Mainingin ääni

[on ja katoaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Yöllä Gibraltarin salmen ranta näkyi veitsenterävänä; valoja, niiden ketjuja siinä missä Espanjan manner loppuu ja meri alkaa. Jossakin tuolla hämärämpi, utuisempi valojen aavistus, Afrikan kummallinen manner, kenties Casablancan katulyhdyt himmeät ja vaaralliset.

    Olen joskus seisonut rannalla, mäen päällä ja katsellut Afrikan rannikkoa. Se on aina yhtä etäinen, sumuinen, tuhansien värien yhteen sulattama.

    Nyt ihmettelen että sama outous näkyy myös ilmasta, kymmenen kilometrin korkeudesta.

    Europpa jää taakse, Eurooppa tässä. Kolumbuksen laivat odottavat yhä pasaatituulta.

Vuoden, sata vuotta, tuhat ja vieläkin kauemmin mainingit tulevat pohjoisesta ja särkyvien aaltojen kohina laavariutassa kuin rauhoittava lääke, tulee ja menee ja katoaa ja sitten taas päätä koskee tai nivelet valittavat.

    Mitä saadaan aikaiseksi jos jokainen maininki äänitetään, purkitetaan ja soitetaan kaikille jotka haluavat kuunnella? Äänittämällä syntyy toistoa, ja sehän on täysin naurettavaa sillä tuhat vuotta (miljoona vuotta) ja enemmän ja monta kertaa jokaisena tuntina mainingit sortuvat laavariuttaan eikä ääni pysy vaikka sen koko ajan kuulee.

    Aallon harjalla surfaaja seisoo hetken.

    Elämä ei kaipaa rajumpaa metaforaa eikä pysty... esittämään.

Olen lukenut Adams Sismanin kirjoittamaa John le Carré elämäkertaa.

    Voiko ihminen tehdä fiktiosta oman elämänsä tarinansa?

    En muista toista elämäkertaa, jossa tutkija niin usein osoittaa, että kirjailija puhuu asian vierestä kertoessaan omasta elämästään. Sismania luettuaan ihmettelee mihin oikeastaan voi ja pitää luottaa, koska tuntuu että le Carré on toistuvasti esittänyt myytin oma elämänään. Kuinka monta kertaa minäkin olen lainannut kirjailijan omia muistikuvia täytenä totena? Pitäisikö kaikki vanhat kirjoitukset käydä läpi ja esittää korjauksia?

    Muutama vuosi sitten kirjoitin esseen le Carrésta hänen täyttäessään 80 vuotta. Etsin monia uskottavalta tuntuvia lähteitä enkä voinut olla kertomatta tarinaa siitä kuinka le Carré Saksassa koki väkevästi Berliinin muurin rakentamisen, panssarit Berliinin kaduilla ja kuinka hän noista kokemuksista kirjoitti kuudessa viikossa kansainvälisen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (1963).

    Nyt Sisman kertoo, että tämä kaikki on osittain fiktiota; että kirjailija teki romaaniaan paljon kauemmin eikä välitön yhteys Berliinin muuriin ole lainkaan itsestään selvää.

    Mihin tässä maailmassa pitäisi luottaa, kenen sana on sana sinänsä?

    Ihminen kertoo jotakin ja se toistuu kaikuna niin kauan ettei kukaan tiedä mitä on sanottu ja miksi. Le Carré on kirjoittamassa omia muistelmiaan, mutta kuka uskoo enää siihen mitä hän kirjoittaa?

Mainingit sortuvat laavariutttaan.

    Nyt, eilen, sata vuotta ja tuhat ja tuhat taas.

    Ääni syntyy, toistuu ja katoaa syntyäkseen uudestaan.

    Metafora elämälle, heiveröinen. Suuressa aallossa on paljon enemmän voimaa, liikettä, tuhon makua. 

    Surfaaja seisoo hetken... kellahtaa vaahtojen sekaan... nousee pystyyn kaatuakseen uudestaan. Vuoriston himmeä viiva. Ulapalta kuuluu kohinaa. Auto ajaa mäkeä ylös ja katoaa vuorien väliseen kanjoniin.
     Kahvilassa puhutaan monilla kielillä.

                                                      Kyöstin Salovaara 2016.
Kahvila piristää -
vaikka se olisi suljettu.