torstai 2. helmikuuta 2023

Sananvapaudesta

 [krokotiilin kyyneleet]



Kyösti Salovaara, 2012.



Ei ole välttämätöntä, että sinä lähdet ulos talosta. Jää pöytäsi ääreen ja kuuntele. Älä kuuntele edes, odota vain. Älä odota edes, ole aivan hiljaa ja yksin. Maailma tulee ja tarjoutuu sinulle paljastamista varten, se ei voi olla sitä tekemättä, hurmioituneena se vääntelehtii sinun edessäsi.

- Kafka: Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. 



Taivastelen.

    Voiko sananvapaus olla suhdanteista kiinni?

    Onko toisille sana vapaampaa kuin toisille?

    Sekö vain merkitsee kuka puhuu ja ken vaikenee?

    Taivastelen eräänlaista tekopyhyyttä. Kun Tukholmassa poltetaan koraani, suomalaiset ja ruotsalaiset toimittajat, tutkijat ja yliopistoväki toteaa laimeasti: No, sellaistahan tämä pohjoismainen mielipiteen ja sanan vapaus on, koraaninkin saa polttaa.

     Kirjan saa siis polttaa. Se ei näköjään supista sananvapautta vaan pikemminkin laajentaa sitä.

    Samaan aikaan oikeus tuomitsee valtiosalaisuuksia paljastaneet Helsingin Sanomien toimittajat. Helsingin Sanomat tärisee moraalisesta kiukusta. Eihän näin saa sananvapautta kahlita. Krokotiilin kyyneleitä lasitalon ikkunoissa.  

     Ja Julkisen sanan neuvosto antaa jyväskyläläisen sanomalehden päätoimittajalle huomautuksen, koska tämä moitti kolumnissaan julkkisnaisten vähäpukeisia somekuvia ”seksuaaliseksi häirinnäksi”. Suomessa turhia julkkiksia ei saa sanoa turhiksi julkkiksiksi, jos nämä sattuvat olemaan naisia. Jos sanoo, siitä saa julkisen huomautuksen.



Toukokuussa 1933 kansallissosialistinen opiskelijajärjestö poltti kirjoja eri puolilla Saksaa. Roviot paloivat monta päivää. Berliinissä poltettiin yli 20 000 teosta. 

    Kirjat olivat vaaraksi uudelle saksalaiselle hallinnolle. Kirjojen polttaminen oli  mielenosoitus isänmaan puolesta. ”Puhdasta mieltä” pidettiin tärkeämpänä kuin sananvapautta.

    Roviolle päätyneet kirjat edustivat monipuolisesti saksalaista ja länsimaista kulttuuria.

    Kolmannen valtakunnan henkiset viholliset olivat monilukuisia, tässä esimerkki kielletyistä kirjailijoista:

    Vicki Baum, Albert Einstein, Friedrich Engels, Lion Feuchtwanger, Sigmund Freud, Jaroslav Hašek, Heinrich Heine, Hermann Hesse, Franz Kafka, Georg Lukács, Rosa Luxemburg, Klaus Mann, Karl Marx, Robert Musil, Joseph Roth, Anna Seghers, Frank Wedekind, Arnold Zweig, Henri Barbusse, André Gide, Victor Hugo, Romain Rolland, John Dos Passos, Theodore Dreiser, F. Scott Fitzgerald, Ernest Hemingway, Helen Keller, Jack London, Upton Sinclair,  Joseph Conrad, Aldous Huxley, D. H. Lawrence, H. G. Wells,  James Joyce, Oscar Wilde, Isaac Babel, Fjodor Dostojevski, Ilja Ehrenburg, Maxim Gorki, Vladimir Lenin, Vladimir Majakovski, Vladimir Nabokov, Lev Tolstoi ja Lev Trotski.

    Suurin kirjarovio paloi Berliinin Opernplatzilla, nykyisellä Bebelplatzilla.

    Israelilaisen Micha Ullmanin taideteos Kirjasto tai Tyhjä kirjasto (1995) Bebelplatzilla muistuttaa natsien kirjarovioista. Maan alle rakennetussa ”kirjastossa” ei ole yhtään kirjaa, vain tyhjiä kirjahyllyjä. Maan päällä, nupukiveyksessä, on laatta missä Heinrich Heine (1797-1856) sanoo, että kirjojen polttaminen on vain alkunäytös. Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä.



Kyösti Salovaara, 2023.
Näkymä suomalaisen hengen ja ajallisuuden "aukiolle".
Aukiota reunustavat kulttuurin, sananvapauden ja demokratian symbolit:
 Oodi-kirjasto, Helsingin Sanomat, Kiasma,
Eduskunta, Musiikkitalo, Kansallismuseo, Finlandia-talo ja Ooppera.



