Keskipäivän illuusio

[Joan Didion 5.12.1934 – 23.12.2021]

Minä olen hänen todistajansa…

Hän ei tehnyt tarpeeksi eroja.

Hän uneksi elämänsä.

Hän kuoli toivossa.

Tämä tiivistelmänä. Niin että tiedätte tarinan. Tietystit tarinalla on lieventävät asianhaaransa, sää, halkeilleet katukäytävät ja kipulääkkeet, mutta vain eläviä varten.

- Joan Didion: Keskipäivän illuusio.

Amerikkalainen kirjailija ja journalisti Joan Didion, ”tyttö Kaliforniasta” niin kuin El País -lehden muistokirjoituksessa sanottiin, kuoli jouluaatonaattona 87 vuotiaana.

   Muistokirjoituksissa lehdet - mm. Guardian, New York Times, El País ja New Yorker - ovat korostaneet Didionin kirjoittamistyylin selkeän häikäisevää komeutta ja hänen journalisminsa persoonallista ja ironista kosketusta ajan henkeen.

    Muuan kirjoittaja totesi, että Didion kanavoi kirjoituksiinsa 1960- ja 70-luvun hengen hieman hysteerisellä, vainoharhaisella ja ylikireällä herkkyydellä. Toisen kirjoittajan mielestä Didion hallitsi kauan muuten miesten omimaa uuden journalismin kenttää Tom Wolfen, Hunter Thompsonin ja Gay Talesen rinnalla.

    Jotain nykyhetken hermostuneesta konformismista on kuulevinaan jouluaaton New Yorkerissa Zadie Smithin huokailussa, kun tämä yhä uudestaan tunnusti ihailevansa Didionin kirjoituksien vilpitöntä ironiaa, mutta myös korosti ettei hän kuitenkaan ole ollut samaa mieltä Didionin kanssa. Tänään samanmielisyys on ilmeisesti tärkeämpää kuin kirjoittamisen laatu ja sen kuvaileman maailman monipuolinen tarkastelu.

Kun katselen leikekirjaani, huomaan kirjoittaneeni 1970-luvun loppupuolella aika monta arvostelua naisten kirjoittamasta proosasta. Arvostelin mm. Anaïs Ninin, Marilyn Frenchin, Virginia Woolfin, Erica Jongin, Simone de Beauvoirin, Joan Didionin, Francine du Plessix Grayn ja Doris Lessingin romaanisuomennokset.

    Naisten kirjoittamalla romaanilla oli tuolloin rehevä buuminsa eikä se pelkästään johtunut 1960-luvulla koittaneesta uuden feminismin aallosta. Koska em. kirjailijat olivat hyvinkin eri-ikäisiä - Nin syntyi 1903, Woolf 1882, French 1929, Jong 1942, du Plessix Gray 1930, de Beauvoir 1908, Lessing 1919 ja Didion 1934 -  ja erilaisiin kulttuurisiin taustoihin kuuluvia, noilla romaaneilla oli enemmänkin lavea taiteellinen kuin tiukasti ohjelmallinen merkitys uudessa kaunokirjallisessa suuntauksessa.

    Joan Didionista kirjoitin kahdessa jutussa Suomen Sosialidemokraatissa. Vuonna 1978 arvostelin Didionin romaanin Keskipäivän illuusio. Seuraavana vuonna käytin Didionin erästä kirjoitusta hyväkseni ilmaistakseni, kuinka ärsyttävänä minäkin pidin Woody Allenin elokuvaa Manhattan.

    Julkaisen tässä ikään kuin muistokirjoituksenani nuo Demarin jutut. Kirjoitukseni otsikko käynee elämän ja haaveiden metaforaksi, se on konkreettinen, universaali ja määrittelemättömästi filosofinen.

