Kävelin uudella sillalla

[maailmaani ihmetellen]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Maailmasta oppii lukemalla, eikä ajatteluun ole oikotietä.

- Eino Rissanen Helsingin Sanomissa 22.6.2025.

Juonen punomisen taitoa ei sentään pitäisi väheksyä. Forsyth ansaitsee lukijansa siitäkin huolimatta että joku Mario Puzo vaikuttaa englanninkielen mestarilta Shakaalin kuivakkaaseen proosaan verrattuna – rinnastamatta nyt sellaisiin brittiläisiin trillerin taitureihin kuin Graham Greene, Eric Ambler tai John le Carré. 

- Matti Salo Helsingin Sanomissa 18.11.1973.

Forsyth on ammattikirjoittaja, jolle uutismiehen opit, tekniikka ja rutiini ovat käyneet rasitteeksi. Hän ei salli mielikuvitukselle tilaa, vaan kaikki on selitettävä juurta jaksaen ja oikeita termejä käyttäen.

- Pentti Kirstilä Helsingin Sanomissa 16.12.1984.

HEZB’ALLAH. Iranissa varsinaiset ja äärimmäiset fundamentalistit ovat ryhmittyneet fanaatikkojen armeijaksi, joka käyttää itsestään nimitystä Hezb’Allah, ’Jumalan puolue’ (lehdistön ”hizbollahit”). Muualla fundamentalistit käyttävät erilaisia nimityksiä itsestään, mutta tämän raportin tarpeisiin riittää nimi Hezb’Allah.

- Frederick Forsyth romaanissa Paholaisen pelilauta (The Negotiator) vuonna 1989.

Kävelin juhannuspäivänä uutta siltaa myöten Hakaniemestä Kalasatamaan. Muutaman vuoden päästä raitiovaunut ajavat siltaa pitkin Korkeasaaren kautta Laajasaloon.

    Useammin kuin yhden kerran olen kirjoittanut, että silta on metafora ajalle ja paikalle ja niiden väliselle yhteydelle. Silta yhdistää erilaisuuksia, kulttuureja, maisemia ja sitä mukaan ihmisiä.

    Kävelin upouuden sillan yli. Otin muutamia valokuvia.

    Vasemmalla Hakaniemeen jäi Merihaan betonibrutalistiset kerrostalot. Vasemmalla pohjoisessa kaksi aikakautta kosketti toisiaan: fossiilisen energiatalouden monumentti Helenin hiilivoimala, joka on lopettanut toimintansa ja sen itäpuolelle kohonnut Kalasataman moderni, tiiviiksi rakennettu asuinalue, joka yhä on kesken. Oikealla etelässä näkyi Helsingin vanha keskusta, Uspenskin katedraali ja Katajanokan rantaan ankkuroidut jäänmurtajat.

    Oliko edessäpäin loistava tulevaisuus?

    Enpä tiedä. 

    Joka tapauksessa Nihdin sorapeitteisellä rakennustyömaalla joukko kalatiiroja seisoskeli lammikossa ikään kuin levätäkseen hetken kalanpyytämisen rasituksista. 

Maailma ei paljasta itseään katselijalle. Julkisivut ovat julkisivuja eikä niiden taakse näe. Nyt on nyt eivätkä talot, meri, sillat tai patsaat paljasta menneisyyttään. 

    Historiaan pääsee vain lukemalla, katsomalla elokuvia ja kuuntelemalla aikaisemmin esitettyä musiikkia. Hyvässä lykyssä muistat myös jotakin elämäsi aikana tapahtuneesta.

    Jokainen askel jonka otat eteenpäin, muistuttaa eletystä elämästä.

    Kun englantilainen jännityskirjailija Frederick Forsyth (1938-2025) kuoli kesäkuun 9. päivänä 86 vuoden ikäisenä, suomalainen media kuittasi tapahtuman muutamalla uutisrivillä. Kulttuuritoimituksissa ei tällä hetkellä ole henkilöitä, joiden askel muistaa menneisyyden eikä kirjallista mielenkiintoa Forsythin kaltaiseen kirjailijaan. Forsyth ei kirjoittanut aiheista, jotka kiinnostaisivat suomalaisia kulttuuritoimittajia.

    Muualla on toisin. Sekä briteissä että esimerkiksi Espanjassa Forsythin kuolema huomioitiin laveasti monissa jutuissa ja pohdiskeluissa. El País lehti kirjoitti, että ”jännityskirjallisuuden kuningas” on kuollut. BBC ja The Guardian muistuttivat että noin 25 romaania julkaisseen Forsythin romaaneja on myyty maailmalla 75 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi otettiin Forsythin läpimurtoromaani, presidentti Charles de Gaullen salamurhayrityksestä kertova Shakaali (1971) josta ensimmäisten 18 vuoden kuluessa otettiin 33 taskukirjapainosta ja josta yhä julkaistaan uusia painoksia. Fred Zinnemannin ohjaama elokuva Shakaali (1973) menestyi kaupallisesti ja onnistui taiteellisesti. Viime vuonna valmistunut tv-sarja on sekin saanut hyvän vastaanoton katsojilta.

    Suomeksi Forsythiltä on julkaistu noin 15 teosta, tunnetuimpina Shakaali, Odessan miehet, Musta manifesti, Neljäs sopimus, Paholaisen pelilauta, Zangaro!, Paholaisen ruletti ja Jumalan nyrkki.  

The Negotiator, 1989. Suom. Heikki Eskelinen.
Otava, 1989.

Frederick Forsyth oli ammattitoimittaja, entinen taistelulentäjä ja ilmeisesti myös osa-aikainen vakoilija.

    Niin kuin alun lainauksista käy ilmi, Forsythiä ei Suomessa - eikä muuallakaan - pidetty kirjallisena tyyliniekkana eikä edes monimutkaisten juonikuvioiden sommittelijana. Dekkarikirjallisuuden historioitsija ja tiukka aikalaiskriitikko Julian Symons sanoi pilkallisesti, että Forsyth ei edes teeskentele olevansa yhtään enempää kuin ammattitoimittaja.  

    Miksi olisi pitänyt teeskennellä? Forsyth taisi itse sanoa jossakin, että hän kirjoitti sillä tavalla kuin osasi.

    Tammikuussa 2014 kirjoitin blogissani mm. näin: ”Uusimmassa trillerissään - ja ylipäänsä viime aikoina - Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois. Niin hän jättääkin!”

    Olin siis tullut johtopäätökseen, että Forsythin kieli vetää lukijan mukaansa. Niin se tekee, vaikka välillä runsas faktojen sirottelu jännitystarinaan koettelee lukijan sietokykyä. Pitääkö tämäkin yksityiskohta tietää, lukija huokaa.

Onko Forsyth ansainnut maineensa (josta suomalainen kirjallisuuskeskustelu toki tuntuu olevan tietämätön)?