Jokainen meistä, niin luulen, pitää natsien kirjarovioita sananvapauden loukkaamisena.

    Mutta jos niin on, miksi koraanin polttaminen Tukholmassa  ainoastaan "todistaa" kuinka laaja sananvapaus vallitsee Ruotsissa ja länsimaissa ylisummaan? Miksi koraanin polttaminen ei loukkaa sananvapautta? Vai olivatko natsien kirjaroviotkin pelkästään mielenosoitus? 

   Ironian tähän tapahtumaan tuo lainaus Heineltä. Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä. Lainaus nimittäin on Heinen tragediasta Almansor (1823). Näytelmä ”tapahtuu” Granadassa vuonna 1492, niihin aikoihin kun kristityt löivät yli 700 vuotta vallinneen muslimihallinnon viimeisen linnoituksen Andalusiassa.

    Näytelmässä marokkolainen musliminainen pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Granadalaisella torilla poltetaan koraani. ”Tämä on alkunäytös”, toinen muslimi sanoo. ”Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.”

    Muslimien hallitessa (melkein) koko Espanjaa, muslimit, kristityt ja juutalaiset elivät enemmän tai vähemmän sovussa keskenään. Kun Granada antautui 1492, määrättiin juutalaiset joko kääntymään kristinuskoon tai poistumaan maasta. Muutamaa  tai itse asiassa noin sata vuotta myöhemmin samanlainen määräys kohdistettiin muslimiväestölle.



Helsingin Sanomat esitteli puolustusvoimien Viestikoekeskuksen toimintaa joulukuussa 2017. Nyt viiden vuoden päästä kaksi toimittajaa tuomittiin kirjoittamastaan artikkelista lieviin rangaistuksiin.

    Lehden vt. päätoimittaja Antero Mukka sanoi tuomion julistamisen jälkeen, että ”pelkkä prosessi itsessään on kaventanut sananvapautta Suomessa, ja maltillisuudesta huolimatta tuomio ei pelasta tilannetta. Jo uhka vankeustuomiosta ja oikeusprosessiin liittyvä pitkäaikainen julkinen paine nostaa toimittajien ja toimitusten kynnystä tarttua yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin. Tämä heikentää kansalaisten mahdollisuuksia muodostaa oma käsityksensä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” 

    On tärkeää tietää mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

    Mutta jos Hesarin toimitus olisi valmistellut juttua viime vuoden helmikuussa, niin olisiko se todellakin julkaistu maaliskuussa, sen jälkeen kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan? Olisiko edelleen ollut tärkeää sananvapauden kannalta julkaista tietoja, jotka saattavat Venäjän aggression valossa vahingoittaa Suomen turvallisuutta?  

    Sananvapaus näyttää elävän ajassa ja paikassa.

    Kirjan polttaminen Tukholmassa ohitetaan olankohautuksella, koska sananvapaus antaa kaikenlaisille mielipiteille universaalin tuen. Mutta toisaalta: eikö jokainen kirjan polttaminen loukkaa sanomisen vapautta?

     Helsingin Sanomat kertoo ettei aio poistaa nettisivuiltaan tuomion saanutta artikkelia. Hyvä niin, mutta miksi sama ”porukka” hyväksyy sen, että koraani poltetaan, yritetään hävittää totaalisesti? Ja miksi sama ”porukka” on valmis poistamaan vanhoista kirjoista sanoja, tai tuhoamaan jopa kokonaisia kirjoja, jos ne eivät sovi nykyjournalistien ”arvomaailmaan”?  

    Onko sananvapaus sittenkin vain kulttuurista suhdannepolitiikkaa?

    Vai onko kirjojen polttaminen nykyään vaaratonta, koska painettu kirja näyttää muutenkin katoavan kulttuurisfääristämme? Jäljelle jää tyhjiä kirjahyllyjä aivan kuten Micha Ullmanin ”tyhjässä kirjastossa” Bebelplatzin nupukiveyksen alla.



Kyösti Salovaara, 2023.
Onko Oodi kohtapuolin anakronismi - tyhjien hyllyjen "kirjasto"?
           

    

torstai 26. tammikuuta 2023

Ihanko totta

 [taiteen illuusio]



Kyösti Salovaara, 2023.
Kuvia Suomesta, 1: Oleminen.


Reacher muisti erään vanhan ranskalaisen tarun, jota hänen äidillään oli ollut tapana kertoa. Tuossa tarinassa muinainen ennustaja pyydysti henkilön sanat ja ripotteli ne taikajärven pinnalle. Ensin kaikki sanat näyttivät samanlaisilta. Ne kelluivat keikkuen veden pinnalla. Totuuden sanat imivät vettä itseensä ja upposivat, mutta valheet jäivät veden pinnalle kaikkien nähtäviksi.  

