Pieni surullinen ajatus

[Onko kirjallisuudella väliä?]

KS. 2013.

Lähdetäänpä liikkeelle sammutetuin lyhdyin.

     Lainaamani kirjoittaja ihmettelee kuinka taitavasti nykyhetken runoilijat ovat ”säilyttäneet neitseellisen koskemattomuutensa mitä tämän ajan ja tämän ajan runouden ymmärtämiseen ja luomiseen tulee. Liikuttavalla pieteetillä hoivataan klassillisia muinaisjäännöksiä esimerkkeinä ja osviittoina, varastetaan Kalevalasta...”

     ”Ikkunat auki Eurooppaan päin!” kirjoittaja huudahtaa. Vain se parantaa suomalaisen runouden. Kansallinen itsepalvonta ja nationalismi ovat kauniita ja kaikin puolin kunnioitettavia kapistuksia kansallismuseoissa, mutta ”runoudessa ne on jätettävä eteiseen, sisäoven ulkopuolelle, kuten kaikki kuona.”

     Kirjoittaja jatkaa armottomasti:

     ”Jos ei tämän ajan runoutta voi syntyä tässä maassa, on se tuotava tänne muualta. Jos suomalaiset runoilijat ovat menettäneet kosketuksen aikansa kanssa, tuotakoon tänne saksalaisia, ranskalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia joilla se on. Nurkkapatrioottisten itsesäilytysvaistojen on väistyttävä kun henkinen olemassaolo on kysymyksessä.”

     Kirjoittajan mielestä kuohuisa ajan riento vaatii taistelukuntoisuutta ja notkeaa mukanaseuraamista, tiivistä aktuaalisuutta. Sillä ”jos emme pysty sen vaatimuksia täyttämään, tulee meistä runoudenkin alalla sitä mitä monella muulla jo olemme: Euroopan kiinalaisia, nukkuva kansa!”

     Sitten huipennus:

     ”Meidän kuuluisa hitautemme on jo kehittynyt veteläksi laiskuudeksi. Täydellinen tylsyys on seuraava askel. Nykyinen suomenkielinen runous kulkee jo sen merkeissä.”

Noin ja näin kirjoitti Elmer Diktonius Ultra-lehdessä vuonna 1922. Lainaukset poimin Kalevi Kalemaan toimittamasta teoksesta Taisteleva kritiikki (Tammi 1979).

     Esimerkillä en ota kantaa oman aikamme runouteen – mitäpä minä siitä tietäisin – vaan siihen että tuommoinen kritiikki, tuommoisen vimmaisen kritiikin taisteluhuuto näyttää nykysuomesta (ja nykymaailmasta) vaienneen.

     Kun kriittinen kirjallisuuskritiikki katoaa, mitä siitä voi päätellä?

     Senkö ettei siihen ole tarvetta?

     Vaiko vielä surullisemman asian: kirjallisuudella ei oikeastaan ole yhteiskunnallista merkitystä 2000-luvun modernissa yhteiskunnassa?

     Mutta toisinpäin kysyen: onko se surullista?

     Kirjoja ilmestyy, niitä luetaan – so what?

Muutama viikko sitten lainasin tälle palstalle itseäni 30 vuoden takaa. Kun lainaa itseään, tietää mitä saa.

     No, 30 vuotta sitten Eino Leinon Seurassa pitämässäni alustuksessa siteerasin erästä amerikkalaista kriitikkoa, joka väitti tuolloin (vuonna 1983) että kirjallisuuskritiikki oikeastaan kuoli Yhdysvalloissa jo 60-luvulla ja muuttui kirjailijoiden kaupallista menestymistä edistäväksi tukitoimeksi. Minä puolestani lisäsin tuohon, että Suomessa kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu, jotka eivät kumpikaan, ei paita eikä peppu, paljonkaan välitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu ”tavalliselle ihmiselle”.

     Kun viime viikolla palasin ”Euroopasta” kotiin, huomasin että Panu Rajala pohti tätä samaa asiaa nykyhetkessä. Hän ihmetteli Päiväkirjassaan 22.11, miksi tv:n ainoa elokuvia käsittelevä arvosteluohjelma on muuttunut keskusteluohjelmaksi. ”Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa”, Rajala sanoi. ”Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia.”

