[”sinä olet sittenkin taiteilija”]
 |
| Siltala, 2023. |
Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.
- Paul Auster
Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.
- Aristoteles
Mitä ihminen on?
Onko hän tekojaan vai ajatuksiaan?
Tähän on hankala vastata, koska ajatuksista ei jää jälkiä, toisin kuin teoista. Sitä paitsi ajatukset muuttuvat hetkestä toiseen, päivästä ja vuodesta toiseen enkä usko, että ihmisellä on vain yksi maailmankatsomus, joka totaalisesti ohjaa ja selittää hänen käyttäytymistään. Jos meillä on sielu, niin se ilmenee monenlaisena eri hetkissä, erilaisina päivinä, erilaisissa tilanteissa, erilaisina mielenpuuskina.
Koska ihminen ei tunne edes itseään, niin kuin Paul Auster sanoo, miten hän tuntisi muitakaan ihmisiä? Siis muiden ihmisten sielunelämää - heidän tekonsa hän kyllä voi tuntea ja kirjata ylös.
Tämä tietämisen vaikeus kiinnostaa kaunokirjallisuuden ”selittämisen” kannalta. Kenestä kirjailija kirjoittaa, kun kirjoittaa? Pelkästään itsestään vaiko myös toisista?
Yhtä mielenkiintoista on lukea kirjailijaelämäkertaa: voiko tutkija lopultakaan tietää mitä hänen kohteensa, kirjailija, on ajatellut, millainen kirjailijan ”sielu” on ollut? Ja vielä haastavampi väitteeni tulee tässä: ei edes muistelmiaan kirjoittava pysty kertomaan syvimmästä mielestään, koska ihminen jatkuvasti reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin ja unohtaa ajan mittaan suurimman osan ajatuksistaan. Ihminen adaptoituu elämään. Siitä syntyy häilyviä ajatuksia, kuin virvatulia.
Niinpä kirjailija, elämäkerran kirjoittaja ja jopa muistelmien kirjoittaja seisoo lujalla pohjalla ainoastaan silloin kun noudattaa Aristoteleen ohjetta: ”Elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”
 |
| WSOY, 2008. |
Saattaa olla että survon väkipakolla Panu Rajalan mittavan muistelmateoksen Päin elämää! edellä hahmoteltuun dilemmaan. Noin 700 helppolukuisella sivulla kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen monitoimimies Rajala, suomalainen ”man of letters”, kirjamies kertoo runsaasti siitä mitä hän on tehnyt ja aika vähän siitä mitä hän on ajatellut.
Lukijana minulla on oikeus ymmärtää lukemani niin kuin ymmärrän. Toinen asia on, kannattaako ”ymmärrykseni” pukea sanoiksi julkisuuteen. No, miksipä ei, aina kannattaa sanoa, vaikka se olisi kuinka hyödytöntä tahansa.
Muistelmissaan Rajala (s. 1945) kertoo tympääntyneensä siihen, että hänen teoksiaan pidetään ”sujuvasti kirjoitettuina”. Mutta sellaisiahan ne ovat, myös tämä Päin elämää! -muistelmateos. Sujuvuus ei Rajalan kohdalla tarkoita pinnallisuutta - eikä kai kukaan kirjailija voi loukkaantua jos hänelle sanotaan, että sinähän kirjoitat sujuvaa proosaa. Sujuvuus, helppolukuisuus syntyy juuri tuosta Aristoteleen vaatimuksesta: tarinassa kerrotaan tekemisestä, ei olemisesta. Teonsanat kuljettavat eteenpäin. Syntyy muistikuvia.
Kirjallisuudentutkijana Rajala edustaa, on edustanut, biografista tutkimusperinnettä, jota monet eivät pidä edes tutkimuksena, niin kuin Rajala muistelee. Tässä tutkimustavassa teoksia selitetään kirjailijan elämästä käsin. Myös siitä. Vastakohtana on uuskriittinen tutkimus, joka lukee teosta ikään kuin sen ulkopuolista maailmaa ei olisi olemassakaan ja romaania tulkitaan sen sisäisistä rakenteista käsin.
