Oliko muna ennen kanaa

[ja mielipide ennen faktaa?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kruunuvuorensilta - oikotie meren yli.

Monet valittavat, että viisaiden sanat ovat aina vain vertauksia, mutta käyttökelvottomia käytännöllisessä elämässä, eikähän meillä ole muuta kuin se. Kun viisas sanoo: ”Mene tuolle puolen”, hän ei tarkoita, että pitäisi mennä toiselle puolelle, minkä toki aina voisi tehdä, jos tulos olisi taipaleen arvoinen, vaan hän tarkoittaa jotakin tarunomaista tuonpuoleista, jotakin, jota me emme tunne, jota hänkään ei voi kuvata tarkemmin ja joka ei siis voi täällä auttaa meitä lainkaan. Kaikki nämä vertaukset tahtovat oikeastaan sanoa vain sen, että käsittämätön on käsittämätöntä.

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Toim. Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

Käsittämätöntä ei voi kuvata eikä siitä voi kertoa tarinoita.

    Kuvattavaksi jää käytännöllinen elämä kaikkineen.

    Universumi, maapallo ja jalkapallo ovat pyöreitä kaikkiin suuntiin. Kun lähtee johonkin suuntaan, päätyy lopulta siihen mistä lähti.

    Kuitenkaan emme liukastele pallon pinnalla. Käsittämätöntä, eikö vaan?

Vappuna kävelin Kruunuvuorensiltaa pitkin Korkeasaaresta Laajasaloon. Aurinko paistoi, hyytävä lounaistuuli sai silmät vuotamaan.

    Kevät tulee aina keikkuen ja ilkkuen.

    Pari päivää ennen vappua löysin pihatieltä tyhjäksi syödyn linnunmunan. Elä ja anna toisten kuolla!

    Riimit vievät mennessään.

    ”Suomen tasavallan presidentti ei ole mielipidekirjoitus”, näpäytti tasavallan presidentti Hesarin röyhkeää toimittajaa.

Kruunusillat ylettyvät Helsingin Merihaasta Korkeasaaren kautta Laajasaloon. Pisin silta on upea ja komea, kaareva kuin maapallon pinta. Kaunis katsoa, mukava kävellä ja pyöräillä – paitsi jos tuulee sietämättömästi.

    Silta on aina vertauskuva. Olen näin sanonut. Näin aina sanon.

    Mutta voiko enempää sanoakaan? Käsittämättömälle ei löydy sanoja.

    Silta on elämänkaaren metafora. Se alkaa, on ja päättyy. Taakse voi katsoa, mutta ei palata. Eteenpäin sopii tuijottaa, mutta älä katso liian kauaa.

    Eräässä lyhyessa novellissa, paraabelissa Franz Kafka kirjoitti sillasta, joka pelkäsi romahtavansa: ”Minä olin jäykkä ja kylmä, olin silta, makasin kuilun yllä”.

    Silta ylettyi takinliepeet liehuen kuilun reunalta toiselle. ”Syvyydessä elämöi hyinen forellipuro”, tarinan minä, silta, kuvailee.

    Sitten sillalle astui kulkija…

Kyösti Salovaara, 2026.

Variksen lounas.

Onko ilma sakeana muuttolintuja vai mielipiteitä?

    Oikea vastaus: molempia.

    Marokkolais-ranskalainen kirjailija Leila Slimani sanoi El País -lehden haastattelussa, että ihmisillä on pakkomielle olla oikeassa. Koska he tuntevat aina olevansa oikeassa, ei ”asiasta” (olipa se mikä tahansa, mistä voi ja pitää esittää mielipiteensä) kannata sen enempää muiden kanssa keskustella, kunhan vain oman mielipiteensä saa julki. Ja saahan sen.

Välillä tuntuu, että journalistit eivät tunne itseään.

    No, en minäkään tunne minua, mutta se on toinen juttu.

    Journalisti esittää mielipiteitä ja väittää olevansa puolueeton, neutraali tarkkailija.

    Mutta ei semmoisia ole.

    Helsingin Sanomissa Suvi Turtiainen teki tiistaina parhaansa nolatakseen tasavallan presidentin. ”Eli voiko tulkita niin, että Suomella ei pienenä maana ole edelleenkään varaa rehellisyyteen vaan Suomi jatkaa viimevuotisella tyylillä? ” Turtiainen kysyi ja syytti Alexander Stubbia epärehellisyydestä.

    Turtiaisen mielestä päättäjien pitäisi olla ”rehellisiä” ja haukkua kaikki inhoamansa muiden maiden johtajat maan rakoon. Tuotahan haukkumista eduskunnaskin harrastetaan – ja sitten silmiä pyöritellään, kun some paisuu vihasta ja muiden ihmisten halveksimisesta.

    Mutta Stubb vastasi Turtiaiselle niin nokkelasti kuin viisas mies voi vastata: ”Suomen tasavallan presidentti ei ole mielipidekirjoitus.”

Kevät tuli keikkuen ja ilkkuen.

    Luonto herää, ihminen valpastuu. On niin idyllistä että!