    Miten kirjailijan maine sitten ansaitaan? Kriikoiden kiitoksillako? Vai sillä että lukijat sankoin joukoin ostavat hänen teoksiaan ja lukevat niitä?

    En tiedä kuinka kauan Forsythiä luetaan. Kukapa sen tietäisi tai osaisi ennustaa.

    Mutta sen tiedän ja tunnen luissani lukiessani uudestaan Forsythin romaaneja, että hän oli tärkeä kirjailija, joka osasi kuvata kansainvälisen politiikan näyttämöä kiinnostavasti ja usein uusista näkövinkkeleistä. Forsythillä oli - väittipä Pentti Kirstilä mitä tahansa mielikuvituksen puutteesta – hyvinkin intuitiivinen mielikuvitus luoda pelottavia lähitulevaisuuden skenaarioita jännitystarinan muodossa. Sellaisia joiden tarkkanäköisyyttä ei voi edelleenkään häntä lukiessa muuta kuin ihmetellä.

    Forsythin fiktio on kuitenkin niin korostetetun journalistista, että vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Sanon näin sillä varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon kosolti faktoja maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.

     Frederick Forsythiltä tuntuu tavallaan puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa ja tarinoita, joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.

     Forsythille riittää tuoda maailma esille sellaisena kuin se näyttäytyy teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön esitettyjen faktojen perusteella omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteesta.

Kävelin uutta siltaa myöten. En oikeastaan pyrkinyt mihinkään, mutta askel vei eteenpäin ja taakse jäi äskeinen hetki.

    Kalatiirat lepäilivät lammikossa. 

    Kaupungin monet kerrostumat sillan molemmin puolin muistuttivat ihmisen pienuudesta ja ajatuksien suuruudesta.

    Kirjailijat kirjoittavat, lukijat lukevat ja kesää odotellaan Suomeen. Jos ei tänä vuonna niin ensi vuonna kuitenkin.

    Täytyy tyytyä siihen mitä saa. Lunta ei sada.

    Maailmaa ei ymmärrä jos ei vaivaudu lukemaan aikaisemmin kirjoitettuja tekstejä. 

    Nekin ovat silta.

Kyösti Salovaara, 2025. 

     

Rautaverhon takana

 [kylmän sodan Budapestissä]

Kyösti Salovaara, Budapest 7.3.2006.

Kolme vuotta sodan loppumisen jälkeen Moskovan onnistui varmistaa sotilaalliset voittonsa Itä-Euroopassa myös poliittisesti lakkauttamalla porvarilliset ja sosialistiset puolueet. Ei ollut enää oppositiota eikä mitään vapaata lehistöä, ja uudet vallanpitäjät kielsivät vieläpä länsimaisten lehtien maahantuonnin. Näin syntyi pahamaineinen ”rautaverho” , jonka tarkoituksena oli estää demokraattisten aatteiden tunkeutuminen seuraajavaltioihin.

- Helsingin Sanomat 19.12.1957.

Siirtääkö Unkari vain rautaverhoa? Wien, 25.5. Itävaltalaiset suhtautuvat nyt yhä suuremmin epäilyksin Unkarin pyrkimyksiin poistaa rautaverho rajalta. Itävaltalaisille ei ole selvinnyt, poistavatko unkarilaiset tosissaan piikkilanka-aidat ja miinat vai siirtävätkö he ne kilometrin, parin päähän sisämaahan. Jos näin on, silloin rautaesirippu muuttuu Itävallan rajalla entistä tehokkaammaksi.    

- Helsingin Sanomat 26.5.1956.

Hän oli saanut tilaisuuden tutustua vuoden kuluessa Unkarin poliittisen poliisin toimintaa koskeviin salaisiin papereihin vuoden 1956 verisen lokakuun kapinan ajalta, ja ne olivat kamalaa luettavaa.

- Alistair MacLean romaanissa Viimeinen rintama, 1959.

Kirjallisuuskeskustelu (tai keskustelemattomuus) ilmentää yhä polarisoitunutta käsitystä vakavan kaunokirjallisuuden merkityksellisyydestä ja kevyen viihdekirjallisuden yhdentekevyydestä.

    Niinpä Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Jussi Pullinen vähätteli viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissaan muutaman viihteellisen romaanin ja yhden sarjakuvatarinan uusintapainoksen sensurointia ja piti luonnollisena, että jännäreitä ja lastenkirjoja saa silpoa, sensuroida ja sievistellä kaupallisista syistä, koska itse kirjojen sisällöllä ei ole mitään historiaan liittyvää merkitystä.

   ”Kun kaupallinen kulttuuri vanhenee, päivityksiin kannattaa tottua”, Pullinen kirjoitti. ”Roald Dahlin kustantamo löysi hyvän ratkaisun. Se ilmoitti julkaisevansa sekä uudistettua että vanhaa ’klassikkopainosta’. Näin ostajakin saa vapaasti valita menneisyyden toteemin tai nykykulttuuria edustavan version. Voisi kuvitella, että hän tarttuu jälkimmäiseen.”

    Pulliselle viihderomaani on klassikko korkeintaan lainausmerkeissä.

    Koska olen toista mieltä niin voin ilkikurisesti ja hilpeästi propagoida viihderomaanien puolesta. Väitän jopa että ne kertovat usein omasta ajastaan enemmän kuin ns. vakava proosa, joka pyrkii löytämään klassikoksi johtavan sanonnan. Viihderomaani ei kaihda kliseitä ja, jos näin haluaa sanoa, hyödyntää kulloisessakin ajassa liikkuvia ennakkoluuloja ja yleistyksiä – ja juuri siksi se kertoo niin paljon omasta ajastaan ja juuri siksi viihderomaaneja ei pidä eikä saa jälkikäteen muutella ja sensuroida.

     Eihän Hesarin tai minkään muunkaan median vanhoja uutisia kirjoiteta uusiksi, vaikka ne nyt tuntuisivat kuinka oudoilta ja ennakkoluuloisilta nykyherkän lukijan mielestä.

Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta skotlantilaisen Alistair MacLeanin (1922-1987) syntymästä Shettlonissa, Glasgowin itäreunalla. 

    MacLean oli valtavan suosittu kirjailija 1950- ja 60-luvuilla. Käsiteltävänä oleva vakoilutrilleri Viimeinen rintama (The Last Frontier) julkaistiin vuonna 1959. Se suomennettiin samana vuonna. Käsissäni oleva kahdeksas suomalainen painos on vuodelta 1973.

    Kukapa jännitysromaaneja tuolloin lukenut ei olisi tutustunut MacLeanin romaaneihin Saattue muurmanskiin (1955), Navaronen tykit (1957), Pako yli Jaavan meren (1958), Jääasema Zebra (1963) tai Kotkat kuuntelevat (1967). 

