Ei mikään pellehyppy

 [vai?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Tieteellinen vallankumous ei ollut tiedon vallankumous. Se on ollut ennen kaikkea tietämättömyyden vallankumous. Tieteellisen vallankumouksen liikkeelle pannut suuri oivallus oli ymmärrys siitä, että ihmiset eivät tunne vastauksia kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin.

Islamin, kristinuskon, buddhalaisuuden ja kungfutselaisuuden kaltaisten esimodernien tiedon traditioiden mukaan kaikki, mitä maailmasta tarvitsi tietää, oli jo tiedossa.

- Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, 2011.

Läntistä mediaa seuraamalla syntyy helposti kuva, että valtiot voi jakaa mustiin ja valkoisiin lampaisiin. Samoin valtioiden johtajat ja hallitukset.

Useat kiinalaiset ovat onnellisia kehityksestä ja rakentavat ylpeinä uutta uljasta maataan. Meille taas välittyy kuva kansalaisiaan sortavasta hirmuvaltiosta. Ongelmia on ilman muuta, mutta meille synnytetty kuva ei kerro koko totuutta.

Samoin meillä on helposti ennakkoluuloja Afrikan maiden tai arabimaailman suhteen, vaikka niissäkin asuu hyvinvoivia ja onnellisia kansalaisia, ja maissa tapahtuu myönteistä kehitystä monilla sektoreilla.

- Petteri Taalas, Iltalehti 1.5.2023.

Lakastuneet lehdet rapisevat

    kävellessäni

    kansainvälisenä lehdistöpäivänä.

Siinä missä meret toiseksi muuttuvat

    leijalautailija ponnahtaa

    taivasta vasten tuulen

    vinkuessa Tarifan hiekalla.

Me pienet pojat

    muistamme 50-luvun

    pellehyppykilpailut maauimalassa.

Räsyinen Harakka ja Lentävä Jakoavain

    sätkyttelivät ilmassa

    kuin holtittomat räsynuket.

Tarkoituksena oli peittää

    sätkyttelemällä

    atleettinen taito

                      ja loistava kehon hallinta.

Tarifan tyrskyistä

     ponnahtava surffaaja ei 

     peittele taitojaan.

Modernissa arvoyhteiskunnassa

     jakoavaimet eivät lennä

     koominen puhe tarkoitetetaan

                                    vakavaksi.

Pikkupoika

    kaipaa lennokkaita pellehyppyjä

    kolmella kierteellä, pläsh!

Kun Harari puhuu tieteen vallankumouksesta

    hän puhuu luonnontieteistä,

    siitä tiedosta minkä voi tietää lopullisesti.

Humanistiset tieteet eivät

    tee vallankumousta.

    Humanisti on aina oikeassa,

                       suhdanteiden mukaisesti.

Jos pureudut arvoihin

    kynsin ja hampain

    varaa aika hammaslääkärille.

Konsensusta vieroksuvat

     kutsuvat joukot

     kaduille, demokraattisesti.

Torilla tavataan!

    Huono häviäjä huutaa,

    eikä usko että

    ”kyllä kansa tietää”.

Ranskalainen meininki

    poltetaan autoja ja tupakkia

    Bastillen aukiolla.

”Ranska on paratiisi

    asutettu porukalla joka 

    kuvittelee asuvansa helvetissä”,

                      sanoi matkakirjailija Sylvain Tesson.

[Elokuvamuisto: Paratiisin lapset

     ohjasi Marcel Carné

     kirjoitti Jacques Prévert

     1945.]

Kyösti Salovaara, 2023.

Niin ei ole kuin on

    vaan miltä

    näyttää:

           luulemisen totinen kulttuuri.

Kuu jo melkein

    täysi kun lehtopöllö

    soidinhuutoaan korkealle kurkottavalla

    rinteellä päästelee.

Jos Taalas on oikeassa

    länsieurooppalainen media

    ei ymmärrä muuta kuin omien 

                       munaskuittensa tutinan.

Jos taas Harari osuu oikeaan

     tieteen vallankumous

     tappoi tunteiden valtakunnat.