    Huhtikuun alussa (8.4) seurasin varisten ja sepelkyyhkyjen välistä murhenäytelmää pihatuijassa. Sain jopa valokuvan variksen paetessa tuijasta kyyhkynmuna suussaan.

    Silloin mietin, mitä kyyhkyspariskunta seuraavaksi tekee. Yrittävätkö uudestaan? Pystyvätkö hämäämään varikset seuraavalla kerralla? Jatkuuko sepelkyyhkyn suku vai koittaako perikato?

    Noin kolme viikkoa myöhemmin (27.4) murhenäytelmän toinen näytös: kaksi varista hyökkää taas tuijaan, toinen lennähtää oksien seasta ulos nokassaan valkoinen kyyhkynmuna. Jälleen kerran kyyhkyn sukua uhkaa perikato.

    Tällä kertaa en ehtinyt ottaa kuvaa ryöstäjästä, mutta löysin puhtaaksi imetyn kyyhkynmunan pihatieltä. Siitä sai kuvan helposti.

    Ovatko sepelkyyhkyt tyhmiä vai ikuisia optimisteja yrittäessään jatkaa sukua varisten valtakunnassa? Edustavatko varikset puolestaan älyä ja innovatiivista toimeliaisuutta käyttäessään sepelkyyhkyjen tuijaa kanalanaan?

    Luonto on idyllinen näyttämö julmalle elämälle.

Käsittämätön on sanoin kuvaamatonta.

    Vai onko sittenkään.

    Pesänryöstöstä kuluu kolme päivää. Kyyhkyspariskunta kuhertelee vappuaattona vaahteranoksalla.

    Otan valokuvan.

    Voiko käsittämättömän sittenkin kuvata digivehkeellä?

Oho!

    Pakinan otsikkoon jäi vastaamatta.

    Vai vastasinko vahingossa kun en vastannut? 

Kyösti Salovaara, 2026.

Optimistinen rakkaus.

Kävelin uudella sillalla

[maailmaani ihmetellen]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Maailmasta oppii lukemalla, eikä ajatteluun ole oikotietä.

- Eino Rissanen Helsingin Sanomissa 22.6.2025.

Juonen punomisen taitoa ei sentään pitäisi väheksyä. Forsyth ansaitsee lukijansa siitäkin huolimatta että joku Mario Puzo vaikuttaa englanninkielen mestarilta Shakaalin kuivakkaaseen proosaan verrattuna – rinnastamatta nyt sellaisiin brittiläisiin trillerin taitureihin kuin Graham Greene, Eric Ambler tai John le Carré. 

- Matti Salo Helsingin Sanomissa 18.11.1973.

Forsyth on ammattikirjoittaja, jolle uutismiehen opit, tekniikka ja rutiini ovat käyneet rasitteeksi. Hän ei salli mielikuvitukselle tilaa, vaan kaikki on selitettävä juurta jaksaen ja oikeita termejä käyttäen.

- Pentti Kirstilä Helsingin Sanomissa 16.12.1984.

HEZB’ALLAH. Iranissa varsinaiset ja äärimmäiset fundamentalistit ovat ryhmittyneet fanaatikkojen armeijaksi, joka käyttää itsestään nimitystä Hezb’Allah, ’Jumalan puolue’ (lehdistön ”hizbollahit”). Muualla fundamentalistit käyttävät erilaisia nimityksiä itsestään, mutta tämän raportin tarpeisiin riittää nimi Hezb’Allah.

- Frederick Forsyth romaanissa Paholaisen pelilauta (The Negotiator) vuonna 1989.

Kävelin juhannuspäivänä uutta siltaa myöten Hakaniemestä Kalasatamaan. Muutaman vuoden päästä raitiovaunut ajavat siltaa pitkin Korkeasaaren kautta Laajasaloon.

    Useammin kuin yhden kerran olen kirjoittanut, että silta on metafora ajalle ja paikalle ja niiden väliselle yhteydelle. Silta yhdistää erilaisuuksia, kulttuureja, maisemia ja sitä mukaan ihmisiä.

    Kävelin upouuden sillan yli. Otin muutamia valokuvia.

    Vasemmalla Hakaniemeen jäi Merihaan betonibrutalistiset kerrostalot. Vasemmalla pohjoisessa kaksi aikakautta kosketti toisiaan: fossiilisen energiatalouden monumentti Helenin hiilivoimala, joka on lopettanut toimintansa ja sen itäpuolelle kohonnut Kalasataman moderni, tiiviiksi rakennettu asuinalue, joka yhä on kesken. Oikealla etelässä näkyi Helsingin vanha keskusta, Uspenskin katedraali ja Katajanokan rantaan ankkuroidut jäänmurtajat.

    Oliko edessäpäin loistava tulevaisuus?

    Enpä tiedä. 

    Joka tapauksessa Nihdin sorapeitteisellä rakennustyömaalla joukko kalatiiroja seisoskeli lammikossa ikään kuin levätäkseen hetken kalanpyytämisen rasituksista. 

Maailma ei paljasta itseään katselijalle. Julkisivut ovat julkisivuja eikä niiden taakse näe. Nyt on nyt eivätkä talot, meri, sillat tai patsaat paljasta menneisyyttään. 

