Lehteviä

 [hyvin sanottu, ajateltu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Ken sillan ylittää aikoo, ensimmäisen askeleen ottakoon.

Loppujen lopuksi kaikki päätökset ovat poliittisia. Sellaista demokratia käytännössä on. Hallitaan kansan tahdon mukaisesti. Kansansankareiden kimppuun käymisestä ei hyödy kukaan. Kaikkien kiukku vaan kasvaa.”

- John Verdon: Syntipukki, 2018.

Vuosi vaihtuu kohta.

    Mikä vaihtuu kohta?

    Vai onko aika filosofinen näkymä, jota ei parane selittää. Aika kulkee, jos on kulkeakseen entropiaa kohti.

    Metaforana vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Entropiasta en nyt haasta.

Joulunaikaan Helsingin Sanomissa julkaistiin useita juttuja, joissa ”asia” sanottiin hyvin.

    Tartun niihin reunasta. Ratsastan lainahevosella. Vertauskuvana.

    Aloitan F.E. Sillanpäästä, joka jouluaattona 1938 julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa Joulukirjeen diktaattoreille. Nyt se julkaistiin uudestaan jouluaaton Hesarissa.

    Sillanpää määritteli kirjeessään diktaattorit näin: ”Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään puhuteltavan toveriksi ja kun hän on myös teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria. Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.”

    Sitten Sillanpää ennusti, että Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin valtakausi on hetken päästä pelkkää tomua:  ”Kun teidän suurten ja lahjakkaitten kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi. Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän. Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ’valtanne’ käsiin. Tai oikeammin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt. Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.”

    Joulukirje päättyy jalon ihmisen voitontahtoon: ”Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän pauhinanne rinnalla. Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän. Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi: Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.”

    Ehkä Sillanpää vetosi kansalaisiin, jotka sallivat diktaattorin itseään johtaa.

Pitäisikö tänään kirjoittaa samanlainen joulukirje diktaattoreille, joita yhä hääräilee maapallolla, toiset lähellä, toiset kaukana?

    Vai onko niin ettei herätystä tarvita samalla tavalla kuin 1930-luvulla Saksassa, Neuvostoliitossa ja Italiassa? Vuoden 2022 diktaatorit eivät osaa lukea.Ovatko heidän alistamansa valveilla? Tai herätettävissä - ehkä ei, ehkä kyllä. No, kenties Venäjä-Neuvostoliitto on ikuinen poikkeus. Ratkaisematon tapaus.

    Luulenkin että totaalitaarinen komento on aivan toisaalla, paljon pehmeämpänä kuin Sillanpään kirjeen aikoihin, huomattavasti piilotetumpana ja ikään kuin vaarattomampana.

    Tai niin me luulemme.

    Joten jatkan Hesarin lainaamista.

Lontoossa asuva Helsingin Sanomien teräväsanainen Annamari Sipilä kirjoitti jouluaattona hyvin pohditun kolumnin otsikolla Orpo sanoi sen ääneen.

    ”Pään sisällä alkoi villi ajatuslaukka”, Sipilä aloitti. ”En ymmärrä, miksi Kaikkonen jää isyysvapaalle juuri nyt, kun hän voisi jäädä vasta vaalien jälkeen. Meillä on Nato-prosessikin kesken, ja Kaikkosella on siitä kaikki tieto! Miten meidän nyt käy? Hukka perii, jos ei karhu!”

    Sitten Sipilä ”heräsi” ja pelästyi ajatuksiaan, eihän noin saa ajatella: ”Naisasianaisena ja muutenkin edistyksellisenä henkilönä en tietenkään ikinä paljastaisi kenellekään kerettiläistä ensireaktiotani. Näinä yhden oikean ajatuksen aikoina on osattava pitää suu supussa. ”

    Petteri Orpo ei osannut pitää suutaan kiinni, ottaa huomioon somen vihavimmaisuutta. ”Orpon virhe oli selvä: hän sanoin ääneen sellaista, mitä saa ajatella vain hiljaa itsekseen", Sipilä jatkoi. ”Ei niin, että en haluaisi toivottaa puolustusministerinä kunnostautuneelle Kaikkoselle hyvää isyysvapaata. Totta ihmeessä haluan. Sen, että vanhemmat haluavat hoitaa omia lapsiaan, ei vain pitäisi olla lähtökohtaisesti uutisarvoista. Naiset ovat hoitaneet tenaviaan iät ja ajat.”

     Sipilä on tietenkin oikeassa - ja Orpokin sai ajatella mitä ajatteli – mutta somen pehmeästi ojentavaa ”diktatuuria” ei sovi suututtaa. Hesarin kommentoijat eivät tietenkään ymmärtäneet terävästi argumentoivaa Sipilää. Vielä vähemmän some ymmärsi Orpon ääneenajattelua.

   Joten Orpokin otti opiksi ja mukautui virtuaalivaltakunnan "totalitaariseen" ajatuspiiriin.

Suomalaiset ovat hyviä ihmisiä.

    Paljon parempia kuin melkein kukaan missään. Tosin pitkänmatkan juoksijoilla ja mäkihyppääjillä menee huonosti, mutta sekin on selitettävissä.

    En ole koskaan fanittanut entistä pääministeri Esko Ahoa. No, en ole oikeastaan fanittanut ketään muutakaan, paitsi itseäni.

    Mutta Hesarissa joulupäivänä julkaistu Ahon haastattelu Suomen ja Euroopan Kiina-riippuvuudesta oli ”täyttä rautaa”. Siis ajatuksien näkökulmasta. Haastattelun toimitti Veli-Pekka Lehtonen. Hyvin tehty.

   ”Ahon mielestä häntä arvostelevat eivät ymmärrä asioita”, Lehtonen kirjoitti. ”’Nämä ihmiset’, Esko Aho sanoo. ’He eivät ymmärrä paria asiaa. Ensinnäkin he unohtavat sen, että olemme helkkarin pieni maa.’”

    Ja sitten, Aho jatkaa: ”Toiseksi unohdetaan se, että maailma ei ole täynnä demokratioita ja markkinatalouksia. Meidän on kuitenkin pakko olla tekemisissä senkin maailman kanssa, jolla on eri säännöt.” 

    Sen jälkeen Aho sanoi, että riippuvuuksista ei kannattaisi hohkata jos ei ymmärrä mitä riippuvuus tarkoittaa. (Oliko tässä piikki Sanna Marinille?) ”Vaikkapa uusiutuvan energian teknologiassa Kiinan asema on hallitseva. Sähköautoilu ei lisäänny kuvitellulla tavalla ilman kiinalaisia raaka-aineita.”

    Aho on tosin hieman väärässä: mineraalit eivät ole riippuvuusongelman ydin vaan Kiinan teknologinen ylivertaisuus.

    Lehtonen kirjoittaa, että Esko Ahon mielestä nykyään keskustelu riippuvuuksista, ja yhteiskunnallisista asioista yleensä, on mustavalkoista. Syyllisen Aho löytää sosiaalisesta mediasta: ”Siellä maailma pelkistyy, on vain hyviä ja pahoja… Sellainen maailma, jossa olisi vain hyviä ja huonoja ihmisiä ja ratkaisuja, olisi hieno. Sellaista maailma ei ole koskaan kuitenkaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Jos sitä ei pieni maa ymmärrä, sille voi käydä helposti huonosti.”

Lehteviä ajatuksia on mukava lukea.

    Ajateltuja ajatuksia on mukava pohtia. Itse asiassa ei somen yksioikoisuus, mustavaltoisuus eikä laumahakuisuus ole asian pihvi. Ongelma tulee siitä, että laatumediakin seuraa somea kuin hai laivaa ja politiikot seuraavat molempia ja pelkäävät kaikkea mikä saattaisi erottaa heidät muista poliitikoista. Konformismin ikävä yhdenmukaisuus.

    Vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Sillanpään, Sipilän ja Ahon ajatuksissa kaareutuu horisonttiin jotakin oleellista, huomioon otettavaa ja kalloon talletettavaa. Jos sillan aikoo ylittää, pitää ottaa ensimmäinen askel. Sitten toinen.

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaiset rakensivat siltoja, teitä. Ottivat askeleita.
"Puente Málaga" El Burgossa helpotti matkaa Málagasta Rondaan ja
siitä sitten Via Augustalle, roomalaiselle valtatielle itäisestä
Espanjasta Atlantin rannalle. 

Niin metsä vastaa

[mutta kenen äänellä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Enkelten katu Málagassa tänä jouluna.