Mutta jos muistan oikein

     (miksi en muistaisi?)

     Lande Lindfors kirjoitti

     että tiedemiehet ovat tunteilijoista

                                        pahimpia.

Helpottaa kun ei tiedä kaikkea.

     Jos tietäisi

     kannattaisi panna pillit pussiin ja

                                  pensselit santaan.

Mutta sittenkin:

     etsiikö tieteen vallankumous onnea

     tietämättömyydestä?

Jos esimoderneille kulttuureille

     riitti se tieto mikä riitti

     olivatko onnellisia 

                    kirkasta lähdettä katsoessaan?

Me mittaamme onnea

    mittatikuilla luvuilla kertoimilla.

    Kohta onnellisimmaksi julistetaan

    sähköauto ja robotti-pölyn-imuri.

Ihme!

    Afrikka nousee pilvistä kuin

    joukko saaria.

    Puhdasta magiaa, unien pölyä.

Seison Euroopan reunalla

    Gibraltarin salmen takana

    usvan ja pilvien leijuvat saaret.

Tiedämme ettemme tiedä

    tuuleeko ensi vuonna lännestä vai etelästä

    nyt vihuri puhaltaa hiekkaa hiuksiini.

Euroopan eteläisellä reunalla

    niin korkealla, näin matalalla

    Afrikan leijuvia saaria katsellessa.

Epätietoisuus!

?

        

                     

Kyösti Salovaara, 2023.

              

Valon pimeys, pimeän valo

[antagonismin tuolla puolen]

Kyösti Salovaara, 2021.

Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi nyrkin kokoisesta, tiheäksi puristuneesta ja kammottavan kuumasta pisteestä. Oliko piste kolmiulotteinen jää arvailujen varaan. Siihen asti oli pimeää. Sitten saatiin valo.

Big Bang!

Valon mukana syntyi elämä. Ihmisen sanotaan valaistuneen maailmankaikkeuden laajetessa. Järjen valo on kuitenkin filosofiaa, ei kemiaa eikä fysiikkaa. Siksi sitä on vaikea mitata. Usein sen loistetta ei edes huomaa.

 

Selailen paksua kirjaa. Aurinko painuu talon taakse. Sytytän valot. Taivaalla pari kaunista pilvenhattaraa. Sitten onkin pimeä.

    Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa on yli 800 sivua. Niin katosi voitto maailmasta (Otava, 2021) kertoo Paavo Haavikon elämästä kirjailijana ja liikemiehenä, kirjoittajana ja kustantajana.

    Anhava kirjoittaa erinomaisesti. Isänsä poika. Hän on myös pisteliäs, niin kuin Tuomas Anhavakin oli, isänsä. Odottelen oikeaa hetkeä syöksyä Anhavan ja Haavikon maailmaan.

    Mutta nyt huomaan Anhavan lainaavan Haavikon runoa kokoelmasta Lehdet lehtiä, vuodelta 1958. Näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Oikeastaan runo ei liity pakinaani. Jos Haavikko olisi kirjoittanut, ”mistä valo meissä tulee?”, niin sitten se liittyisi. Mutta tuli lainatuksi. Sitä paitsi tiedän Haavikkoa lainaamattakin, että valo tulee töpselistä.

Pieni ihminen miettii suuria.

    Mihin pimeää tarvitaan, jos ja kun valo on hyvää ja antaa elämän? Miksi universumin rakenne ei muodostununut sellaiseksi, että kaikki eläisivät koko ajan valon paisteessa ja järjen valon ohjaamina? Jos kaikkialla olisi pelkkää valoa, antagonismit puuttuisivat. Olisi vain sankareita, näkisimme vain hyvää kaikessa eikä roistoille tarvitsisi rakentaa vankiloita - lakimiehet toki menettäisivät työnsä, mutta väistämättömiä mittatappioita tulee, varsinkin silloin kun rapataan.

