Suljetun huoneen arvoitus

[luonnollinen mahdottomuus?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Lauletaanko, tanssitaanko, nauretaanko?

    Totisina aikoina – ollaanko totisia silloinkin?

    Luetaanko silloinkin liikaa lehtiä? Katsotaan telkkaria? Selataan uutisia? Astutaan maailmasta omaan päähän ja kuvitellaan että siinähän se on.

    No, mikset naura? Ethän sinä ole maailma.

    Täytyy yrittää.

    Aika huvittavaa: tervapääskyt lensivät pois. Eivät löytäneet kesää Suomesta. Eivät tienneet, että täällä kesä on määritelmäkysymys.

    Katsotaan kalenterista.

Suuria asioita, pieniä ihmisiä.

    Isoja ihmisiä, pieniä asioita.

    Kaikki tuntuu osuvan samaan hetkeen, mutta se on subjektiivinen harha. Maailmankaikkeus näyttää kuulemma samannäköiseltä katsoopa sitä miltä kantilta tahansa.

    Vaikea uskoa. Tietääkään ei voi, koska emme pääse universumin kaikille kulmille. Pitää kuvitella mitä näkee. Ei parane nähdä mitä kuvittelee.

    Näin sanat synnyttävät toisia lauseiksi asti eikä vieläkään naurata.

    Tai vähän kuitenkin.

Pentti Linkolasta julkaistiin elämäkerta. Sekin osui tähän aikaan, suurien kysymysten keskelle. Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran nimi on Pentti Linkola – ihminen ja legenda.

    Huolettomasti lehtiä selaillen näkee kuinka huolettomasti arvostelijat suhtautuvat Linkolan ajatuksiin – Kylänpään teoksen paneutuvuutta en epäile. Ihminen siis erotetaan ajatuksistaan. Ehkä sekin on hyvä.

    Pekka Sauri kirjoitti Kylänpään kirjasta velton epä-älyllisen kritiikin Helsingin Sanomiin. Onneksi Hesari on pariinkin kertaan ”korjannut” Saurin romanttisen huitaisun. Linkola on todella enemmän kuin ajatuksensa, joita ei pysty puolustelemaan oikeastaan mitenkään.

   Maailma on niin suuri asia, ettei siitä voi puhua pienillä sanoilla, vaikka juuri niillä siitä pitäisi puhua.

    Voiko maapalloa verrata suljettuun huoneeseen?

    Kaukaa haettu ajatus, läheltä poimittu.

    Lueskelin John Dickson Carrin dekkarin Kolme ruumisarkkua loppuun. Tässä romaanissa on kuuluisa esitelmä suljetun huoneen arvoituksista; siitä kuinka salapoliisiromaaneissa käsitellään mahdotonta murhaa suljetussa huoneessa. Kukaan ei pääse huoneesta pois, ei sisälle – silti lukitussa huonessa tapahtuu ”jotakin”.

    Vertautuuko meidän planeettamme tähän? Suljetussa huoneessa ei voi tehdä mitään ilman osallisuutta.

    Ihminen osallistuu, tahtoi tai ei.

Miksi epäilemme kuullessamme selityksen lukitun huoneen arvoitukselle, tohtori Fell kysyy Carrin teoksessa.

    Se ei johdu epäuskosta, Fell jatkaa, vaan jonkinlaisesta pettymyksestä. Samalla tavalla ihminen pettyy kun hänelle kerrotaan miten taikuri teki temppunsa. Sillä kaikessa rationaalisuudessamme haluaisimme uskoa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu. Mutta jos arvoituksen ratkaisu perustuu yliluonnolliseen, petymme yhtä lailla kirjoittajaan tai taikuriin.

    Me kaipaamme, Carrin mukaan, maagista selitystä maagiselta näyttävään arvoitukseen. Siksi petymme kun selitys on luonnollinen, realistinen, järjellinen. Taikuutta ei ole. On vain totista olemassaoloa.

    Joskus se ottaa päähän: illuusion luonnollinen mahdottomuus.

Niinpä luulen, että Pentti Linkolan ehdotus pelastaa ihmiskunta tappamalla ihmiskunta, sen paremmat osat, on illuusio, johon ehdotuksen tekijä uskoo kuin harhautunut taikuri. Taikuri kuvittelee tekevänsä tempun, jonka magiaa ei itsekään ymmärrä.

    Hän on ikään kuin väittänyt, että maagiseen arvoitukseen on maaginen ratkaisu.

    En lennä kuitenkaan näin korkealla.

