Olipa kerran

[suuria ihmisiä, pieniäkin]

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa rakennettiin Sergio Leonen elokuvaan kulissiksi.
Se sijaitsee Burgosissa, Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä.
Elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtaus näytellään
Sad Hillissä.

Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen.

    -Graham Greene: Pakoteitä

Yhteiskunnan ja historian näkee kahdesta suunnasta: suurista pieniin tai pienistä suuriin.

    Todellisuus on monimuotoisempi. Pienet, ”tavalliset” ihmiset ovat usein ”suuria” jossakin kohtaa elämäänsä. Suuret miehet ja naiset saattavat olla hyvinkin pieniä ihmisenä; he käyttäytyvät enemmän oikkujensa kuin viisautensa ohjaamana.

    Sattumalla on merkitystä ihmisten kohtaamisessa, suoraan ja kuvaannollisesti. Me kohtaamme toisiamme myös lukemalla kirjoja, katsomalla elokuvia, kuuntelemalla musiikkia ja katsomalla kuvia taidemuseon rauhassa. Kun kuljemme talojen ohi, kohtaamme historian lähettämän viestin, ikään kuin pullopostina entisiltä ajoilta, vaikka emme tuollaista ajattelekaan talon nurkalta toisaalle kääntyessämme.

    Taiteilija ei tiedä minne hänen lähettämänsä pulloposti ajautuu, niin kuin Graham Greene mainiosti kuvaa. Taideteoksen luoja ei voi päättää mistä hänet tunnetaan, mikä hänen teoksistaan merkitsee lukijoille, katsojille ja kuuntelijoille eniten tai mikä niistä vaikuttaa väkevimmin toisten ihmisten elämään.

    Jäljet jäävät, mutta taiteilija ei tiedä kuka ja missä kulkee niitä seuraten. Hän tarkkailee vain itseään ja historiaansa. ”Ruumiin jatkaessa matkaansa ajatukseni kääntyilevät takaisin ja hautautuvat menneisiin päiviin”, kirjoitti Gustave Flaubert äidilleen v. 1849.

Kun oma elämä tuntuu lohduttomalta ja yksinäiseltä ja merkityksettömältä, kannattaa avata Jaroslav Hashekin romaani Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa ja lukea sen ensimmäinen kappale.

    ”Suuri aika synnyttää suuria ihmisiä”, Hashek kirjoittaa. ”On olemassa sankareita, väärinymmärrettyjä ja vaatimattomia, vailla jonkin Napoleonin mainetta ja historiaa. Tutkielma heidän luonteestaan saattaisi jopa Makedonian Aleksanterin maineen varjoon. Te voitte nyt Prahan kaduilla kohdata erään nuhraantuneen miehen, joka ei tiedä, mitä hän oikeastaan uuden, suuren ajan historiassa merkitsee. Hän käy vaatimattomana tietään, ei häiritse ketään, eivätkä häntä liioin häiritse haastattelua pyytävät sanomalehtimiehet. Jos kysyisitte hänen nimeään, vastaisi hän yksinkertaisesti ja ujosti: ’Minun nimeni on Shvejk…’”

    Suuria aikoja, pieniä ihmisiä… mutta onko suuria aikoja olemassakaan. Eikö yksilön näkökulmasta juuri hänen oma aikansa, hänen oma elämänsä ole suurinta kaikesta?

    Kaikkihan me kuulumme omaan aikaamme, minä ja sinä, myös hän.

    Vanhetessaan tajuaa keitä aikalaiset ovat ja ovat olleet; ne pullopostia  lähettäneet ja viestin vastaanottaneet.

    Kun amerikkalainen näyttelijä ja ohjaaja Clint Eastwood täytti jokin aika sitten 90 vuotta, tajusin että minähän olen ollut Eastwoodin aikalainen; että hänen olemuksensa ja esiintymisensä on vaikuttanut minunkin elämääni, ainakin siinä mielessä että olemme kohdanneet monasti toisemme, emme toki henkilökohtaisesti vaan pullopostien välityksellä.

    Aikalaisuuden kokemus vahvistui viime viikolla surullisen voimakkaasti kuullessani, että italialainen säveltäjä Ennio Morricone kuoli 91 vuotiaana; hän olisi täyttänyt marraskuussa 92 vuotta.

Kohtaamisista jää jälkiä sieluun.

