoja.

    Jos tiedät ettei sinulla ole mitään ennakkoluuloja, ehkä lopetat lukemisen tähän pisteeseen.

    Muiden ei tarvitse pohtia, joten pakina jatkukoon pisteitä ja pilkkuja viilaten.

Sunnuntaina sattui kaikenlaista.

    Ensimmäinen peipponen lauloi Malmilla. Kevään pyörre imaisi mukaan.

    Slovakialainen Peter Sagan voitti Pariisi-Roubaix -klassikon. Pohjoisen helvetin pyöräkilpailu ajettiin ensimäisen kerran vuonna 1896. Kilpailun tekee vaikeaksi kapeat kivimukulaiset tienpätkät, joilla liukastellaan peltojen ja metsiköiden keskellä yhteensä yli 50 kilometriä. Pyöräilijät kilpailevat yhdessä päivässä Pariisin liepeiltä pohjoiseen Roubaixiin n. 250 kilometrin matkan.

    Joskus tuntuu, että ammattipyöräilyssä sadismi kohtaa masokismin: reittien suunnittelijat ovat ”sadisteja”; reitillä hikoilee joukko ”masokisteja”. Katsojassa taitaa yhdistyä molemmat.

    Tällä kertaa nuori belgialainen pyöräilijä kuoli reitillä sydänkohtaukseen. Se ei ehkä kuitenkaan johtunut reitin vaikeudesta.

    Sunnuntaina siis sattui kaikenlaista: Kettu-sarjassa vuodesta 1977 alkaen – siis alusta alkaen – näytellyt Michael Ande (s. 1944) jäi eläkkeelle vuonna 2016 filmatussa jaksossa. Tai jos ollaan tarkkoja, hänen roolihahmonsa, müncheniläinen poliisimies Gerd Heymann jäi eläkkeelle.

    Hieman haikeaa. Olin jotain kolmekymppinen kun Kettu tai aikaisemmin Vanha kettu tuli suomalaiseen tv-ruutuun.

    Saksalaiset tv-sarjat ovat mainettaan ”parempia”, enemmän ajastaan tietoisia kuin ennakkoluuloinen voisi kuvitella.

    Mutta maailma muuttuu, niin kuin pyörre vuolaassa kymessä.

Michael Ande: 401 kertaa Gerd Heymann, 1977-2016.
Kuvakaappaus Yle TV1.

Ai että maailma muuttuu?

Viime perjantaina Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä haastateltiin Palefacea. Sillä nimellä musisoiva Karri Miettinen oli viety Bulevardille sen talon viereen, jossa hän äänitti läpimurtoalbuminsa Helsinki - Shangri-La keväällä 2009.

    Nyt talosta tehdään hotellia. Työmaalla kaikuu virolainen puhe.

    Jose Riikosen kirjoittamassa jutussa toistettiin kaikki ennakkoluulot, joita toistaa voi. Haastattelija ja haastateltu olivat kuin ”paita ja peppu”.

    ”Kun hyvinvointivaltiota Helsingissä luodaan”, Paleface lauloi albumin nimikappaleessa, ”Julkisivuduunarit ne Tallinnasta tuodaan… Pissiksillä luottokortit, valtavasti lainaa / Unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa / Hurahuh-hah-hei, heitä pois ja osta uusi Visa...”

    ”Jännä”, sanoi Miettinen Bulevardilla nyt, keväällä 2018, ”miten tämä menee yksiin sen nimibiisin kanssa: uusliberalismin saapuminen Suomeen, arvojen koventuminen ja kaiken kaupallistuminen.”

    Jose Riikonen lienee samaa mieltä, koska tulkitsee Miettistä, joka haikeana "katsoo studion paikalle rakentuvaa hotellia, joka edustaa toki työpaikkoja ja hyvinvointia mutta myös kylmää pääomaa ja kulutusjuhlaa”. Oikeastaan tuosta ei käy ilmi kumpi ajattelee: Miettinen vai Riikonen.

    Kerratuksi tuli uuskriittisen lätinän kliseet: uusliberalismi, kulutusjuhla, paha pääoma, arvojen koventuminen, kaiken kaupallistuminen.

Nyt Karri Miettinen kertoo, että hän kirjoitti Helsinki - Shangri-La’nsa protestiksi perussuomalaisten ensimmäiselle isolle vaalivoitolle (2007) ja Timo Soinille ja Tony Halmeelle.

    Historian ironiaa lienee, että Palefacea kuunnellessa laulu alkaa kuulostaa nimenomaan erittäin ”perussuomalaiselta”, populistiselta ähkäisyltä, jolla heitellään kaikenlaisia sloganeja ilmaan kuin mätiä omenoita putoamaan heittäjän omaan päähän.