    Ari Paulow julkaisi viime vuonna Ruumiin kulttuuri -lehden kolmosnumerossa MacLeanin syntymän satavuotiskunniaksi artikkelin, jonka Paulow otsikoi paljon sanovaksi Unohdettu Alistair MacLean. 

    Unohdettu - totta tosiaan. Saattaa olla että MacLeanin muutamat romaanifilmatisoinnit ovat kestäneet ajan kriitikon hirmuisuutta paremmin kuin itse romaanit; Navaronen tykit ja Kotkat kuuntelevat ovat edelleen mainioita ja jännittäviä elokuvia.

    Paulow lainaa artikkelissaan MacLeania, joka määritteli itse kirjailijanlaatunsa näin: ”En ole romaanikirjailija. Sellaisen väittäminen olisi mahtailevaa. Olen tarinankertoja. Ammattilainen ja käsityöläinen. Näin uskallan väittää.” 

Tarinankertojilla on kirjallisuuden avarassa maisemassa tärkeä tehtävänsä. Tarinoita luetaan, kuunnellaan, katsellaan.

   Edellä mainitussa Ruumiin kulttuurin kolmosnumerossa kirjoitin Vanha kettu silmäilee –kolumnissani mm. näin: ”The Guardian -lehti kyseli tunnetuilta jännärikirjailijoilta mitä nämä ovat lukeneet lapsena, mitä he haluaisivat lukea uudestaan ja mitä eivät. Usein ajatellaan, että nimenomaan salapoliisiromaaneja ei kukaan viitsi lukea uudestaan; että jännärin lukeminen on kerrasta poikki ja sillä hyvä.”

    Kerroin, että Ian Rankin muistaa ”lukeneensa kasvuiässä Enid Blytonin seikkailukirjoja ja teini-iässä Alistair MacLeania. Nalle Puhia hän ei lukenut. Rankin kertoo palaavansa Robert Louis Stevensonin romaaneihin, mutta MacLeaniin ei koskaan. Rankinin mielestä MacLeanin romaanit tuntuvat kömpelöiltä ja vanhentuneilta.”

    Ja englantilainen suurien painoksien jännärikirjailija Lee Child muisteli aikoinaan lukeneensa MacLeanin Viimeisen rintaman kerran 10 vuodessa. Jatkoin kolumniani kertomalla Childin tuntemuksista nyt: ” Jos Lee Child ehtisi lukea jonkin romaanin uudestaan, se olisi MacLeanin kylmän sodan aikaan sijoittuva jännäri Viimeinen rintama.”

    Tähän lisäsin oman puumerkkinäni:

    ”Koska vakoilukirjat ja -elokuvat ovat taas pinnalla, ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan virkistää kylmän sodan muistoja, tuohon Viimeiseen rintamaan pitäisi palata; jospa MacLean ei olekaan vanhentunut ja kömpelö kirjoittaja.”

Alistair MacLean: Viimeinen rintama.
The Last Frontier, 1959.
Suom. Aaro Vuoristo.WSOY, 1959.
Oheinen laitos 8.p. 1973.
Päällys: Eino Tepponen.

Pitäisi palata. Siispä palasin.

    Viimeinen rintama ei ole, toisin kuin Ian Rankin MacLeanin romaaneista epäili tai pelkäsi, kömpelö eikä se ole vanhentunut ”päivääkään”. Itse asiassa Unkarin syksyllä 1956 epäonnistuneen kansannousun jälkeistä Budapestiä ja sitä ympäröivää talven piiskaamaa maaseutua elävästi maalaileva teos on kuin valokeilaan nostettu historiantutkimus Neuvostoliiton, Venäjän ja nykyisen Unkarin kohtalonyhteydestä.

    Romaanin tarina on varsin simppeli. Englantilaisen salaisen palvelun asiamies Michael Reynolds saapuu rautaesiripun takaiseen Unkariin ”muiluttamaan” sinne ideologisista syistä loikanneen englantilaisen tiedemiehen takaisin kotimaahansa. Reynolds paljastuu heti Budapestiin pyrkiessään ja joutuu Unkarin poliittisen poliisin AVH:n (aikaisemmin AVO) kynsiin. Romaani jatkuu toistuvine pakoineen ja kiinni joutumisineen. Pakoretkellä kohti rautaverhon (rautaesiripun) takaiseen parempaan maailmaan, Itävaltaan, cliffhangerit seuraavat toisiaan, mutta niiden välissä paneudutaan Unkarin tilanteeseen kommunistihallinnon ikeen alla. Toisin kuin kylmän sodan trillereissä yleensä, tässä romaanissa pasifistiset visiot maailman pelastamiseksi ovat jatkuvasti esillä, eikä Neuvostoliittoa suinkaan pyritä eristämään kansainvälisestä yhteisöstä.

    Unkarin poliittisen poliisin kuva on MacLeanin romaanissa kriittistä kriittisempi: ”Vaikeaa oli kuvitellakaan että AVO:n väki… olisi kuulunut ihmiskuntaan. Minne tahansa he menivätkin, he levittivät tielleen kauhua ja sortoa ja hävitystä, elävää kuolemaa ja itse kuolemaa, vanhusten hidasta kuolemaa karkotusleireissä ja nuorten orjatyöleireissä, sekä summittaisten ja teloitusten ja hirvittävien kidutusten pikaista tai verraten nopeaa kuolemaa niille, joiden kohtalona oli sortua raakalaismaisimpiin kidutuksiin, mitä koskaan on kyennyt keksimään se paholainen, joka piilee diktatuurien poliittisen poliisin riveihin kaikkialla hakeutuvien luonnottomiin asti paatuneiden roistojen sisimmässä.” 

    Diktatuurit käyttävät poliittista poliisia valtansa ylläpitämiseen.

    MacLean kirjoittaa romaanissaan, että Unkarin poliittinen poliisi oli 1950-luvulla raakalaismaisin ja epäinhmillisin ja julmin koko maailmassa. Se käytti ”hirmuvaltaa”, jonka ”avulla se piti kauhistuneen painajaisen alla toivottomuuteen vajonnutta kansaa. Unkarin salaisen poliisin miehet olivat oppineet paljon Hitlerin Gestapolta ja saaneet noihin taitoihin vielä viimeistelevää hiomista nykyisiltä mestareiltaan.”

Kyösti Salovaara, 2006.
Entinen poliittisen poliisin toimitalo 
Andrassy Utin varrella
muutettiin terrorin museoksi 2000-luvun alussa.

Jännitysromaanit ovat yleensä täynnä ”tekemistä” ja vähemmän ”ajattelemista”. Näissä romaaneissa ihminen on lopulta tekojaan, ei ajatuksiaan.

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1947). ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Tekeminen paljastaa ihmisen tilanteen.