En ole koskaan ymmärtänyt mihin uuskritiikki tähtää. Miten romaanin voisi erottaa ulkopuolisesta todellisuudesta? Eihän ole olemassa edes kieltä, joka syntyisi teoksen sisältä, vaan kaikki, sanat, lauseet ja ajatukset viittaavat teoksen ulkopuolelle konkreettiseen todellisuuteen.
Kun Rajalan Päin elämää! julkaistiin, siitä kohistiin iltapäivälehdissä. Teoksen luettuaan ihmettelee, että miksi kohistiin, sillä Rajala ei tee raflaavia paljastuksia. Jos hän on vuosien mittaan kiukustunut kohtaamastaan (ja rakastamastaan?) julkisuudesta, hän kätkee kiukkunsa tyynesti, toki sivuten kohuja jotka liittyvät hänen ensimmäiseen vaimoonsa Elinaan ja toiseen vaimoon Katri Helenaan.
Tässä mielessä Päin elämää! on kummallinen muistelmateos. Jotta Rajalan kokeman iltapäivälehtijulkisuuden ymmärtäisi, pitäisi lukea ne Rajalan teokset, joissa hän on käsitellyt em. vaimojaan, koska tässä muistelmateoksessa niihin toki viitataan, mutta suhteita ei pengota järin perusteellisesti.
Sekin on kummallista, että miehen ja naisen välinen suhde on muistelmissa jatkuvasti läsnä, mutta ei silti tule liki. Rajala ikään kuin sulkee ikkunan naissuhteisiinsa juuri sillä hetkellä kun lukija on pääsemäisillään ikkunan luo katsomaan mitä siitä näkyy. Enkä usko että tämä on vahinko. Rajala tietää mitä tekee.
Kun mietin miksi Rajalan ympärillä on kohistu myös hänen kirjoittamiensa kirjailijaelämäkertojen kohdalla, niin luulen sen johtuvan siitä, että hän on ”paljastanut” kirjailijamiesten naissuhteet ja särkenyt kirjailijasankareista piirretyn ihannekuvan.
Ironiaa on, että hän omissa muistelmissaan kertoo aika vähän naissuhteistaan – ja silti muistelmista on kohistu. Ajat ovat tietysti muuttuneet. Tällä hetkellä moralismi on niin korkealle viritettyä, että heikompaa huimaa vaikka maassa ryömisi.
 |
| WSOY, 2014. |
Mitä Panu Rajala haluaa kertoa muistelmillaan?
En tiedä, mutta arvailen, että hän pyrkii kuvaamaan, kuinka monipuolisesti hän on osallistunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolivuosisadan aikana, sen ohella millainen ”mies” hän on samaan aikaan ollut.
”Kun palailin illalla kotiin pikkuisen hiprakassa”, Rajala kertoo kuolemansairaasta vaimostaan Elinasta, ”hän valvoi sängyssä ja hymyili armollisesti. ’Sinä olet sittenkin taiteilija’, hän lausahti. Totta tai ei, parempaa tunnustusta en siihen kohtaan olisi voinut keneltäkään saada.”
Rajala on hyvän perheen helsinkiläispoika, joka heittäytyi 25 vuodeksi isänpuolen sukunsa kotitantereille Hämeenkyröön Emil Sillanpään maisemiin ja henkiseen ilmapiiriin. Siellä Rajala on viettänyt elämää kahden naisen kanssa, Sillanpäätä tutkien ja Sillanpäästä kirjoittaen, Hämeenkyrön kulttuurielämää nostaen ja sen alamäkeä seuraillen.
Mutta moneen tämä helsinkiläispoika on ehtinyt. Ja Helsinkiin palannut.
Rajala on julkaissut lähemmäksi 40 teosta, elämäkertoja, historiikkeja ja romaaneja. Hän on kirjoittanut parikymmentä näytelmää ja neljä oopperaa. Hän on sovittanut yli kymmenen näytelmää ja osallistunut kymmenen elokuvakäsikirjoituksen laatimiseen. Rajala on ohjannut viisi näytelmää, kirjoittanut kuunnelmia ja tehnyt tv-dokumentteja. Hän on työskennellyt MTV:n teatteripäällikkönä, Tampereen yliopiston professorina, Hiidenkivi-lehden päätoimittajana ja monissa luottamustoimissa. Hän on avustanut Mikko Niskasta, Rauni Mollbergia ja Matti Kassilaa elokuvanteossa – ja kohdannut läheisesti monia kirjailijoita.
