Tyyli on tikari

[hemingway, dostojevski, schirach]

                                                                                         KS 2014.

Kun olin lukenut Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys ja yritin sijoittaa hämmentyneen innostukseni kirjallisuuden maisemaan, ”hairahduin” vertaamaan von Schirachin kirjoitustyyliä Ernest Hemingwayn tyyliin, Hemingwayn novellien tyyliin.

     "Hairahduksella" en tarkoita vertailun peruuttamista enkä kiistä sen osuvuutta. Eikä viittaus Hemingwayn tyyliin ole mahtipontinen. Ei edes älytön.

     Mutta ongelma on siinä, että millaista se kuuluisa Hemingwayn ”tyyli” sitten on. Jos vertaa toista kirjailijaa toiseen, toisen kirjoittajan kynän jälkeä toisen kirjailijan proosaan, pitäisi pystyä kertomaan miten se toinen kirjoittaja kirjoitti.

     Helppo tehtävä, vai?

     Olen kerran tai pari (ehkä kolmesti) yrittänyt lukea Hemingwayn novellikokoelmaa Ensimmäiset 49 novellia (Tammi 1991, alkuteos 1939) päästäkseni perille mikä ja millaista Hemingwayn tyyli on ja oppiakseni kirjoittamaan ”samalla tavalla”.

     Turha toivo.

     Tyyli pakenee silmistä kuin pois sulava lumi.

Muodista ja musiikista lienee helpompi löytää tyylejä.

     Välillä hame on pitkä, toisinaan lyhyt. Joskus kesämuoti on pastellia, toisinaan kirkuvaa technicoloria. Ja solmion leveydestä pystyy päättelemään monia asioita, niin kuin myös kenkien kärjestä, suippoa tai talttamaista, huh.

     Jopa epämusikaalinen ihminen, niin kuin minä, pystyy erottamaan erilaisten soittajien tyypillisiä tyylejä soittaa.

     Mutta mistä erottaa vaikkapa Hemingwayn Arthur Conan Doylesta jos saa muutamia lauseita eteensä?

     Tai kun lukee von Schirachia ja ihailee hänen lauseitaan, niin mihin ihailu perustuu? Siihenkö ettei lauseen kauneutta oikeastaan pysty perustelemaan? Siis esimerkiksi tällaisten:

     ”Ajaessaan työmatkoiltaan takaisin kotiin hän kuunteli jazzia, eikä häneltä puuttunut mitään.... Holbrecht osti pienen kahvilan Charlottenburgin kaupunginosasta, siellä on tarjolla itse tehtyjä suklaita ja hyvää kahvia. Hän elää yhdessä italialaisnaisen kanssa, joka rakastaa häntä. Pistäydyn siellä joskus juomassa kupillisen espressoa.” (Atena 2014. Suom. Raija Nylander.)

Wilhelm Liebknecht perusteli Karl Marxin kirjoitusten voimaa vetoamalla Marxin taiteellisuuteen, hän tyyliinsä kirjoittaa.

     Parhaimmillaan Marxin tyylistä ”tulee stilus”, Liebknect sanoi, ”ts. se mitä se oli roomalaisten käsissä – terävä ase, joka kirjoittaa ja lävistää. Tyyli on tikari, joka taatusti iskee sydämeen.” (Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Edistys 1974.)

     Menikö Liebknechtiltä muoto ja sisältö sekaisin?

     Enpä osaa sanoa. Vai ovatko ne niin paljon yhtä, että tyyli löytyy tai elää sisällöstä, ajatuksista ja ajatuksen esittämisestä? Mutta jos sisältö, se mitä sanotaan, on tyyliä, mitä jää sanojen ja lauseiden osalle tyylin muodostajana?

     En edelleenkään osaa sanoa.

     Muistellessaan nuoruutensa Pariisia, kahviloita ja kahviloissa kirjoittamista teoksessaan Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast 1964. Suomeksi 1964, 1984), Hemingway oli hyvin tietoinen ”Hemingwayn tyylistä”, sillä olihan siitä 50-luvun loppuun tultaessa kirjoitettu niin paljon, että heikompaa hirvitti.