    Tänään Timo Soini ei ehkä laulaisi Palefacen rinnalla, mutta Jussi Halla-aho melko varmasti. Eihän Tallinnasta pidä työläisiä Helsinkiin ottaa. Eikä Lidlille pidä antaa kauppapaikkoja eikä Amazonin ruokakauppaa saa missään nimessä päästää näille raukoille rajoille. Kylmät pääomat tulee häätää vieraille maille.

    Jose Riikoselta voisi kysyä millaista on ”kylmä pääoma” verrattuna ”lämpöiseen”? Miten köyhiä voisi auttaa jos yhteiskunnassa ei ole ”pääomaa”, jos tavaroita eikä palveluita tuoteta, ei myydä eikä osteta?

    Jos kulutusjuhla on niin kauheaa, miksi muistella Veikko Hurstin ”sankaruutta”, sillä eikö köyhän olo olisi parempi köyhänä kun kaikki muutkin olisivat köyhiä eikä kenelläkään olisi antaa toiselle ylimäärästään? Mitä jakaa jos mitään ei synny?

    Tässä voisi viitata Bertrand Russeliin, joka 1950-luvulla ihmetteli, miksi sosialisti- ja kommunisti-intellektuellit, jotka romantisoivat työväenluokkaa ja pitivät työläisiä parempina ihmisinä kuin ahneita porvareita, kuitenkin pyrkivät nostamaan työläisten asemaa yhteiskunnassa. Jos vauraampi yhteiskunta tuottaisi "huonompia"  ja "ahneempia" ihmisiä, miksi ei tyydyttäisi nykyiseen tilaan, vältettäisi koulutusta ja parempaa terveydenhoitoa ja tyydyttäisi huonompaan ruokaan?

    Pyörteeseen joutunut ei tiedä mihin on menossa ja mistä tulossa.

    Missä kirkossa muuten kuulutettiin, että hyvinvointivaltio ajetaaan alas?

Helsingin Sanomat, NYT, 6.4.2018.

Ennakkoluulot perustuvat laiskaan ajatteluun.

    Henkinen pääoma ei kasva kliseitä viljelemällä.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessa Järki voittaa – Suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella (Otava, 2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipposen käsitys globaalissa maailmassa pärjäävästä Suomesta oli vuonna 2008 aika lailla erilainen kuin Palefacen hieman myöhemmin synkistelemä Shangri-La.

    Lipponen sanoi etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioille. Lipponen totesi, lukuja avuksi käyttäen, että vaikka lamavuosina 1995-2003 valtion menoja leikattiin, hyvinvointipalveluihin panostettiin runsaasti ja laadukkaasti. Ja kun tarkastelee sen jälkeisiä vuosia, aina tähän hetkeen asti, sosiaalimenot valtion budjetissa ovat jatkaneet kasvuaan, vuodesta toiseen. Se on kaikkea muuta kuin "arvojen koventumista".

    Paleface lauloi perussuomalaisten kanssa samaa laulua, vaikka päällisin puolin pyörre näytti kieppuvan eri suuntaan.

    ”Nykyinen uusliberalismista räksyttäminen kertoo kykenemättömyydestä tarttua globalisaation haasteeseen”, Lipponen kirjoitti. ”Globalisaation ei pitäisi olla kenellekään maailmantaloutta seuranneelle uusi asia, sen hallintaan olisi ollut aikaa esittää ratkaisuja.”

    Vuonna 2008 oli vaikeaa tai mahdonta ennakoida, kuinka laajaksi populismin pyörre seuraavan kymmenvuotiskauden aikana kasvaa. Hämmästyttävällä voimalla se ruokkii yhä itseään, aivan kuin pinnan alla pyörisi hirvittävä tehosekoitin.

Sunnuntaina peipponen lauloi Malmilla.

    Tiistain Hesarissa tuleva arkkipiispa Tapio Luoma kritisoi muodikasta ”enkelibisnestä”.

    Luoma sanoi, että kun enkeli kertoi Jeesuksen syntymästä, pointtina ei ollut enkeli vaan Jeesus: ”Enkeli ei kutsu turvautumaan itseensä vaan suoraan Kristukseen. Enkeli on viestintuoja, media.”

    Heittikö arkkipiispa nuolen pyörteen häränsilmään?

    Kuvittelevatko median toimijat – lauluntekijät, kirjailijat, näyttelijät ja jopa toimittajat - olevansa ”enkeleitä”, jotka yhteiskunnalliseen ”bisnekseen” päästyään pitävät itseään pääasiana?

Vielä 23,4 kilometriä Roubaixiin.
Voitto häämöttää:
Peter Sagan ja Silvan Dillier 8.4.2018.
Kuvakaappaus Eurosport 1.