Valon pimeys, pimeän valo

[antagonismin tuolla puolen]

Kyösti Salovaara, 2021.

Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi nyrkin kokoisesta, tiheäksi puristuneesta ja kammottavan kuumasta pisteestä. Oliko piste kolmiulotteinen jää arvailujen varaan. Siihen asti oli pimeää. Sitten saatiin valo.

Big Bang!

Valon mukana syntyi elämä. Ihmisen sanotaan valaistuneen maailmankaikkeuden laajetessa. Järjen valo on kuitenkin filosofiaa, ei kemiaa eikä fysiikkaa. Siksi sitä on vaikea mitata. Usein sen loistetta ei edes huomaa.

 

Selailen paksua kirjaa. Aurinko painuu talon taakse. Sytytän valot. Taivaalla pari kaunista pilvenhattaraa. Sitten onkin pimeä.

    Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa on yli 800 sivua. Niin katosi voitto maailmasta (Otava, 2021) kertoo Paavo Haavikon elämästä kirjailijana ja liikemiehenä, kirjoittajana ja kustantajana.

    Anhava kirjoittaa erinomaisesti. Isänsä poika. Hän on myös pisteliäs, niin kuin Tuomas Anhavakin oli, isänsä. Odottelen oikeaa hetkeä syöksyä Anhavan ja Haavikon maailmaan.

    Mutta nyt huomaan Anhavan lainaavan Haavikon runoa kokoelmasta Lehdet lehtiä, vuodelta 1958. Näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Oikeastaan runo ei liity pakinaani. Jos Haavikko olisi kirjoittanut, ”mistä valo meissä tulee?”, niin sitten se liittyisi. Mutta tuli lainatuksi. Sitä paitsi tiedän Haavikkoa lainaamattakin, että valo tulee töpselistä.

Pieni ihminen miettii suuria.

    Mihin pimeää tarvitaan, jos ja kun valo on hyvää ja antaa elämän? Miksi universumin rakenne ei muodostununut sellaiseksi, että kaikki eläisivät koko ajan valon paisteessa ja järjen valon ohjaamina? Jos kaikkialla olisi pelkkää valoa, antagonismit puuttuisivat. Olisi vain sankareita, näkisimme vain hyvää kaikessa eikä roistoille tarvitsisi rakentaa vankiloita - lakimiehet toki menettäisivät työnsä, mutta väistämättömiä mittatappioita tulee, varsinkin silloin kun rapataan.

    Sommiteltiinko alussa pimeys nimenomaan siksi, että erottaisimme hyvän pahasta ja päinvastoin? Oliko tämä alkuaankaan hyvä ”päätös”? Sitä ei kuitenkaan sovi kysyä asiantuntijoilta, sillä he ryhtyvät lukemaan perustuslakia rivien välistä, koska pimeät asiat on kätketty sinne, vain lakimiesten luettavaksi.

    No, jos aina olisi valoisaa, oppisimmeko nukkumaan valossa? Tyhmä kysymys: suomalaisethan nukkuvat valoisina kesäöinä sikeästi kuin entisen talon porsaat. Se on tietysti kummallista, että sama suomalainen väki pysyy valveilla talven pimeinä kuukausina. Tätä mietin enkä osaa edes viitaporsaisiin vedota.

    Täytyy sopeutua siihen mitä on. Ei kannata haaveilla siitä mitä ei ole, ei ainakaan ikuisesta valosta. Hyvästä sapuskasta ja nopeista autoista kannattaa tietysti haaveilla. Ja lämpimistä asunnoista, joissa on töpselinpaikkoja riittävästi.

    Nyt sitten on - tätä kirjoittaessani - täysin pimeää, joten pystyn jatkamaan valon miettimistä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Nimittäin, Malagan keskustassa sijaitsee komea kauppakatu komeiden rakennusten välissä. Sen nimi on Calle Marqués de Larios. Kadun varrella on tietysti huippukauppoja huippuvarakkaille ja yksi tai kaksi kahvilaa. Varsinaisesti kansan kahvilat ja baarit ja ravintolat ovat sijoittuneet Larioksen lähelle vanhan kaupungin sokkeloisille kujille, mutta se on toinen juttu.

    Malagan joulukauden juhlavalaistus keskittyy ja huipentuu Calle Marqués de Larioksen ylle. Tänä vuonna jouluvalaistus on satumaisen komea, uskomattoman kaunis, melkeinpä ”rikollisen” kerskailevasti juhlava.

    Lehtitietojen mukaan jouluvalojen budjetti on 1,2 miljoonaa euroa. Siis: 1 200 000 euroa esteettisen kauneuden ja ilon vuoksi!

    Mitä tapahtuisi jos Helsingin kaupunki koristelisi Aleksanterinkadun yli miljoonan euron budjetilla? Jättäisikö yksikään kansalaisryhmä rusikoimatta kaupungin johtoa sanojen ja ivan raipalla? Kuinka monta parempaa rahan ”reikää” kaupungin keskustasta ja laidoilta ja siltä väliltä löytyisikään? Ainakin miljoona ja miljoona tärkeämpää kohdetta kuin valaista ”turhanpäiten” illankolkkoa Helsinkiä.

    Tässä tulee surulliseksi.