    En väitä etteivätkö MacLeanin romaanisankarit ja roistot yleensä olisi ohuesti piirrettyjä. En kyllä toisaalta tiedä millaisia paksusti piirretyt romaanihenkilöt ovat, mutta se on toinen juttu.

    Viimeisessä rintamassa MacLeanin henkilöt kuitenkin tuntuvat karismaattisemmilta ja monipuolisemmin kuvatuilta kuin yleensä. Romaanin keskiöön nousee kaksi ukranalaista miestä, jotka ovat Ukrainassa kokeneet sekä neuvostovallan että Saksan hyökkäysvallan kauhut.

    Näistä toinen, Jansci vastustaa maanalaisen organisaationsa kanssa kommunistihallintoa jopa asein, vaikka Jansci on ideologialtaan jyrkkä pasifisti. MacLean ”sallii” romaanin tyvenissä kohdissa Janscille mahdollisuuden luennoida kansainvälisestä tilanteesta ja sen tulevaisuudesta.

     Juuri tänään kun Venäjä yrittää nujertaa Ukrainan kansan ja Ukrainan itsemääräämisoikeuden, Janscin ”luennot” kuulostavat hattarankevyeltä idealismilta, mutta otan tämän esille siinä katsannossa, että viihderomaani saattaa kertoa omasta ajastaan enemmän kuin pinnalliset historiankirjoittajat, puhumattakaan jälkiviisaista nykyhetken poliitikoista ja journalisteista.

    Jansci sanoo, että rauhanomainen rinnakkaiselo ei ole mahdollista ”niin kauan kuin johtajamme ja hallituksemme, sanomalehtemme ja propagandamestarimme saarnaavat meille lakkaamatta ja herkeämättä, että meidän täytyy vihata ja pelätä ja halveksia kaikkia muita kansoja, jotka asuvat tällä pienoisella maapallolla. Kansallismielisyys, jonka tunnuksena on ’Me olemme kansa’, kiihkomielinen isänmaallisuuden muoto on juuri meidän aikamme suurimpia pahoja, rauhan estemuureja, joita kukaan ei pysty voittamaan”

    Ja MacLean kohottaa pasifistisen visionsa yhä korkeammalle Janscin jatkaessa puhetta:

     ”Tärkeintä on mielestäni takoa ihmisten päähän rauhan ajatusta, aseistariisunnan ajatusta ja saada ennen kaikkea venäläiset uskomaan, että meidän aikeemme ovat täysin sopuisat. Rauhalliset tarkoitusperät tosiaan! Kun britit ja amerikkalaiset täyttävät läntisen Euroopan asevarastoja vetypommeilla, niin osoittaapa se todella rauhallisia aikomuksia, pidetäänpä tosiaankin tehokkaasti huolta siitä, ettei Neuvostoliitto ikinä hellitä otetta alusvaltioistaan, joita se ei enää muuten tarvitse; Kremlin miehet ajetaan pakostakin lähemmäksi tekoa, mitä he kaikkein viimeksi toivovat - ensimmäisen mantereelta toiselle kantavan ohjuksen lähettämistä. Euroopan aseistaminen on samaa kuin venäläisten yllyttäminen. Tärkeintä on välttää kaikkea aiheen antamista, pitää neuvottelujen ja keskinäisen kosketuksen tie avoinna katsomatta siihen, mitä nolauksiakin saattaa tulla vastaukseksi.”

    Tärkeintä on tarkkailla heitä haukan silmin, jatkaa tuohon tiedustelumies Reynolds. Kyynisesti vai realistisesti?

Edelliset lainaukset kertovat kuinka rikkaasta ja eittämättä ristiriitaisesta historiasta Viimeinen rintama kertoo, semminkin kun muistamme että se on kirjoitettu keskellä aikaansa eikä siinä voi olla tippaakaan jälkiviisautta suuntaan tai toiseen.

    Rautaverho (sana jota Viimeisen rintaman suomentaja käyttää) vedettiin syrjään vasta kolmisenkymmentä vuotta MacLeanin romaanin jälkeen. Tuntuiko tuolloin, 1990-luvulla, että 50-luvun pasifistit, ”Janscin” kaltaiset, vihdoin saisivat sen mitä olivat pitkään halunneet?

    Näyttikö maailma hetken toisenlaiselta, uudenlaiselta, ihmeelliseltä?

    Jos meillä ei olisi MacLeanin romaanin kaltaisia viihteellisiä tarinoita, miten voisimme tunnistaa ihmisten ajattelun kaukaa historiasta? Joten: millä moraalisella oikeudella Jussi Pullisen kaltaiset journalisti ovat valmiita sensuroimaan alkuperäiset, omassa ajassaan tärkeältä tuntuneet ajatukset ja tuntemukset?

    Pakinan kuvat otin Budapestissa maaliskuun alussa vuonna 2006.

    Lyhyt reissu lumisten ja sohjoisten katujen Budapestiin antoi matkailijalle iloisen kuvan rautaesiripun varjon karistaneesta kaupungista. Joka puolelta löytyi moderneja kahviloita, abstraktin taiteen innoittamia ravintolamiljöitä, eräänlaisen vapautumisen hehkussa eläviä kaupunkilaisia. Avantgardea joka puolella!

    Silloin oli tulossa vaalit. Vapaudesta ja tulevaisuudesta puhuttiin innostuneesti, länsimaisen liberalismin hengessä.

    Tätä kirjoittaessani kuulen radion uutisista unkarilaisen parlamenttiryhmän Suomen vierailusta. Mihin Viktor Orbánin Unkari onkaan matkalla? Liittolaisemme? Poistuva ystävämmekö? Mitä Euroopassa tapahtuu? Entä maailmassa? Joko kohta uudenlaiset rautaverhot kudotaan valtakuntien rajoille peittämään diktatuurien kauheuksia ja ihmisen alistamista totalitaaristen ideologioiden häijyyn komentoon?

    

Kyösti Salovaara, Budapest 6.3.2006.

 

Maailma. Missä?

 [kirjoissako?]

Kuu katseli miettiväisin silmin Afganistanin karua vuorimaata ja on perin luultavaa, että se oli hiukan surumielinen. Sanotaan, että taivaankappaleetkin itkevät nähdessään ihmissuvun hurjaa riehuntaa kiertotähtemme pinnalla.

    Aina on Afganistanin historia ollut veristä, mutta harvoin sentään siinä määrin, kuin kuningas Habibullahin ja kuningas Nadir Khanin selvitellessä sotkuisia välejään Kabulin laaksossa. Kaksi suurta armeijaa oli iskenyt yhteen, ja tuhansia miehiä oli lähtenyt sille tielle, jolta ei ole paluumahdollisuuksia, tuhannet lesket ja orvot surivat vuoriston majoissa.

    Ja afgaanit taistelivat vallasta. Se onkin luonnollista, sillä Afganistanissa on kivääri miehen tärkein työkalu.