Eihän Tiktok ole mikään uutislähde. Sehän on vaan sellainen maailma, mikä on hauskaa ja mitä ihmiset tekee omaksi ilokseen. Eihän minun tarvitse edes miettiä, että onko se totta vai ei. Ihmiset saa itse päättää, onko se totta vai ei.

- Räppäri Kingfish eli Remzi Rafle Helsingin Sanomien haastattelussa 19.12.2022.

Just as a birdwatcher watches birds, so a peoplewatcher watches people… All animals perform actions and most do little else.

- Desmond Morris: People Watching. 2002.

Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat? Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

- Deadline Torstaina 15.12.2022.

Ihmisiä, erilaisia ja samanlaisia, toisenlaisia ja kaikenlaisia.

    Joulukadulla.

    Rannalla ottamassa kuvia auringonnoususta.

    Kuljetaan. Ollaan paikallaan.

    Katsellaan, seurataan, jäädään omiin oloihin.

    Luetaan tarinoita joulusta ja Jeesuksen syntymästä. Globaalit tarinat vierivät pallon ympäri.

    Sitten joku huudahtaa: totta tämä on!

Englantilainen tutkija, tietokirjailija ja etologi Desmond Morris väittää, että ihmisiä voi katsella samalla tavalla kuin lintuja. Katselemalla oppii miten ihminen käyttäytyy, millainen ”eläin” ihminen on.

     Morris kimposi julkisuuteen 1960-luvun lopulla ennen älylaitteita, Internetiä ja somea, oikeastaan ennen telkkariakin.

     Missä hän silloin ”katseli” ihmisiä?

     Maailma on muuttunut ihmisen ympärillä, ihminen ei ehkä juuri lainkaan maailmassaan. Vai onko se oleellinen muutos Suomessa, että kohta neljännes ihmisistä asuu yksin? Ja että vanhoja ihmisiä on yhtä lailla samansuuruinen määrä.

     Kirjoitamme, minä muiden mukana, vahvoja yleistyksiä ihmisten käyttäytymisestä: sanomme että vastakkainasettelu on lisääntynyt. Väitämme että ihmiset linnoittautuvat oman ryhmänsä - jopa oman yksityisen minänsä – arvopiiriin eivätkä suostu hyväksymään eikä ymmärtämään toisenlaisten arvopiirien ajatusmaailmaa. Mikä on vastakkaista ja mikä järkevää erimielisyyttä, siinäpä vasta arvoitus.

     Modernissa paradoksissa vannotaan arvoliberalismin pyhään henkeen ja samaan aikaan dissataan itselle ei-mukavat arvot vahingollisina ja turmiollisina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Näyttääkö siltä, että luotamme, että minä luotan, liikaa kaikkialla pursuavaan tiedon ja mututiedon merkitykseen? Olenko sokaistunut informaatiolle, jonka alkuperää en oikeastaan pysty empiirisesti validoimaan. Räppärin sanoin: päätä itse mikä on totta ja mikä valhetta.

    Tässä maailma on muuttunut.

    Ennen telkkaria poliitikot keräsivät ”tietonsa” maailmasta työväentaloilla, seurojen taloilla ja ties minkälaisissa ompelukerhoissa. Ay-liikkeen aktiivit kertoivat mitä työpaikalla tapahtuu, mitä kapitalisti hommailee, mistä pulu pissii.

     Sitten julkisuuspeli muuttui, poliittisen tiedon lähteeksi (lehdistön lisäksi) kasvoi telkkari. Yksi tv-väittely saattoi muuttaa vaalien tuloksen. ”Kyllä kansa tietää!” Martti Ahtisaaresta tuli presidentti kun hän pärjäsi Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon viihdeohjelmassa paremmin kuin Elisabeth Rehn. Niin väitetään.

     Nykyään televisiokin on menettänyt lumovoimaansa. Poliitikot seuraavat sydän pamppaillen somea. Mikä siellä nousee, mikä laskee. Mutta kuinka monen ihmisen tai ryhmän mielipiteitä some edustaa? Se mikä näkyy merkitsee, mutta miten käy sille mikä ei näy?

     Pääministeri Sanna Marinin aidoista mielipiteistä emme tiedä juuri mitään. Hänen ulkonäkönsä on poltettu jokaisen aivoihin lukemattomien kauniiden ja kaunisteltujen selfieiden vyöryllä. Olet sitä mitä näytät!

      Mistä ikinä lopulta tiedän mitä ihmiset ajattelevat, ovat, tekevät?

Huolestuttava ajatus: olemmeko Platonin luolavertauksen kuvaamalla tavalla harhatiedon vankeja?

    Platonin luolassa vangit näkivät vain yhden todellisuuden, joka heijastui oikean todellisuuden varjoina luolan seinälle. Vangit eivät voinee kääntää päätään nähdäkseen oikeaan todellisuuteen. He tekivät johtopäätöksensä seinällä liikkuvien varjojen perusteella, antoivat niille nimiä, merkityksiä. Kunnes yksi vanki pääsi vapauteen ja auringon sokaisemana tajusi millainen on ”oikea” todellisuus. Auringon ja viisauden valo.

     Onko loputon tiedonvirta somessa, Internetissä, striimauskanavilla, podcasteissa ja ties missä ikään kuin luolan seinälle heijastettuja varjokuvia ”aidosta” todellisuudesta, johon meillä, minulla, ei ole pääsyä?

     Ja kun teen johtopäätöksiä yhteiskunnan tilasta, perustuuko se kielenkäytön ja kuvien käytön varjokuvamaiseen epätodellisuuteen? Sellaiseen joka toisaalta muistuttaa ihmisten käyttäytymistä, mutta toisaalta liioittelee ja vähättelee normaaliarkea ja siinä elämäänsä elävien ihmisten ajatuksia.

     Ovatko Internetin, somen ja kaikenlaisen virtuaalitiedon ja metatunteen välittämät kuvakirjat ja sanakirjat vain varjoja yhteen suuntaan tuijottavan ihmispolon silmien edessä?

    Eikä päätä pysty kääntämään toisaalle!

Sanoilla on merkityksiä.

     Mutta ensin tulee todellisuus, sitten vasta siitä kertovat sanat.

     Nykyään monet ajattelevat (ja toivovat), että asian tola olisi toisinperin; että kun sanoja kalibroidaan, todellisuuskin muuttuu. Otat sanan pois, ja sen kuvaama asia katoaa.

     Mutta ei objektiivinen todellisuus muutu kieltä säätämällä. Kieli tulee perässä, ihmisen toimet edellä. Totta silti, maailma muuttuu ja sanat ja niiden merkitykset sen mukana.

     Joulu on täynnä merkityksiä. Niin täynnä että monen sydän tuntuu pakahtuvan, onnesta tai surusta. Varjokuviaan ei pääse pakoon. Luolan seinällä kääntelehtivät historian merkkihenkilöt, oikeat ja kuvitellut.

      Auringonousun hetkellä maailma näyttää syntyvän uudestaan. Myös jouluna. Ja kenties juuri jouluna.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kummallisia kapistuksia

 [me vai minä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tuolla jossain Axarquían avokadorinteet.

Olemme ulkoistaneet tunteiden tuntemisen ostopäätöksiin; vaikeasti sanallistettava sisäinen tyhjyys turtuu, kun yömyöhään selataan nettikauppoja ja viikonloppu aloitetaan ostoskeskuksessa. Ostamisella palkitaan ja iloitaan, ostamisella surraan ja turrutetaan. Olemisemme, tuntemisemme ja arkemme perustuu jatkuvaan kuluttamiseen… Mitä nopeammin kulutamme, sitä nopeammin meille tuotetaan. Mitä enemmän ostamme, sitä enemmän meille tuotetaan. Mitä nopeammin saamme haluamamme, sitä nopeammin kyllästymme. Mikään ei enää tunnu miltään. Tilalle jää tyhjyys.

- Tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri Tiina Helin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 11.12.2022.

Kansantaloustiede on askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja...  Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede, kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.

- Saksalainen yhteiskuntafilosofi Karl Marx 1800-luvulla

No, miten kirjoittaisin kaivamastani filosofisesta kuopasta itseni tasamaalle?

    Kumpi on oikeassa: tamperelainen maisteri vai Trierissä ja Lontoossa maailman menoa pohtinut saksalainen?

    Kirjoittaako Helin Marxin kritiikkiä vai onko Marx etuajassa kriittinen Helinin ilmaisemiin ajatuksiin?

    Nokkelasti neulottuja anakronismeja.

Ollaanko me todellakin me?

    Miksi Helin kirjoittaa, niin kuin moni muu, että me kaikki olemme samanlaisia, ettei meitä edes poliisi erota toisistamme? Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat?

     Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

    Kurjuuden romantisointi käy nykyään kaupaksi. (Kunhan ei itse joudu sen kynsiin.)

Liian vakavaa ollakseen nokkelaa.

    Heitän vielä kepeästi ulkomuistista, että Suomen valtio kerää vuosittain arvonlisäveroa yli 20 miljardia euroa ostetuista tavaroista, energian eri laaduista yms ja palveluista. Kylläpä sitten yhteiskunnassa vallitsisi ”pahoinvointityhjyys”, jos nuokin tulot vaihdettaisiin ilmaiseen ikkunasta pihalle katseluun.

    Niinpä en suostu olemaan yksi tamperelaisen Tiina Helinin ”meistä”. 

    Ollakseni nokkela muistutan olevani minä, en me.

    Myönnän toki kuuluvani tähän hyvinvoivan Suomen epämääräiseen heimoon, joka mielikseen kulkee kauppakeskuksissa ja hyvin auratuilla kaduilla (huom. vitsi!) ja pakenee toisinaan kotoa pois paetakseen.

    Olen yhtä huono ihminen kuin useimmat ”meistä”, toisin kuin Hesariin kirjoittanut tamperelainen Helin, joka käyttää kopeasti me-muotoa kertoakseen ettei kuulu samaan porukkaan. Hän ei ole ”meitä” vaan ”heitä”. Jostakin syystä nuo "paremmat" ja "täydelliset" ihmiset (jotka eivät tosin ymmärrä yhteiskunnan toiminnasta juuri mitään) ottavat päähän. 

    Kieli on rikas apparaatti. Sanoilla harhauttaa ovelimmankin agentin. Matti Meikäläisestä puhumattakaan.

   Yhteiskuntaihminen on kummallinen kapistus.

     

Jaakko Salovaara.
 Embalse Conde de Guadalhorce
maaliskuussa 2020.

Kyösti Salovaara.
Embalse Conde de Guadalhorce
joulukuussa 2022.

Oikeastaan piti kirjoittaa toisesta asiasta, toisesta puolesta, toisesta poskesta.

    Huomaan että vuodesta toiseen, silloin kun satun Andalusiaan ja on auto käytettävissä, ajan Málagasta pohjoiseen Cartaman, Pizarran, Áloran ja El Chorron sivuitse vievää noin 75 kilometrin mittaista maisemareittiä ihailemaan Ardalesin lähellä olevia suuria tekojärviä Embalse Conde de Guadalhorce, Embalse del Guadalhorce ja Embalse del Guadalteba. Varsinkin silloin, kun kaikkialla vallitsee andalusialainen kuivuus ja kun peltokummut loistavat keltaista valoa, nämä turkoosinväriset järvet näyttävät jumalaisen kauniilta.

    Miksi ihminen haluaa katsoa ennen näkemänsä yhä uudestaan? Hakeeko hän, minä, turvaa ennen koetusta tunteesta? Vai haluaako hän vahvistuksen optimismilleen: että kaikki on edelleen hyvin elämässä ja maisemassa?

    Mutta tänä syksynä kaikki ei ole maisemassa hyvin.

    Pitkän kuivuuden jälkeen järvet ovat melkein vettä vaille, nuokin joista Málagan kaupungin asukkaat saavat käyttövetensä. Järvi näyttää surkealta, pelottavalta, kuin tulevaisuuden painajaiselta.

     Tätä kirjoittaessani Málagan seudulla sataa, onneksi, ja eukalyptuspuut huojuvat tuulessa katkeamatta, raskaat pilvet lipuvat Atlantilta Iberian niemen yli Välimerelle. Etäällä joet tulvivat.

Ihminen on kummallinen kapistus.

    Olikohan se syyskuussa kun ajelimme jossain tuolla Axarquían seudun rinteikkäillä serpentiineillä ja mietimme mitä hedelmäpuita tai -pensaita mäkien ja vuorien rinteet olivat täynnään.

    Sittemmin selvisi, että siellä kasvatetaan avokadoja ja mangoja.

    Molemmat vaativat valtavasti vettä; ja molemmista kasvattaja saa hyvät tulot.

    Jokin aika sitten avokadoviljelijöiltä kiellettiin tekojärvien veden käyttö, koska kansalaiset tarvitsevat juomavettä. Uusia ratkaisuja suunnitellaan ja rakennetaan, vettä aletaan kierrättää, merivettä puhdistaa viljelmille, jotta vauraat ja hyvinvoivat ihmiset Pohjois-Euroopassa saavat jokapäiväiset avokadonsa ja mangonsa.

     Ihminen on kummallinen kapistus. Ettei ihan rationaalinen pässinpää.

Mutta maisema on kaunis.

    On myös ”kauniita” uutisia, läpimurtoja.

    Täällä paistaa melkein aina aurinko. Vuoristojen harjanteilla tuulet puhaltavat. Nyt aurinkoa ja tuulta ryhdytään EU:n tukemana todella käyttämään vihreän vedyn valmistamiseen. Pian laivat kulkevat andalusialaisella (ja galicialaisella) vedyllä, ja putki vie vetyä Ranskaan asti.

     Espanjalaisessa arkipäivässä joulu näkyy kaikkialla koristellumpana kuin Suomessa.

     Onko tämä jouluhumu pelkkää kitshciä? Tunteiden rihkamaa? Vai korean ja kotoisan rihkaman tunteellisuutta?

    Ehkä on, kenties ei.

    Kuka meistä on täysin synnitön heittämään ensimmäisen kiven arkipäivää koristavien kanssaihmisten päähän? Askeesia ei ole kielletty, mutta ei siitä pakkolaitostakaan pidä tehdä. Me ei olla minä, minä en ole me, vaikka minuja meissä onkin monia.

    Kun otan valokuvan kauniista maisemasta, kuvittelen että maailma on ainakin hetken (1/100 sek) kaunis ja rauhallinen tyyssija ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2022.

                      

Aamulla aurinko paistoi

 [Mielen Rauha]

Kyösti Salovaara, 2022.

Tulee päivä, jona valtameren pohjalla lentää pöly,

eikö tulisi myös aika,

                        jolloin kalojen luurangot lojuvat vuorten huipuilla?

Kuka sanoo, että nuorukainen olisi jättänyt pikku neidon?

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Joskus tekee mieli.

    Tekee mieli sanoa mitä ajattelee.

    Usein käy niin.

    Käy niin että ajattelee mitä sanoo.

    Itsensä ulkoistaminen.

Itsenäisyyspäivän aamuna aurinko paistoi mereen.

    Paikalliset ihmiset viettivät demokratian päivää.

    Auringon kilossa ahdistus kaikkoaa, laineen syrjässä.

    Ja samaan aikaan Helsingissä ”edistykselliset” taiteilijat jahtaavat juutalaista hyväntekijää, jonka perheessä tiedetään holokaustin kauheus. Juutalaisten suku ei pääse pakoon vasemmistolaisilta eikä oikeistolaisilta. Maan sivu.

    Nykyajan edistyksellinen on umpikuuro ja laput silmillä kuin entinen hevonen.

    Median syleilyssä ulottuvuudet supistuvat. 

    Jäljelle jää piste. Kadota.

Ajattelin.

     Että miten Suomessa saisi mielelle rauhan. Pitääkö lopettaa lehtien lukeminen? Pitääkö sulkea korvansa, katsoa toisaalle, mielen piiloon piiloutua?

     Kuvittelenko?

     Kenties.

     Se ei helpota.   

     Mutta auringon kilossa kaikki arvot näyttävät mahdollisilta.

Luen Graham Greenen romaania Inhimillinen tekijä. Vuodelta 1978.

    Sen suomensi Eila Pennanen.

    Greene kirjoittaa lojaalisuudesta. Ahdistuksesta. Petoksesta.

    Vakoilukirjallisuus ja elokuvat ovat taas muotia.

    Oliko Juudas Iskariot ensimmäinen tunnettu vakoilija. Petturi? Lojaalisuutensa uhri.

    Luen romaania kuin elämää. 

Mitä etsitään? Mitä paetaan? 

     Mihin?

     John Buchan kirjoitti, että sivistyksen kuori on ohut. Kun se rikotaan, pudotaan primitiiviseen kauhuun. Vakoilijan maailmassa kaikki kuoret ovat vaarassa murtua.

     Greenen romaanin vakoilija, petturi, arvoilleen lojaali Castle luki lapsena H. Rider Haggardin seikkailukirjoja. Seikkailukirjoilla kasvatettu sukupolvi.  

    Junassa matkustava Castle lukee aikuisena miehenä Sodan ja rauhan toista osaa. Katselee ikkunasta maisemaa. Tajuaa katsovansa omaan elämäänsä.