    Kun palaa hetkeen, jolloin nuo kaksi juttua on kirjoitettu, tietää ettei tuolloin voinut tietää millainen kirjallisuuden tai yhteiskunnan tulevaisuus olisi, ja yhtä vähän mihin oma elämä kulkee vai kulkeeko minnekään. Tässä mielessä vuosina 1978 ja 1979 julkaistut kirjoitukset ovat puhtaita jälkiviisaudesta ja nykyhetkeen pakotetusta tekopyhyydestä. Allenin Manhattanista olen tänään ehkä toista mieltä kuin syyskuussa 1979, mutta se on toisarvoista. Arvokkaampaa on, näin ajattelen, editoimaton ääneni yli 40 vuotta sitten.

Kimaltavat palkinnot

Joan Didion: Keskipäivän illuusio. Suom. Risto Lehmusoksa. Weilin+ Göös, 52 mk.

Keskipäivän illuusio (A Book of Common Prayer, 1977) on Joan Didionin kolmas romaani.

    The New York Times Book Review valitsi sen yhdeksi vuoden 1977 kirjoista. Vuonna 1977 se oli neljätoista viikkoa eniten myytyjen kirjojen listalla.

    Romaani oli siis sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.

    Eikä ihme, onhan se noita syvällisiä pinnalliselta näyttäviä teoksia, joita silloin tällöin syntyy: menestyäkseen ja vaikuttaakseen. Tuollaisia kirjoja ovat kirjoitelleet mm. F. Scott Fitzgerald, Nathanael West, Ernest Hemingway ja Raymond Chandler ja muutamat muut. Näiden kirjailijoiden teoksia sopii sanoa älykkäiksi melodraamoiksi; ne on kirjoitettu hienolla ja muotoillulla kielellä ja kukin omalla tyylillään. Ne ovat kirjoja, joita on helppo lukea, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat helppohintaisia. Kaikkea muuta.

Itsepetoksen tarina

Keskipäivän illuusio sopii tähän ryhmään hyvin. Tosin sitä ei joka kohdassa ole helppo lukea, sillä kirjailija näyttää harrastavan struktuureja. Hän on tehnyt romaanistaan kerroksisen.

    "Minä taitaisin kutsua sitä itsepetoksen tarinaksi”, romaanin minäkertoja, sivullinen tarkkailija ja ihmisten tutkija, sanoo Charlotte Douglasin tarinasta. Charlotte on romaanin keskushenkilö; amerikkalainen keski-ikäinen nainen, joka on menettänyt molemmat lapsensa: toisen "historialle” ja toisen ”komplikaatioille”. Kaksi aviomiestäkin hän jättää, ja ”menettää" itsensä. Kovin amerikkalaista, vai kuinka?

    Sikälikin romaanin menestys on ymmärrettävä, että se jälleen kerran on kertomus amerikkalaisesta unelmasta; unelmasta ja pettymyksestä. Illuusioiden särkymisestä. ”Hän uneksi elämänsä”, Charlottesta sanotaan. ”Hän kuoli toivossa.” Siinä tarinan yhteenveto. Tai kuten Nathanael West on sanonut: ”Ihmiset ovat aina taistelleet kurjuuttaan vastaan unelmilla. Vaikka unelmat olivatkin ennen voimakkaita, ovat elokuvat, radio ja sanomalehdet tehneet niistä lapsellisia. Monien petosten joukossa tämä on pahin."

    Ehkä pahinta mitä amerikkalaiselle unelmalle on käynyt, on että se on amerikkalaistunut.

    Didionin romaani on murtumisesta.

    Murtuminen on sekä psykologista että poliittista. Se tapahtui 60-luvulla, nykyajassa. Didion kuvaa ihmisiä, joilla ei ole kosketusta toisiinsa, elämäänsä, yhteisöönsä. Vanhemmat ja näiden lapset ovat unissakävelijöitä yhteisessä unessa, unelmassa he eivät kohtaa toisiaan mutta tekevät toisilleen pahaa, ja itselleen.