Lee Child & Andrew Child: Salaliitto, 2020.


Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?

- John Carey: What Good Are the Arts? 2005




 Viikko sitten keskiviikkona hämmästyin silmäillessäni Madridissa ilmestyvän El País -lehden nettisivulta lehden kulttuuriosastoa. 

    Hämmästyin myönteisesti, iloisesti.

    Kulttuuriosaston pääjutut käsittelivät kauan sitten kuolleita kirjailijoita muualta kuin Espanjasta. Olen kyllä aikaisemminkin todennut, että El País kertoo maailmasta avarammin ja monipuolisemmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat, mutta sittenkin yllätyin kun ranskalaiset Paul Valéry (1871-1945) ja Albert Camus (1913-1960) sekä amerikkalainen modernistirunoilija Wallace Stevens (1879-1955) pääsivät samana päivänä niin komeasti esille.

     Varsinkin essee Valérystä oli innostavan syvällinen - tai suoraan sanoen liian syvällinen meikäläisen ymmärrettäväksi. Siinä Juan Arnau lähti hypoteesista, että kaikki suuret runoilijat ovat myös filosofeja. Arnaus lainasi Martin Heideggeriä, jonka mukaan runoilija ja filosofi elävät samassa luolassa. Ja vaikka Valéry ei pitänyt itseään filosofina, Arnau päätyi ajatukseen, että Valéry edusti runoissaan sellaista filosofiaa, joka mahdollistaa ihmiselle etääntymisen mielipiteistä, sekä omista että muiden. 

    Näinkö syntyy "puhdasta" runoutta?

    Niin tai näin, mutta kun ajattelen suomalaisia kirjailijoita ja kriitikoita ja kulttuurijournalismia yleensä olen löytäväni jonkinlaisen perusrealistisen taideajatuksen, josta filosofinen ulottuvuus puuttuu melkein kokonaan.

     Suomalainen haluaa pysytellä maan pinnalla – tai mieluummin jalat polvia myöten suossa.

     Filosofisella ulottuvuudella tarkoitan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä siitä todellisuudesta jota kuvaa. Kieli, sanat ja lauseet ovat kirjoittajan ja todellisuuden välissä; ne eivät ole pelkästään todellisuutta mutta eivät myöskään ainoastaan kirjoittajaa.

       Onko realismi näin ollen pelkkää illuusiota? Eikö suomalainen kirjailija tai kriitikko muista, että kaunokirjallisuus on parhaimmillaan sepittämistä ja satuilua, jotakin mikä ei ole ihan totta mutta ei täysin valhettakaan?


Totta vai satua?

    Näin kysyi Matti Järvinen viime vuoden viimeisen Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksessa (4/2022). Kysymys kohdistui tietenkin dekkareihin, koska Ruumiin kulttuuri on dekkareihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyvä kulttuurilehti.

    ”Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut kauan vahva realismin perinne”, Järvinen kirjoitti. ”Kirjojen on oltava todenmukaisia ja kerrottava vallitsevasta todellisuudesta, faktojen oltava kohdillaan ja kirjailijalla asiantuntemusta niiden kertomiseen. Ei mitään satuja tai höpöhöpöjuttuja.”

    Ei mitään satuja.

    Mutta kuitenkin: ”Silti kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kuviteltua.” Myös dekkarit ovat kuvitelmia, vaikka ne kuinka yrittäisivät kuvata rikoksia ja niiden tutkimista.

    Järvinen korosti itse lukevansa dekkareita herkästi sen suhteen ovatko henkilöt psykologisesti uskottavia. Järvinen tunnusti myös pitävänsä Sherlock Holmesista vaikka onkin lukijana realismin ystävä. Satukin siis viehättää. On "sallittua".

    Minä olen dekkarikritiikeissäni usein kaivannut suomalaisista dekkareista juuri edellä määrittelemääni filosofista otetta: suomalainen dekkari on yleensä perustellun realistinen, mutta tuntuu kuin kirjailija ei uskaltaisi katsoa tarinaansa hieman ulkopuolelta, ikään kuin hän ei huomaisi mistä hän loppujen lopuksi kirjoittaa ja mitä kirjoittamisellaan tarkoittaa sanoa. Tarvitaan "filosofinen" näkökulma, koska todellisuutta kaikkineen on mahdotonta kirjoittaa romaaniksi. Kirjoittaminen on valintaa ja tulkitsemista, ei luonnontieteellisen yhtälön rakentamista.



Kyösti Salovaara, 2021.
Kuvia Suomesta, 2: Kulttuuri.



Autofiktio ja biofiktio eivät ole suomalaisia ”keksintöjä”.