      Tai liidetäänpä merien yli New Yorkiin, missä viime viikolla The New York Times julkaisi kaksi kriittistä juttua kirjallisuuspalkínnoista yhteisellä otsikolla ”Kenelle tai miksi kirjallisuuspalkintoja?” ( Whom or What Are Literary Prizes For? )

     Daniel Mendelsohnin jutun sanoma oli, että vaikka me toivomme kirjallisuuspalkintojen tuomaristojen tuovan esille selkeästi kirjallisuuden valiot, valitsijoiden sekava toiminta todistaa pelkästään sen ettei estetiikan arvottamiseen ole olemassa mitään absoluuttista välineistöä. Jennifer Szalain kirjoituksesta löytyi sitten tämän syksyn oivallus: Samalla kun kirjallisuuskritiikki on lehdistössä kutistunut tai kadonnut sieltä kokonaan, suurien kirjallisuuspalkintojen voima huomion kerääjänä on lisääntynyt ylivertaiseksi. Lehtikritiikin kuihtumista ei Szalain mielestä pysty edes valtavan runsas kirjabloggaus korvaamaan.

      Jos Szalain ajatuksen liittää laveaan aikaperspektiiviin, päätyy väistämättä toteamaan, että syystä tai toisesta kirjallisuuspalkinnot ”tarvittiin” korvaamaan lehdistön kulttuuriosastojen monipuolinen ja ”kriittinen” kritiikki. Kenties niin edistettiin paremmin kirjojen myyntiä. Kirjallisuuspalkintojen kyyninen ideahan on tässä: jos et muuten lue mitään, lue ainakin tämä tai tuo palkittu teos!

     Kirjallisuuskritiikin kuihtuessa ja palkintojen ryhdyttyä kimaltamaan kilpaa keskenään, on jonkin täytynyt muuttua kirjojen ympärillä.

Kun maailma muuttuu, maailma muuttuu.

     Haastavassa kirjassaan What Good Are The Arts? (2005) John Carey sanoo, että kirjallisuus ei ole pelkästään ainoa taidemuoto joka pystyy kritisoimaan itseään vaan se on myös ainoa väline, joka voi kritisoida mitä asiaa tahansa maailmassa. Sen lisäksi, Carey jatkaa, se on myös ainoa taidemuoto, joka voi laatia moraalisia kannanottoja.

     Nyt ajan sisässä tajuten etten ehkä tiedä mitä ajan ulkopuolella tapahtuu, minusta näyttää, minusta tuntuu, siis nyt minä luulen että kirjallisuus ja kirjallisuuden kritiikki on ”luopunut” molemmista mahdollisuuksistaan vapaaehtoisesti ja/tai yhteiskunnan muutoksesta johtuen. Yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa maahan eikä taivaaseen.

     Yhteiskunnallista kirjallisuutta ei enää tarvita. Sille ei ole käyttöä. Valmiissa maailmassa on niin vähän suuria (yhteisiä) asioita kritisoitavaksi (individualistisia asioita toki riittää), että kirjallisuudesta on tullut pehmolelu silitettäväksi ja ihailtavaksi. Ja koska kirjallisuudella ei ole kriittistä, moraalista painoa, se, yhteiskunnallinen kannanotto on kadonnut myös kritiikistä.

     Tänään julmaa ja roisia - ja yhä enemmän populistista - kritiikkiä harjoitetaan toki muualla ja muussa tarkoituksessa, niin kuin jokainen voi todeta seuraamalla iltapäivälehtien ja uutislähetysten lööppejä ja mustavalkoista maailman selittämistä.

Entä sitten otsikon kysymys?

     Kirjoilla on ehkä väliä, mutta jos kirjallisuudella ja sen kritiikillä ei ole merkitystä, kirjojen lukija tulee surulliseksi.

     Ainakin vähän.

Metsässä kasvaa puita

[naiivia sanan kääntelyä marraskuussa]

Puu kasvaa, monta puuta,

metsäksi ne kasvavat kun puun runkoina kasvavat.

Metsää ei kuitenkaan ole olemassa,

on vain käsite, määritelmä, sopimus puista vierekkäin,
likellä toisiaan, rungot melkein sylissä.

Mutta missä menee raja?
Tässä loppuu, tuossa alkaa
toinen metsä, metsikkö.

Puun voi pilkkoa, sahata laudoiksi ja lankuiksi,

keittää selluloosaksi, jättää pystyyn mätänemään

antaa kolopesijälle kodiksi, toukalle sapuskaksi.