- Marton Taiga: Mustan lipun ritarit. 1937.

Missä kurdit ja kafiirit kohtaavat, liki porttia Peshawarin,

kadun oikeutta istumaan kävi maaherra Kabulin.

Oli mestausveitsi ja hirsipuu sen ainoa rangaistus,

vaan varassa paksun lompakon oli syyllisen armahdus.

Löi taannoin miestä Jusufzain eräs koira alamaan.

Hänet tuomitsivat kuolemaan, hänen sylkivät kasvojaan.

Oli veitsi jo kädessä mestaajan, niin oikusta kohtalon

luo saapui kuningas, henkeään kun aneli uskoton.

-Rudyard Kipling: Balladi kuninkaan armosta (ote). 1889. Suom. Antero Manninen, 1976.

Valloittajaehdokkaita on Afganistanissa käynyt kosolti. Aleksanteri Suuren armeijat, Tšingis-kaanin paimentolaislaumat, Timur Lenkin sotajoukot, kaikki ne työntyivät tämän alueen autiomaihin ja vuorille ja viljelyksille. Kaikki ne teurastivat ja hävittivät ja polttivat, kaikki ne rakensivat kaupunkeja ja temppeleitä omaksi kuvakseen, kaikki ne epäonnistuivat. Aika tuhoaa sen, joka yrittää taivuttaa tahtoonsa pataanit ja uzbekit ja tadžikit ja hetsarit. Hänen kaupunkinsa hautautuvat hiekkaan, hänen temppeleittensä kivet käyttävät maanviljelijät peltojensa aitoihin. Viktorian, Brittiläisen imperiumin hallitsijan lähettämät joukot tulivat kahdesti kuormastoineen ja palvelijoineen, saivat tylyäkin tylymmän vastaanoton, pääsivät hetkeksi voitolle ja perääntyivät sitten taas...

    Joitakin läksyjä ei kerta kaikkiaan opita helpolla.

-Gerald Seymour: Taistelu vuorilla. 1984.

Taleban palauttaa amputoinnin rangaistukseksi: ”Käsien katkominen on välttämätöntä.”

- otsikko Helsingin Sanomissa 24.9.2021

Maailma kirjoissako? Otsikko kuulostaa vanhanaikaiselta. Kukapa nykyään ajattelisi, että kirjat, nimenomaan fiktiivinen kertomakirjallisuus paljastaa maailman tilan ja tolan.

    Leikitään kuitenkin, että saan olla vanhanaikainen, ja että kaunokirjallisuudella on merkittävä tehtävä maailman selittäjänä.

    Matemaattisesti todeten: maailma ei ole kirjoissa, mutta kirjat ovat maailmassa.

    Kaunokirjallisuus on siis osa maailmaa, mutta se ei ole koko maailma. Mutta jos maailma on pelkästään konkreettinen entiteetti, niin minne sijoittuvat fiktiivisten romaanien kertomukset? Nehän eivät ole totta, mutta eivät täysin valhettakaan, vaan pikemminkin todellisuuden erilaisia mahdollisuuksia.

    Sekin kannattaa muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole (luonnon)tiedettä. Kun romaani ilmestyy, se ei koskaan kumoa jonkin aikaisemmin samasta aiheesta kirjoitetun romaanin kertomusta. Ne ovat yhtä totta - tai valhetta.

Romaaneja on kahdenlaisia: hyviä ja huonoja.

    Mutta niinkin voi sanoa, että romaanit ovat joko viihdyttäviä tai tylsiä.

    Kertooko hyvä mutta tylsä romaani enemmän todellisuudesta kuin huono mutta viihdyttävä?

    Ei tietenkään kerro eikä jaottelulla muutenkaan ole mieltä. Subjektiivisia arvioita ei voi laittaa universaaliin puntariin. Kaunokirjallisuutta voi toki luokitella mielensä mukaan vaikka sataan lokeroon, mutta se ei auta hahmottamaan maailmaa. Eikä välttämättä edes kirjallisuutta.

    On vain erilaisia romaaneja, siinä kaikki.

Luin kolme fiktiivistä kertomusta Afganistanista. Tavalla tai toisella ne olivat ”jännäreitä”, seikkailukertomuksia.

    Mitä niistä pitäisi ajatella?

    Usein sanotaan - ja minäkin sanon - että jännityskirjallisuus kertoo todellisuudesta enemmän kuin ihmissuhteiden psykologiaan keskittyvä ns. vakava romaani. Jännityskirjallisuus kuvaa sitä mitä ihmiset tekevät, psykologinen romaani kertoo sen mitä ihmiset ajattelevat. Jännityskirjallisuudella on lupa, melkein velvollisuus, kuvata kaikenlaisia ”asioita” juonikuvion reunalta.

    Tuokin lienee liioitteleva yleistys, melkein klisee.

    Mutta jonkinmoista totuuden siementä ajatuksessa on. Lukijasta sitten riippuu arvostaako hän enemmän ihmisen ajatuksia ja tunteita kuin sitä mitä ihmiset tekevät, ja millaisessa maailmassa elävät.

    Mielenkiintoista on, että ylläoleva jännityskirjallisuuden luonnehdinta muistuttaa Aristoteleen käsitystä tragediasta: ”Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

Ensin luin Marton Taigan (1907-1969) vuonna 1937 ilmestyneen seikkailuromaanin Mustan lipun ritarit (Tammi, 2.p, 1976), jossa eletään 1920-luvun jälkipuoliskoa Afganistanissa ja missä afgaanikuninkaiden keskinäiseen sotaan osallistuu joukko palkkasotureita Suomesta, Saksasta ja Englannista ja missä naruja taustalla vetelee Kabulissa toimiva amerikkalaisen öljy-yhtiön pomo.

    Taigan romaani, hänen ensimmäinen romaaninsa muuten, on hauska ja muistuttaa huumorillaan vähän Edgar Wallacen Sandi-juttuja. Sandin Afrikka ja Taigan Afganistan eivät tietenkään huumorimielessä naurata sellaista nykylukijaa, joka tietää tarkasti mitä sopii sanoa ja mitä ei.

    Toiseksi tartuin englantilaisen vuonna 1941 syntyneen ja ensi kuussa 80 vuotta täyttävän Gerald Seymourin romaaniin Taistelu vuorilla (In Honour Bound, 1984. Suom. Aulis Rantanen. WSOY, 1988.) Tässä kertomuksessa englantilainen olalta laukaistavien ilmatorjuntaohjuksien asiantuntija menee auttamaan afganistanilaisia sodassa Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaa. Miehitystä on jatkunut 4 vuotta ja neuvostoliittolaiset taisteluhelikopterit hallitsevat laaksoja ja vuoria. Englantilainen sotilas pyrkii ampumaan alas vähintään yhden helikopterin, jotta brittien tiedustelupalvelu pääsisi tutkimaan tuon ylivoimaisen sotilaskoneen salaisuuksia. Kertomus avautuu vähitellen vaikeampaan kysymykseen: miten ja mihin pitää kunniantunnossaan sitoutua. Onko puolen valitseminen ylipäänsä mahdollista?