    Maanpinnalla ruoho kasvaa ja muuttavia haukkoja keltaisten peltojen yllä.

    Pentti Linkolan esseekokoelma Toisinajattelijan päiväkirjasta ilmestyi vuonna 1979. Kirjoitin siitä heti tuoreeltaan tiukan kriittisen arvion Suomen Sosialidemokraattiin. Kierrätin tuon arvion tähän blogiin viime vuoden keväällä.

    Pentti Linkola sai Eino Leinon palkinnon keväällä 1983, hieman ennen pääsiäistä. Kirjoitin tuostakin tapahtumasta hyvin kriittisesti Suomen Sosialidemokraattiin. Muutamat lehdet - ilmeisesti ei Helsingin Sanomat - jatkoivat Eino Leinon Seuran kritisoimista ihmetellen miten humanismia korostava seura saattoi antaa palkinnon humanismin kieltäjälle?

    Maarit Niiniluoto lainasi Uudessa Suomessa ”kiivasta” juttuani ja haastatteli Eino Leinon Seuran silmäätekeviä. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Matti Suurpää kieltäytyi kommentoimasta palkinnon herättämää kritiikkiä. Palkintolautakunnan jäsenilläkään – Vesa Karosella, Kristiina Alapurolla, Markku Envallilla - ei ollut oikeutta kommentoida kohua.

    Historia vapauttaa tekijänsä.

Kierrätän tähän Demarissa julkaistun puheenvuoroni. Se ilmestyi huhtikuun seitsemäntenä 1983.

    En ajattele, että kirjoitus tuo esille uutta. Kaikkihan on tiedossa - mitä Linkolan ajatuksiin tulee. Maailma muuttuu, mies ei tai ainakaan eivät hänen ajatuksensa. Mitä on kirjoitettu, se kirjoitettiin.

    Linkolan ajatukset ihmisen nujertamisesta maapallon pelastamiseksi herättävät yhä keskustelua. Ehkäpä siksi että todelliseen ongelmaan etsitään epätoivoisesti ratkaisua myös epätoivoisista teoista. Linkola on ja oli ristiriitainen hahmo; se kannattaa muistaa jos haluaa kurkistaa sanojen ja ajatusten taakse, eiliseen asti.

    Jos maapallon kohtalonkysymys on suljetun huoneen arvoitus, me olemme sisällä lukitusssa huonessa, josta emme pääse pois, vaikka olemme katsovinamme huoneeseen ulkopuolelta. Ikkunan takana avara maisema näkyy peilistä.

    Tässä se tulee, kirjoitus vuodelta 1983:

Viimeistä huutoa?

Helsingissä vaikuttava Eino Leinon seura kokoaa ympärilleen keski-ikäisiä intellektuelleja vaalimaan Eino Leinon perinnettä. Se tarkoittaa laajakatseisen humanismin puolustamista ja intomielistä uusien arvojen etsimistä. Leinon perinteen on sanottu ilmentävän liberaalista mielenlaatua, ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta.

    Kannustaakseen tämän perinteen jatkuvuutta Leinon seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon. Pääsiäisen alla palkinto luovutettiin Pentti Linkolalle teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta. Linkolan esseekokoelma ilmestyi v. 1979, WSOY:n kustantamana.

    Mennen talven tärkein teos, Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma ei saanut Leinon palkintoa. Se myönnetään sille myöhemmin, ehkä vuonna 1985. 1970-luvun merkittävin yhteiskuntafilosofinen teos oli Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Ahmavaaralle Leinon palkintoa ei myönnetty koskaan.

    Mutta Linkolalle se annettiin, koska hänen ajatuksensa ovat viimeistä huutoa. Palkintolautakunta kiitti Linkolan esseetyylin klassista selkeyttä ja liioittelua kaihtamatonta kaunopuheisuutta. Toisinajattelijan päiväkirjaa luonnehdittiin hätähuudoksi,”joka muistuttaa perustavista tosiasioista, toivottavasti ei liian myöhään”.

    Olisi mielenkiintoista tietä mitä tosiasioita Leinon seuran älyköt pitivät muistuttamisen arvoisina.

    Totta on, että Linkolan ”kaunopuheisuus” on ”rapauttavaa”. Linkolan mielestä ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Yhtä vähän hän arvostaa kulttuuria. Sitä on liikaa, tarpeettomasti. ”Ainakin minua”, Linkola kirjoittaa teoksessaan, ”enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämän aikana ehdin syventyä.”