    Sommiteltiinko alussa pimeys nimenomaan siksi, että erottaisimme hyvän pahasta ja päinvastoin? Oliko tämä alkuaankaan hyvä ”päätös”? Sitä ei kuitenkaan sovi kysyä asiantuntijoilta, sillä he ryhtyvät lukemaan perustuslakia rivien välistä, koska pimeät asiat on kätketty sinne, vain lakimiesten luettavaksi.

    No, jos aina olisi valoisaa, oppisimmeko nukkumaan valossa? Tyhmä kysymys: suomalaisethan nukkuvat valoisina kesäöinä sikeästi kuin entisen talon porsaat. Se on tietysti kummallista, että sama suomalainen väki pysyy valveilla talven pimeinä kuukausina. Tätä mietin enkä osaa edes viitaporsaisiin vedota.

    Täytyy sopeutua siihen mitä on. Ei kannata haaveilla siitä mitä ei ole, ei ainakaan ikuisesta valosta. Hyvästä sapuskasta ja nopeista autoista kannattaa tietysti haaveilla. Ja lämpimistä asunnoista, joissa on töpselinpaikkoja riittävästi.

    Nyt sitten on - tätä kirjoittaessani - täysin pimeää, joten pystyn jatkamaan valon miettimistä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Nimittäin, Malagan keskustassa sijaitsee komea kauppakatu komeiden rakennusten välissä. Sen nimi on Calle Marqués de Larios. Kadun varrella on tietysti huippukauppoja huippuvarakkaille ja yksi tai kaksi kahvilaa. Varsinaisesti kansan kahvilat ja baarit ja ravintolat ovat sijoittuneet Larioksen lähelle vanhan kaupungin sokkeloisille kujille, mutta se on toinen juttu.

    Malagan joulukauden juhlavalaistus keskittyy ja huipentuu Calle Marqués de Larioksen ylle. Tänä vuonna jouluvalaistus on satumaisen komea, uskomattoman kaunis, melkeinpä ”rikollisen” kerskailevasti juhlava.

    Lehtitietojen mukaan jouluvalojen budjetti on 1,2 miljoonaa euroa. Siis: 1 200 000 euroa esteettisen kauneuden ja ilon vuoksi!

    Mitä tapahtuisi jos Helsingin kaupunki koristelisi Aleksanterinkadun yli miljoonan euron budjetilla? Jättäisikö yksikään kansalaisryhmä rusikoimatta kaupungin johtoa sanojen ja ivan raipalla? Kuinka monta parempaa rahan ”reikää” kaupungin keskustasta ja laidoilta ja siltä väliltä löytyisikään? Ainakin miljoona ja miljoona tärkeämpää kohdetta kuin valaista ”turhanpäiten” illankolkkoa Helsinkiä.

    Tässä tulee surulliseksi.

    Suomalainen suvaitsee, ainakin sosiaalisen paineen alla, kaiken - jopa hienhajun - mutta ei kauneutta kauneuden vuoksi, ei koristeita koristelun vuoksi, ei iloa pelkästä ilosta, sillä räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta, niin kuin asiantuntijat Suomessa sanovat. Jos ette usko, lukekaa enemmän. Jos ette jaksa lukea, ottakaa päivän Hesari käteen ja Yle korvaan.

Olen joskus yön pimeinä tunteina miettinyt, miksi ei enää naurata. Onko sitäkin (iloa) siis määrä määrä, niin kuin valoa ja pimeyttäkin on. Ja pessimisti tietää, että aurinko sammuu yhtenä päivinä eikä sen jälkeen sopivaa pistoketta löydy koko talosta, asunnosta puhumattakaan.

    Muuan kolumnisti, jonka nimen unohdin ennen kuin opin sen muistamaan, kirjoitti Hesarissa jokin aika sitten, että Maslowin tarvehierarkiapyramidi on huijausta, ei sentään pyramidihuijaus. Kolumnisti julmisteli tuon opittuaan, että kulttuuri (painetut kirjat ja kuullut, teatteri, jopa räpit ja tripit ynnä arkkitehtuuri joka ryhtyy vastustamaan uuden rakentamista) on aivan yhtä tärkeää kuin asuminen, saunominen ja pizzan popsiminen.