     Niinpä kirjan eräässä kohtaamisessa Hemingway antaa kollegansa moittia hänen tyyliään, joka moittijan mielestä oli liian pelkistettyä, liian karsittua, liian luisevaa, liian suonikasta.

     Tuossako paljastui Hemingwayn tikari, joka iskee lukijan sydämeen? Pelkistetty ja suonikas ilmaisu?

     Helppo sanoa mutta vaikea jäljitellä.

     ”Hyvä proosa on kuin jäävuori”, Hemingwayn kerrotaan sanoneen jossain toisaalla. ”Jäävuoren liikkeiden arvokkuus johtuu siitä, että vain kahdeksasosa siitä on näkyvissä...”

Kaikkihan me tiedämme proosan kirjoittamisen ”jäävuoritekniikan”, vaikka emme lopulta ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

     Sitäkö että jätetään jotain sanomatta? Jätetään adjektiivit ja adverbit pois eikä kirjoiteta lausettakaan passiivissa. Ei siis noin vaan näin.

     Onko jäävuoritekniikka piilotettua romantiikkaa? Vai pelkkää empiiristä realismia? Järkiproosaa! No, ainakin Hemingway oli piilevästi romantikko vaikka näytteli jotain muuta.

     Oleellista on ettei Hemingway näytellyt machomiestä eikä metsästäjäsankaria kirjoitustyylissään. Hän saattoi ”valehdella” ja ”huijata” ja ”vääristellä”, mutta sanoja ja lauseita hän kunnioitti niin paljon ettei tyylissään suostunut valehtelemaan eikä huijaamaan.

     ”Olen pohdiskellut Dostojevskin tyyliä”, Hemingway muistelee sanoneensa eräässä pariisilaisessa kahvilassa. ”Kuinka voi kukaan mies kirjoittaa niin kehnosti, niin uskomattoman kehnosti ja silti riipaista niin syvältä kuin hän?”

     Hyvä kysymys.

     Tyyli sulaa pois kuin lumi.

Jos tietokoneohjelmalla voisi erottaa hyvän tyylin huonosta, jos se, ohjelma voisi lauseen ja pari ”luettuaan” kertoa kuka lauseen on kirjoittanut, silloin pitäisi uskoa että ”tyylin” arvoitus on ratkennut, että tyyli on jotain muutakin kuin ajatuksen sisältöä.

     Ehkä sellaisia ohjelmia on jo olemassa, jotka tunnistavat sanafrekvenssejä käyttämällä kuka on kirjoittanut mitäkin. Mutta tyylin erottaminen sanoista ja lauseita on toinen juttu.

     Guardian-lehdessä oli pieni hauska juttu Hemingway-nimisestä kirjoittajaoppaasta, ohjelmasta joka ”korjaa” annetun tekstin paremman tyyliseksi.

     Guardianin toimittaja kokeili ohjelmaa ja syötti sille satunnaisesti valitsemiaan pätkiä Hemingwayn romaanista The Sun Also Rises (Ja aurinko nousee).

     Ohjelman mielestä jotkut lauseet olivat kunnollisia, toiset kelvottomia. Tietokone ei tunnistanut Hemingwaytä eikä Hemingwayn ”tyyliä”.

     Mutta ei kai Hemingwayn tyylissä olekaan mitään ihmeellistä, paitsi että Hemingway kirjoittaa (toisinaan) kuin ”enkeli”. Mistä seikasta minä päättelen, että tyyli on ymmärryksen tuolla puolella.

     ”Se oli miellyttävä kahvila”, Hemingway muisteli hieman ennen kuolemaansa 1950-luvun lopulla nuoruutensa Pariisia ja kirjailijanuransa alkuvaihetta.

     ”Se oli miellyttävä kahvila, lämmin ja siisti ja ystävällinen ja minä ripustin vanhan sadetakkini naulakkoon kuivumaan ja panin kuluneen ja säiden virtyttämän huopahattuni hyllylle penkin yläpuolelle ja tilasin cafe au laitin. Tarjoilija toi sen ja minä otin takkini taskusta muistilehtiön ja kynän ja ryhdyin kirjoittamaan.” (Suom. Jouko Linturi.)

