Ei mikään pellehyppy

 [vai?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Tieteellinen vallankumous ei ollut tiedon vallankumous. Se on ollut ennen kaikkea tietämättömyyden vallankumous. Tieteellisen vallankumouksen liikkeelle pannut suuri oivallus oli ymmärrys siitä, että ihmiset eivät tunne vastauksia kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin.

Islamin, kristinuskon, buddhalaisuuden ja kungfutselaisuuden kaltaisten esimodernien tiedon traditioiden mukaan kaikki, mitä maailmasta tarvitsi tietää, oli jo tiedossa.

- Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, 2011.

Läntistä mediaa seuraamalla syntyy helposti kuva, että valtiot voi jakaa mustiin ja valkoisiin lampaisiin. Samoin valtioiden johtajat ja hallitukset.

Useat kiinalaiset ovat onnellisia kehityksestä ja rakentavat ylpeinä uutta uljasta maataan. Meille taas välittyy kuva kansalaisiaan sortavasta hirmuvaltiosta. Ongelmia on ilman muuta, mutta meille synnytetty kuva ei kerro koko totuutta.

Samoin meillä on helposti ennakkoluuloja Afrikan maiden tai arabimaailman suhteen, vaikka niissäkin asuu hyvinvoivia ja onnellisia kansalaisia, ja maissa tapahtuu myönteistä kehitystä monilla sektoreilla.

- Petteri Taalas, Iltalehti 1.5.2023.

Lakastuneet lehdet rapisevat

    kävellessäni

    kansainvälisenä lehdistöpäivänä.

Siinä missä meret toiseksi muuttuvat

    leijalautailija ponnahtaa

    taivasta vasten tuulen

    vinkuessa Tarifan hiekalla.

Me pienet pojat

    muistamme 50-luvun

    pellehyppykilpailut maauimalassa.

Räsyinen Harakka ja Lentävä Jakoavain

    sätkyttelivät ilmassa

    kuin holtittomat räsynuket.

Tarkoituksena oli peittää

    sätkyttelemällä

    atleettinen taito

                      ja loistava kehon hallinta.

Tarifan tyrskyistä

     ponnahtava surffaaja ei 

     peittele taitojaan.

Modernissa arvoyhteiskunnassa

     jakoavaimet eivät lennä

     koominen puhe tarkoitetetaan

                                    vakavaksi.

Pikkupoika

    kaipaa lennokkaita pellehyppyjä

    kolmella kierteellä, pläsh!

Kun Harari puhuu tieteen vallankumouksesta

    hän puhuu luonnontieteistä,

    siitä tiedosta minkä voi tietää lopullisesti.

Humanistiset tieteet eivät

    tee vallankumousta.

    Humanisti on aina oikeassa,

                       suhdanteiden mukaisesti.

Jos pureudut arvoihin

    kynsin ja hampain

    varaa aika hammaslääkärille.

Konsensusta vieroksuvat

     kutsuvat joukot

     kaduille, demokraattisesti.

Torilla tavataan!

    Huono häviäjä huutaa,

    eikä usko että

    ”kyllä kansa tietää”.

Ranskalainen meininki

    poltetaan autoja ja tupakkia

    Bastillen aukiolla.

”Ranska on paratiisi

    asutettu porukalla joka 

    kuvittelee asuvansa helvetissä”,

                      sanoi matkakirjailija Sylvain Tesson.

[Elokuvamuisto: Paratiisin lapset

     ohjasi Marcel Carné

     kirjoitti Jacques Prévert

     1945.]

Kyösti Salovaara, 2023.

Niin ei ole kuin on

    vaan miltä

    näyttää:

           luulemisen totinen kulttuuri.

Kuu jo melkein

    täysi kun lehtopöllö

    soidinhuutoaan korkealle kurkottavalla

    rinteellä päästelee.

Jos Taalas on oikeassa

    länsieurooppalainen media

    ei ymmärrä muuta kuin omien 

                       munaskuittensa tutinan.

Jos taas Harari osuu oikeaan

     tieteen vallankumous

     tappoi tunteiden valtakunnat.

Mutta jos muistan oikein

     (miksi en muistaisi?)

     Lande Lindfors kirjoitti

     että tiedemiehet ovat tunteilijoista

                                        pahimpia.

Helpottaa kun ei tiedä kaikkea.

     Jos tietäisi

     kannattaisi panna pillit pussiin ja

                                  pensselit santaan.

Mutta sittenkin:

     etsiikö tieteen vallankumous onnea

     tietämättömyydestä?

Jos esimoderneille kulttuureille

     riitti se tieto mikä riitti

     olivatko onnellisia 

                    kirkasta lähdettä katsoessaan?

Me mittaamme onnea

    mittatikuilla luvuilla kertoimilla.

    Kohta onnellisimmaksi julistetaan

    sähköauto ja robotti-pölyn-imuri.

Ihme!