    Mutta ovatko nimenomaan suomalaiset hurahtaneet autofiktioon, biofiktioon ja realitysarjoihin niin voimakkaasti kirjallisuutensa realistisen perinteen takia? Haluaako suomalainen taapertaa maan pinnalla vaikka taivaalta sataa mitä tahansa ja vaikka maailma on paljon muutakin kuin ruohonjuurien ja lillukanvarsien penkomista ja perkaamista.

     Uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2023) Maijaliisa Mattila pohtii kiinnostavasti mm. realismin suhdetta todellisuuteen ja ”totuuteen”. Mattilan esseessä Kaunokirjallisuuden menetetty maine todetaan, että kun kaunokirjallisuuden kansallinen merkitys hiipuu, sen arvoa on entistä vaikeampi mitata. ”Kirjallisuudella on kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä”, Mattila sanoo. Se on ”elinvoimaisen kielen ja ymmärryksen tuottaminen.”

    Mattila ottaa esille Volter Kilven ja Väinö Linnan romaanit: ”Mikä sitten on vaikkapa Alastalon suhde totuuteen? Entä Linnan Pohjantähden tai Tuntemattoman?”

     Vaikka sekä Kilpi että Linna korostivat totuuden esittämistä - Linna halusi olla tieteen akateemikko, ei taiteen - niin Mattila päätyy sanomaan, että ”niin sanottuja kovia faktoja Kilven ja Linnan teoksissa on kuitenkin vähän. Ne peilaavat totuutta, ja peileissä vasen ja oikea vaihtavat paikkaa, perspektiivi menee mutkille, on häränsilmiä ja ties mitä täpliä ja himmeitä kohtia, ja paljon rajautuu ulkopuolelle.”

     Kun autofiktio ja biofiktio ja ties minkälainen metafiktio rönsyävät joka puolelle, Mattila esittää tähdellisen kysymyksen: ”Onko niiden totuudellisuus sen kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"

    Mattila vastaa: "Jos ne ovat taidetta, ne eivät ole totta. Taiteen tehtävänä ei ole olla totta.”

    Taiteen tehtävänä ei ole totuuden julistaminen. Kuinka sepitetty voisikaan sen tehdä? Mutta, Mattila jatkaa, taide ”laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia.” 


Vuonna 1948 ranskalainen Jean-Paul Sartre julkaisi haastavan teoksen Mitä kirjallisuus on?

    Se tietenkin on ja oli monta ”asiaa”, mutta Sartrea kiinnosti miten kirjailija sitoutuu johonkin (yhteiskunnan muuttamiseen) ja miten kirjallisuus luo merkityksiä tai paremminkin tuo yhteiskunnassa vallitsevia merkityksiä esille ja ottaa niihin kantaa.

    Sartre pohti myös realismia ja naturalismia.

    Hän sanoi, että keskiajalla ajallinen oli epäolennaista; tärkeämpää oli henkinen. Sitten 1800-luvulla tilanne kääntyi päinvastaiseksi: ”ajallinen tulee ensin ja henkinen on ajallisen epäolennainen parasiitti, joka jyrsii ja pyrkii hävittämään sen.”

     Niinpä Gustave Flaubertin (1821-1880) kaltainen realistinen kirjailija pyrkii kirjoissaan eroon ihmisistä ja asioista. Flaubertin lauseet ovat sokeita ja mykkiä, ne eivät syki, eivät ole elämää: "Jokainen todellisuuden osanen kuvataan kerran, pyyhitään pois luettelosta ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Tätä kolkkoa metsästystä on koko realismi. Ennen kaikkea pyritään rauhoittamaan oma mieli. Missä realismi on käynyt, siellä ei ruoho kasva. Naturalistisen romaanin determinismi murskaa elämän… käydään käsiksi luontoon, sen hedelmälliseen epätasapainoon; tämä epätasapaino tuhotaan, nykyisyyden voimat tehdään tyhjiksi ja palataan kuoleman kaltaiseen liikkumattomuuden tilaan. Jos naturalistinen romaani sattumalta kuvaa kunnianhimoisen ihmisen menestystä, se on vain pelkkää silmänlumetta.”

    Menneisyys on kaunista, Sartre sanoo, koska sitä ei enää ole!


Luultavasti ajatukseni taiteen filosofisesta ulottuvuudesta, sen välttämättömyydestä, muistuttaa Sartren realismikritiikkiä, mutta en osaa muotoilla ajatustani riittävän selvästi.

    Vaikka maailmaa yrittäisi kuvata sanoilla kuinka täsmällisesti ja uutterasti tahansa, se ei selity jos maailmaan ja sitä kuvaaviin sanoihin ei saa etäisyyttä, filosofista tulkintaa.