Hemingway kirjoitti lyijykynällä nuorekasta proosaa Pariisissa 1920-luvulla, mutta oliko terävä lyijykynä hänen tyylinsä, hänen tikarinsa joka iskee sydämeen?

     Tuskinpa.

     On monia bestseller-kirjoittajia, meillä ja muualla, joiden lauseiden tyyli on niin kelvotonta ettei niitä voi myötähäpeää tuntematta irrottaa paperilta ja silti heitä lukee kuin hullu puuroa söisi.

     Tylsä johtopäätös olkoon, että tyylejä on kaikenlaisia. Senkin uskaltaa sanoa ettei tyyliin kannata takertua. Ei pelkästään siihen.

     Hieman terävämpi johtopäätös on, että tyyli on ihminen.

     Eikä sitä tarvitse selittää enempää.

     Ei voi selittää.

Muisti muistaa, mieli mieltää

[toisenlaisen historian mahdollisuus]

Hiljan luin Ruumiin kulttuuri -lehdessä arvioitavaksi kaksi kaunokirjallista teosta, joissa todellisuus, todelliset tapahtumat ovat niin vahvasti fiktion, sepitteen taustalla, että molemmista uskaltaa sanoa, että todellisuus on tarua ihmeellisempää.

     Saksalaisen Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Schuld 2010. Atena 2014) sanotaan perustuvan kirjoittajan lakimiestoimessaan kohtaamiin tositapahtumiin. Sitä on vaikea uskoa, mutta "epäusko" johtunee siitä, että von Schirach kirjoittaa niin hyvin, käyttää pelkistettyä tyyliä Hemingwayn tapaan, jolloin hän luo arkipäiväisiin sattumuksiin ja ahdistaviin kokemuksiin taianomaisen ja mystisen hehkun. Syyllisyys pistää kokeneenkin lukijan innostumaan kaunokirjallisuuden hiljaisesta voimasta. Ulkokirjallisen paineen tähän tuo menneisyyden hallinta, josta Saksa ei pääse irti, sillä olihan Ferdinandin isoisä Baldur von Schirach Hitler-Jugendin johtaja.

     Suomalaisen Arto Luukkasen trilleri Suojelusenkeli (Paasilinna 2014) puolestaan kuvittelee vaihtoehtoisen historian, missä Suur-Saksa hallitsee poliittista näyttämöä 1990-luvulle asti. Luukkasen jossittelevan historian päähenkilönä on Suomessakin vaikuttanut neuvostodiplomaatti, meikäläisten poliitikkojen ”kotiryssä” ja mahdollisesti KGB-tiedustelu-upseeri Viktor Vladimirov, joka Luukkasen kirjassa sotkeutuu salamurhiin eri puolilla maailmaa.

     Siinä missä von Schirach on tyyliniekka ja yksilön ja yhteisön syyllisyyttä pohdiskeleva kirjoittaja, Luukkanen iskee populistisella lekalla päähän eikä jätä lukijalle mitään arvailtavaa. Luukkasen käsitys toisenlaisen historian mahdollisuudesta on tylsä, koska hänen tarinassaan kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin todella on tapahtunut. Sitä paitsi Luukkanen selvästi inhoaa lähimenneisyyteen vaikuttaneita ihmisiä. Mistä moinen ylemmyydentunto?

     Jos maailma olisi kulkenut toiseen suuntaan kuin se kulki, niin miksi se sitten olisi lopuksi samanlainen?

En tiedä miksi Luukkasen romaanissa historian käännepisteet toistuvat samanlaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaikka toinen maailmasota päättyy Luukkasen tarinassa eri tavalla kuin se päättyi. Onko historiassa useita reittejä samaan pisteeseen? Olisimmeko me ihan samanlaisia tarkkailijoita kuin mitä nyt olemme, vaikka Hitler olisi voittanut toisen maailmansodan tai jos Suomi ei olisi koskaan joutunut Venäjän vallan alle tai jos HJK olisi voittanut Mestarien liigan silloin kun se pääsi lohkovaiheeseen?