    1960-luvun lopulla kävin matematiikan luennoilla Helsingin yliopiston Porthaniassa. Muutaman askeleen päässä Porthaniasta, Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) ja Mikonkadun kulmassa Bio Rea esitti iltapäivisin Viikon villi länsi -elokuvia nonstoppina. Koska luentojen välillä oli elokuvanmittaisia aukkoja, kävin Bio Reassa katsomassa muutamaa vuotta aikaisemmin valmistuneet Sergio Leonen westernit Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965).

    Elämäni muuttui, ainakin elokuvankatsojana. Kyynisen realistinen westerni, tyylitelty kuin mikä, vaitelias sankari, josta ei tiedä onko hän hyvä vai paha ja kummallisen tenhoava, moderneilla soittimilla väräjävä musiikki, jossa hetkittäin luulee kuulevansa meksikolaisen ja italialaisen kansanmusiikin surumielisyyttä ja kohtalonuskoa.

    Vielä enemmän nuo lännenelokuvat muuttivat, luulen, Sergion Leonen, Clint Eastwoodin ja Ennio Morriconen elämää.

    Leonen seuraavat elokuvat, Hyvät, pahat ja rumat (1966) ja Huuliharppukostajan (1968) näinkin sitten ensi-iltateatterissa. Ja sen jälkeen olen katsonut molemmat teokset vähintään kymmenen kertaa, ehkä useammin. Suomalaista tylsämielisyyttä kuvastaa mainiosti viimeksimainitut elokuvan suomalainen nimi. Miksi se ei voinut olla alkuperäisen mukaisesti "Olipa kerran lännessä"? Toki "huuliharppukostaja" koskettaa yhtä elokuvan vähintään viidestä teemasta, mutta vain yhtä.

    Viime viikolla kuolleen Morriconen kerrotaan pahoitelleen, että hänen musiikkinsa yhdistetään aina westerneihin. Pahoittelun ymmärtää, koska Morricone sävelsi elokuvamusiikkia yli 400 elokuvaan, ja ne olivat enimmäkseen muita kuin lännenfilmejä; ja siksi että hän sävelsi monenlaista musiikkia, modernista klassiseen, balladeista iskelmiin.

    Mutta, kuten Greene sanoi: taiteilija heittää pullopostin mereen eikä voi tietää kuka hänen viestinsä lukee ja miten se koetaan.

Kuvakaappaus Sergio Leonen filmistä Huuliharppukostaja
(Once Upon a Time in the West).
Claudia Cardinalen esittämä entinen ilotyttö Jill
saapuu tapaamaan tuoretta aviomiestään eikä ketään ole vastassa.
Kamera nousee asemarakennuksen yli ja Ennio Morriconen
sydämenkaunis Jillin teema alkaa soida.
Katsoja tietää tässä vaiheessa että Jillin perhe on murhattu.

En tietenkään kohdannut Bio Reassa lännenelokuvaa ensimmäistä kertaa elämässäni, en myöskään Clint Eastwoodia.

    Meidät, Museokadun pojat 1950-luvun Kotkassa, kasvatettiin seikkailukertomuksilla ja lännenelokuvilla. Mielessä on aitona muistona - tästä olen kohtuullisen varma - järisyttävä ensikohtaaminen kotkalaisen Kino Rion valkokankaalla: John Waynen esittämä Ringo astuu tien reunasta kivääri sylissään kovaa vauhtia lähestyvien postivaunujen eteen John Fordin elokuvassa Hyökkäys erämaassa (1939). Jotain samanlaista koin myöhemmin nähdessäni Sean Conneryn ensimmäisessä kohtauksessaan James Bond -elokuvassa Salainen agentti 007 ja tri No (1962). Myös Connery täyttää kohta 90 vuotta!

    Clint Eastwood puolestaan oli ilmestynyt 60-luvun alkupuolella kotiini Museokadulla mustavalkoisen telkkarin ruudulla lännensarjassa Lännen tie.

    On hämmästyttävää, kuinka monenlaisia elokuvia Eastwood on sittemmin ohjannut ja ohjaa yhä. Eastwood saattaa olla suuren Hollywoodin viimeinen elossa oleva merkkimies; hän on John Fordin ja Howard Hawksin jykevää elokuvasukua mieluummin kuin vaikkapa Robert Altmanin, Martin Scorsesen tai Francis Ford Coppolan modernimman americanan hengenheimolainen.

Taideteos ei kai koskaan ole historiankirjoitusta eikä edes historian tulkintaa, ei ainakaan tieteellisessä mielessä.