Puun juurelle sopii istahtaa ja nukahtaa

ja nähdä unta monista puista joita sahataan ja pilkotaan.

Sanallinen sopimus metsästä

ei silti tarkoita että metsä sahataan laudoiksi

mutta jätetään puut kasvamaan.

(Muuten: onko sanattomia sopimuksia olemassa?)

Otsikko iltapäivälehdessä:

Metsä lähti etsimään puita.

Ajastettu sunnuntaina 10.11.2013

Kyösti Salovaara 2013.

Onnellisia naisia

[kaksi naista, kaksi aikaa]

Lokakuun viimeisenä torstaina Kotkaan ajellessa kuuntelin muistikortille talletettua musiikkia satunnaisessa järjestyksessä.

     Porvoon ja Loviisan välisellä taipaleella, missä pikitie kiiltää mustaa uutuuttaan, auton soitin yllätti. Ensin soi Scandinavian Music Groupin ja Terhi Kokkosen Onnellinen nainen (Joel Melasniemen sävelin) ja heti sen perään Kaisa Korhosen Olen minä onnellinen.

     Sattumaako?

     Sattumaltako kaksi naista lauloi onnesta? Sattumaltako kaksi vuosikymmentä rinnastui laulujen sanoissa?

     Kolmenkymmenen vuoden perspektiivissä Terhi Kokkosen nainen vuodelta 2004 vs. Kaisa Korhosen nainen vuodelta 1977 - yksityiskohtia vai laajempia merkityksiä?

     Muutaman, sattumanvaraisen yksityiskohdan perusteella ei kannata repiä puseroaan eikä ryhtyä filosofoimaan ajan muuttumisesta, yhteiskuntien muuttumisesta tai naisten muuttumisesta, mutta houkuttelevaa se silti on.

     Siis on houkuttelevaa vetäistä yksityiskohdista laajempia kaaria.

Terhi Kokkosen ”onnellinen nainen” on kammottava otus.

     Tämä nainen on pyrkinyt onneen ja saavuttanut sen kieltämällä maailman ympäriltään. Hän ei tee mitään, ei katsoa telkkaria eikä videoita eikä paiski hommia. Onnellinen nainen julistaa ettei solmi tuttavuuksia, koska haluaa olla onnellinen. Hän panee puhelimen kiinni, ei kaipaa rakkaittaan eikä halua että kukaan häntäkään kaipaisi.

     Onnellinen nainen syö yksiössään silloin kun nälättää, yleensä hän syö samaa ruokaa kuin eilen. Yksiössä on onnellisempaa kuin kaksiossa tai kolmiossa. Yksin on kaikki.

     Onnelliselta naiselta, vuonna 2004, meni pitkään onnen saavuttamisessa, sen tajuamisessa ettei tarvitse (eikä kannata) jäädä miettimään niitä jotka jäivät taakse. Nyt, nyt kun nainen on saavuttanut onnensa, hänellä on vain yksi ilme, se ei ole surullinen eikä iloinen. Se vaan on jokin ilme joka sattumalta jäi päälle, kasvoille eilen.

     Onnellinen nainen on ilmeetön, tunteita vailla.

Kaisa Korhonen, nainen 1970-luvulta, on toista maata, sillä hänen sylinsä on täynnä ”sinua” ja maailmaa joka on täynnä työtä ja ystäviä.

     Tämän naisen onni on ”ystävän näköinen”, pieniä yksityiskohtia rakastetun kasvoilla ja suuria asioita maailmassa, aatteessa joka on yhteinen. Onni on työssä, onni on meissä; onnea jokainen päivä, vaikka niissä olisi puoleksi tuskaa, joka polttaa tulena.

     1970-luvun nainen on onnellinen rakkaastaan tai siitä että hänen rakkaansa yhdistää hänet koko maailmaan, melkeinpä niin ettei runon minää enää olekaan, on vain maailma, ystävyys, aate yhteinen.

     Tämä nainen ei edes hakenut onnea, sillä se, onni, vaan tuli kutsumatta ja etsimättä, se tuli maailman monissa asuissa, töissä ja maisemassa.

     Tämä nainen ei pakene itseensä.

Nyt tietysti täytyy sanoa, että Kaisa Korhonen laulaa (Kaj Chydeniuksen sävelin) Matti Rossin runoa, miehen runoa vuodelta 1976.