     Luukkasen Suojelusenkeli ei tavoitteestaan huolimatta innosta pohtimaan toisenlaisen historian mahdollisuutta. Sääli sinänsä että kirjoittaja hukkaa hyvän aiheen huonoon toteutukseen.

     Tunnettuja, päteviä, kiinnostavia ja jopa loistavia toisenlaisen historian kuvitelmia on toki julkaistu, meillä ja muualla.

     Ilkka Remeksen esikoisromaani Pääkallokehrääjä (1997) ei häpeä englantilaisten mestarien rinnalla, vaikka ei yllä Len Deightonin SS Lontoon (SS-GB Nazi-occupied Britain 1941, 1977) eikä Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden (Fatherland, 1992) toisenlaista historiaa jossittelevien jännäreiden vakuuttavaan älyllisyyteen.

     Mutta vaihtoehtoinen, jossiteltu historia kiinnostaa yhä tutkijoita ja kirjailijoita.

     Tudor-ajasta dekkareita kirjoittanut CJ Sansom julkaisi toissavuonna romaanin Dominion missä eletään vuoden 1952 natsimielisessä Englannissa. Englantia ei Sansomin kirjassa ”valloittanut” Hitler vaan paikalliset kotinatsit. 
     Myös Philip Roth on kirjoittanut toisenlaista historian mahdollisuutta pohdiskelevan kuvitelman Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004) missä juutalaisvastaisuus on Yhdysvaltojen virallista sisäpolitiikkaa saksalaismielisen lentäjäsankarin Charles Lindbergin johdolla. Robert Harrisin kuvitelmassahan Hitlerin 75 vuotisjuhlaa vuonna 1964 saapuu kunnioittamaan USA:n presidentti Joseph Kennedy, Kennedyn veljesten isä, joka 1940-luvulla toimi suurlähettiläänä Englannissa ja joka oli siihen aikaan kovasti saksalaismielinen.

     Pieni muutos eilen, suuri mullistus ylihuomenna! Perhonen havahtuu siivilleen, maailma muuttuu!

     Huomasin muuten Martti Linnan kotisivuilta, että hän on julkaissut toisenlaista historiaa kuvittelevan romaanin Niobe (2014), missä eletään rotupuhtaassa Haminassa, nykyisessä Friedrichshavenissa.

     Linnan kotisivuilta saattaa päätellä, että kustantaja olisi toivonut Linnan jossitteluromaanista jännäriä, mutta kirjailija halusi suhtautua kuvitelmaansa vakavammmin ja päätyi kustantamaan kirjan itse, sellaisena kuin se parhaalta tuntui.

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus. Otava 1992.
Päällys Kauko Allén.

Toisenlaisen historian voi kuvitella, mutta sitä ei voi elää.

     Mielikuvitus siivittää eteenpäin. Taaksepäin ei ole (fyysisesti) menemistä, paitsi muistikuvissa, yksityisissä ja yhteisissä. Mutta koska muistikuvat pitää tulkita, selittää ainakin itselleen, kaikki kirjoitettu on aina jossain määrin sepitettä, jossain määrin toisenlaista historiaa, tietyssä määrin jossittelua.

     Entä jos... saattaa historiantutkija kysyä.

     Entä jos arkipäivän unelma olisikin tämmöinen, ajattelee kaunokirjailija ja luo sepitteen, joka perustuu toden ja kuvitellun yhdentämiseen, eikä hän silti voi paeta sitä mitä on tapahtunut ja mitä hän tai joku muu on kokenut. Jokainen lause, sana ja sanoista muodostettu ajatus perustuu jo aikaisemmin koettuun tai koetuksi kuviteltuun.

     Tässä menneen ja nykyhetken erottamattomasa liitossa on tietty mystinen paradoksi, jota en osaa pukea sanoiksi.