    Oikeastaan uskon kolumnistia. Hän ei kyllä huomannut avaavansa tarpettomien tarpeiden pandoran laatikkoa. Jos kulttuurin tarpettomuutta ei voi perustella Maslowilla, niin ei kannata enää hyökkäillä edes autolla ajavien ressukoiden kimppuun sanomalla, että vain tarpeellinen ja välttämätön autoilu on sallittua ja että Helsingissä sellaista ei olekaan. Jos Maslowin tarvehierarkia on tarpeettomaksi todistettua sosiaalipsykologiaa, niin jokaisen autolla ajavan tarve ajaa autolla on yhtä perusteltua kuin puolukoiden poimiminen käsin ja Mozartin kuunteleminen korvalappustereoilla.

    Mutta edelleen, näin liukkaasti ajatus nyt etenee, myös jouluvalojen vastustaminen on ihan pöhköä, koska niiden tarpeellisuus syntyy siitä, että ne asetellaan ilahduttamaan kanssaihmisiä ja valojen laittajaa itseään. Ilon luominen on siis yhtä tarpeellista kuin koulun rakentaminen, kanttarellien poimiminen kansallispuistossa ja kirpputori Ylä-Malmin torin kulmatalossa.

    Koska suomalaiset pitävät itseään luonnollisena luontoarakastavana luontokansana, joka nauttii valoisista kesäöistä ja pimeistä talvipäivistä, niin eikö ole ihan tavattoman luonnollista ripustella kaikki urbaanit puut ja pensaat täyteen eri värisiä jouluvaloja? Ja voisiko yhä runsaammaksi käyviä mielenterveysongelmia parantaa kauniilla valoilla eikä niinkään mielen perukoita kääntelemällä?

Kyösti Salovaara, 2021.

Vielä muutama sana, sitten ryhdyn katselemaan jouluvaloja.

    Pari päivää sitten espanjalainen kirjailija José Ángel González Sainz sanoi El País-lehden haastattelussa, että modernissa yhteiskunnassa, varsinkin Espanjassa, ihmisiä ei kasvateta kansalaisiksi vaan antagonisteiksi. Kirjailijan mukaan on paljon ihmisiä, jotka rakentavat ajatuksistaan varuskuntia, sotilaslaitoksia muiden ajatuksia vastaan. Tällaisilla ihmisillä on neljä ajatusta. Tyhmä hyökkää aina muiden kimppuun. Monet ihmiset asettautuvat jonkun asian puolelle ennen kuin tietävät siitä mitään, puhumattakaan että yrittäisivät tutkia minkä puolesta ovat valmiita hyökkäilemään toisten kimppuun.

    González Sainz taisi kuvata aika hyvin eri puolilla länsimaita riehuvia wokettajia ja muita mielensä pahoittajia, militantteja ajatuksen lahkolaisia. Miksi maailman valo juuri nyt näyttää samentuvan ja järjen valo himmenevän on arvoitus sinänsä eikä se selviä joulukauden koristevaloja tutkimalla eikä kääntämällä katse toisaalle.

    Suomalainen kirjailija Jarkko Tontti ihmetteli Helsingin Sanomissa vihapuhehysteriaa. Valtioneuvoston kanslia tilasi pari vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan mm. ”paska” ja ”kyttä” ovat hälyttäviä sanoja. ”Jos tällaiset sanat ovat vihapuhetta, niin sitten koko suomenkielinen kirjallisuus on käytännössä vihapuhetta. Että roviolle vaan”, Tontti sanoi Cambridgessä Annamari Sipilän haastattelemana.

    Ihminen sai valon, sanotaan.

    Osasiko hän pitää siitä huolen?

    Kun aamunkirkas merivalo lankeaa kalastajan troolarin ylle, jokainen tajuaa minkä värisessä maailmassa me elämme. Auringon laskettua olemme kuitenkin ymmällä ja eksyksissä?

    Miksi?

Kyösti Salovaara, 2021.

Tunteeton sydän

[kosmopoliittinen Maurice Dekobra ]

Sattuma ja suunnitelma – siinäkö fyysisessä kuilussa ihmisen elämä horjahtelee reunalta toiselle?