    Historiaan pääsee vain lukemalla, katsomalla elokuvia ja kuuntelemalla aikaisemmin esitettyä musiikkia. Hyvässä lykyssä muistat myös jotakin elämäsi aikana tapahtuneesta.

    Jokainen askel jonka otat eteenpäin, muistuttaa eletystä elämästä.

    Kun englantilainen jännityskirjailija Frederick Forsyth (1938-2025) kuoli kesäkuun 9. päivänä 86 vuoden ikäisenä, suomalainen media kuittasi tapahtuman muutamalla uutisrivillä. Kulttuuritoimituksissa ei tällä hetkellä ole henkilöitä, joiden askel muistaa menneisyyden eikä kirjallista mielenkiintoa Forsythin kaltaiseen kirjailijaan. Forsyth ei kirjoittanut aiheista, jotka kiinnostaisivat suomalaisia kulttuuritoimittajia.

    Muualla on toisin. Sekä briteissä että esimerkiksi Espanjassa Forsythin kuolema huomioitiin laveasti monissa jutuissa ja pohdiskeluissa. El País lehti kirjoitti, että ”jännityskirjallisuuden kuningas” on kuollut. BBC ja The Guardian muistuttivat että noin 25 romaania julkaisseen Forsythin romaaneja on myyty maailmalla 75 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi otettiin Forsythin läpimurtoromaani, presidentti Charles de Gaullen salamurhayrityksestä kertova Shakaali (1971) josta ensimmäisten 18 vuoden kuluessa otettiin 33 taskukirjapainosta ja josta yhä julkaistaan uusia painoksia. Fred Zinnemannin ohjaama elokuva Shakaali (1973) menestyi kaupallisesti ja onnistui taiteellisesti. Viime vuonna valmistunut tv-sarja on sekin saanut hyvän vastaanoton katsojilta.

    Suomeksi Forsythiltä on julkaistu noin 15 teosta, tunnetuimpina Shakaali, Odessan miehet, Musta manifesti, Neljäs sopimus, Paholaisen pelilauta, Zangaro!, Paholaisen ruletti ja Jumalan nyrkki.  

The Negotiator, 1989. Suom. Heikki Eskelinen.
Otava, 1989.

Frederick Forsyth oli ammattitoimittaja, entinen taistelulentäjä ja ilmeisesti myös osa-aikainen vakoilija.

    Niin kuin alun lainauksista käy ilmi, Forsythiä ei Suomessa - eikä muuallakaan - pidetty kirjallisena tyyliniekkana eikä edes monimutkaisten juonikuvioiden sommittelijana. Dekkarikirjallisuuden historioitsija ja tiukka aikalaiskriitikko Julian Symons sanoi pilkallisesti, että Forsyth ei edes teeskentele olevansa yhtään enempää kuin ammattitoimittaja.  

    Miksi olisi pitänyt teeskennellä? Forsyth taisi itse sanoa jossakin, että hän kirjoitti sillä tavalla kuin osasi.

    Tammikuussa 2014 kirjoitin blogissani mm. näin: ”Uusimmassa trillerissään - ja ylipäänsä viime aikoina - Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois. Niin hän jättääkin!”

    Olin siis tullut johtopäätökseen, että Forsythin kieli vetää lukijan mukaansa. Niin se tekee, vaikka välillä runsas faktojen sirottelu jännitystarinaan koettelee lukijan sietokykyä. Pitääkö tämäkin yksityiskohta tietää, lukija huokaa.

Onko Forsyth ansainnut maineensa (josta suomalainen kirjallisuuskeskustelu toki tuntuu olevan tietämätön)?

    Miten kirjailijan maine sitten ansaitaan? Kriikoiden kiitoksillako? Vai sillä että lukijat sankoin joukoin ostavat hänen teoksiaan ja lukevat niitä?

    En tiedä kuinka kauan Forsythiä luetaan. Kukapa sen tietäisi tai osaisi ennustaa.

    Mutta sen tiedän ja tunnen luissani lukiessani uudestaan Forsythin romaaneja, että hän oli tärkeä kirjailija, joka osasi kuvata kansainvälisen politiikan näyttämöä kiinnostavasti ja usein uusista näkövinkkeleistä. Forsythillä oli - väittipä Pentti Kirstilä mitä tahansa mielikuvituksen puutteesta – hyvinkin intuitiivinen mielikuvitus luoda pelottavia lähitulevaisuuden skenaarioita jännitystarinan muodossa. Sellaisia joiden tarkkanäköisyyttä ei voi edelleenkään häntä lukiessa muuta kuin ihmetellä.

    Forsythin fiktio on kuitenkin niin korostetetun journalistista, että vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Sanon näin sillä varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon kosolti faktoja maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.

     Frederick Forsythiltä tuntuu tavallaan puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa ja tarinoita, joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.

     Forsythille riittää tuoda maailma esille sellaisena kuin se näyttäytyy teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön esitettyjen faktojen perusteella omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteesta.