    ”Yksikin askel tuon rajaviivan yli”, kirjoitti Tolstoi, ”joka muistuttaa sitä rajaa joka erottaa elävät kuolleista, ja sen takana tulee vastaan epävarmuus, kärsimys ja kuolema. Ja mitä siellä on? Kuka siellä on? - tuon pellon, tuon puun toisella puolella… Tuo katto jota aurinko valaisee? Kukaan ei tiedä, kukaan ei haluakaan tietää. Sitä pelkää ja kuitenkin kaipaa, että saisi mennä tuon rajan yli.”

    Mutta se on vaarallinen raja. Elämä.

Allan Quatermain oli seikkailija. Sankari. Rohkea mies.

    Vakoilija, petturi, lojaalisuutensa uhri, Castle on lukenut Haggardin Quatermainin seikkailuja. Aikuisena miehenä Castle palaa lapsuuteensa ollakseen nyt:

    ”Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei häntä eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen Rauha.”

Maanantaina satoi vettä tummina virtoina.

    Tiistaina aurinko paistoi.

    Metsikkö puron reunamilla tuoksui eukalyptukseltä.

    Mielenrauhasta on helppo jaaritella.

    Mutta kuka tietää mitä se on?

    ?

                 

Ylettömän vaikeat ajat

 [tiedon avoin universumi]

Kyösti Salovaara, 2015.

Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa… Mitä enemmän sensuuria tällainen julkaisu harjoittaa karsiessaan julkaisukelpoisia uutisia ja muita sanomia omien poliittisten, uskonnollisten tai muuten aatteellisten näkökohtiensa perusteella, sitä tunnustuksellisempana voidaan tämän julkaisun harjoittamaa joukkotiedotusta pitää.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin + Göös, 1975, kolmas, uudistettu painos.

MILLÄ TAVOIN YLE KILPAILEE lehdistön kanssa? Ihan varmasti se kilpailee uutisten sisällöstä ja laadusta sekä yleisön huomiosta ja luottamuksesta. Rahasta sen sijaan ei, koska tulot tulevat ihan eri puroista.

Perinteisesti liberaalin demokratian henkeen on kuulunut, että yhteiskunnassa on tarjolla kilpailevia uutislähteitä, joita seuraamalla kansalaiset saavat monipuolista tietoa mielipiteiden muodostamisen tueksi.

Kaupallinen media syyttää Yleä nyt siitä, että se läsnäolollaan ja resursseillaan heikentää median moninaisuutta Suomessa. Väite on erikoinen ja helppo haastaa. Jos Yleisradio suljettaisiin pois verkkouutisten kentältä, uutistarjonnan moninaisuus kärsisi valtavasti.

Kun puhutaan kilpailuhaitasta, edellytys on, että kilpailevat osapuolet toimivat samoilla markkinoilla. On kiistanalaista, toteutuuko tämä ehto Yleisradion ja lehtitalojen kilpailussa.

- Heikki Hellman: Kilpaileeko Yle todellakin lehtien kanssa? Hellman-blogi, 5.1.2021.

Päivä lyhenee, valo vähenee.

    Uutisia maailmalta: Xi Jinping katsoo futiskisoja ja antaa määräyksen ettei sensuroimattomia katsomokuvia saa esittää Kiinan televisiossa. Katsomoissa näkyy vapaita, iloisia ihmisiä jotka eivät käytä maskia. Kuvat järkyttävät kiinalaisia katsojia.

    Uutisia Suomesta: Laatulehti Helsingin Sanomat keskittyy hiihtokilpailuihin. Printtilehdessä ei käsitellä jalkapallon MM-kisoja jalkapallona, koska HS on kokenut moraalisen herätyksen. Qataria toki käsitellään, sen kelvottomuutta päivästä kolmanteen. 

    Uutisia kotipihalta: punatulkkuja pensaissa ja vaahterassa. Ilo silmälle, pitkästä aikaan.

    Päivä lyhenee: kenties jututkin.

Journalismin tienhaarat. Kirjoitan joukkotiedotuksen jatkuvasti väärin. Ehkä ”joukkotiedostus” onkin parempi sana. 

     Marraskuun puolivälissä EVA julkaisi arvo- ja asennetutkimuksen kansalaisten halusta säästää julkisia menoja. Tutkimus paljasti yllättäen, että 53 % suomalaisista nostaa Ylen toiminnan säästölistalle.

     Ainakin minä yllätyin. Miksi juuri Yleisradiosta pitäisi säästää?

     Tutkimuksen mukaan miehistä 56 % ja naisista 50 % säästäisi Ylen kuluista paljon tai kohtalaisesti. Yli 65-vuotiaista säästöjä kaipaa 40 %, mutta ikäluokissa 36-45 säästämista ehdottaa 56 %. Ammattiliittoihin kuuluvista STTK:n jäsenistä 58 % säästäisi Yleltä, SAK:n ja Akavan jäsenistä paljon harvempi. Perussuomalaisista melkein kaikki eli 85 % puolueen kannattajista säästäisi Ylen kustannuksista, kun taas SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajista selvä vähemmistö (27%, 27 % ja 19%).

    Mistä sitten johtuu, että EU myönteisistä vastaajista ”vain” 40 % säästäisi Ylen menoista kun taas EU kielteisistä 81 % on valmis leikkaamaan Yleltä siivet? 

Arvotutkimus havahdutti miettimään mitä itse kuuntelen ja katselen.

    Tajusin olevani Ylen lähetysten suurkuluttaja.

    Mieleeni ei ole tullut, että Ylen kuluja pitäisi leikata, vaikka sen tarjonnassa on runsaasti ohjelmia joita en kuuntele enkä katsele, ja on myös ohjelmia joita kritisoin päivittäin, mielessäni.

     Olemme lukeneet, että Alfa-televisio lopetti lähetyksensä. Rahat loppuivat. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaaan Alfa yritti löytää katsojia vanhoilla konsteilla: keskusteluohjelmilla ja musiikilla. Hesarin mielestä konservatiivisuus ei myy nykyään.

    Ovatko keskusteluohjelmat lähtökohtaisesti konservatiivista ohjelmapolitiikkaa? Eikö musiikki muka kelpaa suomalaisille?

     Parasta ”minun” Ylelläni ovat juuri nuo ”konservatiiviset” ohjelmat: yhteiskunnallinen keskustelu ja musiikki. Mutta toisin kuin Alfalla, Ylen ei tarvitse perustella kuulijamäärillä keskusteluohjelmiaan tai musiikkitarjontaansa. Se on julkisrahoitteisen tiedonvälittäjän onni. Saa olla edistyksellisesti konservatiivinen.

     Yle edistää joukkotiedostusta.

Kyösti Salovaara, 2015.

Mitä kuuntelen ja katselen?

    Musiikin lista on pitkä. Muistojen bulevardi aamupäivällä, Paikka auringossa iltapäivällä,  Tarja Närhen Iskelmäradio sunnuntaiaamulla samoin kuin Pekka Laineen Ihmemaa ja Tero Lietteen Laiskanlinna. Sunnuntaisin myös Kadonneen levyn metsästäjät, lauantaisin Poppikoulu-tietokilpailu, maanantaina iltapäivällä viiden uutisten jälkeen Euroopan valot, iltaisin bluesia ja kantria ja kaikenlaista sekomusiikkia. Arkisin klo 16 jälkeen klassista ja viiden jälkeen Timantteja ja ruostetta ja muuta maailmanmusiikin hilettä.

    No, musiikkia siis piisaa. TV1:n ajankohtaisohjelmia katson valikoiden. Pelkkää poliitikkojen kinaamista en jaksa enää seurata. Nykypoliitikot eivät pysty tai halua puhua asioista asioina. Torstainen A-Talk on edelleen helmi Ylen tarjonnassa. Sakari Sirkkanen osaa johdatella keskustelua ja kysyä oikeita kysymyksiä. Loistavaa! Samoin Seija Vaaherkumpu loistaa lauantaisin Ykkösaamussa.

    Radion puolella aamukahdeksan jälkeen tuleva Ykkösaamu on varjo entisestään. Kenties nykytoimittajat ovat kokemattomia tai sitten vihervasemmistohallituksen kritisointi ei sovi toimittajien pirtaan. Muutama vuosi sitten Juha Sipilän hallitusta roimittiin Ykkösaamussa aamuisin kuin vierasta sikaa.

    No, ehkä ”sika” sai tarpeekseen.