    Historiaan sijoitettu romaani tai elokuva jossittelee historialla; tuollaistakin olisi voinut tapahtua vaikka ei tapahtunutkaan juuri noin niin kuin tarinassa kerrotaan. Historiaan sijoitettu fiktio kertoo aina myös nykyhetkestä, siitä jossa se on synnytetty. Usein se kertookin enemmän tekijänsä nykyhetkestä kuin historiasta sinänsä. Tässä mielessä kaikki historialliset tarinat, kirjat ja elokuvat ovat anakronismeja, mikä ei vähennä niiden merkitystä eikä vaikutuspintaa.

    Philip French sanoo kirjassaan Westerns (1973), että jokainen koulupoikakin tietää kaksi oleellista asiaa lännenelokuvista. Ensinnäkin, lännenelokuva on kaupallinen taideteos, jossa on yhtä sovitut ja muuttumattomat säännöt kuin Kabuki-teatterissa. Toiseksi, westernin kuvaamilla tapahtumilla on hyvin vähän tekemistä 1800-luvun rajaseutujen todellisten tapahtumien ja siellä eläneiden ihmiskohtaloiden kanssa.

    Westerni on rituaali, jossa tietyt asiat toistuvat, mutta sillä tavalla että onnistuessaan lännenelokuva tuntuu aina uudelta ja ennen kokemattomalta. Sergion Leonen filmit ovat tuollaisia uudelleen myyteistä synnytettyjä, realistisen makuisia vaikka ehkä lopulta romanttisia satuja tuskaa vinkuvine Morricone musiikkikappaleineen ja armottomine sankareineen, joita oli joskus vaikea erottaa pahiksista.

    French lainaa kirjassaan lännenfilmien ja tarinoiden kirjoittajaa Frank Gruberia, jonka mielestä lännenelokuvissa on vain seitsemän perustarinaa: rautatiejuttu, karjatilajuttu, karjankasvatusimperiumin tarina, kostotarina, tarina missä ratsuväki on intiaaneja vastaan, lainsuojattoman tarina ja lopuksi laki ja järjestys -tarina.

    Katsoin ikään kuin kertauksena John Fordin filmin Hyökkäys erämaassa, ja todellakin, siinä on melkein kaikki nuo edellä mainitut tarinanalkiot samassa elokuvassa. Mutta niinpä taitaa olla kaikissa mestarillisissa lännenelokuvissa.

    Mutta, kuten French sanoo ja jokainen länkkäreitä katsonut tietää, variaatioita on tietysti enemmän, melkein tolkuttomasti eikä mikään inhimillinen ole vierasta lännenelokuvalle, vaikka sen maisema näyttääkin aina samalta ja sankarit yhdestä puusta veistetyiltä.

    French listaa westernin variaatioita: eeppinen, yliwesterni, satiirinen, komediallinen, kamaritarina, liberaali, sosiologinen, realistinen, psykologinen, neuroottinen, allegorinen, antiwesterni. Variaatioita voi kehitellä mielensä mukaan loputtomasti.

    Väitän että Leonen Huuliharppukostajassa (melkein) kaikki edellä mainitut variaatiot saavat ainakin pienen soinnun ikuisen lännentarinan suuressa, oopperamaisessa harmoniassa, ja se johtunee yhtä paljon ohjaajan visuaalisesta silmästä kuin Morriconen musikaalisesta neroudesta.

Kun ajattelee aikalaisuuttaan, tajuaa kuinka pyörryttävästi maailma, kaukana ja lähellä, on muuttunut oman tietoisuutensa aikana 1950-luvulta vuoteen 2020.

    Mikään ei ennusta etteikö muutos jatkuisi. Se jää nyt nuorten ja vähitellen vanhenevien sukupolvien koettavaksi. Ehkä heitäkin pyörryttää vuonna 2050 tai 2080.

    Mutta olisi likinäköistä väittää, että meidän sukupolvemme, siis minun tietoisuuteni sukupolven kokemus olisi radikaalisti vallankumouksellisempi kuin vaikkapa vuonna 1900 syntyneen suomalaisen tai eurooppalaisen ihmisen, miehen tai naisen aikalaisuuden kokemus.

    Ajatellaanpa vuonna 1900 syntynyttä. Hän koki elämässään sähkövalojen loistavan tulon kotiin, radion ja television hätkähdyttävän viihdyttävän voiman, keskuslämmityksen, sisävessojen, jääkaappien ja pölynimureiden elämää helpottavan ja mukavaksi tekevän ”vallankumouksen”, puhelimen muuttumisen jokapäiväiseksi apuvälineeksi, autojen ilmestymisen kotipihoille ja oman vapaa-aikansa valtavan lisääntymisen, ja pääsipä vuonna 1900 syntynyt nauttimaan massoille tarkoitetuista ulkomaanmatkoistakin.