    Tiellä juoksee musta koira. 

    Se on fakta.

    Miksi se juoksee?

    Se on filosofinen kysymys.


Kyösti Salovaara, 2022.
Kuvia Suomesta, 3: Vapaus.

          

torstai 19. tammikuuta 2023

Kuva, taide, ironia

[316]


Kyösti Salovaara, 2023.



… ja mitä muuta maailma oikeastaan on kuin meidän kuvitelmiamme? 

-  Håkan Nesser


Neljä tuntia pilvien yllä sininen

taivas käänsi palttoonsa

vuoripuolella harmaata ja hämärää

kuin kuravettä suomenkielessä.

- k.



Jos osaisin punnita sanoja, kirjoittaisin kevyitä ja ilmassa leijuvia.

    Koska en osaa, tyydyn kaikenlaisiin.

    Joku sanoi, että kulttuuri on tapoja, esteettisiä ja henkisiä, konkreettisia ja arkisia. Katedraali on komeampi kuin navetta, mutta ihmisen mittaisia molemmat tai oikeastaan ihmistä suurempia. Ei niitä loppujen lopuksi käsitä.

    Tänään määrittelen kulttuuria miten haluan. Pakinani kuvat ovat taidetta ironisessa mielessä. Ironia on kuvia taiteellisessa mielessä. Loput esteettistä kitschiä. Kliseitä matkan varrelta.

    Ajattelin että olkoon tämä taidepläjäys Andalusiasta. Ohueksi jää. Joten en punnitse. Sanojakaan. 


Joskus Helsingin keskustassa kävellessä näkee ihmispoloisten seisovan sateessa ja tuulessa Lasipalatsin edessä.

    He jonottavat taidemuseoon.

    Suomessa tasa-arvo tarkoittaa jonottamista. Niin ainakin museon johtaja vastasi kun kysyttiin.

    Muualla maailmassa ollaan toisella tavalla ”tasa-arvoisia”. Museoihin ostetaan edeltä käsin netistä lippu edeltä käsin määriteltyihin aika-ikkunoihin. Sillä tavalla museossa on tasaisesti väkeä pitkin päivää eikä kenenkään tarvitse seisoa sateessa ja tuulessa jonottamassa.

    Ostettiin siis liput Málagan Picassomuseoon. Loppiaisaatoksi aikaikkunaan 14:50. Museo sulkeutuisi kuudelta illalla.

     Pablo Picasso syntyi Málagassa lokakuussa 1881. 

     Aurinkoisena iltapäivänä Málagan vanhassa kaupungissa oli ihmisvilskettä. Tapaslounaan jälkeen suomalaisella täsmällisyydellä Picassoa katsomaan. Nyt siellä esitellään Picasson tuotantoa aikajärjestyksessä.

     Kello on kymmentä vaille kolme.

     Museon ovella sanotaan, että museo on kiinni, menee kolmelta kiinni.

     Mutta meillä on liput, kymmentä vaille kolmeksi.

     Kymmenen minuuttia aikaa, sanoo tomera nainen museon ovella, ja nappaa puhelimen jossa liput ja leimaa ne. Käyvätkö nämä myöhemmin? Eivät, sanoo nainen. Menkää nyt äkkiä sisään, kymmenen minuuttia aikaa. Aikaa kuluu siinä seisoessa.

     Äkkiä sisään. Picasson tuotanto kymmenessä minuutissa. Kronologisessa järjestyksessä. Esittävästä taiteesta abstraktiin.

     Olikohan tämä ennätys? Taiteen ymmärtämisessä? Picasson tajuamisessa?

     Myöhemmin selvisi, että museo oli lähettänyt sähköpostia kahden maissa. Teknisiä ongelmia lipunmyynnissä. Tulkaa toiste.


Kyösti Salovaara, 2023.


Kyösti Salovaara, 2023.
Muuan kaupunki Andalusiassa.
Mutta onko tämä kuin Picasson tai Braquen kubismin alkunäky?


Kulttuuri on tapoja, hyviä ja huonoja.

    Kuudessa viikossa kävelin Andalusiassa 316 kilometriä.

    Tarttuiko mukaan muuta kuin hiekkaa kengänpohjiin?

    Ironiaa kuvan täydeltä.

    Sateisena iltapäivänä italialaisessa ravintolassa Fuengirolassa. Seinillä hienoja kuvia Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvista. Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäistä Kummisetä-filmistä.

     Moni Kummisedän suurista näyttelijöistä on kuollut. Viime vuonna kuoli James Caan - merkittävien sivuosien näyttelijä. Lehtitietojen mukaan Coppola filmaa paraikaa itse rahoittamaansa elokuvaa. Coppola syntyi vuonna 1939.