Kävelin uutta siltaa myöten. En oikeastaan pyrkinyt mihinkään, mutta askel vei eteenpäin ja taakse jäi äskeinen hetki.

    Kalatiirat lepäilivät lammikossa. 

    Kaupungin monet kerrostumat sillan molemmin puolin muistuttivat ihmisen pienuudesta ja ajatuksien suuruudesta.

    Kirjailijat kirjoittavat, lukijat lukevat ja kesää odotellaan Suomeen. Jos ei tänä vuonna niin ensi vuonna kuitenkin.

    Täytyy tyytyä siihen mitä saa. Lunta ei sada.

    Maailmaa ei ymmärrä jos ei vaivaudu lukemaan aikaisemmin kirjoitettuja tekstejä. 

    Nekin ovat silta.

Kyösti Salovaara, 2025. 

     

Lehteviä

 [hyvin sanottu, ajateltu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Ken sillan ylittää aikoo, ensimmäisen askeleen ottakoon.

Loppujen lopuksi kaikki päätökset ovat poliittisia. Sellaista demokratia käytännössä on. Hallitaan kansan tahdon mukaisesti. Kansansankareiden kimppuun käymisestä ei hyödy kukaan. Kaikkien kiukku vaan kasvaa.”

- John Verdon: Syntipukki, 2018.

Vuosi vaihtuu kohta.

    Mikä vaihtuu kohta?

    Vai onko aika filosofinen näkymä, jota ei parane selittää. Aika kulkee, jos on kulkeakseen entropiaa kohti.

    Metaforana vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Entropiasta en nyt haasta.

Joulunaikaan Helsingin Sanomissa julkaistiin useita juttuja, joissa ”asia” sanottiin hyvin.

    Tartun niihin reunasta. Ratsastan lainahevosella. Vertauskuvana.

    Aloitan F.E. Sillanpäästä, joka jouluaattona 1938 julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa Joulukirjeen diktaattoreille. Nyt se julkaistiin uudestaan jouluaaton Hesarissa.

    Sillanpää määritteli kirjeessään diktaattorit näin: ”Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään puhuteltavan toveriksi ja kun hän on myös teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria. Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.”

    Sitten Sillanpää ennusti, että Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin valtakausi on hetken päästä pelkkää tomua:  ”Kun teidän suurten ja lahjakkaitten kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi. Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän. Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ’valtanne’ käsiin. Tai oikeammin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt. Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.”

    Joulukirje päättyy jalon ihmisen voitontahtoon: ”Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän pauhinanne rinnalla. Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän. Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi: Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.”

    Ehkä Sillanpää vetosi kansalaisiin, jotka sallivat diktaattorin itseään johtaa.

Pitäisikö tänään kirjoittaa samanlainen joulukirje diktaattoreille, joita yhä hääräilee maapallolla, toiset lähellä, toiset kaukana?

    Vai onko niin ettei herätystä tarvita samalla tavalla kuin 1930-luvulla Saksassa, Neuvostoliitossa ja Italiassa? Vuoden 2022 diktaatorit eivät osaa lukea.Ovatko heidän alistamansa valveilla? Tai herätettävissä - ehkä ei, ehkä kyllä. No, kenties Venäjä-Neuvostoliitto on ikuinen poikkeus. Ratkaisematon tapaus.

    Luulenkin että totaalitaarinen komento on aivan toisaalla, paljon pehmeämpänä kuin Sillanpään kirjeen aikoihin, huomattavasti piilotetumpana ja ikään kuin vaarattomampana.

    Tai niin me luulemme.

    Joten jatkan Hesarin lainaamista.

Lontoossa asuva Helsingin Sanomien teräväsanainen Annamari Sipilä kirjoitti jouluaattona hyvin pohditun kolumnin otsikolla Orpo sanoi sen ääneen.

    ”Pään sisällä alkoi villi ajatuslaukka”, Sipilä aloitti. ”En ymmärrä, miksi Kaikkonen jää isyysvapaalle juuri nyt, kun hän voisi jäädä vasta vaalien jälkeen. Meillä on Nato-prosessikin kesken, ja Kaikkosella on siitä kaikki tieto! Miten meidän nyt käy? Hukka perii, jos ei karhu!”

    Sitten Sipilä ”heräsi” ja pelästyi ajatuksiaan, eihän noin saa ajatella: ”Naisasianaisena ja muutenkin edistyksellisenä henkilönä en tietenkään ikinä paljastaisi kenellekään kerettiläistä ensireaktiotani. Näinä yhden oikean ajatuksen aikoina on osattava pitää suu supussa. ”

    Petteri Orpo ei osannut pitää suutaan kiinni, ottaa huomioon somen vihavimmaisuutta. ”Orpon virhe oli selvä: hän sanoin ääneen sellaista, mitä saa ajatella vain hiljaa itsekseen", Sipilä jatkoi. ”Ei niin, että en haluaisi toivottaa puolustusministerinä kunnostautuneelle Kaikkoselle hyvää isyysvapaata. Totta ihmeessä haluan. Sen, että vanhemmat haluavat hoitaa omia lapsiaan, ei vain pitäisi olla lähtökohtaisesti uutisarvoista. Naiset ovat hoitaneet tenaviaan iät ja ajat.”