Miksi Rajalan ja Katri Helenan avioliitto päättyi? Eikö Rajala kestänyt laulajatähden sinivalkoista auraa, julkisuuden kiroja? Vai rakastuiko hän taas uuteen naiseen, tulevaan puolisoonsa Marjaan?
”Tämä ei kuitenkaan ollut pääsyy”, Rajala kirjoittaa Katri Helenasta. ”Me emme yksinkertaisesti viihtyneet kovin hyvin yhdessä. Siihen olin minä taas pääsyyllinen. Yritin jatkaa entistä elämääni, mikä tarkoitti lukemista, kirjoittamista, omiin oloihini linnoittautumista sikäli kuin se avarassa asuintalossamme oli mahdollista. En ottanut riittävästi huomioon toista ihmistä.”
Entä sitten Rajalan touhukkuus kaikenlaisissa kissanristiäisissä?
Jos on seurannut Rajalan blogia, tietää että Rajala on aina menossa jonnekin, missä kulttuuriporukkaa kokoontuu, sinne missä on ääntä ja vimmaa. Olen usein ihmetellyt mikä Rajalaa vetää jatkuvasti kaikenlaiseen hälinään - kun itse istun nojatuolissa ja pähkäilen maailman menoa ikkunoiden takana. Pakeneeko Rajala jotakin?
”Sitä paitsi hän oli paljon poissa kotoa kuten minäkin”, Rajala jatkaa suhteestaan Katri Helenaan, ”mikä vähitellen liu’utti meitä erillemme. Hänen työnsä painottuivat edelleen iltaöihin, jolloin minä taas työpäiväni tehneenä nukahdin.”
Entä sitten kirja suhteessa kirjailijan elämään?
Aistin paradoksin.
Rajalan mukaan Matti Klinge piti viisaana ”että luovuin Waltarin psyyken syvemmästä analyysistä, koska ’kaikki’ on sanottu hänen romaaneissaan.” Uskoakseni tämä ”viisaus” koskee kaikkia Rajalan kirjailijaelämäkertoja, olipa kohteena sitten Sillanpää, Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, Juhani Aho jne.
Mutta koskeeko tuo viisaus myös Rajalan omia muistelmia? Vältelläänkö siinäkin kohteen (Rajalan itsensä) psyyken analyysiä?
Sanon, että näin on, siltä näyttää, niin kuin on.
Ihminen paljastuu teoissa, ei ajatuksissa, koska ajatukset muuttuvat ja katoavat kuin syksyn lehdet tuuleen.
Silti ihmettelen kuinka vähän Panu Rajala muistelee mitä hän on (teoriamielessä) ajatellut kirjailijoista joista on kirjoittanut, elämän filosofiasta, omista ajatuksistaan erilaisissa töissä ja erilaisten ihmisten parissa olemisesta. Mutta, kuten olen jo sanonut: ajatukset eivät jää päähän, niitä on vaikeampi rekonstruoida kuin tunnereaktioita. Onko Rajalalla jokin tietty esteettinen ihanne, jota hän etsii kirjoista? Luultavasti ei ole, yhtä vähän kuin hänellä, tai kenelläkään, on kiveen hakattua katsomusta millaisen maailman tulisi olla. Haluamme monenlaista, ihailemme monenlaista ja petymme sitten ja unohdamme…
Kun vuonna 2018 kirjoitin tällä sivulla Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerrasta Virvatuli, mietin tällaista: ”Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.”
Huikea ajatus muistelmat luettuani: Onko Panu Rajala heijastanut oman elämänsä keskeiset piirteet nimenomaan noihin kolmeen kirjailijaan? Sankari, luikertelija, boheemi!
Elämä syntyy elämällä, Rajala ajattelee. Mutta elämään voi myös lyödä päänsä.
 |
WSOY, 2017.
"Miehen aatteista on mahdotonta muodostaa johdonmukaista
linjaa. Hänestä on ylipäätään vaikea saada kunnon otetta.
Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa
taas odottamattomalta suunnalta."
|