     ”Entäpä jos olisi käynyt toisin?” haastoi Paavo Lipponen lukijaa miettimään Suomen yhteyttä Venäjään ja Ruotsiin esseekokoelmassa Järki voittaa (2008). ”Olisiko Ruotsin yhteydessä rakennettu Helsinkiä yliopistoineen ja hallituspalatseineen? Tuskinpa. Tukholman jäädessä Suomenkin pääkaupungiksi Turun periferiaan ei olisi investoitu ja henkinen ilmapiiri olisi jäänyt sisäänpäin kääntyneeksi pikkuporvarillisuudeksi. Hallinnon Tukholma-keskeisyys olisi ollut paljon tiukempaa kuin Pietarin ohjaus Venäjän kaudella.”

     Jossittelenpa tästä eteenpäin.

     Entä jos Suomi oli jäänyt EU:n ulkopuolelle?

     Olisiko täällä nyt ahtaampi henkinen ilmapiiri, tunkkaisempi, köyhempi, niukempi?

     Voinko analogisesti jossitellen väittää, että Bryssel on liberaalimpi hallintokeskus kuin mitä olisi ollut omilleen jäänyt Helsinki? Ja sitä mukaa siunaus Suomelle? 
    Historian ironian siipien suhina: ensin irti Tukholmasta, sen jälkeen Pietarista ja lopulta Helsingistä!

Vaihtoehtoisen historian mahdollisuus on kiehtova ajatus.

     Mutta onko se tuulen viemää?

     Tai voiko toisenlaista historiaa edes aidosti kuvitella, koska olemme itsemme vankeja, historiamme sopassa keitettyjä, laululintuja ajatuksiemme psykofyysisessä häkissä?

     ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”, kirjoitti Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia (1988) kuvatessaan yhdenlaista luonnontieteellistä tapaa maailman selittämiseen, ihmiskeskeistä selitysmallia, antropistista periaatetta joka mieltää todellisuuden esimerkiksi näin:

     Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Siksi että jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi.

     Päteekö tämä myös ihmiseen kuvittelemassa itseään yhteiskuntiensa historiassa? Ehkä, mutta jos toisenlainen historia olisi tapahtunut, sitä kuvittelisi nyt joku muu, joku toisenlainen ihminen kuin minä tässä!

Rahalla saa ja Ylellä pääsee

[nyt alan ihmettelemään]

Ylen raakaa kilpahiihtoa Ylen kuvassa.

Nyt helmikuussa alan ihmettelemään. Nyt alan koska se on vihdoinkin sallittua. Ei ollut muutama viikko sitten.

     Koukkaan vasemmalta. Historian kautta.

     ”Asiat ovat niin kuin ovat.”

     Sanoi Aristoteles, jota lainasi sydäntä särkevän loistavan kertomuskokoelmansa Syyllisyys (Atena 2014) motoksi saksalainen Ferdinand von Schirach.

     Sanataiteesta kiinnostuneen kannattaa lukea Syyllisyys. Ei tätä pakinaa.

     Urheilusta kiinnostuneille minä jatkan ihmettelemistä.

Hemmetti, minä sanoin ääneen kun kuulin, että yleisradio on lähettänyt olympialaisiin 100 toimittajaa.

     Taitaa olla Ylellä liikaa rahaa. Semminkin kun toiset sata toimittajaa tukee Helsingistä käsin Sotšin lähetyksiä.

     Ennen sanottiin, että jokaisella politiikolla pitää olla kotiryssä menestyäkseen. Ollakseen oikealla linjalla. Sillä YYA-linjalla. Nyt, helmikuussa 2014 jokaisella suomalaisella olympiaurheilijalla on kotiyleläinen. Ei tarvitse menestyä koska kotiryssä (ylen toimittaja) kuitenkin selittää kaiken parhain päin.

     Alan siis ihmettelemään, onko Ylellä liikaa rahaa, meidän yhteisesti maksamaa. Miten muuten olisi mahdollista lähettää 100 toimittajaa hiihtokilpailuja selostamaan? Miten muuten olisi mahdollista järjestää kaikenlaisia kontaktiohjelmia, joissa pohditaan mm. oravien sielunelämää ja sitä, miksi ihminen istuu tuolillaan.