    Charlotten tytär Marin on "vallankumouksellinen" ja "terroristi”. Hänen tapauksensa on todellisuudesta, se muistuttaa Patricia Hearstista. Amerikkalainen elokuvamies Robert Altman sanoo Patricia Hearstin ilmentävän koko kansakunnan totaalista vallankumouksen pelkoa, ja aivan samalla tavalla kuin Rosenbergien tapaus 50-luvulla.

Todet karikatyyrit

Marin on poliittisen ihmisen karikatyyri. Karikatyyrejä ovat muutkin Didionin henkilöt; karikatyyrit ovat tosia. Didion kertoo tarinan behaviorisesti, ja sekin pitää lukijan tietyllä etäisyydellä henkilöistä.

    Charlotten ensimmäinen mies Warren Bogart on karikatyyri älypäästä; vähän epämiellyttävä pila tuollaisesta amerikkalaisesta kovakasvosta, jollaisia joku Humphrey Bogart loi valkokankaalle. Toinen aviomies Leonard Douglas on vasemmistolainen asianajaja; pilakuva 60-lukulaisesta uusvasemmistosta. Entä Charlotte, joka ei tehnyt tarpeeksi eroja?

    Koko tuota särkymistä Didion rakentaa keskiamerikkalaisesta pikkuvaltiosta käsin; siellä, Boca Grandessa, on tapana tehdä operettimaisia vallankumouksia. Unelmat, operetit, melodraamat - todellisuuttako?

    Boca Grandessa Charlotte vihdoin tekee elämälleen jotakin ollessaan tekemättä sille mitään: jättämällä kerrankin pakenematta, kuolemalla.

    Didion osaa kirjoittaa tiukkaa ja ironista tekstiä.

    Kovaa ja ivallista.

    Elävää tekstiä kuolemasta.

    Pelkistettyä kieltä.

KYÖSTI SALOVAARA

Suomen Sosialidemokraatti 9.12.1978

Päällys: Samppa Lahdenperä.

Pikkuporvari Woody Allen

Amerikkalaisen Woody Allenin ohjaamat filmit ovat Suomessakin, ainakin Helsingissä, menneet hyvin. Allenin elokuvat ovat älyllistä viihdettä hyvinpukeutuvalle ja nuorekkaalle keskiluokalle, joka pitää hyvistä ruokapaikoista, klassisesta musiikista ja valesyvällisestä psykologisoinnista.

    Joan Didion, hyvälaatuinen amerikkalainen kirjailijatar, jolta äskettäin suomennettiin romaani Keskipäivän illuusio, asettaa Woody Allenin elokuvien älyllisyyden ja vakavuuden hyvinkin kyseenalaiseksi artikkelissa, jonka The New York Review of Books ja lontoolainen The Observer julkaisivat elokuussa. Didionin kritiikki on ilkeän sattuvaa.

    Didionin mielestä Allenin uusin elokuva Manhattan on häikäilemätöntä kulutusfetisismin ylistystä. Didion sanoo, että Allenin filmien saama suosio - josta ne menestyksekkäästi kilpailevat rullalautojen kanssa - osoittaa uuden yhteiskuntaluokan syntyä. Tämän luokan muodostavat ihmiset, jotka pelkäävät kuolevansa vääränlaiset tennistossut jaloissaan, tykäten väärästä sinfoniasta ja vääristä romaaneista.

    Allenin Annie Hall, Sisäkuvia tai Manhattan eivät Didionin mielestä ole lainkaan vakavia elokuvia, vaikka ne sitä pyrkivätkin olemaan. Didion huomaa, että Allen käyttää yleisöään hyväkseen. Kuin salaa Allen näppäilee "valistuneen" yleisönsä pikkuporvarillista sielua. Didion ihmettelee näitä katsojia, jotka tosissaan analysoivat Allenin filmien syvällisyyksiä ja syvärakenteita ikään kuin he todella olisivat sitä mieltä, että Allenin valkokankaalle luoma todellisuus heijastaisi juuri sitä maailmaa, jonka he tuntevat. Didion hämmästelee tätä, koska Allenin filmeissä ei ole mitään mihin suurien massojen luulisi haluavan samastua.

