Rautaverhon takana

 [kylmän sodan Budapestissä]

Kyösti Salovaara, Budapest 7.3.2006.

Kolme vuotta sodan loppumisen jälkeen Moskovan onnistui varmistaa sotilaalliset voittonsa Itä-Euroopassa myös poliittisesti lakkauttamalla porvarilliset ja sosialistiset puolueet. Ei ollut enää oppositiota eikä mitään vapaata lehistöä, ja uudet vallanpitäjät kielsivät vieläpä länsimaisten lehtien maahantuonnin. Näin syntyi pahamaineinen ”rautaverho” , jonka tarkoituksena oli estää demokraattisten aatteiden tunkeutuminen seuraajavaltioihin.

- Helsingin Sanomat 19.12.1957.

Siirtääkö Unkari vain rautaverhoa? Wien, 25.5. Itävaltalaiset suhtautuvat nyt yhä suuremmin epäilyksin Unkarin pyrkimyksiin poistaa rautaverho rajalta. Itävaltalaisille ei ole selvinnyt, poistavatko unkarilaiset tosissaan piikkilanka-aidat ja miinat vai siirtävätkö he ne kilometrin, parin päähän sisämaahan. Jos näin on, silloin rautaesirippu muuttuu Itävallan rajalla entistä tehokkaammaksi.    

- Helsingin Sanomat 26.5.1956.

Hän oli saanut tilaisuuden tutustua vuoden kuluessa Unkarin poliittisen poliisin toimintaa koskeviin salaisiin papereihin vuoden 1956 verisen lokakuun kapinan ajalta, ja ne olivat kamalaa luettavaa.

- Alistair MacLean romaanissa Viimeinen rintama, 1959.

Kirjallisuuskeskustelu (tai keskustelemattomuus) ilmentää yhä polarisoitunutta käsitystä vakavan kaunokirjallisuuden merkityksellisyydestä ja kevyen viihdekirjallisuden yhdentekevyydestä.

    Niinpä Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Jussi Pullinen vähätteli viime sunnuntaina Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissaan muutaman viihteellisen romaanin ja yhden sarjakuvatarinan uusintapainoksen sensurointia ja piti luonnollisena, että jännäreitä ja lastenkirjoja saa silpoa, sensuroida ja sievistellä kaupallisista syistä, koska itse kirjojen sisällöllä ei ole mitään historiaan liittyvää merkitystä.

   ”Kun kaupallinen kulttuuri vanhenee, päivityksiin kannattaa tottua”, Pullinen kirjoitti. ”Roald Dahlin kustantamo löysi hyvän ratkaisun. Se ilmoitti julkaisevansa sekä uudistettua että vanhaa ’klassikkopainosta’. Näin ostajakin saa vapaasti valita menneisyyden toteemin tai nykykulttuuria edustavan version. Voisi kuvitella, että hän tarttuu jälkimmäiseen.”

    Pulliselle viihderomaani on klassikko korkeintaan lainausmerkeissä.

    Koska olen toista mieltä niin voin ilkikurisesti ja hilpeästi propagoida viihderomaanien puolesta. Väitän jopa että ne kertovat usein omasta ajastaan enemmän kuin ns. vakava proosa, joka pyrkii löytämään klassikoksi johtavan sanonnan. Viihderomaani ei kaihda kliseitä ja, jos näin haluaa sanoa, hyödyntää kulloisessakin ajassa liikkuvia ennakkoluuloja ja yleistyksiä – ja juuri siksi se kertoo niin paljon omasta ajastaan ja juuri siksi viihderomaaneja ei pidä eikä saa jälkikäteen muutella ja sensuroida.

     Eihän Hesarin tai minkään muunkaan median vanhoja uutisia kirjoiteta uusiksi, vaikka ne nyt tuntuisivat kuinka oudoilta ja ennakkoluuloisilta nykyherkän lukijan mielestä.

Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta skotlantilaisen Alistair MacLeanin (1922-1987) syntymästä Shettlonissa, Glasgowin itäreunalla. 

    MacLean oli valtavan suosittu kirjailija 1950- ja 60-luvuilla. Käsiteltävänä oleva vakoilutrilleri Viimeinen rintama (The Last Frontier) julkaistiin vuonna 1959. Se suomennettiin samana vuonna. Käsissäni oleva kahdeksas suomalainen painos on vuodelta 1973.