    Kolmantena Afganistan-juttuna oli Nobel-kirjailija Rudyard Kiplingin (1865-1936) satiirinen novelli kahdesta miekkosesta, joista toinen päätti ryhtyä Afganistanissa kuninkaaksi. Kiplingin novelli Mies, joka pyrki kuninkaaksi (The Man Who Would Be King) julkaistiin v. 1888. John Huston ohjasi siitä vuonna 1975 kohtuullisen hyvän filmin, jossa kuninkaiksi pyrkiviä miekkosia esittivät Sean Connery ja Michael Caine. Suomeksi novelli löytyi V. Hämeen-Anttilan toimittamasta ja suomentamasta kertomuskokoelmasta Kolmas ”Hyvää yötä” – Hetki lepoa kunnes nukahdatte (Arvi A. Karisto, 1936.)

    Kolmen kertomuksen fiktiivinen otos Afganistasta on tietysti mielivaltainen eikä todista juuri mitään - ei Afganistanista eikä jännityskirjallisuudesta.

Päällys Urpo Huhtanen.
Antero Mannisen valitsema ja suomentama
 runokokoelma perustui teokseen
Rudyard Kipling's Verse, Definitive Edition, 1940.
WSOY, 1976.

Uskallan sanoa, että kolme lukemaani Afganistan-kertomusta suhtautuvat kriittisesti tarinoidensa länsimaisiin seikkailijoihin ja heidän rooliinsa ”valkoisen miehen taakan” kantajina. Se ei kuitenkaan tarkoita, että afganistalaisia pidettäisiin millään muotoa romanttisina alkuasukkaina. Päinvastoin, kaikki kirjailijat kertovat yhä uudestaan paikallisten heimojen ja sotapäälliköiden julmuudesta ja keskenään kilpailevien uskontokuntien takapajuisuudesta, eräänlaisesta fatalistisesta suhtautumisesta sekä ankaran luonnon että aggressiivisten ”kuninkaiden” ylivaltaan.

    Marton Taiga ja Rudyard Kipling osoittautuvat melkoisiksi humoristeiksi, eri tavalla luonnollisesti. Taiga piruilee kaikelle, jopa romantiikalle eikä oikein ota tosissaan mitään, mutta kirjoittaa elävää proosaa. Yllätyin!

    Koska Kipling on jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, hän ei voi olla ”huono” kirjailija. Kuitenkin Kiplingin maine taitaa nykyään olla jopa epäilyttävä - olihan hän brittiläisen imperiumin (ja niin ollen kolonialismin) ylivallan runoilija. Käsillä olevassa novellissa kirjailijan ote on kuitenkin huikaisevan taitava; hän kritisoi ja pilkkaa sarkastisesti kaikkea mikä liikkuu, yhtä hyvin länsimaista lehdistöä kuin afgaaniheimojen taikauskoa. Novellissa afgaanit hyväksyvät brittiseikkailijan kuninkaakseen, koska pitävät tätä jumalana, mutta kaveri sotkeutuu naimapuuhiin, ja kun vastentahtoinen vaimoehdokas raapaisee miestä kasvoille ja niistä valuu verta, kuninkaan tekijät tajuavat ettei verta valuva mies voi olla jumala. "Laakso oli täynnä ulvovia, kirkuvia olentoja, ja jokikinen siellä huusi: 'Ei jumala eikä paholainen, vaan tavallinen ihminen.'"

    Kiplingin novellin minäkertojana on englantilainen, Intiassa työskentelevä kyyninen lehtimies, jonka korvien läpi kuninkaiksi pyrkivien miesten tarina toistetaan. Lehtimies siis kertoo kuulemastaan, ei näkemästään. Kiplingin lehtimies ”tietää” millaista rajan takana Afganistanissa on:

    ”Teidät on silvottu kappaleiksi, ennenkuin olette ennättäneet tunkeutua kahdeksankymmentä kilometriä rajan taakse”, varoitin minä. ”Teidän on matkustettava Afganistanin halki, päästäksenne siihen maahan. Koko seutu on vain louhikkoa, vuorenhuippuja ja jäätiköitä, eikä yksikään englantilainen ole siellä käynyt. Ihmiset ovat oikeita petoja, ja vaikka pääsisittekin niiden luo, ette voisi saada mitään aikaan.”

Neuvostoliitto kuvitteli vuonna 1983 - aika jota Seymourin romaani kuvaa - kääntäneensä ylivertaisten taisteluhelikopterien avulla sodan Afganistanissa voitokseen.

    Mutta, Seymour kirjoittaa, nyt vastassa ei ollut NATO:n sotilaat eikä Vietnamin taisteluista selviytyneet USA:n merijalkaväen joukot. ”Heidän vihollisensa on mies, joka ei osaa lukea”, Seymour sanoo. Eikä sellaisen ”miehen” lannistaminen onnistu perinteisen sotataidon opeilla. Ironia on siinä, että samalla kun Seymour ennusti Neuvostoliiton häviävän ”lukutaidottomille” afgaanisotureille, hän tavallaan myös ennusti 2000-luvun länsiliittoutuman tulevan häviön talebaanien konservatiiviselle, autoritaariselle ja kurinpidossa väkivaltaiselle elämänkatsomukselle.

    Gerald Seymour on hieno kirjailija, joka ei ole koskaan löytänyt paikkaa suomalaisessa käännöskirjallisuudessa. Hän on taustaltaan toimittaja; hän paneutuu tarinoidensa yksityiskohtiin tarkasti, jopa kliinisesti, aika lailla samalla tavalla kuin Frederick Forsyth. Toimittajataustaiset kirjailijat ovat usein aikaansa edellä; he vaistoavat mitä julkisen tiedonvälityksen takana tapahtuu, huomaavat kehityskulkuja joita päivän normaali tiedonvälitys ei huomaa. Jälkikäteen lukien esimerkiksi jotkut Forsythin romaanit käyvät melkein kansainvälisen politiikan tutkimuksesta, vaikka ne on kirjoitettu keskellä sitä aikaa jota kuvaavat.

Miksi länsimaalaiset ovat yhä uudestaan rynnänneet Afganistaniin?

    Lukemani tarinat eivät vastaa tuohon kysymykseen. Toki Taigan romaanissa amerikkalaiset ovat Kabulissa varmistaakseen pääsyn Afganistanin öljyyn - jos semmoista olisi ollut saatavilla. Muita luonnonvarojahan siellä ainakin riittää. Nyt vuonna 2021 niiden perässä ovat kiinalaiset, kenties.