    Joku sanoi jossakin, että nykyään ikääntyvät miesnäyttelijät pelastavat uusissa action-filmeissä maailman. Nuoremmista ei siihen ole. Heidän pitää ajatella mainettaan. Muuten heidät canceloidaan. Vanhempien äijien ei tarvitse välittää.

    Keskiviikkona 14.12. sade yltyy Fuengirolassa. Täytyy juoda brandy sen päättymistä odotellessa. James Caanin kuva Casa Portofinon salin peräseinällä vetää mielen apeaksi.

     Kulttuuri on tapoja: katseita ja makuja. Niitäkin.


Kyösti Salovaara, 2022.
Casa Portofino.



Luulisi että kuudessa viikossa ehtii lukea monta kirjaa.

    Erehdys. Ei ehdi.

    Ainakaan minä en ehtinyt.

    Johtuisiko minusta?

    Olenko tullut ikään, jossa kirjoja luetaan vain silloin kun ei muuta ajankulua keksi? Vai ovatko kirjat tulleet niin kehnoiksi ettei niitä viitsi lukea? Vai onko tämä vain sattumaa, murtuvien laineiden entropiaa rantahiekassa?

    Jotakin sentään luin.

    Kun kävelee 316 km, se vaatii veronsa, lepoa illalla.


Matkalaukussa kulki dekkareita. Luin John Verdonia, Peter Robinsonia, Håkan Nesseriä, Lee Childia (ja velipoikaa) ja tanskalaista Jussia (Adler-Olson). Nesserin jätin kesken, koska olin lukenut ostamani pokkarin aikaisemmin. Childia (ja veljeään) luin paluulennolla.

    Sitten kotona näin Ruumiin kulttuuri -lehdestä, että Alan Banksista kirjoittava Peter Robinson (1950-2022) on kuollut lokakuussa. Ei kuuntele Banks enää jazzia eikä bluesia.

    Surullista.

    Ostin matkalukemiseksi myös Erkki Tuomiojan viidennen päiväkirjateoksen Poliittiset päiväkirjat 2003-2004: Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä. (Siltala, 2022.)

     Ehdin lukea siitä noin puolet.

     Jälleen lievää enemmän tyrmistyin Tuomiojan egon kaikkivoipaisuudesta.



Kyösti Salovaara, 2023.
Suuren egon pitkä varjo.


En tiedä onko Erkki Tuomioja (s. 1946) tyypillinen poliitikko. Sitäkään en tiedä millainen ihminen hän on. Päiväkirjoissaan hän näkee muut poliitikot näiden poliittisten ajatusten ruumiillistumana. Tuomioja oli identiteettipolitiikko ennen kuin sellaisista tiedettiin mitään. Hän ei tule toimeen sellaisen ihmisen kanssa, joka on eri mieltä politiikasta kuin hän itse on. Ei varsinkaan jos tuo ihminen ajattelee kokoomuslaisesti. Eikä demarisiiven oikealta reunaltakaan löydy kunnon ihmisiä.

    Kulttuuri on tapoja. Myös politiikka on kulttuuria. Tavat ovat siis politiikkaa. MOT.

    Veli-Pekka Leppäsen toimittamissa päiväkirjoissa Tuomioja kirjoittaa politiikon elämästään melkein inhorealistisella rehellisyydellä. Hän ei piilota antipatioitaan, ei sääli kollegoitaan ivalta eikä peittele oman egonsa suurenmoisuutta, vaikka välillä epäileekin onko oikeassa puolueessa ja sitä miksi jatkaa ulkoministerinä, vaikka tuntee olevansa väärässä porukassa. Miten niin hyvä ihminen on voinutkaan joutua niin väärään seuraan?

    Tuomiojan itse-rehellisyyttä pitää kunnioittaa.

    Hänen vihaansa ja epälojaaliutta SDP:n johtoa ja ja kanssapoliitikkoja kohtaan kannattaa miettiä, ihmetellä.

    Vai onko poliittinen elämä tuollaista? Epäluottamuksen meressä seilaamista sinne minne kuvittelee tuulen kuljettavan?

    Tuomiojan päiväkirjojen poliittinen konna ja inhokki, "ruhtinas" ja "suuri kurpitsa" on Paavo Lipponen

    Lipponen on Tuomiojalle samanlainen taustavehkeilijä kuin Professori Moriarty oli Sherlock Holmesille ja Ernst Stavro Blofelt James Bondille. Moriarty piteli käsissään Lontoon alamaailmaa, Blofelt koko maailmaa.

    Lipposen syntejä Tuomiojan tässä päiväkirjassa ovat: Nato-myönteisyys, Venäjän uhkakuvien näkeminen, USA:n toimenpiteiden ymmärtäminen, ”uusliberaali” talouspolitiikka. 