     Mutta jos tuon unohtaa, jos sille ei pane painoa, jos ei välitä miehestä eikä naisesta, niin kumman vuosikymmenen kuva ihmisestä on aidompi? Tai voiko kysyä että kumpi kuva on realistisempi, totuudenmukaisempi, uskottavampi? Tai vielä: onko kehitytty kehittymällä parempaan?

     Matti Rossin runo on täynnään tunnetta idealismista, sokeroitua yhteisyyttä. Unelmaa hyvästä ihmisestä. Runossa toki sanotaan, että runon minä rakastaa varjoa. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö että kaikki on sittenkin kuviteltua? Toiveunta? Vai sitä että rakkaus menetetään maailman hyväksi? Jääkö minä tässäkin runossa lopulta yksin?

     Entä sitten Terhi Kokkosen runon nainen, joka väittää olevansa onnellinen? Näinkö kyyninen ja narsistinen 2000-luvun nainen on? Onko tässä runossa realismia vai inhorealismia vai sittenkin tragediaa? Voiko tällainen ”onni” olla muuta kuin traagista? Absoluuttinen yksinäisyys.

     Tai, pilkkaako runoilija ihmisiä jotka yksilön vapauden saavuttaakseen hylkäävät kaiken ympäriltään ja tuhoavat myös itsensä? Tähänkö, tällaiseen naisenkuvaan feministinen emansipaatio päätyy? Onko Kokkonen lopulta samaa mieltä kuin Matti Rossi?

     Kokkosen runon onnellisen naisen elämässä on kuitenkin yksi poikkeava tapaus. Maailman ja ystävänsä hyljännyt nainen kertoo ”juhlivansa liikaa jos huvittaa”. Miten se onnistuu ilman kanssaihmisiä? Kenen kanssa nainen juhlii? Missä hän juhlii? Eikö yksinäisyys olekaan ehdotonta?

     Molempia runojen kohdalla alkaa epäilyttää, että runon minä ei sittenkään kerro kaikkea. Kokkosen onnellinen nainen kenties onkin onneton, vaikka ei saa sitä sanotuksi. Matti Rossin maailmoja syleilevä ”puoluemies” jättää puolestaan sanomatta mitä kaikkea on pitänyt uhrata omasta elämästään kun on tehnyt työtä aatteen ja ystävien puolesta.

     Mutta kumpikaan laulaja (laulu) ei kadu mitään.

     Erehtyminen ei ole mahdollista.

     Vai...?

Sattumalta siis kuulin peräkkäin kaksi laulua onnesta, onnellisista ihmisistä.

     Kaksi laulua, kaksi aikaa, kaksi ihmistä - kaksi erilaista kuvaa yhteisestä maailmasta joka on muutos.

     Ajan jänteelle pysäytetty kuulija yrittää sovittaa itsensä näiden laulujen kuviin. Jos hän on rehellinen itselleen, hän löytää itsensä molemmista runoista, yksinäisyydestä ja yhteisyydestä. Suuri ajatus välähtää: kaikkiko me olemme näissä runoissa?

     Onnellisen onnettomat. Onnettoman onnelliset.

     Itselle riittävät ja muita tarvitsevat.

     Ihmiset, miehet ja naiset, muutkin.

Pakina on ajastettu sunnuntaina 10.11.2013

Ensi viikolla: Metsässä kasvaa puita.

Andalusia. KS 2011.

Post scriptum kirjallisuudesta aikaisemmin

[Esitelmä Eino Leinon Seurassa syksyllä 1983]

Oksennus pakastimessa

Kuuntelin viime lauantaina radiosta Taiteessa tapahtuu ohjelmaa.

     Se oli tietenkin vahinko eikä sellaista tapahdu usein.

     Tuossa ohjelmassa käsiteltiin erästä palkittua kirjailijaa. Kirjailijaa haastateltiin niin kuin radiossa nykyään tehdään; varsinaista kirjallisuuskritiikkiähän radiosta ei juuri enää kuule.

     Ja miksipä pitäisi kuullakaan, koska kriitikot kuitenkin puhuvat kirjailijoiden äänellä ja ajatuksilla.

     On parempi antaa kirjailijoiden itse selittää teoksensa.

     Ei tule virheitä eikä väärinkäsityksiä eikä turhanpäiväistä kritiikkiä.

     No, tuossa ohjelmassa haastattelija kysyi: “Ovatko luovat ihmiset sinun mielestäsi levottomia?”