    Suomalainen suvaitsee, ainakin sosiaalisen paineen alla, kaiken - jopa hienhajun - mutta ei kauneutta kauneuden vuoksi, ei koristeita koristelun vuoksi, ei iloa pelkästä ilosta, sillä räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta, niin kuin asiantuntijat Suomessa sanovat. Jos ette usko, lukekaa enemmän. Jos ette jaksa lukea, ottakaa päivän Hesari käteen ja Yle korvaan.

Olen joskus yön pimeinä tunteina miettinyt, miksi ei enää naurata. Onko sitäkin (iloa) siis määrä määrä, niin kuin valoa ja pimeyttäkin on. Ja pessimisti tietää, että aurinko sammuu yhtenä päivinä eikä sen jälkeen sopivaa pistoketta löydy koko talosta, asunnosta puhumattakaan.

    Muuan kolumnisti, jonka nimen unohdin ennen kuin opin sen muistamaan, kirjoitti Hesarissa jokin aika sitten, että Maslowin tarvehierarkiapyramidi on huijausta, ei sentään pyramidihuijaus. Kolumnisti julmisteli tuon opittuaan, että kulttuuri (painetut kirjat ja kuullut, teatteri, jopa räpit ja tripit ynnä arkkitehtuuri joka ryhtyy vastustamaan uuden rakentamista) on aivan yhtä tärkeää kuin asuminen, saunominen ja pizzan popsiminen.

    Oikeastaan uskon kolumnistia. Hän ei kyllä huomannut avaavansa tarpettomien tarpeiden pandoran laatikkoa. Jos kulttuurin tarpettomuutta ei voi perustella Maslowilla, niin ei kannata enää hyökkäillä edes autolla ajavien ressukoiden kimppuun sanomalla, että vain tarpeellinen ja välttämätön autoilu on sallittua ja että Helsingissä sellaista ei olekaan. Jos Maslowin tarvehierarkia on tarpeettomaksi todistettua sosiaalipsykologiaa, niin jokaisen autolla ajavan tarve ajaa autolla on yhtä perusteltua kuin puolukoiden poimiminen käsin ja Mozartin kuunteleminen korvalappustereoilla.

    Mutta edelleen, näin liukkaasti ajatus nyt etenee, myös jouluvalojen vastustaminen on ihan pöhköä, koska niiden tarpeellisuus syntyy siitä, että ne asetellaan ilahduttamaan kanssaihmisiä ja valojen laittajaa itseään. Ilon luominen on siis yhtä tarpeellista kuin koulun rakentaminen, kanttarellien poimiminen kansallispuistossa ja kirpputori Ylä-Malmin torin kulmatalossa.

    Koska suomalaiset pitävät itseään luonnollisena luontoarakastavana luontokansana, joka nauttii valoisista kesäöistä ja pimeistä talvipäivistä, niin eikö ole ihan tavattoman luonnollista ripustella kaikki urbaanit puut ja pensaat täyteen eri värisiä jouluvaloja? Ja voisiko yhä runsaammaksi käyviä mielenterveysongelmia parantaa kauniilla valoilla eikä niinkään mielen perukoita kääntelemällä?

Kyösti Salovaara, 2021.

Vielä muutama sana, sitten ryhdyn katselemaan jouluvaloja.

    Pari päivää sitten espanjalainen kirjailija José Ángel González Sainz sanoi El País-lehden haastattelussa, että modernissa yhteiskunnassa, varsinkin Espanjassa, ihmisiä ei kasvateta kansalaisiksi vaan antagonisteiksi. Kirjailijan mukaan on paljon ihmisiä, jotka rakentavat ajatuksistaan varuskuntia, sotilaslaitoksia muiden ajatuksia vastaan. Tällaisilla ihmisillä on neljä ajatusta. Tyhmä hyökkää aina muiden kimppuun. Monet ihmiset asettautuvat jonkun asian puolelle ennen kuin tietävät siitä mitään, puhumattakaan että yrittäisivät tutkia minkä puolesta ovat valmiita hyökkäilemään toisten kimppuun.

    González Sainz taisi kuvata aika hyvin eri puolilla länsimaita riehuvia wokettajia ja muita mielensä pahoittajia, militantteja ajatuksen lahkolaisia. Miksi maailman valo juuri nyt näyttää samentuvan ja järjen valo himmenevän on arvoitus sinänsä eikä se selviä joulukauden koristevaloja tutkimalla eikä kääntämällä katse toisaalle.

    Suomalainen kirjailija Jarkko Tontti ihmetteli Helsingin Sanomissa vihapuhehysteriaa. Valtioneuvoston kanslia tilasi pari vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan mm. ”paska” ja ”kyttä” ovat hälyttäviä sanoja. ”Jos tällaiset sanat ovat vihapuhetta, niin sitten koko suomenkielinen kirjallisuus on käytännössä vihapuhetta. Että roviolle vaan”, Tontti sanoi Cambridgessä Annamari Sipilän haastattelemana.

    Ihminen sai valon, sanotaan.

    Osasiko hän pitää siitä huolen?

    Kun aamunkirkas merivalo lankeaa kalastajan troolarin ylle, jokainen tajuaa minkä värisessä maailmassa me elämme. Auringon laskettua olemme kuitenkin ymmällä ja eksyksissä?

    Miksi?

Kyösti Salovaara, 2021.