     Ylen toimittajille paljastan salaisuuden.

     Siksi ettei seisoakaan jaksa.

En ole millään muotoa urheilun vastustaja. Päinvastoin.

     Mutta että hiihtokilpailuja selostetaan sadan toimittajan ja sadan aputoimittajan äänellä, kuulostaa liioittelulta.

     Sitä paitsi Yle on palkannut hiihtoselostajakseen latteuksien mestarin Jussi Eskolan (?), joka näkee hiihtäjän Singerinä ja luulee että nyt vasta hiihtäjä iskee vaihteen sisään ja avaa pellit.

     No, enpä tiedä. Sain ajokortin vuonna 1965 enkä ole koskaan iskenyt vaihdetta sisään. Oma vikani, tietty. Nykyään ajan automaatilla, joten en tiedä mitä kaksoiskytkinvaihteisto iskee sisään tai ulos.

     Viime viikonvaihteessa vuokramökillä Itä-Lapissa avattiin takan pellit, mutta miten se liittyy hiihtämiseen? En tiedä. Kertokaa se minulle!

     Kultturelli katsoja hieraisee korviaan kun Ylen selostaja vertaa hiihtäjää Singeriin. Oho, miten jiddisiksi kirjoittanut Isaac Bashevis Singer muka liittyy hiihtäjän etenemiseen ladulla tai ladun vieressä? Vähemmän kultturelli tietää, että Eskola puhuu ompelukoneista, mutta niidenkin yhteys hiihtäjään jää arvattavaksi.

     Alan siis ihmettelemään, että miksi minun pitää kuunnella kun 100 toimittajaa päästelee latteuksia. Tästäkö minä veroa maksan?

Ajatusleikkinä voisin ajatella, että mitä Yle saisi aikaan jos 200 Ylen toimittajaa keskittyisi pohtimaan ja selvittämään vaikkapa Suomen talousongelmia, politiikkaa jolla ongelmat ratkaistaan.

     Innostuisiko Jyrki? Punastuisiko Jutta? Suuttuisiko Timo?

     Alan siis ihmettelemään, nyt kun se on sallittua, että kenen rahoilla tämä Yle mällää ja että pitikö kolmannen luokan näyttelijä palkata 200 toimittajan lisäksi selostamaan hiihtokilpailuja Sotšissa?

     Alan.

     En lopeta.

Kohtuutonta kritiikkiä, lukija huokaa.

     Niin on. Onkin juuri sitä.

     Mutta suomessahan pitää haukkua hallitusta ja yleisradiota. Prisman tai Citymarketin moittimisesta ei saa pisteitä. Kirjailijoiden tai räppärien haukkumisesta puhumattakaan.

     Ollakseni tasapuolinen.

     Olen.

     Lasken mediakäyttäytymiseni kustannukset. Omalta kohdaltani.

     Maksan veroa Ylelle vuodessa noin 140 euroa. Käytän Ylen palveluja, kuuntelen radiota (kahdelta kanavalta pääosin, neljä tuntia päivässä) ja katson telkkaria (siltä aikuisten kanavalta ynnä Teemalta, en puberteettikakkoselta, tunnin päivässä) keskimäärin ja yhteensä viisi (5) tuntia päivässä.

     Verratakseni tätä Helsingin Sanomiin, jonka tilaus maksaa 390 euroa vuodessa, saan arvion, että luen Hesaria noin tunnin (1) päivässä (se on vähän yläkanttiin mutta olkoon).

     Hesarin laatu on laskenut kuin lehmän häntä, käyttääkseni Ylen toimittajien hellimiä kliseitä. Pellit menivät kiinni. Häkää päässä. Kirjoista kiinnostuneelle Hesarissa ei enää ole kulttuuriosastoa.

     Voisin toki moittia myös Yleä, mutta jääköön toiseen kertaan.

     Mediatuntini hinta on seuraavan kaltainen.

     Tunti Ylellä maksaa minulle noin 7 senttiä eli 0,07 euroa.

     Tunti Hesaria maksaa minulle noin 1,08 euroa.