Kaikenlaiset ismit hermostuttavat Linkolaa: ”Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolisi varmistin.” Linkolan mielestä on ”erityisen synkkää ja lohdutonta että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”. Feodalismi on ainoa ”ismi” jonka nimeen Linkola vannoo: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.” Linkola huomauttaa, että ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”. Ja hän kiroaa sosialismin, koska ”sosialismi jonka perusperiaatteisiin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille (…) on todellinen nykyajan kuolemanuskonto”.

    Mutta eräät kuolemanuskonnot viehättävät Linkolaa. ”Emmekö voisi viimeisillä voimillamme ainakin potkaista nurkkaan nuo nuhruiset typeränhumaanit vasemmistolaiset ajatuskuviot”, Linkola kysyy, ”koko tuon kansanromantiikan, tuon äitelän vähäväkisten asialla hekumoinnin? Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristyöä haittaamattomalla tavalla.”

    Joskus Linkola oli pasifisti. Ei enää; nyt nyyhkypasifismi ällöttää häntä. Linkola pahoittelee sitä, että pasifismi on ”kuorinut säännellyn, institutionalisoidun väkivallan yltä kaiken viehätyksen ja sädekehän”. Linkola luottaa kuitenkin tulevaisuuteen. Tulevaisuuden yhteiskunnassa, Linkola ennustaa, ihmisten ja ihmisryhmien välinen yhteistyö on kiellettyä. Tuossa yhteiskunnassa sosiaalisuuden ja solidaarisuuden harjoittamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Linkola on varma, että tulevaisuuden todellisuudessa tunnustetaan, että ”maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa”. Mutta onneksi voimme jo nyt harjoittaa elämistä tuossa tulevassa maailmassa; voimme harjoitella sydämemme jäädyttämistä ja silmien sulkemista. 

    ”Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme”, Linkola opastaa oppilaitaan, ”kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemista: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe. Kun Intian valtameren vesijättösärkille ja riutoille työntynyt pakistanilainen ylijäämäväestö huuhtoutuu mereen joka viides tai kymmenes vuosi, säännönmukaisten tulvien myötä, siinä nähdään luonnollinen kannansäätelymekanismi toiminnassa. Punainen Risti huopineen ja telttoineen puuttuu tuosta tulevaisuudesta varmasti.”

    Kaiken tämän tietäen, kaiken tämän jälkeen on herkullisen rapauttavaa odottaa ensi vuoden Leino palkinnon jakoa. Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin ”Taisteluni” taitaa jo olla kilpailusta sivussa. Vai onko?

       (KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1983.)

Uusi Suomi, 17.4.1983.

Suuret miehet ajavat suurissa autoissa leveitä katuja myöten.

    Pienet miehet istuvat pienissä autoissa ja haaveilevat.

    Taikuri astuu lavalle ja hymyilee. Taikalaatikossa kuhisee kaikenlaisia otuksia.

    Pikkulintujen yhteysääniä… syksy tulee… niks-naks.

    Suuret miehet käyttävät suuria sanoja. Pienet miehet ymmärtävät vain pieniä sanoja.

    Jykevä puhe saattaa olla ratkaisu, mutta jos sitä ei kukaan kuuntele, isot sanat ja pitkät lauseet valuvat maahan kuin rankkasade, joka huuhtoutuu viemäreihin ja mutaisiin ojiin.

    Illalla kaste houkuttelee etanat ja madot esille.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

-----

Vastine heinäkuussa julkaisemaani  pakinaani Nostalgia:

Leena Korsumäki25. elokuuta 2017 klo 0.47

Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

Taina Pirhonen
palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

Leena Korsumäki
hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry

Post scriptum kirjallisuudesta aikaisemmin

[Esitelmä Eino Leinon Seurassa syksyllä 1983]

Oksennus pakastimessa

Kuuntelin viime lauantaina radiosta Taiteessa tapahtuu ohjelmaa.

     Se oli tietenkin vahinko eikä sellaista tapahdu usein.

     Tuossa ohjelmassa käsiteltiin erästä palkittua kirjailijaa. Kirjailijaa haastateltiin niin kuin radiossa nykyään tehdään; varsinaista kirjallisuuskritiikkiähän radiosta ei juuri enää kuule.

     Ja miksipä pitäisi kuullakaan, koska kriitikot kuitenkin puhuvat kirjailijoiden äänellä ja ajatuksilla.

     On parempi antaa kirjailijoiden itse selittää teoksensa.