    Aikalaisuus on maailman kohtaamista ja sen mukana lipumista.

Kuvakaappaus Sergio Leonen elokuvasta
Hyvät, pahat ja rumat
(The Good, the Bad and the Ugly).
Sad Hillin amfiteatterissa finaali huipentuu Ennio Morriconen
sävelmään missä kitarat, trumpetit ja luonnon äänet
julistavat kohtalokasta päätöstä, vapautta ja kuolemaa.
Vasemmalla "ruma" Tuco (Eli Wallach),
takana  "hyvä" Blondie (Clint Eastwood)
 ja oikealla "paha" Enkelinsilmä (Lee van Cleef).

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Clint Eastwood
Sad Hillin reunamailla.
Clintin oikean käsivarren ohi näkyy elokuvan
finaalitaistelun näyttämölle.

Mitä mieltä

[on olla jotakin mieltä?]

S.I. 2018
Minä, minulle, minun... ja mielipiteiden kuunsilta.

Tartun mahdottomaan aiheeseen.

    Tiedän tarttuvani. Viisas lopettaisi tässä vaiheessa.

    Niin viisas en ole.

    ”Ajattelen. Siis olen.”

    Kuulostaako vanha viisaus kliseeltä?

    ”Kirjoitan mielipiteeni nettiin. Siis olen olemassa.”

    Onko tuo nykyaikainen käsitys ajattelevasta ihmisestä? Oikeudesta ja velvollisuudesta olla "äänessä"?

    Miksi meillä ylipäänsä on mielipiteitä?

    Ihminen ei ole yksin vaan joukossa. Mielipidettä ei kannata sanoa eikä kirjoittaa ellei sillä halua kertoa kanssaihmisille, yhdelle tai useammalle jotakin.

    Kenties nettiin kirjoitettu mielipide on perimmiltään äänekäs kuiskaus: ”Minäkin olen olemassa.”

Viime torstaina (20.9) Helsingin Sanomat kertoi pistävänsä lehden nettisivujen kommentoinnin uudenlaiseen kuriin. Toimituspäällikkö Esa Mäkisen kirjoittama artikkeli otsikoitiin: HS kysyy lukijoilta: miten keskustelupalstamme olisi valtakunnan kiinnostavin?

    Otsikko näytti viattoman lupaavalta. (Toimitus tosin muutti sen myöhemmin vähemmän haastavaksi!)

    Mutta otsikkoa seurasi suunnitelma, jolla keskustelupalstan toisia kommentteja aiotaan nostaa esille ja toisia karsia, työntää syrjään, jättää jopa julkaisematta – siis muillakin perusteilla kuin että ne olisivat asiattomia tai pelkkää vihapuhetta.

    Pinnallisesti Hesarin toimituksen tuskan ymmärtää. Viime kuussa lehden nettisivuille tuli 110 000 kommenttia. Kuka niitä ehtii moderoida? Miten niistä syntyy lainkaan järkevää keskustelua? Viisaat puheenvuorot hukkuvat massaan, ”tyhjänpäiväisten” mielipiteiden sekaan.

    Mäkinen kertoi, että moderointi tehdään ulkopuolisen yrityksen toimin. Nyt turvaudutaan myös tekoälyyn, algoritmiin joka luokittelee kommentit kolmeen ryhmään. Parhaimmiksi arvioidut puheenvuorot julkaistaan ensin.

    Tekoälyn rajoja tutkivat tiedemiehet varmaankin sanoisivat ettei algoritmi voi mitenkään löytää ”parhaimpia” eikä ”kiinnostavimpia” kommentteja, mutta se on toinen juttu.

    Mäkinen kirjoitti, että HS:ssä on julkaistu turhankin kärkkäitä mielipiteitä, henkilöön meneviä: ”Tämän vuoksi olemme määritelleet kommenttien esilukemisen tarkoituksen toisin: moderoinnin tehtävänä ei ole poistaa asiattomuuksia vaan valikoida julkaistavaksi hyvät ja rakentavat tekstit.”

    Hyvät ja rakentavat tekstit – kuulostaa pyyteettömän ihanteelliselta journalismilta!

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Portugalin korkein kohta mantereella:
Serra da Estrela.

Hyvä ja rakentava journalismi, mitä se on?