    Järki ja tunne – onko se puolestaan psykologisen ihmisen heilurin liikettä?

    Nykyisyys ja tulevaisuus – siihenkö mahdottomaan väliin ihminen yrittää luoda epätoivoisesti illuusion johon tarttua?

Sattumalta huomasin kirjahyllyssäni Maurice Dekobran romaanin Samettiliekkejä.

    Teoksen viehättävä kansi houkutteli.

    Dekobrasta tuli tietysti mieleen Olavi Paavolaisen kirjoitukset. Ranskalaisen kirjailijan osasi näin ollen sijoittaa 1920-luvulle ja arvata hänet moderniksi kirjoittajaksi, joka hullaantui autoista ja junista, elämän kiihtyvästä, joskus täysin tyhjänpäiväisestä liikkeestä. Eteenpäin! Maksoi mitä maksoi.

    Mutta oliko sattumaa, että Dekobran romaani löytyi hyllystäni?

    Mistä se sinne tuli? Ostinko sen luettuani Paavolaista kauan sitten vai onko se tullut vielä etäämpää, isäni lukulampun valosta, joka sammui vuosia sitten?

    Turha miettiä vastausta.

    ”En ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana”, tunnusti Paul Morand, maailmansotien välisen ajan tyylikäs tiennäyttäjä, Maurice Dekobran aikalainen ja maanmies.

    Kuinka moni taiteilija uskaltaa olla noin rehellinen?

    Uskalsiko Morand?

Maurice Tessier (1885-1873) kirjoitti salanimellä Maurice Dekobra. Kaksi kobraa, muistikuva Afrikanmatkalta. Hän syntyi ja kuoli Pariisissa. Hän asui toisen maailmasodan vuodet Yhdysvalloissa. 

    Tessier oli toimittaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja.

    Maailmansotien välisenä aikana Maurice Dekobra oli kenties tunnetuin kirjailija Ranskassa. Hänen romaanejaan käännettiin kymmenille kielille, muutama niistä myös suomeksi.

    Älykkäät, ironiset, romantiikalla ja psykologialla leikittelevät tarinat kuljettivat lukijoita tarkkapiirteisesti kuvatuilla ulkomaisille paikoilla taidolla jota ei ollut ennen koettu.

    Dekobra on elimellisesti 1920-lukua samalla tavalla kuin Ranskaan vyöryneiden taiteilijoiden sukupolvet: Pariisissa ja Rivieralla kohdanneiden Hemingwayn ja Fitzgeraldin läpimurtoromaanit ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan kuin Dekobran Makuuvaunujen Madonna (La Madone des sleepings, 1925), jota luettiin eri puolilla maailmaa henkeä pidätellen. Panu Rajala kertoo Mika Waltarin lukeneen sitä ruotsiksi. Paavolainen epäili ettei teosta uskalleta koskaan suomentaa – eikä kai uskallettukaan (?). Bostonissa tuo kirja kiellettiin.

    Kerrotaan että kun Dekobra antoi newyorkilaisessa Waldorf-Astoria -hotellissa nimikirjoituksia teoksiinsa, nimikirjoitusta haluavien kaupunkilaisten jono oli yli kuuden kilometrin mittainen. Toisen maailmansodan jälkeen, Ranskaan palattuaan, Dekobra ilmeisesti kirjoitti kohtuullisen kiinnostavia dekkareita.

    Tänään, kiirastorstaina 2018, Maurice Dekobra on täysin tuntematon kirjailija. Eikä edes ranskankielinen Wikipedia kerro hänestä muutamaa sanaa enempää.

    Kirjailija kiinnittyi hetkeensä kuin kiiltävä maali höyryveturin upeaan, kuumana hehkuvaan kylkeen.

    Ei säikähtänyt kuolla aikansa mukana.

Aina kun puhutaan viihteellisestä kirjallisuudesta ajatellaan, että niissä ihmiset esiintyvät aikakautensa kliseinä; että roolit ja yhteiskunnalliset asetelmat ovat sovinnaisia, ennalta arvattavia.