     Haastattelijan suu oli messingillä.

     “Kyllä ovat”, haastateltu kirjailija vastasi suu messingillä. “Minä ainakin olen ja muutkin tuntemani kirjailijat ovat.”

     Taas olivat suut messingillä.

     Ja minä päätin, että kun kuulen seuraavan kerran taiteilijoiden ja kriitikoiden puhuvan luovuudesta, minä kutsun poliisin paikalle.

     Ei radiossa kysytä insinööreiltä, ekonomeilta, merkonomeilta, virkamiehiltä, sairaanhoitajilta, myyjiltä jne. ovatko he levottomia tai luovia.

     Heiltä ei kysytä mitään, vaikka uuden automallin, maantiesillan, ydinvoimalan tai astianpesukoneen suunnitteleminen ja rakentaminen saattaa olla paljon luovempi teko kuin kirjan kirjoittaminen.

     Sitä paitsi se saattaa olla paljon hyödyllisempi teko.

     Oletteko muuten huomanneet, että radiossa ovat saaneet oman nimikko-ohjelmansa niin kirjailijat kuin metsuritkin. Siihen väliin ei ilmeisesti paljon muuta mahdukaan.

     Toisin sanoen: suomalainen kaunokirjallisuus ei ole ainoa, joka on kolmekymmentä vuotta ajastaan jäljessä.

Erehdyin keväällä väittämään, että kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu ja että ne hyökkäävät yhdessä lukijoidensa arvomaailmaa ja elämää vastaan.

     Tämän huomion oli tehnyt muuan amerikkalainen kriitikko, joka sanoi ettei Yhdysvalloissa ole kirjoitettu todellista kirjallisuuskritiikkiä kahteenkymmeneen vuoteen.

     Minä olin samaa mieltä Suomen tilanteesta.

Kirjoittaja "noihin aikoihin"
tai noin.
Palmassa lomalla keväällä 1985.

     Olen yhä samaa mieltä, vaikka tämmöiset mielipiteet johtavatkin tämmöisiin tilanteisiin, missä eri mieltä olevat kutsutaan “vastaamaan sanoistaan” niin kuin kokouskutsussa sanotaan.

     Ehkä tämä sitten on oikeudenkäynti.

     Kirjailijoiden pyhää oikeutta olla arvostelun ja rahvaan yläpuolella on loukattu.

     Mutta luettuani syksyn kirjoja - se tarkoittaa että olen lukenut Rintalan ja Salaman romaanit - voin vain sanoa, että kaunokirjallisuutemme tähtää joko 1800-luvun agraarisen sääty-yhteiskunnan onnelaan tai naisen haarojen väliin.

      Jälkimmäinen tähtäin on aivan paikallaan jos sattuu olemaan mies, mutta ehkäpä ei, jos ei satu.

Kun olen tässä asiassa puhunut kaunokirjallisuudesta, olen tarkoittanut tietynlaista kirjallisuutta.

     En puhu runoudesta, koska en tiedä siitä mitään. (Arto Virtasen mielestä en tiedä mistään muustakaan asiasta mitään.)

     En puhu suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta, koska se on aivan eri tavalla tietoista nykyajan ihmisestä kuin suomenkielellä kirjoitettu kirjallisuus.

     En puhu viihdekirjallisuudesta, koska sillä ei ole varaa olla ajastaan jäljessä kymmeniä vuosia. Viihdekirjallisuus tarvitsee lukijoita ja siksi sen on puhuttava lukijoidensa todellisuudesta - tavalla tai toisella.

     Suomalainen viihde taitaa kuitenkin poiketa ulkomaisesta siinä, että meillä myydään parhaiten Kalle Päätalon maaseutukuvauksia, kun muualla viihdekirjallisuus on pääosiltaan erittäin urbaania; ja se on ollut sitä koko tämän vuosisadan ajan.

     Sinänsä on outoa, että jokaista Päätalon romaania myydään noin 100 000 kappaletta, vaikka maataloudesta suoraan elantonsa saavia henkilöitä on Suomessa vain 200 000. Saman laskuopin mukaan Alpo Ruuthin romaaneja pitäisi mennä kaupaksi miljoonakappalein, mutta ei niitä mene.

     Minusta on kummallista ettei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa esiinnny juuri lainkaan unelmia. Ehkäpä se johtuu kansan luonteesta: suomalainen mies ei uskalla unelmoida kuin kadotetusta nuoruudesta ja naisesta, joka on hänet jättänyt.