     Sipilä on tietenkin oikeassa - ja Orpokin sai ajatella mitä ajatteli – mutta somen pehmeästi ojentavaa ”diktatuuria” ei sovi suututtaa. Hesarin kommentoijat eivät tietenkään ymmärtäneet terävästi argumentoivaa Sipilää. Vielä vähemmän some ymmärsi Orpon ääneenajattelua.

   Joten Orpokin otti opiksi ja mukautui virtuaalivaltakunnan "totalitaariseen" ajatuspiiriin.

Suomalaiset ovat hyviä ihmisiä.

    Paljon parempia kuin melkein kukaan missään. Tosin pitkänmatkan juoksijoilla ja mäkihyppääjillä menee huonosti, mutta sekin on selitettävissä.

    En ole koskaan fanittanut entistä pääministeri Esko Ahoa. No, en ole oikeastaan fanittanut ketään muutakaan, paitsi itseäni.

    Mutta Hesarissa joulupäivänä julkaistu Ahon haastattelu Suomen ja Euroopan Kiina-riippuvuudesta oli ”täyttä rautaa”. Siis ajatuksien näkökulmasta. Haastattelun toimitti Veli-Pekka Lehtonen. Hyvin tehty.

   ”Ahon mielestä häntä arvostelevat eivät ymmärrä asioita”, Lehtonen kirjoitti. ”’Nämä ihmiset’, Esko Aho sanoo. ’He eivät ymmärrä paria asiaa. Ensinnäkin he unohtavat sen, että olemme helkkarin pieni maa.’”

    Ja sitten, Aho jatkaa: ”Toiseksi unohdetaan se, että maailma ei ole täynnä demokratioita ja markkinatalouksia. Meidän on kuitenkin pakko olla tekemisissä senkin maailman kanssa, jolla on eri säännöt.” 

    Sen jälkeen Aho sanoi, että riippuvuuksista ei kannattaisi hohkata jos ei ymmärrä mitä riippuvuus tarkoittaa. (Oliko tässä piikki Sanna Marinille?) ”Vaikkapa uusiutuvan energian teknologiassa Kiinan asema on hallitseva. Sähköautoilu ei lisäänny kuvitellulla tavalla ilman kiinalaisia raaka-aineita.”

    Aho on tosin hieman väärässä: mineraalit eivät ole riippuvuusongelman ydin vaan Kiinan teknologinen ylivertaisuus.

    Lehtonen kirjoittaa, että Esko Ahon mielestä nykyään keskustelu riippuvuuksista, ja yhteiskunnallisista asioista yleensä, on mustavalkoista. Syyllisen Aho löytää sosiaalisesta mediasta: ”Siellä maailma pelkistyy, on vain hyviä ja pahoja… Sellainen maailma, jossa olisi vain hyviä ja huonoja ihmisiä ja ratkaisuja, olisi hieno. Sellaista maailma ei ole koskaan kuitenkaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Jos sitä ei pieni maa ymmärrä, sille voi käydä helposti huonosti.”

Lehteviä ajatuksia on mukava lukea.

    Ajateltuja ajatuksia on mukava pohtia. Itse asiassa ei somen yksioikoisuus, mustavaltoisuus eikä laumahakuisuus ole asian pihvi. Ongelma tulee siitä, että laatumediakin seuraa somea kuin hai laivaa ja politiikot seuraavat molempia ja pelkäävät kaikkea mikä saattaisi erottaa heidät muista poliitikoista. Konformismin ikävä yhdenmukaisuus.

    Vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Sillanpään, Sipilän ja Ahon ajatuksissa kaareutuu horisonttiin jotakin oleellista, huomioon otettavaa ja kalloon talletettavaa. Jos sillan aikoo ylittää, pitää ottaa ensimmäinen askel. Sitten toinen.

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaiset rakensivat siltoja, teitä. Ottivat askeleita.
"Puente Málaga" El Burgossa helpotti matkaa Málagasta Rondaan ja
siitä sitten Via Augustalle, roomalaiselle valtatielle itäisestä
Espanjasta Atlantin rannalle. 

Kengen kokemus

[essee adventtiajalle]

Kyösti Salovaara, 2019.
Puente romano, roomalainen silta Córdobassa
ylittää Guadalquivir-joen.

Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan… Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

-Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.

Mitä minun ja maailman välissä on?

    Ryhtyessäni tutkimaan tätä yksinkertaista suhdetta pelkään sanaleikkiä, josta en selviä sanoja hiomalla. Silti arvailen, että minun ja maailman välissä on ennen kaikkea sanoja. Kun puhun minusta, käytän minä-sanaa yleisenä subjektina. Kaikkihan me olemme tahoillamme minuja. Sinä, minä, hän ja Hentun Liisa. Vaikka yleistän minut, ideana on tarkastella yhtä minää, yhden minun suhdetta maailmaan. Olen ”minä” myös tämän esseen kirjoittajana.