    Tällainen ennakkokäsitys järkkyy Maurice Dekobraa lukiessa.

    Kuvitelkaa mielessänne - muuan kirjoittaja opasti pari vuotta sitten - että Wodehousen Bertie Woosterilla on tätä huomattavasti älykkäämpi vanhempi veli, joka kuitenkin Bertien kaltaisena kranttuna touhupellenä ajautuu johonkin John le Carrén romaaniin, ja ymmärrätte suunnilleen millaisesta romaanista Makuuvaunujen Madonnassa on kysymys.

    Yllättävintä Dekobran romaaneissa on, että naissankarit pyörittävät modernia ihmissuhdepeliä ja johdattelevat miehiä tahtonsa mukaisesti. Onko tämä ironiaa vai jälkiviisautta?

    Dekobran romaanien alaotsikkona toistui Kosmopoliittinen romaani.

    Olavi Paavolainen piirteli vuonna 1929 ilmestyneessä esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä tällaisen kosmopoliittisen romaanin tunnusmerkkejä, ja huomasi että sen – Dekobran, Michael Arlenin, Paul Morandin tai Pierre Benoitin romaanien – ytimestä löytää yhteisen juonteen: ”nainen on muuttunut tapahtumien johtajaksi.”

    ”Nainen suorittaa sankariteot”, Paavolainen hämmästeli, ”nainen matkustaa seikkailusta seikkailuun, nainen pelastaa miehen vaarasta – mies, niin, mies ihmettelee, ihailee pelonsekaista kunnioitusta täynnä, on kiitollinen, jos ihmeellinen, heroinen nainen suvaitsee valita juuri hänet lemmitykseen, suojatikseen.”

    Nainen ei Paavolaisen mukaan ollut enää miehisten urotöiden palkinto, valkea, veltto odaliski kaukaisessa, salaisessa myskin ja ambran tuoksujen täyttämässä hämärässä salissa. ”Ei – vaan nainen ohjaa autoa päässään pieni hattu pour le sport ja mies istuu sydän kurkussa vieressä.”

    Kuinka kauan sitten menikään ennen kuin naisesta tuli amerikkalaisten toimintaelokuvien sankari?

    Ja nytkö hän, nainen, valloittaa lopulta myös median?

Yhden romaanin luettuaan ei tietysti uskalla sanoa, oliko Dekobra pinnallinen kirjailija. Jos oli, oliko muunlaisia kirjailijoita 1920-luvun kiihkeässä ilmapiirissä olemassakaan?

    Paavolainen huomautti, että Dekobrassa yhtyi laaja lukeneisuus aina Aleksander Blockista ja Vladimir Majakovskista poliittisten aikakauslehtien ja päivälehtien viimeisimpiin suurvaltapolitiikan uutisiin. Paavolaisen mielestä, kun ottaa vielä huomioon Dekobran viehtymyksen makuu- ja kylpyhuoneiden monimutkaisiin mysteereihin, ”komplisoiduinkin ihminen löytää Makuuvaunujen Madonnasta jonkin mieluisan kohdan”.

    Ei ole ihan varmaa lukiko Paavolainen Dekobran teoksen suoraan (jollakin kielellä) vai lainasiko hän saksalaisen Der Querschnittin artikkeleita ja romaaniotteita.

    Yhtä kaikki tuosta lehdestä löytyi Maurice Dekobran kirjoitus kosmopoliittisen romaanin kirjoittamisesta. ”Ei voi”, Dekobra kirjoitti, ”kuvata New Yorkin satamaa, iltaa ’an der schönen blauen Donau’, kuutamoa Veneziassa tai Kairon viileitä öitä, jos kalastelee Bougivalissa onkivapa oikeassa ja Baedeker vasemmassa kädessä.” Siksi kirjailija vaihtaakin ”riemulla nojatuolin ja aamutakin laivanhyttiin, makuuvaunuun ja ratsastushousuihin. Hän on kuvatakseen ottamansa ympäristön arvosteleva huomioitsija. Hän matkustaa niihin maihin, joissa hänen sankarinsa tulevat elämään ja tutkii yksityiskohtaisesti näiden ihmisten olemusta, ilmapiiriä ja elämänehtoja.”