     Kun kuulen radiosta iskelmän Kultainen nuoruus, minun tekee mieli vaihtaa maata ja kansallisuutta.

     Kun väitän, että suomalaisen romaanin maailmankuva on todellisuudesta irti, en myöskään tarkoita naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

     Se johtuu siitä, että vasta tämäntyyppisessä yhteiskunnassa nainen on edes jossain määrin vapautunut, ja se näkyy naisten kirjoittamissa romaaneissa.

     Naiset eivät kaipaa vanhaa yhteiskuntaa.

     Tietenkin on poikkeuksia - miehistyneitä naisia.

     Jokainen nainen tietää, että vapautumisen edellytyksenä on henkisesti pitkälle kehittynyt yhteiskunta, joka puolestaan edellyttää teknisesti kehittyneitä tuotantorakenteita.

     Tästä tietoisuudesta seuraa ettei naisten kirjoittama kirjallisuus ole yhtä lailla anakronistista kuin miesten kirjoittama.

     Mutta siitäkö herrat mieskirjailijat välittävät?

     Miksi heidän pitäisi välittää?

     Jokainen mies tietää, että Pentti Linkolan kaavailemassa yhteiskunnassa miehen miehisyys saa kauneimman kukoistuksen.

      Suomalaisen mieskirjailijan naisihanne pesee miehensä paitoja nyrkkipyykissä hamaan tulevaisuuteen saakka, hankaa niitä pesulaudalla ranteet hierettyneinä, keittää ja kattaa, parsii sukkia ja lakaisee lattioita ja kun tämä kaikki on tehty, hän kampaa hiuksensa ja antaa niiden pudota olkapäilleen ja käy selälleen ja levittää reitensä, jonka jälkeen miesherra saattaa umpihumalassa tyydyttää seksuaaliset tarpeensa.

Minä kritisoin suomalaista kaunokirjallisuutta siksi, että se suhtautuu ns. hyvinvointiyhteiskuntaan järjettömän vainoharhaisesti.

     Suhteellisuudentaju ei kuulu kirjallisuutemme hyveisiin. Kirjallisuutemme todellisuuskuva on musta-valkoinen - tai paremminkin musta-musta.

     Kun kirjailijamme tahtovat sanoa tästä yhteiskunnasta jotakin, he tekevät sen niin, että panevat romaaniensa sankarit oksentamaan pakastimeen ja ulostamaan vaatteidenpesukoneeseen.

     Semmoinen on kuulemma kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.

     Semmoiselle kritiikille kirjallisuusarvostelijat huutavat hip-hurraata ja semmoinen saa heidät, kriitikot, tulkitsemaan otsa rypyssä tämän kritiikin symboleja.

     Ja kuitenkin jokainen meistä tietää - jokainen joka haluaa tietää - että suomalaisen älymystön hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan kohdistama kritiikki on lapsellisen alkeellista ja primitiivistä.

     On liian helppoa sanoa, että kaikki on paskaa.

     Minä en tiedä, kuinka kirjailijoiden ja muun kulttuurieliitin päähän saisi mahtumaan sen tosiasian, että yhä useammat suomalaiset todella tuntevat elävänsä yhä paremin ja yhä vapaampina yksilöinä

     En tiedä, kuinka älymystön saisi tajuamaan, että tässä yhteiskunnassa elävän ja asustavan ihmisen tietoisuus voi olla muutakin kuin “väärää” ja “vieraantunutta”.

     Ehkä ei mitenkään.

     Ehkäpä meidän älymystömme on meille kohdistettu rangaistus isiemme pahoista töistä.

     Tosiasia kuitenkin on että kun suomalainen kaunokirjallisuus käsittelee - ja harvoinhan se niin tekee - nykyaikaisten ammattien, so. insinöörien, mekaanikkojen, ekonomien, merkonomien yms. edustajia, se kuvaa heidät aina ja kaikkialla jonkinlaisen pahuuden sanansaattajiksi.

     Jos kirjailijamme saisivat päättää, Suomesta poistettaisiin huomispäivänä koneet ja vempeleet, tavarat ja tavaratalot.

     Kun esimerkiksi Pekka Tarkka kirjoitti arvostelun Olli Jalosen uudesta romaanista, hän sanoi, että se, romaani, tapahtuu “sähkömerkkien autiudessa” ja “esineiksi kuihtuvassa elämässä” ja “kaiken takana väijyy pahuus”.