    Maailmalla tarkoitan ihmisten asuttamaa maapalloa. Ihmisten yksityisiä maailmoja on monta, niin kuin minujakin. On kiehtovaa, että jokaisella minulla on oma maailma, vaikka minujen maailma on yhteinen. Yksilönä minä olen kaikki minussa, mutta epäilen, että minäkin olen vain ”kohta”, johon ulkopuolinen maailma langettaa kotvaksi projektionsa: minä olen osa maailmaa, maailma on myös minua. On selvää, että suhde on tasapuolinen vain narsistisessa mielessä. Maailma lakkaa olemasta kun minä lakkaan. Realisti uskoo, että objektiivinen maailma jatkaa minusta riippumatta.

    Sanotaan: ihminen on tehty unelmistaan. En ole noin romanttinen. Siksi kirjoitan, että minut luodaan sanoista. Vedän rajan minun ja maailman välille, mutta epäonnistun jos sanat loppuvat. Pystynkö keksimään sanoja omille ajatuksille? Vai onko kaikki lainattua, yhteisestä puheesta siepattua.

1. Kuvittelen itseni junaan

Pyrkiessäni pyhään lähden arkipäiväisistä havainnoista. Empiria on kuitenkin vaikeaa, koska syvällinen käsitys modernista maailmasta muodostuu tiedosta eikä välittömästä, konkreettisesta kosketuksesta siihen.

    Kuvittelen itseni junaan. Se ylittää Portugalin ja Espanjan välisen rajasillan Tuin kaupungin kohdalla. Kenties matkustan Santiago de Compostelaan. Sillä ei ole väliä. Vain hetki sillalla merkitsee, minun ja maailman rajassa. Galicialainen rajakaupunki Tui sijaitsee Miño-joen partaalla. Joen - portugaliksi Minhon - eteläisellä rannalla portugalilaisen Valençan linnoitukset vahtivat yhä maisemaa. Ennen tykinkantaman päässä oli vihollinen. Tui on kuitenkin selvinnyt historian melskeistä. Roomalaisten, sveebien, visigoottien ja ranskalaisten lisäksi kaupungin asukkaita ovat kurittaneet myös viikingit, jotka etsiytyivät Altantin myrskyistä rauhallisesti virtaavalle Miño-joelle ja purjehtivat ylävirtaan etsimään rikkauksia. Espanjan sisällissodassa Tui antautui viimeisenä galicialaisena kaupunkina Francon joukoille.

    Jos erehdyin kuvittelemaan tutkielmaa aloittaessani, että minun ja maailman suhde on pelkästään paikallinen, niin nyt tajuan, että suhteemme palautuu myös menneisyyteen. Junan kiitäessä joen yli syöksyn väistämättä historiaan. Miño-joen ylittävä terässilta valmistui vuonna 1884. Yleisesti sillan suunnittelijana pidetään Gustave Eiffeliä, joka muutama vuosi myöhemmin rakensi torninsa Pariisiin. Totuus lienee, että Tuin "eiffelimäisen" sillan suunnitteli espanjalainen Pelayo Mancebo. Pitsirakenteisen sillan alla vihreänsininen joki juoksee kohti Atlantia kuin kaunis koru, kuin timantti jota on hiottu vuosisatoja ja joka aina näyttää uudesti syntyneeltä. Parinkymmenen kilometrin päässä makea virta hukkuu meren tyrskyihin kadotakseen vuorovetten piinaamien rantojen mitättömyyteen.

    Vaikka otaksun, että minun ja maailman raja on minussa - tarkempaa ”paikkaa” määrittelemättä - Miño-jokea ylittäessä on myönnettävä, kuinka havaintojeni tuolla puolen on muiden minujen havainnot; käyttäessäni sanoja havaintojeni ilmaisemiseen, tulen käyttäneeksi muiden esittämiä sanoja, niin omilta kuin ne tuntuvatkin. Huomiostani helpottuneena kirjoitan, että silta on funktionaalista runoutta. Sillalla on arkipäiväinen tarkoitus. Sen pitää ylittää jokin este. Sitä pitkin pääsee joen yli, rotkon taakse, vuorelta toiselle, niemestä niemeen tai järven poikki. Funktionaalisuuden täyttää millainen silta tahansa, ruma tai pelkistetty, kunhan se kestää kulkijan eikä vajoa alta. Kaunis silta pysähdyttää kulkijan. Ihailen ihmisen luomusta. Jokaisella sillalla on myös runollinen puoli. Silta on metafora, filosofinen alusta joka yhdistää naapureita, kulttuureja, erilaisia ajatuksia, kyläkuntia ja heimoja, jotka ennen pelkäsivät toisiaan ja huutelivat joen yli herjauksia luullen olevansa turvassa. Ja sitten oivallus syvältä sielustani: Silta kutsuu ylittämään vaikeudet, synkät virrat, pelottavat kuilut. Joskus sillalle mahtuu monta kulkijaa, toisinaan vain muutama yhtä aikaa. Silloin odotat tyynesti vuoroasi. Kun se tulee astut vakaasti ensimmäisen askeleen ja sitten toisen ja sydämesi valtaa riemu huomatessasi, että sillan toinen pää lähestyy ja mahdottomalta tuntuva kuilu on ylitetty.