    Kosmopoliittinen kirjailija avaa ikkunat ja ovet ja käy matkaan. Hän on uranuurtaja, henkisesti ja fyysisesti.

    Kenties juuri siksi hänen teoksensa kuolevat nopeasti ajan mukana: sellaisesta mistä hän kertoo rikkaiden ja vapaiden eliitti-ihmisten arkipäivänä 1920-luvulla, on tullut jokamiehen normaalia elämää 2000-luvulla. Jokamiehen ei tarvitse lukea romanttisen jännittäviä matkaromaaneja, koska maailma on hänelle muutenkin auki tulla ja mennä.

Samettiliekkejä (Flammes de velours) ilmestyi Ranskassa 1927 ja Suomessa seuraavana vuonna Satakunnan kirjateollisuus Oy:n julkaisemana.

    Jos Makuuvaunujen Madonnan eroottinen rohkeus (?) esti sen julkaisemisen suomeksi, niin eikö kukaan pannut merkille Samettiliekkien melkein hirvittävän militanttia ”feminismiä”?

    Vai onko se feminismiä? Jos ei, niin mitä sitten? Pelkkää sovinistista ironiaako miehen ja naisen tasapainoisen suhteen mahdottomuudesta?

    Muodollisesti Samettiliekkejä on ”lähetystösihteeri Philippe Jacquemod’n päiväkirja”, joka alkaa Wienissä, helmikuun 27 päivänä jonakin vuonna 1920-luvulla.

    Romaanin Philippe lupautuu etsimään ohimennen tapaamansa nuoren naisen, joka katoaa yllättäen wieniläisestä yökerhosta, sanaa sanomatta siskolleen.

    Philippe löytää Lilan, kuin Graalin maljaa etsiessään, Tšekkoslovakiasta kummallisesta vuoristoparantolasta, Orlikin linnasta missä jykevä, naiskokokemuksiinsa pettynyt tri Schomberg parantaa ihmissuhteissa pettyneitä naisia manipuloimalla ja hypnotisoimalla nämä tunteettomiksi ihmisiksi, joilla ei ole enää vaaraa joutua kunnottomien miesten pauloihin.

    Schomberg perustelee Philippelle tehtävänsä lähtökohtaa. Naisesta tuli (ensimmäisen) maailmansodan moraalinen uhri: ”Nainen, joka jo oli vapautunut viisikymmentä vuotta kestäneen suurisuisen tai valheellisen feminismin avulla, on menettänyt todellisten arvojensa maineen. Nainen apinoi miestä – ikään kuin sellainen jäljittely olisi kiitettävää – ja samalla hän tahtoo säilyttää heikommuutensa erikoisoikeudet. Hän epäröi kahden äärimmäisyyden välillä: Hän tahtoo olla vapaa amazoni, joka kaappaa itselleen valtiollisia oikeuksia, ja hän tahtoo leikata toisen puolen rintaansa saadakseen äänestysoikeuden; ja toiselta puolen hän tahtoo olla seireeni, joka laulaa houkutuslaulua ja vangitsee miehen viettelevään syliinsä.”

    Schombergin parannuskeino on ”julma”: ”Teen heidän sydämensä tunteettomaksi. Sillä sydämessä piilee vihollinen. On kidutettava sydämen toimintaa aivojen hyödyksi, ja aivojen yksin pitää hallita oppilaitteni tahdonilmauksia.”

    Böömiläisen linnan psykiatri ”parantaa” naisia hypnoosilla, kuolettamalla näiden tunteet, niin että parannusmetodissa vedotaan yksinomaan naisten järkeen. Schomberg pyrkii asettamaan naiset miestä vastaan: ”Teen heidät kykenevämmiksi sukupuolien väliseen sotaan. Rakkaus on sotaa, leppymätöntä, sitkeätä, eikä aselepoa ole milloinkaan. Se on hävittävää sotaa, joka alkaa lemmenhetkellä ja loppuu Nogin neljänneksellä. On vastustettava vihollista. En puhu ruumiista, vaan sielusta… Vihollinen on lannistettava kieltämällä tai kesytettävä myöntämällä. Kun naiset oppivat tämän taktiikan, niin, elleivät he voitakaan, niin ainakin hallitsevat miehiä ja saattavat ilmi heidän valheensa ja petollisuuden.”