    Maija Elonheimon Brysselin kone keskiviikkoisin on säilyttänyt tiukan asiallisen linjansa. Ruben Stilleriä kuuntelee perjantaisin mielikseen, samoin Roman Schatzin Maamme-kirjaa maanantaisin, tosin sillä varauksella että Schatz toisinaan valitsee vieraikseen ”asiantuntijoita”, joiden sanomisen tietää etukäteen jolloin ohjelma jää kuuntelematta.

    

Tietenkin myös Yleä vaivaa samanlainen konformistinen ”ajan henki” kuin Hesaria: pitää olla mielinkielin marginaalille, pitää jankuttaa itsestään selviä asioita feminismistä, luonnosta, ilmastosta ja kuluttamisesta ja vihreistä vaihtoehdoista ja… pitää siis paasata samaa kuin kaikki muutkin paasaavat.

    Olen pari kertaa lähettänyt Ylen kulttuuriohjelmien toimittajille kysymyksen, että miksi keskusteluun valitaan ihmisiä, jotka ovat kaikesta samaa mieltä. Onko se keskustelua lainkaan? Olen saanut ystävällisiä vastauksia, että tarkoitus ei ole estää keskustelua. 

    Mutta niin vain käy päivästä kolmanteen.

    Ylen paikallislähetyksiä en pysty kuuntelemaan lainkaan. Niissä nuoret toimittajat edustavat urbaania puberteettijournalismia. Juontajien mielipiteet ovat pinnallista pinnallisempia, yleissivistys ohuempaa kuin sellofaanikalvo kukkakimpun ympärillä.

     Ylelläkin on siirrytty monissa arkipäivän makasiiniohjelmissa käyttämään kahta toimittajaa studiossa kaupallisten kanavien esimerkin mukaisesti. Toimittajilla on studiossa hauskaa, ei tarvitse keskittyä ohjelman sisältöön kun saa lämpöisessä huoneessa leukailla toimittajakaverilleen. Leukailu on toki äärettömän pinnallista, muodikasta ja usein ääliömäistä, mutta jotenkin sen kuvitellaan kannattelevan ohjelmavirtaa eteenpäin.

     Jos Ylen kuluja pitää leikata edes vähän, niin lopetettakoon nuo toimittajien kimppakivat studiot. Mistä johtuu että ennen muinoin Erkki Pälli ja Olli Ihamäki pystyivät ihan yksinään tekemään koko aamun ohjelmat ja suhtautumaan hyvällä tavalla kriittisesti ja huumorilla Helsingin seudun arkipäivän ja politiikan tapahtumiin?

    Pojasta ei polvi ole todellakaan parantunut.

Monipuolinen joukotiedotus on arvo sinänsä. Siitä saattaa syntyä oivaltavaa joukkotiedostusta.

   Tähän asti kaupallinen media ja Yle ovat tahoiltaan tukeneet ja vahvistaneet monipuolista tiedotusta ja viihdetarjontaa. Kaiken maailman suoratoistopalvelut ovat kyllä sotkeneet Ylen mainion elokuvakartan ja entisen ”yksinoikeuden” hyviin tv-sarjoihin. Ylen(kin) elokuvatarjonta on aika sattumanvaraista eikä klassikkofilmeihin enää suhtauduta sillä vakavuudella kuin aikaisemmin, kuin pitäisi.

    Tänään kaikesta pitää maksaa.

     Mutta Helsingin Sanomien hysteerinen suhtautuminen Qatarin kisoihin on yllättänyt minut. Entä jos tiedonvälitys keskittyy kaupallisen median moralistien käsiin? Mitä jos jalkapallokisat olisivat päätyneet suurella rahalla Sanoma-konsernille, joka sitten moralistina olisi jättänyt näyttämättä ne?

     Voiko Sanomaan enää luottaa? Vai onko se Xi Jinpingin tavoin valmis sensuroimaan todellisuutta, jos todellisuus ei kaikkineen sovi sen omaan, moralistisen tiukkaan arvomaailmaan?

     Alussa Yrjö Ahmavaara puhui tunnustuksellisesta joukkotiedotuksesta. Vuonna 1975 se tarkoitti lähinnä puoluelehtiä ja uskonnollisia julkaisuja. 

     Tuntuu kauhealta ajatella, että Helsingin Sanomien kaltainen laatumedia saattaisi vähitellen muuttua tuollaiseksi tunnustukselliseksi tiedonvälittäjäksi 2020-luvulla. 

    ”Tunnustukselliseksi voidaan kutsua joukkotiedotusta, jossa tosienkin sanomien esiinpääsy asetetaan riippuvaiseksi siitä, ovatko ne sopusoinnussa jonkin ennalta ohjenuoraksi asetetun yhteiskunnallisen tai uskonnollisen aatteen kanssa", kirjoitti Ahmavaara.

     Ylettömästä kansalaisesta nykyaika saattaa tuntua ahtaalta paikalta.

Kyösti Salovaara, 2022.

   

Punainen pelargonia

 [Onko sananvapaus vain kitschiä?]

Totalitaarisen kitschin valtakunnassa vastaukset ovat ennalta annettuja ja minkä tahansa kysymyksen poissulkevia. Tästä seuraa että totalitaarisen kitschin todellinen vastustaja on kysyvä ihminen… Totalitaarisella tarkoitan: kaikki kitschiä häiritsevä kitketään elämästä, niin että jokainen yksilöllisyyden ilmaus (muista erottautuminen on hymyilevän veljeyden kasvoille sylkäisty ruikka) kuin jokainen epäilys (pikkuasian epäilemisellä aloittava epäilee lopulta elämää sinänsä) ja ivakin (kitschin valtakunnassa kaikkeen on suhtauduttava vakavasti)...

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, 1983.

En pelkää niinkään yön pimeyttä

kuin ystäviä joita en tunne.

- John le Carré lainaa Stevie Smithin runoa romaanissa The Russia House, 1989.

Moralismin sumu kietoo Suomen viittaansa.

    Qatarin jalkapallokisat ovat medialle musta aukko, joka imee kriittiset sanat, niin että niistä tulee moraalista kitschiä päivänvalosta kadotessaan.

    Normaalimaailma järkkyy Suomessa, ei Berliinissä eikä Lontoossa, Pariisissa eikä Madridissa. Presidentti Niinistönkin poskia punottaa. Kannattaako tässä enää futista katsoa telkkarista.

    Helsingin Sanomat tonkii pahaa hajua. Yle heittelee deodorantin sekaan myrkkyhajuja. Vain MTV lähettää paikan päälle urheilutoimittajia: legendaarinen selostaja Tuomas Virkkunen ja jalkapalloilija Mika Väyrynen raportoivat.   

    Samaan aikaan normaalimaailmassa Saksa tekee mittavan kaasusopimuksen Qatarin kanssa. Kiina panee paremmaksi: miljoonia tonneja nesteytettyä kaasua ryhdytään tuomaan vuosikaupalla Qatarista.

     Tuomarin pilli viheltää. 

     Juna meni.

Tämä on vaatimaton tositarina sananvapaudesta. Onko sitä vai onko se ”totalitaarista” kitschiä,  juhlapuhe Sanomatalossa.

    Värit ovat värejä.

    Valkoinen: viattomuus, synnittömyys, ehdottomuus.

    Punainen: synnillisyys, rakkaus, kapina.

    Tässäkin pienessä tarinassa on käänteitä. Opetus?

    Opetus: kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Sitä paitsi: parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, sillä joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa.

     Suomi on moraalista kitschiä.

Sanoista sarviin.

     Helsingin Sanomat julkaisi 18.11.2022 imelän jutun jalkapallosankari Riku Riskistä otsikolla Hiljainen esikuva. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Ari Virtanen.

    ”Riku Riskistä tuli kolme vuotta sitten harvinainen vaikuttaja, kun hänen henkilökohtainen Qatar-boikottinsa vuoti julkisuuteen”, artikkelin ingressissä mentiin suoraan asiaan. ”Riski näkee jälkikäteen rohkaisevana sen, miten tuntematonkin urheilija voi oikealla hetkellä vaikuttaa julkiseen keskusteluun.”

     Artikkelin yksipuolisuus ärsytti. Tietysti kisojen antaminen Qatarille oli järjetöntä, mutta kun ne siellä pelataan, ei muita kenttiä ole tarjolla tähän hätään.

     Kirjoitin Virtasen artikkelin perään oman kommenttini, jonka HS julkaisi saman päivänä, perjantaina klo 9:29. Näin kommentoin:

”Eikö politiikkaa ja urheilua kyetä enää mitenkään pitämään erillään?

Se että me ylemmyydentuntoiset pohjoismaalaiset tiedämme muita paremmin mikä on moraalisesti oikein, ei kai tarkoita etteikö muuallakin kuin Helsingissä ja Tukholmassa saisi urheilla ja pyrkiä vaikkapa jalkapalloa pelaamalla elämässään eteenpäin.