    Afrikka nousee pilvistä kuin

    joukko saaria.

    Puhdasta magiaa, unien pölyä.

Seison Euroopan reunalla

    Gibraltarin salmen takana

    usvan ja pilvien leijuvat saaret.

Tiedämme ettemme tiedä

    tuuleeko ensi vuonna lännestä vai etelästä

    nyt vihuri puhaltaa hiekkaa hiuksiini.

Euroopan eteläisellä reunalla

    niin korkealla, näin matalalla

    Afrikan leijuvia saaria katsellessa.

Epätietoisuus!

?

        

                     

Kyösti Salovaara, 2023.

              

Mainingin ääni

[on ja katoaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Yöllä Gibraltarin salmen ranta näkyi veitsenterävänä; valoja, niiden ketjuja siinä missä Espanjan manner loppuu ja meri alkaa. Jossakin tuolla hämärämpi, utuisempi valojen aavistus, Afrikan kummallinen manner, kenties Casablancan katulyhdyt himmeät ja vaaralliset.

    Olen joskus seisonut rannalla, mäen päällä ja katsellut Afrikan rannikkoa. Se on aina yhtä etäinen, sumuinen, tuhansien värien yhteen sulattama.

    Nyt ihmettelen että sama outous näkyy myös ilmasta, kymmenen kilometrin korkeudesta.

    Europpa jää taakse, Eurooppa tässä. Kolumbuksen laivat odottavat yhä pasaatituulta.

Vuoden, sata vuotta, tuhat ja vieläkin kauemmin mainingit tulevat pohjoisesta ja särkyvien aaltojen kohina laavariutassa kuin rauhoittava lääke, tulee ja menee ja katoaa ja sitten taas päätä koskee tai nivelet valittavat.

    Mitä saadaan aikaiseksi jos jokainen maininki äänitetään, purkitetaan ja soitetaan kaikille jotka haluavat kuunnella? Äänittämällä syntyy toistoa, ja sehän on täysin naurettavaa sillä tuhat vuotta (miljoona vuotta) ja enemmän ja monta kertaa jokaisena tuntina mainingit sortuvat laavariuttaan eikä ääni pysy vaikka sen koko ajan kuulee.

    Aallon harjalla surfaaja seisoo hetken.

    Elämä ei kaipaa rajumpaa metaforaa eikä pysty... esittämään.

Olen lukenut Adams Sismanin kirjoittamaa John le Carré elämäkertaa.

    Voiko ihminen tehdä fiktiosta oman elämänsä tarinansa?

    En muista toista elämäkertaa, jossa tutkija niin usein osoittaa, että kirjailija puhuu asian vierestä kertoessaan omasta elämästään. Sismania luettuaan ihmettelee mihin oikeastaan voi ja pitää luottaa, koska tuntuu että le Carré on toistuvasti esittänyt myytin oma elämänään. Kuinka monta kertaa minäkin olen lainannut kirjailijan omia muistikuvia täytenä totena? Pitäisikö kaikki vanhat kirjoitukset käydä läpi ja esittää korjauksia?

    Muutama vuosi sitten kirjoitin esseen le Carrésta hänen täyttäessään 80 vuotta. Etsin monia uskottavalta tuntuvia lähteitä enkä voinut olla kertomatta tarinaa siitä kuinka le Carré Saksassa koki väkevästi Berliinin muurin rakentamisen, panssarit Berliinin kaduilla ja kuinka hän noista kokemuksista kirjoitti kuudessa viikossa kansainvälisen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (1963).

    Nyt Sisman kertoo, että tämä kaikki on osittain fiktiota; että kirjailija teki romaaniaan paljon kauemmin eikä välitön yhteys Berliinin muuriin ole lainkaan itsestään selvää.

    Mihin tässä maailmassa pitäisi luottaa, kenen sana on sana sinänsä?

    Ihminen kertoo jotakin ja se toistuu kaikuna niin kauan ettei kukaan tiedä mitä on sanottu ja miksi. Le Carré on kirjoittamassa omia muistelmiaan, mutta kuka uskoo enää siihen mitä hän kirjoittaa?

Mainingit sortuvat laavariutttaan.

    Nyt, eilen, sata vuotta ja tuhat ja tuhat taas.

    Ääni syntyy, toistuu ja katoaa syntyäkseen uudestaan.

    Metafora elämälle, heiveröinen. Suuressa aallossa on paljon enemmän voimaa, liikettä, tuhon makua. 

    Surfaaja seisoo hetken... kellahtaa vaahtojen sekaan... nousee pystyyn kaatuakseen uudestaan. Vuoriston himmeä viiva. Ulapalta kuuluu kohinaa. Auto ajaa mäkeä ylös ja katoaa vuorien väliseen kanjoniin.
     Kahvilassa puhutaan monilla kielillä.

                                                      Kyöstin Salovaara 2016.
Kahvila piristää -
vaikka se olisi suljettu.