    Tietääkö Helsingin Sanomien toimitus yhtäältä kollektiivina ja toisaalta yksittäisinä toimittajina mitä tuo tarkoittaa? Ovatko kaikki toimituksen jäsenet täsmälleen samaa mieltä siitä mikä on hyvä ja rakentava artikkeli ja mikä taas kärjistetty ja mahdollisesti jopa repivä?

    Kohdellaanko esimerkiksi poliitikkoja Hesarissa aina rakentavasti?Kirjoitetaanko näiden tekemisistä hyviä juttuja, joissa poliitikot esiintyvät hyvin ja rakentavasti?

    No, Mäkisen artikkelissa ”filosofinen” pulma tunnistettiin. Mikä ylipäänsä on hyvää keskustelua, Mäkinen kysyi.

    Siihen hän vastasi takertumalla sanaan ”rakentava”. Hän toisti sitä niin monta kertaa, että jopa lukutaidoton ymmärsi tarkoituksen: pitää julkaista rakentavia kommentteja.

    ”Rakentava kritiikki ja hyvät argumentit parantavat myös yhteiskunnallisia päätöksiä”, Mäkinen hehkutti. Keskusteluun tarvitaan erilaisia rakentavia katsantokantoja. ”Toivoisimme saavamme rakentavan ja positiivisen ilmapiirin avulla esiin entistä enemmän ääniä.”

    Sanomatta sitä suoraan Mäkinen ilmoitti, että HS pyrkii laajentamaan lehden toimituksellisen otteen myös keskustelun kommentointiin. Kommenttien tulee tukea toimituksellista linjaa – mikä se onkaan – ja sitä mukaa yrityksen kaupallista päämäärää.

    Mäkinen myös kertoi, sanomatta sitä suoraan, että kirjoittajat asetetaan keskinäiseen kilpailuun. Pitää osata kirjoittaa niin, että kommentti on algoritmin ja esilukijan mielestä ”hyvä” ja ”rakentava”. Kärjekkäät tyylilajit kielletään, koska niitä ei pidetä rakentavina.

    Luulen ettei Mäkinen tiedostanut mitä esitti.

    Jos ironia, sarkasmi, kärjistys ovat HS:ssa kiellettyjä tyylejä, mitä kirjoittamisesta jää jäljelle?

    Sanojen ontto kuori?

S.I. 2018.
Minä ja Espanjan kuningas, Madrid.
Onko kuningatar unohtanut ikkunat auki?

Torstaina tuohduin aika lailla Mäkisen (ja HS:n toimituksen) laatimasta "rakentavan kommentoinnin laajennetusta huoneentaulusta”, koska sen tarkoituksena tuntui olevan sensuroida pois sellaiset mielipiteet, jotka eivät sovi HS:n toimitukselliseen agendaan. Tarkoitan että välillisestihän Mäkinen ilmaisi, että on olemassa ”jokin” tai ”jonkinlaisia” ehdottomasti hyviä (ja oikeita?) näkemyksiä yhteiskunnasta ja poliitikasta, ja koska HS tietää mitä ne ovat, toisenlaisia näkemyksiä ei kannata julkaista.

    Perjantaina tuohtumus laimeni.

    Tietysti HS - kuten mikä tahansa julkaisu – saa määritellä itse toimituspolitiikkansa ja saa olla myös kollektiivina jotakin mieltä ”asioista” - vaikkapa EU:sta, naisten asemasta, kasvissyönnistä, maahanmuutosta, räpistä ja rockista, autoiluista ja makkaran syömisestä, puhumattakaan demokratiasta ja mielipiteen suhteellisesta vapaudesta. Ehkä on hyvä, että julkaisulla on yhtenäisiä linjanvetoja tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Mutta jos lehdellä on melkein monopoli, kuka tai mikä esittää vaihtoehdot?

    Ja miksi HS ei saisi ajatella myös taloudellista puolta? Jos rakentavat ja hyvät kommentit lisäävät lukijakunnan kasvua, mikä sen parempaa? Miksi kukaan, esimerkiksi minä, toivoisi että lehden levikki laskee kärjekkäitten kommenttien takia sen sijaan, että se nousee hyvien ja rakentavien kirjoitusten ansiosta?

    Jos minä olen poleeminen, se ei tarkoita, että ihmisten enemmistö haluaa lukea poleemisia kirjoituksia. Vielä vähemmän siitä seuraa, että kenenkään, edes HS:n pitäisi julkaista minun tai kenenkään toisenkaan poleemisia kirjoituksia, jos ne eivät sovi lehden rakentavaan toimituspolitiikkaan.