    Tuomioja tunnistaa kaikkialla Lipposen apureita ja kätyreitä. Sellaisia ovat mm. Antti Kalliomäki ja Liisa Jaakonsaari. Ja Lippos-Moriartyn apuna talouspolitiikan naruja vetelee VM:n pääpiru Raimo Sailas.

    Liioittelen hieman.

    Mutta vain hieman. Olisi mukava tietää, mitä Tuomioja tänään ajattelee sunnuntai-iltana, marraskuun 30. päivänä vuonna 2003 kirjoittamastaan yhteenvedosta:

    ”Halonen ei voi olla toteamatta, että on se Luojan lykky ettei Lipponen ole pääministeri. Tässä olen täysin samaa mieltä. Tarja kertoo myös viime viikolla puhuneensa kahden Kalliomäen kanssa ja painottaneensa tälle, että katsoisi sen perään, ettei Paavo jonain päivänä mene puoluevaltuustoon ja ilmoita Suomea Natoon tai esitä jotain muuta, mitä ei ole etukäteen tiedossa ja sovittu.”


Sillat, talot, kadut ja korttelit - kulttuuria tapoineen.

   Tiistaina 13.12 huomasin Málagassa ilmestyvän SUR-lehden nettisivulta kuvan tutulta sillalta ja myös mies kuvassa näytti vähän tutulta. Amerikkalainen bestsellerkirjailija Dan Brown seisoi siinä Rondassa Puente Nuevon, Uuden sillan toisessa päässä. Puente Nuevo valmistui v. 1793.

    Brown oli julkaissut matkakuvansa Facebookissa.

    Kun media tekee listoja parhaista vuosisatamme kirjoista, Dan Brownin Da Vinci -koodia (2003) ei niille yleensä valita. Ja miksi valittaisiin, sillä tuota kirjaa myytiin eri puolilla maailmaa vuoteen 2009 mennessä yli 80 miljoonaa kappaletta. Hyvin myyvät kirjat eivät voi olla hyviä, kulttuuritoimittajat ajattelevat.

     Dan Brownin Ronda-kuva julkaistiin monessa lehdessä ja nettisivulla. ”Juorutoimittajat” osasivat kertoa, että jopa Mel Gibson on seisonut tuolla samalla sillalla Rondassa. Kukaan ei tosin osannut tai muistanut mainita, että pari merkittävämpääkin taiteilijaa vaikutti Rondan maisemissa, nimittäin Ernest Hemingway ja Orson Welles, mutta sellaistahan pintajulkisuus on.

     Päästäkseni itseni kokoiseen seuraan, otatin itsestäni valokuvan samalta kohdalta Puente Nuevoa kuin missä Dan Brown seisoi. Oli joulukuun 30. päivä vuonna 2022. Itse asiassa näytän kuvassa suuremmalta mieheltä kuin Dan Brown.

     Semmoista kulttuurin pintaa tällä kertaa, ironisesti.

     

     

Jaakko Salovaara, 2022.
Ronda.

                  

      

torstai 12. tammikuuta 2023

Läpinäkyvää

 [suuren maalauksen viivoja]



Kyösti Salovaara, 2023.


Old paint on canvas, as it ages, sometimes becomes transparent. When that happens it is possible, in some pictures, to see the original lines: a tree will show through a woman's dress, a child makes way for a dog, a large boat is no longer on an open sea. That is called pentimento because the painter "repented," changed his mind. Perhaps it would be as well to say the old conception, replaced by a later choice, is a way of seeing and then seeing again. 

- Lillian Hellman: Pentimento, 1973.



Aivan kuin amerikkalainen kirjailija Lillian Hellman olisi kirjansa motossa puhunut elämästä ja sen aikeiden ja erehtymisten ”piirroksista”, joissa elämän eri vaiheet sulautuvat uudenlaisiksi kuviksi.

    Ajatus muuttuu metaforaksi, filosofiaksi, kenties jopa uskonnoksi.

    Ei ole merkityksellistä kuka elämän suuren taulun piirtää - jokainen voi valita mieleisensä ”suuren taiteilijan”. Merkityksellistä on, että ihmisten elämät ja maisemien elämät sulautuvat toisiinsa sekä hetkessä että historiassa, sekä lähellä että kaukana. Ja joskus, vaikka ei aina, aikaisempien hetkien piirrosviivat näkyvät nykyhetkessä, ja joskus, vaikka ei aina, nykyhetken erilaiset kulttuurit ovat kuin Hellmanin kuvaamassa pentimentossa, fragmentaarisia kuvia kuvien päällä, hahmoja hahmojen sisällä, laaksoja vuoristojen kätköissä. 