Geopoliittinen asenne hallitsee taas keskustelua. Mutta toisin kuin aikaisemmin - reaalipolitiikan aikana - nyt mukana on vahva moraalinen (jopa moralistinen) vastakohta-asettelu. Olet joko kunnollinen (moraalisesti) tai sitten et lainkaan. Tämä on, kuten joku sanoi, millenaalien kansainvälistä politiikkaa: peukalo ylös tai peukalo alas. Elämän harmaita sävyjä ei hyväksytä.

Niinpä sitten Riskin ja Sparvin tavalla jalkapallo ei ole enää peliä, vaan huomio keskitetään pelaajiin, ja heidän kunnollisuuteensa ihmisinä.

Nyt MM-kisoista tehdään pahin peikko, joka häivyttää jalkapallofaneilta ilon katsoa matseja, koska pitää koko ajan vavista moraalisen närkästymisen tartuttamana.

Samaan aikaan, kuten päivän lehdestä käy ilmi, kyseisen kisamaan kaasu kelpaa meille kaikille ja Saksalle varsinkin, koska nyt pahin pahis on Venäjä.

Historiasta kai tiedämme ettei moralismi johda koskaan mihinkään hyvään. Historiasta muistamme myös kuinka urheiluliikkeen politisointi johti Suomessa esimerkiksi Sos.dem puolueen hajoamiseen.”

Keskustelu oli laimeaa, muutama kommentti julkaistiin.

    Pekka Jänkälä (Hesarin nettilehdessä kommentointi tapahtuu pääasiassa omalla nimellä ja hyvä niin) otti kantaa kommenttiini ja sanoi: ”Urheilun epäpoliittiseksi väittäminen tai sen urheilun ja politiikan toisistaan erillään pitämisen vaatiminen on täydellisen poliittinen kannanotto. Laajemmin ajateltuna yhteiskunnassamme on oikeastaan hyvin vahän (jos ollenkaan) politiikasta erillään olevia asioita, koska ’politiikka (kreikk. Πολιτικά, politiká, 'kaupunkien asiat') on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin, tai toimintaa, jolla hoidetaan niitä.’”

     Yritin jatkaa keskustelua, joten kirjoitin tarkentavan kommentin.

     Helsingin Sanomat ei julkaissut sitä. Moralismin sumea verho heitettiin silmilleni kuin märkä rätti, ajattelin. 

     Koska olen tottunut, että HS ”mielivaltaisesti” jättää julkaisematta järkeviä, säädyllisen asiallisia mutta kantaa ottavia kommentteja, olen neljän vuoden aikana laittanut kaikki kommenttini muistiin. Ja merkinnyt sensuroidut erikseen. Tänä kuluvana vuonna olen kirjoittanut Hesarin nettisivulle n. 50 kommenttia joista kolme tai neljä on jäänyt julkaisematta.

     Riku Riski -artikkeliin kirjoitin jatkokommentin. Tätä ei siis julkaistu:

”No tietysti ’kaikki’ on politiikkaa, jos kaiken halutaan olevan politiikkaa. Toinen asia on sitten se, kuinka järkevää ja hedelmällistä kaiken politisoiminen on. En tarkoita tässä etteikö Quataria pitäisi arvostella ja paheksua.

Mutta järkevässä kanssakäymisessä,  jos siis halutaan olla toisella tavalla ajattelevien kanssa tekemisissä, ei pitäisi kaikkea politisoida. Kun nykyään politiikka ymmärretään myös moraalin korostamisena, ajaudutaan ikävään polarisointiin.

Meillä oli Suomessa aikoinaan  yksi Työväen Urheiluliitto (TUL),  joka sitten hajosi kahdeksi työväen urheiluliitoksi (TUL ja TUK). Pitäisikö nykyään perustaa ilmastonsuojelijoiden urheiluliitto, vegaanien urheiluliitto, autoilun vastustajien urheiluliitto jne? Ja jos, niin mitä ajattelua ja yhteistoimintaa tuo edustaisi?”

Edellisestä tein johtopäätöksen ettei Helsingin Sanomat halua julkaista ”omasta moraalisesta Qatar-linjastaan” poikkeavia kannanottoja. 

    Kun pään pistää pensaaseen, se on siellä.

    Oliko minulla syytä loukkaantua?

      No, ei oikeastaan, sillä eihän HS ole velvollinen julkaisemaan kaikkea sinne lähetettyä. Lehti on sitä paitsi kommentointiohjeissaan määritellyt kommentitkin lehden journalistiseen linjaan kuuluvaksi materiaaliksi. Kommenteissa ei niin ollen puhu niinkään kommentoijat kuin Hesarin kaikkitietävä toimitus. Soraäänet eivät kuuluu kaikkitietävän entiteetin julkipuheeseen. 

    HS:n ohje kommentoijille saattaa melkein vastata Milan Kunderan totalitaarisen kitschin olemusta, mutta päällisin puolin Hesari tietysti on oikealla asialla ohjeistaessaan näin: ”Kommentit ja keskustelupalsta ovat osa HS:n sisältöä, josta olemme vastuussa myös lain edessä, ja jota haluamme toimittaa huolella. Toimitustyö tarkoittaa valikointia: toisin kuin sosiaalisessa mediassa, HS:ssä kaikki viestit luetaan läpi etukäteen ja julkaistaviksi valitaan vain ne, jotka vievät keskustelua asiallisesti eteenpäin.”

     ”Valitaan ne jotka vievät keskustelua asiallisesti eteenpäin.”

     Oliko minun kirjoittamani jatkokommentti epäasiallinen? Eikö se vienyt (olisi vienyt) keskustelua eteenpäin?

Kyösti Salovaara, 2022.
Suomalaiset kulttuuri-instituutiot marraskuun hämärässä:
Oodi-kirjasto, kustantaja Sanoma ja modernisti Kiasma.

No, ajattelin että puhiskoot puskassaan.

    Mutta kun kaksi päivää myöhemmin HS:n pääkirjoituksessa otettiin taas moralistinen kanta futiskisoihin ja väitettiin ettei kukaan pysty nauttimaan näiden kisojen katsomisesta, ajattelin että piruvie tähän pitää tarttua.

    Hesarin pääkirjoituksen otsikko 20.11.2022 kuului Qatarin kisoista on reiluus kaukana.  Pääkirjoituksen johdannossa sanottiin oleellinen: ”Jalkapallon MM-kilpailut alkavat sunnuntaina. Nyt niitä on ikävä katsoa, sillä ihmisoikeuksia polkevan Qatarin kisapaikat on rakennettu siirtotyöläisten verellä.”

    Koska olin päättänyt, että katson jalkapalloa enkä hautaa päätäni suomalaisen moralismin paineastiaan, kirjoitin pääkirjoitukseen kommentin sunnuntaiaamusella ja HS julkaisi sen klo 8:48. Näin kirjoitin:

”On mielenkiintoista miten eri maissa suhdaudutaan alkaviin futiskisoihin, tai paremminin miten media suhtautuu.

Luen kolmea lehteä, joista englantilainen The Guardian ja espanjalainen El País ovat liberaaleja vasemmistolaisia julkaisuja, enemmän tai vähemmän. Helsingin Sanomat on tietysti sitoutumaton mutta kaiketi enemmän vasemmalla kuin oikealla, liberaali yhtä kaikkea.

Yllä olevan pääkirjoituksen ja viime päivinä HS:ssä olleiden kriittisten Qatar-artikeleiden perusteella teen tällaisen johtopäätöksen: mitä etelämpänä Euroopassa ollaan, sitä enemmän kiinnostutaan itse jalkapallosta ja mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä vähemmän jalkapallo kiinnostaa ja sitä enemmän keskitytään kansainvälisen politiikan moraaliin, jota Qatarin kisat tietysti myös heijastavat.

Voisiko tämä moraalinen, ei jalkapallollinen lähestymistapa heijastaa myös sitä faktaa kuinka huonosti tai hyvin kuhunkin maahan jalkapallo on kiinnittynyt ja kuinka tärkeä osa se on kyseisen maan kulttuurista?

Mutta näkyykö tässä myös suomalaisen kulttuurin tietynlainen ahdasmielisyys ja nurkkakuntaisuus? Jostakin syystä suomalaiset, me suomalaiset, pidämme itseämme parempina ihmisinä kuin melkein kukaan missään muualla. Ja näköjään kerromme myös julkisesti paremmuutemme.”

Muutama kommentoija tarttui kirjoitukseeni.