    Schomberg kertoo vapauttavansa naiset, työskentelevänsä heidän parhaakseen. ”Teen heistä julmia miesten vastustajia. Eikö siinä ole ihanne, johon kaikki naiset haluavat pyrkiä?… Ja minä tulen muuttamaan tämän naisen tulevaisuuden. Älkää luulko, että liioittelen. Olen jo muuttanut. Pitelen hänen aivojaan käsissäni. Minä hallitsen hänen tunteidensa reaktioita. Tämä Välimeren kaunotar, joka oli tulemaisillaan onnettoman rakkauden tai itsekkään miehen uhriksi, tulee tuottamaan miehille kärsimyksiä. Minä harjoitan häntä. Muovailen häntä. Kaavailen häntä.”

No, Philippe saa viedä etsimänsä ja parantolasta löytämänsä Lilan, 20-vuotiaan kaunottaren, pois tohtorin huolenpidosta. He matkuvat pitkin Eurooppaa, rakkaussuhde syttyy suojelijan ja suojatin välille ja saa huipennuksen Pohjois-Afrikassa, jonka jälkeen matka jatkuu Espanjaan tarinan murheelliseen kliimaksiin.

    Dekobra kehittää draamaa antiikin tragedian säännöillä. Philippe luulee pelastavansa naisen viemällä hänet kauas tri Schombergin luota, mutta se juuri onkin tohtorin tarkoitus. Philippe kuvittelee, että Lilan rakastuessa häneen, tämä pelastuu, mutta myös rakastuminen on tohtorin "kaavailemaa". Kun Lila sitten (melkein) vietellään tohtorin psyykkisessä kaukohjauksessa, ja hän pettää vastoin tahtoaan Philippen rakkauden eräässä Granadan mustalaiskorttelissa, hänen tulisi paljastuttuaan havahtua tunteistaan ja alkaa käyttäytyä pelkän järjen  ohjaamana.

    Mutta sekä parantaja että pelastaja epäonnistuvat: järkytys on liikaa, kahdelta suunnalta painostettu nainen menettää järkensä. Lila pakenee sekä tohtoria että Philippeä.

    Philippe ymmärtää katkeran opetuksen: ”Schopenhauer oli liiankin oikeassa sanoessaan: ’Rakkauden humala on syötti, joka raatelee.’ Minä lisäisin, että rakkaus on samettiliekki, joka hyväilee ja kalvaa meitä samalla kertaa.”

    ”Niin, mutta se on oikein teille miehille”, jatkaa Rosario, kuubalainen kaunotar joka on toiminut kolmiodraamassa tri Schombergin apuna ja joka itse on jo aikaisemmin jäädyttänyt sydämensä. "Se on oikein teille miehille, ikuisille metsästäjille, parantumattomille rakastajille, jotka synnytte aina uudestaan tuhkastanne kuin sadun feeniks-linnut.”

Mitä romaani taideteoksena tarkoittaa?

    Mitä se oikeastaan on? Enemmän kuin kertomus? Vähemmän kuin elämä?

    Tämä, lukemani Samettiliekkejä, ja monet muut luetut ja lukematta jääneet?

    Miksi joillakin romaaneilla on ikuinen elämä ja ne palavat pitkään vaikka kituen kuin kynttilän liekki, kun taas toiset sammuvat äkkiä kuin bensiinillä sytytetty, melkein pilviin asti hetken roihuava juhannuskokko?

    Pitäisikö säikähtää vai todeta tyynesti, että suurin piirtein sellaistahan elämä on?

Kuvitusta Olavi Paavolaisen
teoksessa Nykyaikaa etsimässä.
Otava, 1929,4.p 1990.