     Voi olla että Pekka tarkoitti mitä sanoi.

     Jos hän sanoi mitä tarkoitti, meidän on syytä olla varuillaan kun kahlaamme jokapäiväistä Helsingin Sanomiamme, koska sen lukemattomien sähköisten merkkien takana väijyy äärimmäinen pahuus.

     Mutta minä arvaan, että jokainen kirjailija ja kriitikko näkee unta kirjapainosta, missä suuressa salissa jäljentäjäorjat seisovat pulpettiensa ääressä ja kirjoittavat sulkakynillä pergamenttiarkeille kirjailijaherrojen pyhiä tekstejä näiden vahtiessa vieressä piiska kourassaan, että kaikki tulee koukerokirjaimilla oikein ja kauniisti jäljennetyksi.

Sanalla sanoen - eikä sitä muulla voi sanoa - kirjallisuutemme ihmiskäsitys on vaarallisen mekanistinen ja deterministinen.

     Kirjailijamme eivät näytä ymmärtävän, että ihmiset ovat ihmisiä ammatista ja asuinpaikasta riippumatta.

     Kirjallisuutemme ihmiskäsitys on niin alkeellinen, että pahaa tekee.

     Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin “hyväksi ihmiseksi”, paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.

     Suomalainen kirjallisuus ilmentää kahta paradoksia, joilla voi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa.

      Ensinnäkin: kaunokirjallisuutemme on muodoltaan hyvinkin realistista vaikka sen sisältö, kuva maailmasta, on äärimmäisen harhaantunut ja marginaalinen. Tällä hetkellä yleisesti vallitsevan henkisen konjuktuurin mukaisesti kirjallisuus pyrkii yhä enemmän kuvaamaan epämaailmaa.

      Toiseksi: kirjallisuutemme on olevinaan pinnalta vapaamielistä, vaikka se on kauttaaltaan puritaanista. Jokainen suomalainen kirjailija luulee tietävänsä kuinka muiden ihmisten tulisi elää ja asua. Jokainen suomalainen kirjailija tahtoo opettaa, määrätä ja käskeä.

     Ja kriitikot ovat samaa mieltä. Harvoin, jos koskaan, suomalainen kirjallisuuskriitikko uskaltaa asettautua lukijan puolelle.

      Harvoin, jos koskaan, kriitikkomme uskaltavat sanoa, että romaani oli ehkä hyvin kirjoitettu, mutta että sen sisältö, sen arvomaailma, on epäilyttävä tai jopa vääristynyt ja valheellinen.

     Minusta on huvittavaa, että kirjailijat ja kriitikot ja melkein koko älymystö ruikuttavat holhousyhteiskunnasta samalla kun he itse ovat pahimmanlaatuisia holhoajia ja päällepäsmäreitä.

Tuona vuonna - 1983 - kirjallisuudesta keskusteltiin kiivaasti. Seuraavana yhtä poleemisesti.
Tähän Suomen Sosialidemokraatin juttuun viittasin esitelmässäni.

PPS. Marraskuussa 2013.

Esitelmä tai paremminkin alustus pidettiin Eino Leinon Seuran kokouksessa (todennäköisesti) syksyllä 1983 Laulumiesten ravintolan täpötäydessä juhlasalissa Kampissa. Kokouksen toisesta alustuksesta vastasi professori Aarne Kinnunen.

Tekstini on aikaisemmin julkaistu Jerker A. Erikssonin, Risto Raition ja Pentti Vuorisen toimittamassa Risto Hannulan juhlakirjassa v. 2006.

Alustuksessa viittaan luultavasti Hannu Salaman romaaniin Pasi Harvalan tarina II ja Paavo Rintalan pienoisromaaniin Maatyömies ja kuu.  Viittaus Olli Jaloseen kohdistunee romaaniin Hotelli eläville.

PPPS. Torstaina marraskuussa 2013.

Muutaman päivän kuluttua talutan heppani kirjallisuuden talosta raittiiseen ulkoilmaan, valjastan sen ja satuloin ja suuntaan Sierra Nevadan vuoriston yli lounaaseen eikä läppäri mahdu satulalaukkuun. Ensi viikolla Deadline Torstaina ilmestynee ajastettuna - silloin otsikkona Onnellisia naisia - kaksi naista, kaksi aikaa.