    Enkä tiedä kuinka suurta tai pientä kirjallisuutta Taigan Mustan lipun ritarit, Seymourin Taistelu vuorilla ja Kiplingin Mies, joka pyrki kuninkaaksi edustavat. Jos kirjallisuudella ei ole enää kovin suurta merkitystä maailman selittäjänä, näillä tarinoillakaan sitä ei voi olla, paitsi suppeasti historiallisessa katsannossa.

    Ja kuitenkin, eivätkö ne noudatakin jopa yllättävän monipuolisesti Aristoteleen tragedian sääntöä: Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.

    Ollakseni vanhanaikainen – siis ”uskossani” seikkailuromaaniin – lainaan tähän vielä Graham Greeneä (1904-1991), joka kirjoitti sekä vakavia romaaneja että jännäreitä, ja joka lopulta onnistui jännäreissään paremmin kuin vakavissa romaaneissaan. Jotkut hänen jännäreistään saattavat elää klassikkoina, vakavat romaanit eivät.

    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, Greene muisteli kirjoituskokoelmassa Pakoteitä vuonna 1980. ”Ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua vähän samaan tapaan kuin tein kesällä 1940, kun minulla oli tapana viettää lauantai-illat Southendissä odottaen pommituksia vähääkään aavistamatta, että jonkin ajan kuluessa olisin saanut niistä tarpeeksi Lontoossa sekä yöllä että päivällä.”

Päällyksen kuva Petri Holm.
Päällyksen typografia Liisa Holm.

Pahiksien kotimaa

 [faktaa ja fiktiota]

Suomennos vuodelta 1955.

Maapallo on täynnä hirvittävän älykkäitä ihmisiä jotka ovat pahimman luokan paskiaisia.

    - Fred Vargas: Ei takkaa, ei tupaa. 1997.

Sanoisiko jotakin? Uskaltaisiko?

    Ärtyneenä. Pettyneenä. Välinpitämättömänä. Vihaisena. Tuskantuneena.

    Mielentiloja piisaa.

    Ajan hermolla ajatus tulehtuu. Hyvätkin analyysit heitetään pesuveden mukana viemäriin. Eikä kemiallista koostumusta tiedä kukaan. Ollakseni hämärä kuljen lamppujen valossa.

    Tämä kaikki - ja vähän enemmän – tuli mieleen lukiessani Sara Vainion artikkelia Ylistetty Tenet toi jälleen elokuviin stereotyyppisen venäläispahiksen. Tutkija vastaa: Pahat venäläiset ovat yrittäneet kampittaa Hollywoodin sankareita vuosikymmeniä eikä tahti ota hiipuakseen. (Helsingin Sanomat, 11.9.2020.)

    Artikkelissa haastateltiin mm. Aleksanteri-insituutissa työskentelevää elokuvatutkijaa Ira Österbergiä, joka ei ole nähnyt Tenetiä, mutta tietää tarkasti miten sen pahiksia tulee arvioida.

    En minäkään ole Tenetiä nähnyt, mutta olen lukenut lehtiä ja kuunnellut radiota. Sopiiko tämän päivän kansainvälisen politiikan kentällä kukaan muu paremmin pahikseksi kuin venäläinen miljardööri?

    Siis fiktiossa, ei faktiossa.

Kirjoittelen tätä pakinaa pers’tuntumalta. En yritä vedota tutkimukseen enkä tieteeseen. Taiteeseen voisin vedota, jos tietäisin miten se tapahtuu.

    Vaikka Vainion artikkelissa ja Österbergin asiallisissa huomioissa puhuttiin ”vuosikymmenistä”, jotenkin siinä kuitenkin oltiin pinnallisesti tässä päivässä ja hetkessä kiinni. Oltiin ajan hengessä historiattomasti. Mutta ehkäpä kirjoittajat ja tutkijat ovat lukeneet enemmän "vakavaa kirjallisuutta" kuin jännäreitä, katsoneet enemmän eurooppalaisia taide-elokuvia kuin noiria ja äksöniä.

    Tietysti elokuva on sellaisenaan eri maata kuin kirjallisuus.

    Jos yhden elokuvan tekemiseen käytetään 300 miljoonaa dollaria, niin totta kai tekijöiden pitää ottaa huomioon katsojat – eikä omille pääsemiseen riitä tuhat eikä kymmenen tuhatta katsojaa. Kirjailija, asuipa hän Suomessa tai Englannissa tai jopa Yhdysvalloissa on onnellinen, jos 10 000 lukijaa ostaa hänen dekkarinsa. Kirjailijan ei tarvitse jännittää lukijoiden reaktioita. Hän heittää kirjan luettavaksi ja sen on kuin pullopostia jonnekin… eikä kirjailijaa huolestuta kuka pullon tyhjentää ja mitä siitä miettii. Tuottajan eli kustantajan riski on melkein mitätön.

    Niinpä Hollywoodin elokuvatehtaan (jos sitä voi enää suoratoistopalvelujen aikana sanoa tehtaaksi) kannattaa ottaa vaarin katsojien reaktioista, joita some johdattelee äärimmäisyyksiin. Elokuvan tuottaja ei pelkää Kiinan johtomiehiä, mutta kiinalaisten katsojien mahdollisesta mielipahasta pitää huolestua.

    Kirjailija on yksinäinen ”sankari”, taiteilija. Elokuvatuottaja on herkkien globaalien mielialojen tulkitsija, pahimmillaan laskelmoiva opportunisti ja konformisti.

Cause for Alarm, 1938.
Suomennos 1984.
"Tämän verran on selvää. Laajennettu
yhteistyö kolmen suuren eurooppalaisen
demokratian, Englannin, Ranskan ja
liittolaisemme Neuvostovenäjän välillä,
Yhdysvaltain moraalisella tuella vahvistettuna,
olisi vastustamaton rauhan voima.
Mutta...", päättää Ambler romaaninsa
vuonna 1938.

Ajattomasti mainiossa esseekokoelmassaan The Dangerous Edge (1975) Gavin Lambert luonnehtii Eric Ambleria kirjoittajaksi, jonka taide perustuu ”huonoihin uutisiin”.

    Englantilaisen Eric Amblerin (1909-1998) vakoiluromaanit 1930-luvulta aina 1980-luvun alkuun kuvastavat hyvin, kuinka rikoskirjallisuus hengittää aikaansa; kuinka pahikset ja hyvikset muuttuvat kansainvälisen tilanteen mukaan, usein jopa ennustaen tulevia konflikteja.

    Jännitys- ja vakoilukirjallisuus elää kaikkineen ”huonoista uutisista”.