    Didion huomauttaa kuinka huonotapaisia ja ärtyisiä Allenin filmien ihmiset ovatkaan. He eivät keskustele älykkäästi, ainoastaan keskustelevat älykkäästi keskustelemisesta. Sitä paitsi nämä ihmiset eivät ole aikuisiakaan, Didion sanoo, vaikka kovasti ovat aikuisia ollakseen. Didion sanoo, että Woody Allenin elokuvien maailma on kypsymättömien ihmisten maailma, itse asiassa teini-ikäisten maailma.

    Didionin terävän artikkelin jälkeen alkaa ajatella mitä noissa Allenin elokuvissa sitten on, ja huomaa, että aika vähän, lopultakin.

KYÖSTI SALOVAARA

Suomen Sosialidemokraatti 1.9.1979.

PS.

Itse asiassa kirjoitin myös kolmannen jutun Didionista.

    Sen otsikko kuului: Joan Didion ja suomalainen älymystö. 

    Juttuni ilmestyi Demarissa 13.2.1980.

    Kirjoituksen alussa kerroin että The New York Times Book Review oli valinnut Joan Didionin esseekokoelman The White Album yhdeksi vuoden 1979 kirjoista. Sanoin että "Didionin esseitä pidetään ehkä merkittävimpinä, mitä 60-luvulla Yhdysvalloissa on ylipäätään kirjoitettu."

     Sitten jatkoin:

     "Suomessa Didion, jolta on käännetty yksi romaani, on leimattu matalaotsaiseksi skribentiksi, joka ei suostu ymmärtämään, että Woody Allenin pikkuporvarillisen pinnalliset elokuvat eivät olekaan pikkuporvarillisia eivätkä pinnallisia vaan syvällisiä ja satiirisia...

    Manhattanin saama suomalainen vastaanotto peilaa paljastavasti suomalaisen älymystön alennustilaa. Meikäläinen 'älymystö' - aina tuolta Kansan Uutisten palstoilta Uuteen Suomeen asti - on kuolannut mielihyväänsä Manhattanin tyhjänpäiväisyyden äärellä."

Tilan maailma, maailman tila

[joulun aikaan]

Kyösti Salovaara, 2021.
Maapallolla on napa.
Entä laajenevalla universumilla?

Voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään.

- Carl Sagan

Miksi havaitsemme vain kolme ulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden?

- Stephen Hawking

Voimme sanoa, että maailmankaikkeus oli 9 miljardia vuotta sitten paljon elävämpi kuin tänään, se oli paljon mielenkiintoisempi ollessaan yli puolet nuorempi kuin nyt.

- Pablo G. Pérez González

Vielä vaikeampi on ymmärtää että tämä nykyinen maailmankaikkeus on kehittynyt sanomattoman oudoista varhaisista olosuhteista, ja että sillä on edessään loputtoman kylmyyden tai sietämättömän kuumuuden kohtalo.

- Steven Weinberg

Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps?

Tai helvetin hehkuun on ties!

- Eino Leino

Huh!

    Maailma on tila. Siihen tilaan mahtuu miljoonia ja biljoonia pienempiä tiloja.

    Tuo tila, nuo tilat eivät tarvitse ihmistä mittaamaan tilan reunoja, syvyyttä. Tila ei muuten paina mitään. Mutta tilassa oleva ja sen määrittelevä ”objekti” (aurinko, maapallo, jalkapallo, pingispallo…) painaa, vaikka sen viemä tila ei painakaan.

    Onko tuossa virkkeessä mitään järkeä?

    Jos tietäisi kaiken, olisiko helpompi elää? Vai mahdotonta?

    Tieto lisää tuskaa. Ei siksi että tieto lisää tuskaa vaan sen tietäminen ettei tiedä kaikkea eikä edes tarpeellista.

Onko tilasta puutetta? Vai miksimuuten Putin Venäjältä käsin määrittelee lännelle tilan rajat?