    Kukapa jännitysromaaneja tuolloin lukenut ei olisi tutustunut MacLeanin romaaneihin Saattue muurmanskiin (1955), Navaronen tykit (1957), Pako yli Jaavan meren (1958), Jääasema Zebra (1963) tai Kotkat kuuntelevat (1967). 

    Ari Paulow julkaisi viime vuonna Ruumiin kulttuuri -lehden kolmosnumerossa MacLeanin syntymän satavuotiskunniaksi artikkelin, jonka Paulow otsikoi paljon sanovaksi Unohdettu Alistair MacLean. 

    Unohdettu - totta tosiaan. Saattaa olla että MacLeanin muutamat romaanifilmatisoinnit ovat kestäneet ajan kriitikon hirmuisuutta paremmin kuin itse romaanit; Navaronen tykit ja Kotkat kuuntelevat ovat edelleen mainioita ja jännittäviä elokuvia.

    Paulow lainaa artikkelissaan MacLeania, joka määritteli itse kirjailijanlaatunsa näin: ”En ole romaanikirjailija. Sellaisen väittäminen olisi mahtailevaa. Olen tarinankertoja. Ammattilainen ja käsityöläinen. Näin uskallan väittää.” 

Tarinankertojilla on kirjallisuuden avarassa maisemassa tärkeä tehtävänsä. Tarinoita luetaan, kuunnellaan, katsellaan.

   Edellä mainitussa Ruumiin kulttuurin kolmosnumerossa kirjoitin Vanha kettu silmäilee –kolumnissani mm. näin: ”The Guardian -lehti kyseli tunnetuilta jännärikirjailijoilta mitä nämä ovat lukeneet lapsena, mitä he haluaisivat lukea uudestaan ja mitä eivät. Usein ajatellaan, että nimenomaan salapoliisiromaaneja ei kukaan viitsi lukea uudestaan; että jännärin lukeminen on kerrasta poikki ja sillä hyvä.”

    Kerroin, että Ian Rankin muistaa ”lukeneensa kasvuiässä Enid Blytonin seikkailukirjoja ja teini-iässä Alistair MacLeania. Nalle Puhia hän ei lukenut. Rankin kertoo palaavansa Robert Louis Stevensonin romaaneihin, mutta MacLeaniin ei koskaan. Rankinin mielestä MacLeanin romaanit tuntuvat kömpelöiltä ja vanhentuneilta.”

    Ja englantilainen suurien painoksien jännärikirjailija Lee Child muisteli aikoinaan lukeneensa MacLeanin Viimeisen rintaman kerran 10 vuodessa. Jatkoin kolumniani kertomalla Childin tuntemuksista nyt: ” Jos Lee Child ehtisi lukea jonkin romaanin uudestaan, se olisi MacLeanin kylmän sodan aikaan sijoittuva jännäri Viimeinen rintama.”

    Tähän lisäsin oman puumerkkinäni:

    ”Koska vakoilukirjat ja -elokuvat ovat taas pinnalla, ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan virkistää kylmän sodan muistoja, tuohon Viimeiseen rintamaan pitäisi palata; jospa MacLean ei olekaan vanhentunut ja kömpelö kirjoittaja.”

Alistair MacLean: Viimeinen rintama.
The Last Frontier, 1959.
Suom. Aaro Vuoristo.WSOY, 1959.
Oheinen laitos 8.p. 1973.
Päällys: Eino Tepponen.

Pitäisi palata. Siispä palasin.

    Viimeinen rintama ei ole, toisin kuin Ian Rankin MacLeanin romaaneista epäili tai pelkäsi, kömpelö eikä se ole vanhentunut ”päivääkään”. Itse asiassa Unkarin syksyllä 1956 epäonnistuneen kansannousun jälkeistä Budapestiä ja sitä ympäröivää talven piiskaamaa maaseutua elävästi maalaileva teos on kuin valokeilaan nostettu historiantutkimus Neuvostoliiton, Venäjän ja nykyisen Unkarin kohtalonyhteydestä.