     Hesarin sisältö on (minulle) 14 kertaa kalliimpaa kuin Ylen.

     Sisältöjen laadusta en sano enempää. En nyt, tänään, helmikuussa, vuonna 2014.

Pidän urheilusta. Katson jalkapalloa kuin hullu poro kuukkelia, joka vaanii eväitäni.

     Tästä huolimatta, siitäkin huolimatta alan ihmettelemään miksi verorahalla rahoitettu yleisradio lähettää 100 toimittajaa selostamaan hiihtokilpailuja, joissa suomalaiset ovat sijalla 17, noin.

     Pieniä (tärkeitä) voittoja on kuitenkin saavutettu.

     Englanti on mitalitilastossa suomea jäljessä.

Ylen vauhdikkaita naisia Ylen kuvassa.

Nimet nimiä, kirjat kirjoja, elämääkin

[vastauksia haasteeseen]

Kuva: Jaakko Salovaara 2013.

Marjatta (Marjatan kirjaelämyksiä) haastoi vastaamaan kysymyksiinsä kirjojen nimillä.

     Oletuksena kaiketi on, että oman elämänsä voi kuvitella paljastuvan kirjahyllystä. Niin kuin se tekee. Ainakin vihjaillen.

     Toinen asia on, että kuinka pitkälle itse kukin haluaa paljastua.

     Hyllyään voi siis mittailla ihan huvikseen, leikillisesti, järkevästi, vakavasti, eksyttäen tai vihjaillen, jopa huvittuneesti. Jopa huvittuneena kaikesta siitä mitä kaikkea on kirjahyllyynsä hankkinut. Hyllyä ei pääse pakoon.

     Ajattelin olla leikkisä.

     Ei onnistunut.

     Joskus arki painaa ihmisen parrelleen ja silloin hymy tuntuu pakotetulta, enemmänkin irvistykseltä. 

     Naurettavan totinen minä!

     Siitä huolimatta onnellisuutta ei pidä unohtaa, vaikkei se perässä kannatakaan juosta. Parempi olla paikallaan ja etsiä läheltä. Oppia havaitsemaan. Tai miten tuo Kafka sanoikaan sattuvammin etsimäni ajatuksen:

     ”Teoreettisesti on olemassa täydellinen onnen mahdollisuus: Uskoa tuhoamattomaan ja olla siihen pyrkimättä.”

Siis kysytään. Siis vastataan. 

     Ollaan kuin ei oltaisikaan. Kotkan poikii ilman siipii.

     Kysymyksiin saa tarttua kuka tahansa, missä tahansa, milloin tahansa.

     Sillä...

     Niin hylly vastaa kuin sinne huutaa:

1 Oletko mies vai nainen? Ajan mies.

2 Kuvaile itseäsi! Ihminen, sielunsa kaltainen.

3 Mitä elämä sinulle merkitsee? Sano minulle milloin juna lähti

4 Kuinka voit? Mustaa naurua.

5 Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi! Kämppä.

6 Mihin haluaisit matkustaa? Berlin Alexanderplatz.

7 Kuvaile parasta ystävääsi! Kovaksikeitetty nainen.

8 Mikä on lempivärisi? Punainen huone.

9 Millainen sää on nyt? Sateisen maan kuningas.

10 Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Yön tuoksu.

11 Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Uiva ooppera.

12 Millainen on parisuhteesi? Yksinäisyys ja uhma.

13 Mitä pelkäät? Kuolemankello.

14 Päivän mietelause. Tartu tilaisuuteen.

15 Minkä neuvon haluaisit antaa? Katso naamion taa.

16 Miten haluaisit kuolla? Pitkät jäähyväiset.

Kirjailijat nimien takana: 

Malcolm Bradbury, Claes Andersson, James Baldwin, Sherwood Anderson, Alpo Ruuth, Alfred Döblin, Peter Cheyney, August Strindberg, Nicolas Freeling, Andrea Camilleri, John Barth, Erno Paasilinna, John Dickson Carr, Saul Bellow, Outi Pakkanen, Raymond Chandler.

(Teksti on ajastettu tiistaina 4.2.2014)