    Elintilan hamuamisella on huono maine, vaikka  kaikki itseään merkittävänä pitävät valtiot ovat lisää sitä hamunneet. Jopa pieni Suomi.

    ”Lebensraumilla” on vielä huonompi kaiku. En tiedä miten elintila sanotaan venäjäksi tai kiinaksi. Ehkä se selviää.

    Nyt tämä kirjoitus ryhtyy menemään väärään suuntaan.

    Jokaisessa tilassa on lukemattomasti suuntia mennä. Mutta jos aika otetaan huomioon, jos sekin on tilan vektori, ajassa pääsee vain eteenpäin vaan ei ohituskaistalla.

Ihminen on tilassa toimiva eläin.

    Hawking kysyi miksi havaitsemme kolme ulottuvuutta. Eikö niitä ole enempää? Tai miksi kaksiulotteinen maailma ei riitä. Se olisi helpompi havaita ja ymmärtää.

    Jotkut tiedemiehet väittävät, että ulottuvuuksia on paljon enemmän kuin kolme. He osaavat laskea sellaisen todellisuuden, sellaisen tilan. Hawking tosin epäili ettei sellainen todellisuus, tila, pysy kasassa, niin kuin kolmiulotteinen (tai kolmiulotteiselta näyttävä) pysyy painovoiman avulla. Jos ulottuvuuksia olisi 28, niin miten painovoima pitäisi ”jyvittää” niiden kesken?

    Entäpä kaksi ulottuvuutta? Miksi emme tyydy siihen?

    Hawkingilla on hauska esimerkki kaksiulotteisen todellisuuden mahdottomuudesta.

    Ajatellaan koiraa kaksiulotteisessa tilassa. (Susi ja kettu kelpaavat yhtä hyvin.)

    Piirretään koiran sivukuva paperille. Kaksiulotteinen koira kaksiulotteisessa maailmassa. Toisessa reunassa pää, silmät ja suu. Toisessa reunassa peräaukko.

    Oletettavasti koiran pitää syödä myös kaksiulotteisessa todellisuudessa, ja poistaa ruoansulatuksen jätteet.

    Jos kaksiulotteisen koiralla on ruoansulatussysteemi, jossa ruoka syödään toisesta päästä eläintä ja poistetaan toisesta päästä, peräpäästä, niin koirahan menee keskeltä halki eli ruoansulatuskanava jakaa koiraa kahdeksi puolikoiraksi. Toisella on silmät ja korvat ja toisella jalat. Koiran osat leijuvat erilleen.

    Ei taida sellainen elämä onnistua.

Kyösti Salovaara, 2021.
Katsoja luulee että purjevene seilaa maailman reunalla.
Tilan arvoitusta ei pysty päättelemään
ellei tiedä.

Kolme ulottuvuutta tarvitaan. Ainakin me tarvitsemme.

    ”On ilmeistä, että meidän tuntemaamme elämää voi olla vain niillä aika-avaruuden alueilla, jossa on kolme tilaulottuvuutta ja aikaulottuvuus ei ole kaareutunut liikaa”, Hawking päätteli.

    Ehkä muualla on toisenlaista elämää ja toisenlaisia ”ihmisiä”, jotka pystyvät elämään kaksiulotteisessa tilassa tai jopa 100-ulotteisessa maailmassa. Kun tässä meidän 3-ulotteisessa maailmassa dekkareita inhoava uuskriitikko moittii viihdyttävää romaania siitä, että sen henkilöt ovat latteita ja kaksiulotteisia, niin millä tavalla 100-ulotteisessa tilassa niuhottava kriitikko moittisi sikäläisiä viihderomaaneja? Moittiiko hän niiden kuvaamia henkilöitä 33-ulotteisiksi?

    Tätä emme saa koskaan tietää, sillä millaisia kirjoja 100-ulotteisessa tilassa voi ylisummaan painaa? Myös kännykän näytön tekeminen saattaa olla haastellisempaa kuin täällä.