    Romaanin tarina on varsin simppeli. Englantilaisen salaisen palvelun asiamies Michael Reynolds saapuu rautaesiripun takaiseen Unkariin ”muiluttamaan” sinne ideologisista syistä loikanneen englantilaisen tiedemiehen takaisin kotimaahansa. Reynolds paljastuu heti Budapestiin pyrkiessään ja joutuu Unkarin poliittisen poliisin AVH:n (aikaisemmin AVO) kynsiin. Romaani jatkuu toistuvine pakoineen ja kiinni joutumisineen. Pakoretkellä kohti rautaverhon (rautaesiripun) takaiseen parempaan maailmaan, Itävaltaan, cliffhangerit seuraavat toisiaan, mutta niiden välissä paneudutaan Unkarin tilanteeseen kommunistihallinnon ikeen alla. Toisin kuin kylmän sodan trillereissä yleensä, tässä romaanissa pasifistiset visiot maailman pelastamiseksi ovat jatkuvasti esillä, eikä Neuvostoliittoa suinkaan pyritä eristämään kansainvälisestä yhteisöstä.

    Unkarin poliittisen poliisin kuva on MacLeanin romaanissa kriittistä kriittisempi: ”Vaikeaa oli kuvitellakaan että AVO:n väki… olisi kuulunut ihmiskuntaan. Minne tahansa he menivätkin, he levittivät tielleen kauhua ja sortoa ja hävitystä, elävää kuolemaa ja itse kuolemaa, vanhusten hidasta kuolemaa karkotusleireissä ja nuorten orjatyöleireissä, sekä summittaisten ja teloitusten ja hirvittävien kidutusten pikaista tai verraten nopeaa kuolemaa niille, joiden kohtalona oli sortua raakalaismaisimpiin kidutuksiin, mitä koskaan on kyennyt keksimään se paholainen, joka piilee diktatuurien poliittisen poliisin riveihin kaikkialla hakeutuvien luonnottomiin asti paatuneiden roistojen sisimmässä.” 

    Diktatuurit käyttävät poliittista poliisia valtansa ylläpitämiseen.

    MacLean kirjoittaa romaanissaan, että Unkarin poliittinen poliisi oli 1950-luvulla raakalaismaisin ja epäinhmillisin ja julmin koko maailmassa. Se käytti ”hirmuvaltaa”, jonka ”avulla se piti kauhistuneen painajaisen alla toivottomuuteen vajonnutta kansaa. Unkarin salaisen poliisin miehet olivat oppineet paljon Hitlerin Gestapolta ja saaneet noihin taitoihin vielä viimeistelevää hiomista nykyisiltä mestareiltaan.”

Kyösti Salovaara, 2006.
Entinen poliittisen poliisin toimitalo 
Andrassy Utin varrella
muutettiin terrorin museoksi 2000-luvun alussa.

Jännitysromaanit ovat yleensä täynnä ”tekemistä” ja vähemmän ”ajattelemista”. Näissä romaaneissa ihminen on lopulta tekojaan, ei ajatuksiaan.

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1947). ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Tekeminen paljastaa ihmisen tilanteen.

    En väitä etteivätkö MacLeanin romaanisankarit ja roistot yleensä olisi ohuesti piirrettyjä. En kyllä toisaalta tiedä millaisia paksusti piirretyt romaanihenkilöt ovat, mutta se on toinen juttu.

    Viimeisessä rintamassa MacLeanin henkilöt kuitenkin tuntuvat karismaattisemmilta ja monipuolisemmin kuvatuilta kuin yleensä. Romaanin keskiöön nousee kaksi ukranalaista miestä, jotka ovat Ukrainassa kokeneet sekä neuvostovallan että Saksan hyökkäysvallan kauhut.

    Näistä toinen, Jansci vastustaa maanalaisen organisaationsa kanssa kommunistihallintoa jopa asein, vaikka Jansci on ideologialtaan jyrkkä pasifisti. MacLean ”sallii” romaanin tyvenissä kohdissa Janscille mahdollisuuden luennoida kansainvälisestä tilanteesta ja sen tulevaisuudesta.

     Juuri tänään kun Venäjä yrittää nujertaa Ukrainan kansan ja Ukrainan itsemääräämisoikeuden, Janscin ”luennot” kuulostavat hattarankevyeltä idealismilta, mutta otan tämän esille siinä katsannossa, että viihderomaani saattaa kertoa omasta ajastaan enemmän kuin pinnalliset historiankirjoittajat, puhumattakaan jälkiviisaista nykyhetken poliitikoista ja journalisteista.