     Ei tule virheitä eikä väärinkäsityksiä eikä turhanpäiväistä kritiikkiä.

     No, tuossa ohjelmassa haastattelija kysyi: “Ovatko luovat ihmiset sinun mielestäsi levottomia?”

     Haastattelijan suu oli messingillä.

     “Kyllä ovat”, haastateltu kirjailija vastasi suu messingillä. “Minä ainakin olen ja muutkin tuntemani kirjailijat ovat.”

     Taas olivat suut messingillä.

     Ja minä päätin, että kun kuulen seuraavan kerran taiteilijoiden ja kriitikoiden puhuvan luovuudesta, minä kutsun poliisin paikalle.

     Ei radiossa kysytä insinööreiltä, ekonomeilta, merkonomeilta, virkamiehiltä, sairaanhoitajilta, myyjiltä jne. ovatko he levottomia tai luovia.

     Heiltä ei kysytä mitään, vaikka uuden automallin, maantiesillan, ydinvoimalan tai astianpesukoneen suunnitteleminen ja rakentaminen saattaa olla paljon luovempi teko kuin kirjan kirjoittaminen.

     Sitä paitsi se saattaa olla paljon hyödyllisempi teko.

     Oletteko muuten huomanneet, että radiossa ovat saaneet oman nimikko-ohjelmansa niin kirjailijat kuin metsuritkin. Siihen väliin ei ilmeisesti paljon muuta mahdukaan.

     Toisin sanoen: suomalainen kaunokirjallisuus ei ole ainoa, joka on kolmekymmentä vuotta ajastaan jäljessä.

Erehdyin keväällä väittämään, että kirjailijat ja kriitikot ovat kuin paita ja peppu ja että ne hyökkäävät yhdessä lukijoidensa arvomaailmaa ja elämää vastaan.

     Tämän huomion oli tehnyt muuan amerikkalainen kriitikko, joka sanoi ettei Yhdysvalloissa ole kirjoitettu todellista kirjallisuuskritiikkiä kahteenkymmeneen vuoteen.

     Minä olin samaa mieltä Suomen tilanteesta.

Kirjoittaja "noihin aikoihin"
tai noin.
Palmassa lomalla keväällä 1985.

     Olen yhä samaa mieltä, vaikka tämmöiset mielipiteet johtavatkin tämmöisiin tilanteisiin, missä eri mieltä olevat kutsutaan “vastaamaan sanoistaan” niin kuin kokouskutsussa sanotaan.

     Ehkä tämä sitten on oikeudenkäynti.

     Kirjailijoiden pyhää oikeutta olla arvostelun ja rahvaan yläpuolella on loukattu.

     Mutta luettuani syksyn kirjoja - se tarkoittaa että olen lukenut Rintalan ja Salaman romaanit - voin vain sanoa, että kaunokirjallisuutemme tähtää joko 1800-luvun agraarisen sääty-yhteiskunnan onnelaan tai naisen haarojen väliin.

      Jälkimmäinen tähtäin on aivan paikallaan jos sattuu olemaan mies, mutta ehkäpä ei, jos ei satu.

Kun olen tässä asiassa puhunut kaunokirjallisuudesta, olen tarkoittanut tietynlaista kirjallisuutta.

     En puhu runoudesta, koska en tiedä siitä mitään. (Arto Virtasen mielestä en tiedä mistään muustakaan asiasta mitään.)

     En puhu suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta, koska se on aivan eri tavalla tietoista nykyajan ihmisestä kuin suomenkielellä kirjoitettu kirjallisuus.

     En puhu viihdekirjallisuudesta, koska sillä ei ole varaa olla ajastaan jäljessä kymmeniä vuosia. Viihdekirjallisuus tarvitsee lukijoita ja siksi sen on puhuttava lukijoidensa todellisuudesta - tavalla tai toisella.

     Suomalainen viihde taitaa kuitenkin poiketa ulkomaisesta siinä, että meillä myydään parhaiten Kalle Päätalon maaseutukuvauksia, kun muualla viihdekirjallisuus on pääosiltaan erittäin urbaania; ja se on ollut sitä koko tämän vuosisadan ajan.

     Sinänsä on outoa, että jokaista Päätalon romaania myydään noin 100 000 kappaletta, vaikka maataloudesta suoraan elantonsa saavia henkilöitä on Suomessa vain 200 000. Saman laskuopin mukaan Alpo Ruuthin romaaneja pitäisi mennä kaupaksi miljoonakappalein, mutta ei niitä mene.