    Aivan samaa voi sanoa John le Carrén tai Len Deightonin romaaneista. Vaikka niissä useimmissa kohdataan kylmän sodan aikakauden vastakkainasettelu Neuvostoliitto vs Länsi, niin suuressa määrin näiden romaanien pahiksina (venäläisten rinnalla) ovat sekä Englannin että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut. Modernissa vakoilukirjallisuudessa ei oikeastaan ole sankareita, vaan pelkkiä antisankareita, jotka yrittävät selviytyä näkymättömien mutta voimakkaiden tiedusteluorganisaatioiden kylmäverisen ”pahassa” ja kyynisessä maailmassa itsekunnioituksensa säilyttäen.

    Tai ajatellaanpa Matt Damonin roolihahmoa Jason Bournena filmeissä (2002-2016), jotka ovat luoneet melkein uuden toimintaelokuvien (ali)genren, tyylin joka, niin väitän, tarttui myös uudempiin James Bond -elokuviin. Näissä elokuvissa on kaikenlaisia ja kaikenmaalaisia pahiksia, mutta pääroistona tietenkin on Yhdysvaltain häikäilemätön tiedustelupalvelu, joka kohtelee ”vihollisia” ja omia työntekijöitään yhtä karusti ja moraalittomasti. 

     Ensimmäisen maailmansodan aikoihin pahikset olivat saksalaisia, 2000-luvun vaihteen nordic crimessä Balkanin mafiaa. Siihen väliin jää kokonainen maailmanhistoria suhdanteineen ja roistoineen.

Fiktiivisen pahiksen täytyy olla uskottava; katsojan ja lukijan täytyy uskoa että tällainen ihminen, mies tai nainen, on ainakin jossakin määrin todennäköinen. Tietysti pahis on tässä mielessä stereotypiaa, mutta olisiko uskottavaa että maailman järjestystä uhkaisi joku suomalainen liikemies, jolla on komerossaan hirviön mieli ja käytössään tehokas rikollisjärjestö?

    Kirjassaan Into the Badlands (1991) John Williams kuvaa ns. vakavan kirjallisuuden ja rikoskirjallisuuden eroa. Kun ”vakava” huippukirjailija - kuten vaikkapa E.L. Doctorow, Alice Walker, Raymond Carver, Richard Ford jne. - kirjoittaa tavallisista ihmisistä, hän tarkkailee näitä ikään kuin suurennuslasin lävitse yhtenä eläinlajina. Parhaimmat rikoskirjailijat sitä vastoin tulevat massan keskeltä ja siksi he ovat poliittisempia kuin valtavirran kirjailijat, sillä rikoksen kuvaaminen edellyttää enemmän tai vähemmän poliittista näkemystä.

    Otan tähän hieman samasta asiasta puhuvan lainauksen Ross Macdonaldilta, Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kirjallisen perinteen jatkajalta ja uudistajalta, toki nykyään aika lailla unohtuneelta kirjailijalta.

    Macdonald sanoi ”omakuvassaan” (Self-Portrait – Ceaselessly Into The Past, 1981.) että populaaritaide, kuten jännityskirjallisuus, on taiteen muoto jossa yhteiskunnan jäsenet parhaiten oppivat tuntemaan kulttuurinsa. Jännityskirjallisuus kehittää ja vartioi puhekieltä. ”Kirja jonka kuka tahansa pystyy lukemaan, perinne jota käytetään laajasti ja joka ymmärretään kaikissa muodoissaan pitää sivilisaatiota paremmin kasassa kuin mikään muu pystyy pitämään”, Macdonald väitti.

    Kirjallisuuden ja (kenties myös) elokuvan pahikset ovat osa tästä yhteisestä ymmärryksestä.

Parhaimmillaan jännityskirjailija kirjoittaa hetkestä ennen hetkeä.

    Näin Eric Ambler teki.

    1930-luvulla hänen vakoilukirjojensa ”pahiksia” olivat kansainväliset huijarit ja liikemiehet, joiden moraalia eivät koetelleet sen enempää kommunisti- kuin natsivaltionkaan päämiehet. Tuollaiselle pahikselle kaikki varakkaat asiakkaat olivat yhtä hyviä.

    ”Olisi hyödytöntä selittää häntä hyvän ja pahan määritelmillä”, Ambler kirjoittaa romaanin Oikeuden pitkä käsi (The Mask of Dimitrios, 1939) pahiksesta, eurooppalaisesta liikemiehestä. ”Ne eivät olleet sen enempää kuin kirjailtuja käsitteitä. Hyvät liikeasiat ja huonot liikeasiat olivat uuden uskonnon aineosia. Dimitrios ei ollut paha. Hän oli johdonmukainen ja itsepintainen, yhtä johdonmukainen ja itsepäinen eurooppalaisessa viidakossa kuin levisiitti-niminen myrkkykaasu ja avoimen kaupungin pommituksessa surmattujen pienten lasten murskatut ruumiit. Michelangelon Davidin, Beethovenin kvartettien ja Einsteinin fysiikan johdonmukaisuuden tilalle oli tullut arvopaperipörssin vuosikirjan ja Hitlerin Taisteluni-teoksen johdonmukaisuus.”

    Maailma muuttui muuttuakseen. Fiktio seurasi sitä kuin hai laivaa.

    1950-luvulla Ambler tarkkaili romaaneissa kommunistien näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliiton satelliittimaissa. Sitten samaan aikaan erilaiset terroristiporukat ilmestyivät jännityskirjojen kolkkoon maailmaan. Vuonna 1972 julkaistussa romaanissa Mies Libanonista (The Levanter.) Ambler kirjoitti Lähi-idän polittisesta tilanteesta tavalla, joka auttaa yhä ymmärtämään tämän alueen loputtoman vaikealta näyttävää umpisolmua:

    ”Ei maltillisia ollenkaan? Entä Yasser Arafat?”

    ”Hän ei ole mikään sissi, hän on poliitikko. Hän on sitä vastaan että palestiinalaiset tappavat palestiinalaisia israelilaisten sijasta. Jos hän uskaltaisi vihjatakin siihen suuntaan, että rauhanomainen ratkaisu Israelin kanssa saattaisi jonakin päivänä olla mahdollinen, hänen kaulansa katkaistaisiin alle tunnin. Ja joku Ghaledin kaltainen olisi se joka antaisi määräyksen. Ghaled voisi hoitaa homman vaikka omin käsin.”

Voi olla että kirjallisuus on klisee; että elokuvan pahikset ovat stereotyyppisiä.

    Kenties meillä on kulttuurin puussa jäljellä vain mustia puunrunkoja, joista lehdet varisivat kauan sitten.

    Mutta sekin on mahdollista, että taide, jopa viihdyttävä jännityskirjallisuus ja toimintaelokuva, jäljittelee todellisuutta parhaimman kykynsä mukaisesti.

    Tässä fiktiivisessä todellisuudessa pahikset ovat vähintään yhtä uskottavia kuin sankarit.

    Onko heitä?

Pentti Saarikosken suomennos
vuodelta 1993.