    Jansci sanoo, että rauhanomainen rinnakkaiselo ei ole mahdollista ”niin kauan kuin johtajamme ja hallituksemme, sanomalehtemme ja propagandamestarimme saarnaavat meille lakkaamatta ja herkeämättä, että meidän täytyy vihata ja pelätä ja halveksia kaikkia muita kansoja, jotka asuvat tällä pienoisella maapallolla. Kansallismielisyys, jonka tunnuksena on ’Me olemme kansa’, kiihkomielinen isänmaallisuuden muoto on juuri meidän aikamme suurimpia pahoja, rauhan estemuureja, joita kukaan ei pysty voittamaan”

    Ja MacLean kohottaa pasifistisen visionsa yhä korkeammalle Janscin jatkaessa puhetta:

     ”Tärkeintä on mielestäni takoa ihmisten päähän rauhan ajatusta, aseistariisunnan ajatusta ja saada ennen kaikkea venäläiset uskomaan, että meidän aikeemme ovat täysin sopuisat. Rauhalliset tarkoitusperät tosiaan! Kun britit ja amerikkalaiset täyttävät läntisen Euroopan asevarastoja vetypommeilla, niin osoittaapa se todella rauhallisia aikomuksia, pidetäänpä tosiaankin tehokkaasti huolta siitä, ettei Neuvostoliitto ikinä hellitä otetta alusvaltioistaan, joita se ei enää muuten tarvitse; Kremlin miehet ajetaan pakostakin lähemmäksi tekoa, mitä he kaikkein viimeksi toivovat - ensimmäisen mantereelta toiselle kantavan ohjuksen lähettämistä. Euroopan aseistaminen on samaa kuin venäläisten yllyttäminen. Tärkeintä on välttää kaikkea aiheen antamista, pitää neuvottelujen ja keskinäisen kosketuksen tie avoinna katsomatta siihen, mitä nolauksiakin saattaa tulla vastaukseksi.”

    Tärkeintä on tarkkailla heitä haukan silmin, jatkaa tuohon tiedustelumies Reynolds. Kyynisesti vai realistisesti?

Edelliset lainaukset kertovat kuinka rikkaasta ja eittämättä ristiriitaisesta historiasta Viimeinen rintama kertoo, semminkin kun muistamme että se on kirjoitettu keskellä aikaansa eikä siinä voi olla tippaakaan jälkiviisautta suuntaan tai toiseen.

    Rautaverho (sana jota Viimeisen rintaman suomentaja käyttää) vedettiin syrjään vasta kolmisenkymmentä vuotta MacLeanin romaanin jälkeen. Tuntuiko tuolloin, 1990-luvulla, että 50-luvun pasifistit, ”Janscin” kaltaiset, vihdoin saisivat sen mitä olivat pitkään halunneet?

    Näyttikö maailma hetken toisenlaiselta, uudenlaiselta, ihmeelliseltä?

    Jos meillä ei olisi MacLeanin romaanin kaltaisia viihteellisiä tarinoita, miten voisimme tunnistaa ihmisten ajattelun kaukaa historiasta? Joten: millä moraalisella oikeudella Jussi Pullisen kaltaiset journalisti ovat valmiita sensuroimaan alkuperäiset, omassa ajassaan tärkeältä tuntuneet ajatukset ja tuntemukset?

    Pakinan kuvat otin Budapestissa maaliskuun alussa vuonna 2006.

    Lyhyt reissu lumisten ja sohjoisten katujen Budapestiin antoi matkailijalle iloisen kuvan rautaesiripun varjon karistaneesta kaupungista. Joka puolelta löytyi moderneja kahviloita, abstraktin taiteen innoittamia ravintolamiljöitä, eräänlaisen vapautumisen hehkussa eläviä kaupunkilaisia. Avantgardea joka puolella!

    Silloin oli tulossa vaalit. Vapaudesta ja tulevaisuudesta puhuttiin innostuneesti, länsimaisen liberalismin hengessä.

    Tätä kirjoittaessani kuulen radion uutisista unkarilaisen parlamenttiryhmän Suomen vierailusta. Mihin Viktor Orbánin Unkari onkaan matkalla? Liittolaisemme? Poistuva ystävämmekö? Mitä Euroopassa tapahtuu? Entä maailmassa? Joko kohta uudenlaiset rautaverhot kudotaan valtakuntien rajoille peittämään diktatuurien kauheuksia ja ihmisen alistamista totalitaaristen ideologioiden häijyyn komentoon?

    

Kyösti Salovaara, Budapest 6.3.2006.