    Mutta jokin jäi kaivertamaan mieltä.

    Koska puhun myös itsestäni, kun puhun maailmasta ja Hesarista, puhun lopulta aika lailla itsestäni. Laitan pakinan kuvituksenkin tänään itsestäni. Narsismilla ei ole rajaa kun puhutaan minusta. I, Me, Mine - kuten muuan poppari lauloi ja kirjoitti.

    Nimittäin, pitkän linjan kirjoittajana - ensimmäinen sanomalehdessä julkaistu kirjoitukseni oli hyvin poleeminen ja ilmestyi Eteenpäin-lehdessä noin 50 vuotta sitten – ihmetyttää, että HS kiinnittää huomion kirjoituksen (kommentin) tyylilajiin, kun se miettii millainen on julkaistavaksi kelpaava kommentti. Miksi persoonallinen tyyli on huonoa kirjoittamista?

    Mutta vielä kummallisempi on Mäkisen artikkelin rivien väliin piilotettu ajatus yhdestä ja oikeasta ”totuudesta”, jonka vain HS tietää. Vai onko paras totuus se, mikä parhaiten käy kaupaksi?

Eteenpäin, 25.2.1969.
Kirjoittaja täytti tuona päivänä 22 vuotta.

Kun minulla, sinulla ja Mäkisen Esalla on erilainen mielipide jostakin ihmisten elämään liittyvästä asiasta, mistä se johtuu? Siitäkö että yksi meistä – nimeä mainitsematta – tietää asian oikean tolan ja kaksi muuta on väärässä?

    Syvennyn tähän hetkeksi aikaisemminkin lainaamieni kirjoittajien kautta, avulla.

    Yrjö Ahmavaara totesi matemaattisen yhteiskunta-analyysin perusteella 1970-luvulla, että historiallisessa tilanteessa, ihmisen oikeassa elämäntilanteessa, ei ole olemassa tieteellisesti määriteltävissä olevaa ”oikeaa” johtajaa eikä myöskään ”oikeaa” tekoa. Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”. (Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.)

    Ilkka Kauppinen puolestaan kuvasi teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia moniarvoisesta yhteiskunnasta ja mielipiteiden kilpailusta sellaisessa yhteiskunnassa.

    Pluralistisessa yhteiskunnassa, Kauppinen tiivisti Boltanskin ja Thévenotin ajatuksen, kehittyy kiistoja ja konflikteja koska ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omia ja muiden mielipiteitä ja käytäntöjen hyväksyttävyyttä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta oleellista on huomata, vähän samalla tavalla kuin Ahmavaara perusteli oikean yhteiskunnallisen tiedon mahdottomuuden, että ”ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”.

    Siis: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    Kun Mäkinen vaatii, että HS:n artikkeleita kommentoivat kirjoittajat noudattavat rakentavan ja hyvän kritiikin periaatetta, hän edellyttää mahdotonta, koska ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa käsitystä todellisuudesta ja sen arvoista. Käsityksiä on monia ja jos vain tietyt julkaistaan, syyllistytään sensuuriin tai vähintään jonkin (tosin ilmaisemattoman) poliittisen agendan noudattamiseen.

    Tietysti netti luo optisen harhan: eihän kukaan kuvittele että painetun lehden yleisönosastoon mahtuisi kaikki mielipiteet.

Onko tässä pakinassa mielipiteitä?

    Onko tämä pakina mielipide itsessään?

    Olenko minä tämä pakina?

    Jos olen, mitä kerron itsestäni suhteessa ympäröivään maailmaan?

    Pitäisikö yrittää ymmärtää enemmän itseään vai muita?

    The Guardianista sattuu silmiin Julian Bagginin artikkelista viisas miete: Jos oletamme lähtökohtaisesti ymmärtävämme kanssaihmistemme mielipiteet, päädymme pitämään niitä vain omien ajatustemme muunnelmana.

    Bagginin mielestä aito syventyminen erilaisiin mielipiteisiin, erilaiseen ajatteluun, paljastaa kuinka vähän itse tiedämme – ja sitä mukaa kasvamme ihmisinä ymmärryksessämme.

    Jos meistä kukaan ei ole koskaan mitään mieltä mistään, me emme lopulta tiedä millainen maailma on.

    Paradoksi: Erimielisyys on yhteenkuuluvaisuuden tunnustamista. Se selittää todellisuutta paremmin kuin samanmielisyys.

S.I. 2018
Minä ja Euroopan mantereen läntisin piste: Cabo de Roca.