    Maailmankaikkeus syntyi noin 14 miljardia vuotta sitten. Tai pitääkö sanoa, että meidän havaitsema ja ymmärtämä universumi sai silloin alkunsa?

    Kun universumi laajenee kolmiulotteisessa tilassa, niin se sisältäpäin näyttää  pullistuvalta pallolta, eikö vaan? Pieni ihminen ei osaa kuvitella, mitä pallon ulkopuolella on. Ei mitään merkittävää, opastaa kosmologi.

Tilat ovat tiloissa.

    Tuolla kaupungissa erään kadun varrella on taloja. Katu jakaa tilan, talot luovat uusia tiloja. Yhdessä talossa saattaa olla 6 kerrosta päällekkäin. Niin tila näennäisesti lisääntyy.

    Eräässä asunnossa asuu keski-ikäinen mies. Hänellä on kolme huonetta ja keittiö. Yhdessä huoneessa on massiivipuusta rakennettu lipasto. Lipastossa on laatikoita. Tilaa syntyy jokaiseen laatikkoon. Yhdessä laatikossa on sukkia, toisessa paitoja ja kolmannessa alushousuja. Järjestelmällinen tyyppi tämä Ismo - voimme kutsua häntä nyt Ismoksi.

    Massiivipuusta rakennetussa lipastossa on toisessa reunassa kaappi. Ismo avaa kaapin ja ottaa sieltä brandypullon. Sen kyljessä lukee, että brandy on jereziläistä.

    Ismo kaataa konjakkilasiin neljä senttiä brandyä.

    Se on pieni tila, ei edes nyrkin kokoinen.

    Mutta sitten Ismo tajuaa, että brandy on tehty Cádizin lahden toisella puolella sijaitsevassa Osbornen bodegassa El Puerto de Santa Marian pikkukaupungissa Atlantin rannalla.

    Töölöläisessä lipastossa oleva brandypullo on täynnä toisen paikan tilaa, tuhansien kilometrien päästä.

    Sitä paitsi, Ismon ostamaa brandyä on kypsennetty amerikkalaisissa tammitynnyreissä seitsemän vuotta. Ismo tajuaa, että neljän sentin brandydrinkki viittaa suureen metsään jossakin kaukana. Sitten hän ryhtyy miettimään mistä brandy on alkuaan tehty: jossakin on viinitarha mistä rypäleet on poimittu ja kuljetettu El Puerto de Santa Mariaan. Viinitarha sijaitsee kenties vuoren rinteellä, aurinkoon päin, Atlantin kosteita sumuja keräten.

    Ismo tuijottaa hämmästyneenä brandylasia. Eihän tätä raaski juoda. Tilan tilat kasvavat lasista äärettömyyteen. Maiseman ja mielen tilan symbioosi.

Kyösti Salovaara, 2011.
Päämäärä ei ole tärkeää
vaan tie!

Ihminen kulkee tilassa, asuu tilassa, kuolee tilassa tilaan.

    Jotkut pitävät avarasta maisemasta. Kun näkee pitkälle, on turvassa. Toiset taas asuvat mielellään puiden ja pusikkojen suojassa. Kun on katseilta piilossa, on turvassa.

    Muutama viikko sitten kirjoitin Kongon altaan Iturin metsäalueella asuneesta Kengestä, joka vietti elämänsä niin tiheässä metsässä ettei pystynyt lainkaan tajuamaan miltä avara paikka näyttää.

    Ovatko suomalaiset pääosin Kengen kaltaisia pusikkoihmisiä? Julkisesta keskustelusta päätellen ovat, mutta ehkä toisenlaisiakin suomalaisia on. Niitä jotka kapteeni Ahabin tavoin purjehtivat avarille vesille. Tai, ovatko meikäläiset Don Quijoten sukua? Taistelevat nyrkki taskussa avarille seuduille rakennettuja tuulimyllyjä vastaan. Oikeastaan luulen, että suomalaiset ovat enemmänkin kuin Sancho Panza, ritarin mielistelevä apulainen, vähän niin kuin Pekka Puupään kaveri Pätkä.