    ”Niin, mikä se onkaan ahdasmielisyyttä, vaatia ihmisoikeuksia siirtotyöläisille, naisille ja seksuaalisilla vähemmistöille; vai olla sitä mieltä, että ne kuuluvat vain isäntämaan miehille?” kysyi Olli Knuuttila klo 9:43 julkaistussa kannanotossaan. ”Kumpi on ahdasmielisempää, ruoskia väärin uskovat vai vaatia uskonnonvapautta? Onko ahdasmielisempää ihmetellä Talebanin uskonkiihkoilijoiden tukemista vai tukea sitä paljonkin rahallisesti? Onko ahdasmielistä tuomita kymmenien miljoonien eurojen korruptio vai tukeutua siihen? Onko itsensä parempana pitämistä todella ihmetellä miljardien eurojen rakennusten rakentamista aavikolle käyttämättömäksi vai pitää erinomaisena ajatuksena tuhlata järjettömästi resursseja ympäristön tuhoamiseen?”

     Tässä vaiheessa, viettäessäni sunnuntaiaamua Ylen iskelmä- ja poplähetyksiä kuunnellen, mietin että vieläkö yrittäisin ”puolustautua” vai pitäisikö uskoa, että en osaa viedä ”keskustelua eteenpäin”.

      Päätin kuitenkin yrittää ja tein jatkokommentin. Ja - hemmetti - sehän julkaistiin. Joten sunnuntaina klo 10:43 HS:ssä kirjoitin:

”No tietenkään ihmisoikeuksista kirjoittaminen ja epäkohtien paljastaminen ei ole nurkkakuntaisuutta eikä ahdasmielisyyttä. Puhun suhteellisuudentajusta.

Mutta jos epäoikeudenmukaisuuden tiedostaminen estää kanssakäymisen tuollaisten yhteiskuntien kanssa siksi, että me koemme olevamme heitä parempia ja ikään kuin pelkäämme, että heiltä tarttuu meihin jotain, se on nurkkakuntaisuutta ja muukalaisvihamielisyyttä.

Saksa teki huomattavat sopimukset Qatarin kaasutoimituksista. Pitäkö nyt Saksaa alkaa vieroksumaan? Se on kai Suomen suurin kauppakumppani - luovutaanko kaupasta Saksan kanssa?

Jalkapallokatsomossa istuu kaikenlaisia ihmisiä. Minulle ei kuulu arvostella kenenkään moraalia tai kunnollisuutta - kunhan siellä katsomossa käyttäydytään kunnolla (mitä ultrafanit eivät aina tee). On hienoa että katsomossa istuu kaikenlaisia katsojia, siis symbolisesti. Ja on hienoa että kentällä pelataan hienoa futista, olipa tuo kenttä missä tahansa.

Tämä edesauttaa hyvää kanssakäymistä, luulen ja se edistää globaalia yhteisymmärrystä, vaikka me maailman parhaat ihmiset emme voikaan noin vaan määrätä mihin toisissa yhteiskunnissa saa ja pitää uskoa, millaisia arvoja tulee noudattaa.

Kun ulkopoliitikasta tehdään pelkästään moraalikysymys, ollaan hyvin lähellä nationalismia.”

Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Mitä tästä opimme? 

    Mitä minä opin?

    En tiedä.

    Tietynlainen totalitaarisen (vai sopulilauman) journalismin aave kyllä kummittelee ympärillämme. Pienessä maassa sosiaalinen paine "samoinajatteluun" on hirvittävän suuri. Toisin ajattelevat pysyttelevät yleensä vaiti. Ainakin ne kuuluisat toisinajattelevat tolkun ihmiset.

    Kun aloin pistää muistiin Hesariin kirjoittamiani kommentteja vuonna 2019 niistä ”sensuroitin” aika moni.

     Vähitellen olen oppinut talon tavoille. Yritän ja useimmiten osaan arvata miten pitää kirjoittaa tullakseen julkaistuksi.

      Onko tämä hienoa? Että opin, olen oppinut, tulen oppimaan edelleen?

       Vai onko tämä samanlaista hienoviritteistä autoritarismia mitä sosialistivaltioissa harjoitettiin? Kansalaisille ei suoraan sanottu mitä pitää ja saa sanoa. Heidän piti itse tajuta mikä on sallittua. Näin elämä muuttuu itsesensuurin helvetiksi. Joka hetki pitää yrittää arvailla vallanpitäjän oikkuja ja haistella oikeassa olemisen suhdanteita.

      Jos tämänkaltaisen autoritaarisen ajattelun metodia sovelletaan myös suomalaisessa arvoliberaaliksi itseään pitämässä mediassa, sananvapaus alkaa muistuttaa Milan Kunderan romaanin kuvastamaa totalitaarista kitschiä: moralistisen yhdenmukaisuuden rihkamaa. 

Kyösti Salovaara, 2015.

Virtavesien politiikkaa

 [Olemmeko yhä maantieteen vankeja?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tätäkin tunturipuroa pitkin uitettiin joskus tukkeja.
Salla.

Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä nousevat Balkanit, Karpaatit ja Alpit, mitkä muodostavat toisen vallin. Tai melkein muodostavat. Näistä vuorista pohjoiseen tasainen käytävä – suuri eurooppalainen tasanko – yhdistää Venäjän sen hyvin aseistautuneisiin läntisiin naapureihin Ukrainan ja Puolan kautta. Sitä pitkin voit ajaa pyörällä Pariisista Moskovaan.

Voit ajaa myös tankilla.

- Daniel Immerwahr: Are we really prisoners of geography? The Guardian, 10.11.2022.

Seuraavan toukokuun tavanomaiset suursotaharjoitukset Itä-Saksassa olisivat mittavimmat kuin vielä koskaan aikaisemmin. Lisäksi ne eroaisivat eräässä suhteessa ratkaisevasti kaikista aikaisemmista. Ne eivät olisikaan harjoitukset, vaan täyttä totta. Käskyn käydessä vyöryisi valtava sotakoneisto länteen: 30 000 taistelupanssarivaunua, panssaroitua miehistöajoneuvoa, telatykkiä ja amfibioajoneuvoa iskisi moukarin tavoin Elbelle ja sen yli, edelleen Länsi-Saksaan ja kohti Ranskaa ja Kanaalin rannikon satamia… Iskujoukkoina etenevien mekanisoitujen armeijoiden kärkiyksiköt pääsevät ranskalaisiin Kanaalin rannikon satamiin sadan tunnin kuluessa ylitettyään Elben.

- Frederick Forsyth: Paholaisen ruletti, 1979.

Ei vaan kyllä.

    En kirjoita Jasper Pääkkösen ”suunnitelmista” purkaa virtavesien padot ja avata joet nousukaloille uitavaksi. Näinä päivinä vesivoimalla on sähköntuotannossa suurempi merkitys kuin muutama kuukausi sitten.

    Mutta kyllä, tarkemmin ajatellen Pääkkösen padonrikkomiset liittyvät maailmanpolitiikkaan joltakin syrjältä, vaikka koskessa kiiltävin kyljin hyppäävä lohi ei kansainvälistä politiikkaa selitä eikä perustele. 

     Tänään ajatus lentäköön vapaasti, kuin tajunnanvirtana mielen padoista välittämättä.

Amerikkalainen historioitsija Daniel Immerwahr (s. 1980) julkaisi 10.11.2022 The Guardian -lehdessä mielenkiintoisen esseen globalisaatiosta ja geopolitiikasta.

    Immerwahr kuvaa lähimenneisyyttä, sitä kuin geopolitiikka aikaisemmin perusteli valtioiden toimia; kuinka esimerkiksi Adolf Hitlerin Saksa halusi osansa sotataidon asiantuntijan, englantilaisen Halford Mackinderin v. 1904 hahmottelemasta maailmanvallan "sydänmaasta", Euraasian Uralille asti ulottuvista tasangoista.

     Toista maailmansotaa seurasi geopoliittinen kylmän sodan aikakausi. Mutta sen jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton romahdettua, alkoi globalisaation aikakausi, rajat häivyttävä kansainvälinen yhteistyö, jonka ajateltiin lopullisesti tuovan rauhan maapallolle.

    Kunnes Vladimir Putinin sotaretki Ukrainaan palautti kansainväliseen politiikkaan pessimistimisen ja kyynisen ”karttapoliitikan”.

    Immerwahrin esseen lähtökohtana on englantilaisen toimittajan Tim Marshallin (s. 1959) bestsellerteos Prisoners of Geography (2015), jossa Marshall kehoittaa katsomaan Venäjän karttaa ja pinnanmuodostusta. Kun niin tehdään huomataan, että Venäjää ympäröivät jäätiköt ja vuoristot melkein kaikkialla, niin että Venäjä voi kokea olevansa ”turvassa”, sen sydänmaa on reunustettu pinnanmuodostuksen suojavalleilla - paitsi yhteen suuntaan.