Kyösti Salovaara, 2013.
Miño-joen silta yhdistää Espanjan Portugaliin.

2. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu

Sitten: pysähdyn sillan keskelle epätietoisena. Tulisiko palata alkuun sanojen tykö vai jatkaa eteenpäin toiselle sillalle, jolloin ”siltaa” valaistaan monipuolisemmin. Välimeren kirkkaassa valossa se ilmentää kokonaisia aikakausia.

    Koska ihminen, tarkennettuna minä, havaitsee maailman sanoina ja kielenä, sanojen ajattomuus viettelee unohtamaan kuinka lyhyt oma kokemukseni on suurien mullistusten ja maailman elämänvaiheiden historiaan verrattuna. Kielen näennäinen ajattomuus eksyttää kuvittelemaan, että Rooman imperiumi tuhoutui muutamassa päivässä tai että Iberian niemimaalla kristityt ja muslimit kävivät jatkuvaa sotaa Espanjan hallitsemisesta 700 vuotta. Eihän mikään sota voi jatkua yhtä mittaisena noin pitkää aikaa. Silta voi olla pitkä, mutta se ei ole mitään verrattuna kymmenien ja satojen sukupolvien kokemukseen. Eikä sieltä, sukupolvien kokemuksesta löydä yhtä minää kertomaan satojen vuosien tapahtumista.

    Olen roomalaisen tien, Via Augustan, varrella Córdobassa. Kirjoitan Andalusiassa sanoja peräkkäin. Ilmaisen ajatuksia lineaarisesti. Maa, meri, tie Cádiziin. Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissani? Millainen Cádizin tie on ilman katsettani, muistikuvaani, mielikuvaani?

    Cádizin tie kulki Roomasta Córdoban kautta Atlantille. Roomalaiset rakensivat sillan Córdobaan Guadalquivir-joen ylitse. Kaupungin he perustivat 156 e.a.a. Maurit kunnostivat roomalaisen sillan myöhemmin 700-luvulla. Nyt kävelen sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakaudet kerrostuvat kuin córdobalainen lehtitaikina omena- ja kurpitsatäytettä tihkuen. Käsittämätön monumentti on Moskeija-Katedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle. Tuo on vähättelyä. Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta. Kysymys on enemmästä kuin kielen rajoista. Aikanaan roomalaiset purjehtivat Atlantilta Guadalquiviria pitkin Córdobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä. Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivirin penkereelle. Kun maurit valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Córdoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - vaikea kuvitella nykyhetkessä! Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin katedraali kristittyjen Jumalalle. Mutta miten Jumalan sisään rakennetaan uusi Jumala? En tiedä, enkä ymmärrä mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.

    Sanoin että sanat ovat ajattomia, niissä ei ole aikaleimaa, mutta tuo on yksinkertaistus, koska eri aikoina käytetään erilaisia sanoja, ja toisaalta merkitykset muuttuvat auringon laskiessa riittävän monta kertaa. Minun ja maailman välissä on kieleni, mutta enhän minä ole luonut maailmalle sanavarastoa. Yhtä lailla eri kultuurit vaikuttavat toisiinsa hyvässä ja pahassa. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu.

    Pysyttelen Andalusiassa täydentääkseni ideani. Otan symbolisia digikuvia Sierra Nevadan rinteiltä, Granadan eteläpuolen las Alpujarrasissa. Näillä main maurit sinnittelivät vielä sata vuotta sen jälkeen, kun kristityt olivat saavuttaneet viimeisenkin voiton Granadassa 1492. Muslimiyhteisöt tunnettiin kyvystä rakentaa kastelujärjestelmiä. He toivat maanviljelyn karuille rinteille, synkkien rotkojen takamaille. Maan ja hengen viljelyä: kulttuuria. Kun muslimit, pakkokäännytetyt "moriskot" häädettiin Alpujarrasista ja korvattiin kristityillä, alueen talous romahti. Kristityt eivät viihtyneet karussa ympäristössä, vaikka arabien mielestä se oli "laidunten maa", kuten Alpujarras-nimi kertoi. Ja 1600-luvun vaihteessa kaikki espanjalaiset muslimit haluttiin karkottaa maasta. Parhaiten se onnistui Valencian seudulla. Siellä talous romahti, kun maata viljelleet moriskot karkotettiin. Keskiluokkainen kristikunta jäi ihmettelemään mistä ruoka tulee.

    Kristittyjen valloitettua Granadan muslimit karkoitettiin vähitellen seudulta, mutta varmuuden vuoksi määrättiin, että jokaiseen Alpujarrasin kylään piti jättää kaksi mauriperhettä, koska vain he osasivat huoltaa kastelujärjestelmää! Tästä huolimatta hieno kastelujärjestelmä tuhoutui 1600-luvulla. Se saatiin kuntoon vasta 1900-luvulla.

    Ajaton kieli paljastaa peittämällä.

    Espanjalaisen "kantaväestön" piti sopeutua roomalaisiin valloittajiin, sitten visigootteihin ja lopulta maureihin, jotka valloittivat Andalusian 700-luvun alkupuolella. Mutta valloittajienkin piti sopeutua paikalliseen elämään. Niinpä kuvatessaan Espanjassa vaikuttaneiden kultuurien väkivaltaista vuorovaikutusta Jason Webster huomauttaa, että ”900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen, sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.”