    Suomessa tilaa piisaa.

    Niin luulisi kun puusta katsoo.

Mitä jouluun tulee niin se tulee.

    Alussa lainaamani espanjalainen astrobiologi Pablo G. Pérez González kirjoitti muutama päivä sitten El País -lehdessä, että valitettavasti maailmankaikkeus laimentuu. Hän muistutti, että uusia tähtiä syntyy vähän. Esimerkiksi linnunradallamme, jossa on 100 miljardia tähteä, syntyy vuodessa vain yksi auringon kaltainen uusi tähti.

    Pérez González vertasi universumia 80-vuotiaaseen mieheen. Linnunradan tähdistä 90 % syntyi ennen kuin maailmankaikkeus oli saavuttanut 20 % iästään. Se tarkoittaa, että maailmankaikkeus oli melkein valmis silloin kun mies oli 17-vuotias! Sen jälkeen ei ole tapahtunut juuri mitään.

    Onko myös maailmankaikkeudella kestävyysvaje?

    Astrobiologi lopetti juttunsa toteamalla, että maailmankaikkeutemme päättyy (tai muuttuu) uuteen universumiin, mikä on kokonaan toisenlainen kuin tämä nykyinen. Uusi universumi on nykyistä kylmempi, säkkipimeä, siellä vallitsevat energiat ovat ihmiselle vihamielisiä ja mahdottomia nykyisenkaltaisen elämän säilymiseen, ja siksi ihmiskunta poistuu tragedian näyttämöltä ennen kuin uusi universumi koittaa.

    Tähän ei kuitenkaan sovi lopettaa pakinaa, ei jouluna.

Silmäilin Uuden testamentin ”joulukertomuksia”.

    Niissä tapahtuu paljon tilassa.

    Hätkähdyttävää on, että evankeliumit eivät oikeastaan kerro lainkaan millainen tila Jeesuksen ympärillä on. Ollaan melkein kuin kamarinäytelmässä – puhutaan ja kerrotaan mutta ei kuvailla miljöötä. Se on olemassa, mutta sen kuvaus puuttuu.

    On kaksi porukkaa.

    Paimenet kuulevat kedolla juuri syntyneestä lapsesta. He lähtevät Betlehemiin katsomaan lasta seimessä (Luukas).

    Mutta toisessa evankeliumissa (Matteus) idän tietäjät näkevät tähden ja lähtevät etsimään vastasyntynyttä. He ajautuvat poliittiseen konfliktiin kuningas Herodeksen kanssa, koska tämä haluaa käyttää tietäjiä vakoilijoinaan.

    Tietäjät seuraavat tähteä Betlehemiin, löytävät lapsen mutta eivät kerro kuninkaalle mistä löytävät.

    Jälkimmäinen tarina on kiehtovampi. Tähden seuraaminen on ihmiskunnan haaveilevan liikkumisen metafora. Evankeliumissa tila ryhtyy elämään, koska sen rajaamiseen sotketaan valtapolitiikkaa. Herodes pelkää elintilansa ja etupiirinsä menettämistä. 

    Kun raja vedetään, tila tarkentuu mutta ei lisäänny.

    Vertauskuvallisena rituaalina mutta myös käytännön toimenpiteenä joulu on kolmiulotteisen tilan ja sopivasti kaareutuvan ajan pyhittämä juhla. Jouluna tilaa pienennetään yhtäällä asettautumalla kodin seinien sisään, mutta laajennetaan toisaalla keräämällä erilaisten kulttuurien monenlaisia tapoja aika-avaruudesta yhteen iltaan ja muutamaan päivään.

    Niinpä: Hyvää Joulua!

Kyösti Salovaara, 2021.
Jos ihminen poistuu paikalta,
säilyyko tilan harmonia
vai onko kultainen leikkaus pelkästään
mielentila?
Jos on, mistä se mieleen tuli?