    Tähän yhteen suuntaan Putin Venäjä nyt sitten hyökkäsi, tiukentaakseen otettaan sydänmaasta. Kartta ”vangitsee” johtajat, Immerwahr lainaa Marshallin kirjaa, niin että näillä on paljon vähemmän vaihtoehtoja ja tilaa manöövereihinsä kuin on totuttu ajattelemaan.

    Olemmeko siis yhä ja taas karttojemme lumoissa, geopolitiikan vankeja, pessimistejä ja kyynikoita joiden mielestä kansainvälinen politiikka on nollasummapeliä?

Kyösti Salovaara, 2017.
Seine Pariisin keskellä.

Immerwahr vertaa geopolitiikkaa marxismin hahmottelemaan luokkataisteluun. Molempien kuviteltiin päättyvän kun Neuvostoliitto hajosi. Sen jälkeen alkoi globalisaation, kansainvälisen kaupan ja yhteistyön aikakausi, jolloin tavarat, teknologia ja ihmisten ajatukset ylittivät kartoille piirretyt rajat ikään kuin niitä ei olisikaan, eikä maiseman pinnanmuodoilla – vesistöillä, salmilla, joilla, vuoristoilla – ollut enää merkitystä yhteistyön ja yhteisen elämänpiirin esteenä. 

    Kylmän sodan aikana tuijotettiin silmät kipeiksi karttoja.

    Globalisaatio näytti häivyttävän kartoille piirretyt rajat.

    Optimistit, Immerwahr kirjoittaa, kuten vaikkapa Thomas Friedman vuonna 1996, uskoivat että taloudellisten verkostojen moninaisessa ja monimutkaisessa maailmassa ei ole enää syytä ryhtyä sotimaan. Friedman ”ennusti", että maat, joissa McDonald's myy hampurilaisia, eivät koskaan sotisi keskenään.

    Mäkkäriteoria näytti toimivan ikuisen rauhan symbolina kunnes… kunnes Putin hyökkäsi Ukrainaan.

    Geopoliitiikka ja kartanlukijat saivat kostonsa!

    Immerwahr kertoo amerikkalaisesta ajatushautomosta Stratforista - ”varjo CIA:sta” - jonka huippututkijat, kuten Robert Kaplan, Ian Morris, George Friedman ja Peter Zeihan ovat suosituissa teksteissään keskittyneet geopoliitiikkaan kansainvälisen politiikan perusselityksenä.    

    Kartta ei tietenkään selitä kaikkea, mutta kartalta löytyvät kulttuurien, menneisyyden ja nykyhetken voimapesät, uudenlaiset mannerlaatat joiden törmäykset ovat geopolitiikan asiantuntijoiden mukaan väistämättömiä ja ilmeisiä.  

Kyösti Salovaara, 2014.
Rein yhdistää Sveitsin mereen.
Saksalaisessa Koblenzin kaupungissa Mosel sulautuu Reiniin.

Onko siis hyvä, että Putinin aloittaman sodan hätkähdyttämänä joka puolella palataan karttapolitiikkaan? Oliko sinisilmäistä luottaa globalisaation rauhanomaiseen kehitykseen, joka samalla loi hyvinvointia kaikkialle maapallolla? Onko syytä luopua optimismista ja alkaa paisutella pessimistisiä tuntoja ymmärtääkseen kuinka maailma toimii?

   Paluu geopolitiikkaan näyttää lävistävän kaiken, jopa Suomessa. Sosialidemokraattinen pääministerimme vaatii, että myös Kiinaan pitää suhtautua yhtä epäillen ja pelokkaasti kuin Venäjään, joka lännen ”hyvistä aikeista” huolimatta petti ihmisten välisen luottamuksen piirin.

    On hemmetin ironista että sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset ”nationalistit” alkavat hallita kansainvälisen politiikan keskustelua. Oliko globalisaation hyveet todella pelkkää pinnallista haihattelua, joka pyyhkiytyi pois ensimmäisen kriisin koittaessa samalla tavalla kuin Pavlovin koirat tulvavettä pelästyessään unohtivat hetkessä kaiken oppimansa?

    Tältä näyttää. 

     ”’Ikkunat auki itään’, julisti suomalainen älymystö juuri ennen Krimin miehitystä”, Helsingin Sanomat ilkkui 15.11.2022 artikkelissaan, jossa todistellaan että globalisaatio on sinisilmäisten haihattelua. Suomalainen media etsii nyt polttolasilla ”syyllisiä”, poliittisesti naiiveja yhteistyömiehiä ja -naisia.

    Muutama päivä aikaisemmin (13.11) kokenut, arvioissaan luotettava ja ammatissaan kaiken nähnyt politiikan toimittaja Unto Hämäläinen pohti Hesarissa pitäisikö Suomen liittyä Natoon vaikka Turkki viivyttäisi Ruotsin sisäänpääsyä. Hämäläisen vastaus oli geopoliittisesti selkeä: Kyllä! Kyllä pitäisi!

      ”Valtiot toimivat oman etunsa pohjalta”, Hämäläinen kirjoitti johtopäätöksenään. ”Niin toimi Ruotsi syksyllä 1990, ja niin pitää Suomen toimia nyt, jos tilanne sitä vaatii. Ruotsi on suojattu maa ja Suomi on uhattu maa, kuten ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck on osuvasti kiteyttänyt naapurimaiden geopoliittisen eron. Palataan vielä 1990-luvun alun tunnelmiin. Olin paikalla, kun presidentti Mauno Koivisto puhui kautensa lopulla Paasikivi-seurassa ja päätti puheen testamenttiinsa: ’Oman maan ja kansan parasta on pyrittävä ajamaan. Sitä eivät kaikella varmuudella muut tee.’”

Kyösti Salovaara, 2006.
Missä Budapest olisi jos Tonava juoksisi muualla?

Ovatko kyyniset kartanlukijat Daniel Immerwahrin mielestä oikeassa? Onko geopoliittinen pessimismi paras työkalu valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Vai olivatko globalisaation kannattajat sittenkin oikeassa häivyttäessään fyysisiä rajoja ja luodessaan kartoista piittaamattoman maailman tasangon?

    Immerwahr edustaa, niin tulkitsen, jonkinlaista kolmatta linjaa. Hänen mielestään eivät globalisaation eivätkä geopolitiikan kannattajat huomaa, että maailma on muuttumassa ilmastonmuutoksen takia toisenlaiseksi. Kartatkin piirretään uudestaan, hyvät elinolosuhteet siirtyvät toisenlaisiin paikkoihin, epävarmuus lisääntyy.

    Ehkä niin on, mutta ei Immerwahr sen enempää kuin muutkaan ”kolmannen tien” ehdottajat esitä ratkaisua siihen miten uudessa maailmassa kansojen hyvinvointi edelleen turvataan ja heikompien kehitys taataan.

    Kun katsoo karttoja tästä näkökulmasta, niin hämmästyy tajutessaan että melkein kaikki rannikkovaltioiden elinvoimaiset kaupungit sijaitsevat meren rannalla joen deltassa. Tai ainakin suuren joen varrella. Sekin pistää silmään, että vaikka pääkaupunki symboloi kunkin maan sekä henkistä että taloudellista ”sydänmaata”, niin kartalla pääkaupunki melkein aina on valtionsa reunalla. Siksikö turvaa sitten haetaan valloittamalla lisää alueita reunoilta?

     Poikkeuksiakin toki on, kuten Moskova ja Madrid. Molemmat sijaitsevat toki joen rannalla, mutta merelle on hirveän pitkä matka. Madrid on kummallisesti Espanjan keskipisteessä, niin että jokaiseen vauraaseen kaupunkiin valtion reuna-alueilla on noin 600 kilometrin matka. Ehkä Madrid haluttiin löytöretkien jälkeen yhdistyneen Espanjan valtion keskelle tasapainottamaan entisiä, ensin Rooman vallan ja sittemmin muslimien vallan aikana rannikoille hajauttamia kaupunkikeskuksia, keskelle Iberian sydänmaata turvaan kaikenlaisilta kapinahenkisiltä seikkailijoilta.

     Kun perinteiset joet kuivuvat, minne hyvinvointi sitten siirtyy?

     Jossakin sataa kuitenkin. Vesi ei katoa vaikka entiset kasvupaikat kuivuvat.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vantaajoki putoaa mereen Helsingin vanhassa "keskustassa".