    Muslimivalta levittäytyi Espanjaan Umaijadien dynastian hallitessa Damaskoksen seutuja. Abbasidien dynastia syrjäytti Umaijadien kalifaatin v. 750. Abbasidien imperiumia kesti vuoteen 945. Espanjassa muslimi-imperiumien valta jatkui kuitenkin hiipuen Kolumbuksen Amerikan löytöjen vuosiin saakka. Näin ollen muslimien valtaa kesti heikentyneenäkin Espanjassa satojen vuosien ajan; se ei romahtanut yhdessä yössä. Tavallinen andalusialainen tuskin huomasi kaukaisen Abbasidien dynastian loppua. 700 vuotta on ruohonjuuritasolta katsoen äärettömän pitkä aika.

Kyösti Salovaara, 2015.
Las Alpujarras, "laidunten maa", sijaitsee
Sierran Nevadan etelärinteillä ja laaksoissa.

3. Mitä hyönteisiä nuo ovat?

Palaan kieleen ja sanoihin. Rajanveto maailman kanssa täytyy ratkaista. Vai tuliko se jo ratkaistuksi Galiciassa ja Andalusiassa?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster  romaanissaan Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kirjailija, sanankäytön ammattimies sanoo, että kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa! Silti yritämme sitä jatkuvasti. Kirjoitamme sanoja, jotka kuvastavat itsemme ulkopuolista maailmaa, koska meiltä puuttuu sanoja, joilla voisi kuvata minun sisäistä todellisuutta. Umpirealisti ajattelee, ettei ”sisäistä todellisuutta” olekaan. On vain ulkoinen maailma, johon osallistun elämäni mittaan.

    Behavioristit, kuten Ernest Hemingway, kirjoittivat romaaneissaan ihmisen teoista, eivät ajatuksista tai tunteista. Teot tulivat paljastaneeksi maailman, ihmisen paikan. Ja eikö Aristoteleskin ollut tässä mielessä ”esihemingwayläinen” opastaessaan Runousopissaan kirjoittajia huomaamaan, että ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Näin pääsen lähemmäksi kysymystäni: missä on minun ja maailman raja? Mitä minun ja maailman välissä on? Vai onko mitään? Onko edes kieltä, jos sekin on ensi sijassa ulkopuolisen maailman kuvaus?

    Mutta taitaa olla helppohintaista väittää, että on vain tekoja ja kieli, jolla kerron niistä. Ovatko Aristoteles, Hemingway ja Sartre oikeassa nähdessään ihmisen ja yksilön pelkästään tekojen katalysaattorina? Jos ovat, onko mystikkaan taipuva Georges Bataille toisaalla väärässä etsiessään minän ulkopuolista maailmaa selittävän kielen tilalle jotakin ”muuta” kieltä? Sellaisia ”sanoja”, joilla voisi kuvata ihmisen sisäisen kokemuksen, ihmisen sinänsä? ”Hiekka johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista…”, Bataille kirjoitti.

    Ehkäpä Kengen kokemus on kaivattu silta Hemingwayn ja Bataillen kielimaailmojen välille - minän ja maailman välille. Kenge-niminen baMbuti asui Iturin metsäalueella Kongon altaan seuduilla, niin kuin antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kertovat. BaMbutit on alueen kääpiöiden yhteisnimitys. Leakey lainaa amerikkalaista antropologia Colin Turnbullia, joka tutki Kongon altaan baMbutien elämää. BaMbutit viettävät koko elämänsä niin tiheässä metsässä, että eivät juuri koskaan koe pitempää etäisyyttä mihinkään kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Tämän elämänmuodon perusteella he tulkitsevat kaikkea näkemäänsä ja näkemiensä olentojen ja esineiden mittakaavaa. Näkyvä maailma on puristunut melkein iholle.

    Eräänä päivänä, Leakey kertoo, Turnbull vei Kengen kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. ”Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdotonta uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ’Mitä hyönteisiä nuo ovat?’ Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia.”

    Johtopäätöksenä Leakey ja Lewin toteavat, että ”suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me ’näemme’ Kengen tavoin sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.”

    Modernia ihmistä ympäröi viestien, sanojen ja kuvien tiheikkö, kuin abstrakti Iturin viidakko. Siitä ulos jouduttuaan ei maailmaa eikä minua osaa kuvata. Minä ja kieleni – hah!

Kyösti Salovaara, 2018.
Puente de Alcántara on vanha roomalainen silta
Tajo-joen ylitse Toledossa.

Lähteitä:

Aristoteles: Runousoppi. (Peri poietikês, n. 335 e.a.a.) Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1967 ja 1977.

Paul Auster: Lukittu huone. (The Locked Room, 1987.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus. (L’Expérience intérieure, 1943 ja 1954.) Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature? 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967 ja 1976.

Jason Webster: Violencia. Constable, 2019 ja 2020.

Ja

monet Deadline Torstaina pakinat vuosien varrelta.