     Minusta on kummallista ettei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa esiinnny juuri lainkaan unelmia. Ehkäpä se johtuu kansan luonteesta: suomalainen mies ei uskalla unelmoida kuin kadotetusta nuoruudesta ja naisesta, joka on hänet jättänyt.

     Kun kuulen radiosta iskelmän Kultainen nuoruus, minun tekee mieli vaihtaa maata ja kansallisuutta.

     Kun väitän, että suomalaisen romaanin maailmankuva on todellisuudesta irti, en myöskään tarkoita naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

     Se johtuu siitä, että vasta tämäntyyppisessä yhteiskunnassa nainen on edes jossain määrin vapautunut, ja se näkyy naisten kirjoittamissa romaaneissa.

     Naiset eivät kaipaa vanhaa yhteiskuntaa.

     Tietenkin on poikkeuksia - miehistyneitä naisia.

     Jokainen nainen tietää, että vapautumisen edellytyksenä on henkisesti pitkälle kehittynyt yhteiskunta, joka puolestaan edellyttää teknisesti kehittyneitä tuotantorakenteita.

     Tästä tietoisuudesta seuraa ettei naisten kirjoittama kirjallisuus ole yhtä lailla anakronistista kuin miesten kirjoittama.

     Mutta siitäkö herrat mieskirjailijat välittävät?

     Miksi heidän pitäisi välittää?

     Jokainen mies tietää, että Pentti Linkolan kaavailemassa yhteiskunnassa miehen miehisyys saa kauneimman kukoistuksen.

      Suomalaisen mieskirjailijan naisihanne pesee miehensä paitoja nyrkkipyykissä hamaan tulevaisuuteen saakka, hankaa niitä pesulaudalla ranteet hierettyneinä, keittää ja kattaa, parsii sukkia ja lakaisee lattioita ja kun tämä kaikki on tehty, hän kampaa hiuksensa ja antaa niiden pudota olkapäilleen ja käy selälleen ja levittää reitensä, jonka jälkeen miesherra saattaa umpihumalassa tyydyttää seksuaaliset tarpeensa.

Minä kritisoin suomalaista kaunokirjallisuutta siksi, että se suhtautuu ns. hyvinvointiyhteiskuntaan järjettömän vainoharhaisesti.

     Suhteellisuudentaju ei kuulu kirjallisuutemme hyveisiin. Kirjallisuutemme todellisuuskuva on musta-valkoinen - tai paremminkin musta-musta.

     Kun kirjailijamme tahtovat sanoa tästä yhteiskunnasta jotakin, he tekevät sen niin, että panevat romaaniensa sankarit oksentamaan pakastimeen ja ulostamaan vaatteidenpesukoneeseen.

     Semmoinen on kuulemma kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.

     Semmoiselle kritiikille kirjallisuusarvostelijat huutavat hip-hurraata ja semmoinen saa heidät, kriitikot, tulkitsemaan otsa rypyssä tämän kritiikin symboleja.

     Ja kuitenkin jokainen meistä tietää - jokainen joka haluaa tietää - että suomalaisen älymystön hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan kohdistama kritiikki on lapsellisen alkeellista ja primitiivistä.

     On liian helppoa sanoa, että kaikki on paskaa.

     Minä en tiedä, kuinka kirjailijoiden ja muun kulttuurieliitin päähän saisi mahtumaan sen tosiasian, että yhä useammat suomalaiset todella tuntevat elävänsä yhä paremin ja yhä vapaampina yksilöinä

     En tiedä, kuinka älymystön saisi tajuamaan, että tässä yhteiskunnassa elävän ja asustavan ihmisen tietoisuus voi olla muutakin kuin “väärää” ja “vieraantunutta”.

     Ehkä ei mitenkään.

     Ehkäpä meidän älymystömme on meille kohdistettu rangaistus isiemme pahoista töistä.

     Tosiasia kuitenkin on että kun suomalainen kaunokirjallisuus käsittelee - ja harvoinhan se niin tekee - nykyaikaisten ammattien, so. insinöörien, mekaanikkojen, ekonomien, merkonomien yms. edustajia, se kuvaa heidät aina ja kaikkialla jonkinlaisen pahuuden sanansaattajiksi.

     Jos kirjailijamme saisivat päättää, Suomesta poistettaisiin huomispäivänä koneet ja vempeleet, tavarat ja tavaratalot.

     Kun esimerkiksi Pekka Tarkka kirjoitti arvostelun Olli Jalosen uudesta romaanista, hän sanoi, että se, romaani, tapahtuu “sähkömerkkien autiudessa” ja “esineiksi kuihtuvassa elämässä” ja “kaiken takana väijyy pahuus”.

     Voi olla että Pekka tarkoitti mitä sanoi.

     Jos hän sanoi mitä tarkoitti, meidän on syytä olla varuillaan kun kahlaamme jokapäiväistä Helsingin Sanomiamme, koska sen lukemattomien sähköisten merkkien takana väijyy äärimmäinen pahuus.

     Mutta minä arvaan, että jokainen kirjailija ja kriitikko näkee unta kirjapainosta, missä suuressa salissa jäljentäjäorjat seisovat pulpettiensa ääressä ja kirjoittavat sulkakynillä pergamenttiarkeille kirjailijaherrojen pyhiä tekstejä näiden vahtiessa vieressä piiska kourassaan, että kaikki tulee koukerokirjaimilla oikein ja kauniisti jäljennetyksi.

Sanalla sanoen - eikä sitä muulla voi sanoa - kirjallisuutemme ihmiskäsitys on vaarallisen mekanistinen ja deterministinen.

     Kirjailijamme eivät näytä ymmärtävän, että ihmiset ovat ihmisiä ammatista ja asuinpaikasta riippumatta.

     Kirjallisuutemme ihmiskäsitys on niin alkeellinen, että pahaa tekee.

     Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin “hyväksi ihmiseksi”, paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.

     Suomalainen kirjallisuus ilmentää kahta paradoksia, joilla voi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa.

      Ensinnäkin: kaunokirjallisuutemme on muodoltaan hyvinkin realistista vaikka sen sisältö, kuva maailmasta, on äärimmäisen harhaantunut ja marginaalinen. Tällä hetkellä yleisesti vallitsevan henkisen konjuktuurin mukaisesti kirjallisuus pyrkii yhä enemmän kuvaamaan epämaailmaa.

      Toiseksi: kirjallisuutemme on olevinaan pinnalta vapaamielistä, vaikka se on kauttaaltaan puritaanista. Jokainen suomalainen kirjailija luulee tietävänsä kuinka muiden ihmisten tulisi elää ja asua. Jokainen suomalainen kirjailija tahtoo opettaa, määrätä ja käskeä.

     Ja kriitikot ovat samaa mieltä. Harvoin, jos koskaan, suomalainen kirjallisuuskriitikko uskaltaa asettautua lukijan puolelle.

      Harvoin, jos koskaan, kriitikkomme uskaltavat sanoa, että romaani oli ehkä hyvin kirjoitettu, mutta että sen sisältö, sen arvomaailma, on epäilyttävä tai jopa vääristynyt ja valheellinen.

     Minusta on huvittavaa, että kirjailijat ja kriitikot ja melkein koko älymystö ruikuttavat holhousyhteiskunnasta samalla kun he itse ovat pahimmanlaatuisia holhoajia ja päällepäsmäreitä.

Tuona vuonna - 1983 - kirjallisuudesta keskusteltiin kiivaasti. Seuraavana yhtä poleemisesti.
Tähän Suomen Sosialidemokraatin juttuun viittasin esitelmässäni.

PPS. Marraskuussa 2013.

Esitelmä tai paremminkin alustus pidettiin Eino Leinon Seuran kokouksessa (todennäköisesti) syksyllä 1983 Laulumiesten ravintolan täpötäydessä juhlasalissa Kampissa. Kokouksen toisesta alustuksesta vastasi professori Aarne Kinnunen.

Tekstini on aikaisemmin julkaistu Jerker A. Erikssonin, Risto Raition ja Pentti Vuorisen toimittamassa Risto Hannulan juhlakirjassa v. 2006.

Alustuksessa viittaan luultavasti Hannu Salaman romaaniin Pasi Harvalan tarina II ja Paavo Rintalan pienoisromaaniin Maatyömies ja kuu.  Viittaus Olli Jaloseen kohdistunee romaaniin Hotelli eläville.

PPPS. Torstaina marraskuussa 2013.

Muutaman päivän kuluttua talutan heppani kirjallisuuden talosta raittiiseen ulkoilmaan, valjastan sen ja satuloin ja suuntaan Sierra Nevadan vuoriston yli lounaaseen eikä läppäri mahdu satulalaukkuun. Ensi viikolla Deadline Torstaina ilmestynee ajastettuna - silloin otsikkona Onnellisia naisia - kaksi naista, kaksi aikaa.