   Ajatus elämän pentimentosta lohduttaa. Mikään ei häviä kokonaan, mikään ei täysin syrjäytä aikaisempaa.



Loppiaisaaton kuvassa seisoo itämaan tietäjä, yksi kolmesta kuninkaasta.

    Kuninkaan takana roomalainen teatteri Málagassa. Se valmistui ensimmäisellä vuosisadan alussa keisari Augustuksen aikana.

    Roomalaisen teatterin yläpuolella maurien rakentama Alcazaba, linnoitus joka rakennettiin vuosina 1000-1300, yksi muslimien kulttuurin komeimmin säilyneistä rakennuksista Andalusiassa.

    Monta aikaa toistensa sisällä, läpinäkyvinä tapahtumina, erilaisia elämänkäänteinä, ja, sanonko, monenlaisina yrityksinä seisauttaa maailma juuri oman kaltaisekseen.

    Mutta maailmaa ei pysty seisauttamaan.

    Historian piirrokset, moneen suuntaan vedetyt viivat tunkevat suuren maalauksen läpi eikä niitä voi eikä kannata unohtaa. Yritettiin yhtä, saatiin toista - siitähän todellisuuden maalaus syntyy.

    Tyhjä kangas on taiteilijan ongelma, ei todellisuuden.


Kyösti Salovaara, 2023.



Itämaan tietäjä, lahjojen tuoja, on kertomuksena vanha. Mitä kaikkea kertomuksessa onkaan tapahtunut vuosisatojen aikana?

     Mutta roomalaisen teatterin edessä, Alcazaban linnoituksen juurella seisoo joulun 2022/2023 iloiselta näyttävä kuningas, melkein hilpeä, melkein julkean hellyttävä partasuu, joka näyttää ajattelevan, että miksiköhän tässä seistään ihmisten tollotettavana.

     Roomalaista teatteria katsomalla ei pääse perille 2000 vuotta sitten eletyistä elämäntunnoista. Alcazaban muureja tuijottamalla ei selviä, millaista muslimivallan elämä oli vajaat 1000 vuotta sitten.

    Jotakin kuitenkin näkyy tässäkin pentimentossa. Ja näkijänä on tuo hilpeä, hieman hämillään oleva Itämaan tietäjä, lahjoja tuova kuningas, joka kenties hymyilee juuri siksi, että roomalaisten ja maurien ja ties kenen piirtämät aikeet ja suunnitelmat ovat hänen selkänsä takana.

     Aivan kuin suuri maalari olisi yrittänyt… piirtää lopullisen kuvan, sen mikä ei koskaan muutu, himmene eikä harmaannu.



Edellä lausuttu kuulostaa mahtipontiselta. Arkeen kuulumattomalta. Mielikuvien haihattelulta.

   Mutta eivät vuoretkaan ole sitä mitä ne olivat aikojen alussa.

   Lienee syytä palata maan pinnalle, arkiseen arkeen.

   Ympäristöaktivisti Ida Korhonen kauhisteli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla loppiaisen jälkeen (7.1) sitä, että metsiä hoidetaan ja puita kaadetaan. Korhosen mielestä puiden pitäisi antaa kasvaa kunnes ne lahoavat luonnollista tietään pois. Korhonen syytti kaikesta metsäteollisuutta.

    Todennäköisesti Korhonen oli väärässä: jos puita ei koskaan kaadettaisi, niiden kykyä imeä hiiltä hiipuisi kuin nuotio yön tullen.

    Paha teollisuus! Ida Korhosen painajaisuni! Puolittaisen maalauksen pinta.

    Viime vuonna tuli kuluneeksi tasan 150 vuotta Norjan sahan perustamisesta Kotkan saarelle. Asialla oli Hans Gutzeit Norjasta tuomine työläisineen ja rakentajineen.

     Tässä mahtavassa pentimentossa, jota uskallan kutsua suomalaisen hyvinvoinnin suureksi piirustukseksi, näkyy metsien ja monien kulttuurien voimaviivat.

    Ihmisillä, meillä kaikilla, on tapana nähdä maalauksen pinta. Emme halua katsoa syvemmälle, koska se järkyttäisi mielen ja pakottaisi ajattelemaan muutakin kuin omaa napaa, pelästyttäisi omat kasvot peilissä.


Kyösti Salovaara, 2023.


Kyösti Salovaara, 2022.



Arkipäivän pentimentossa on hätkähdyttäviä viivoja.

   Suomen valtion budjetti on täynnä tuollaisia viivoja, jotka ylettyvät aina Hans Gutzeitin kotkalaiseen sahaan Kymijoen suistossa meren rannalla. Näen suomalaisessa hyvinvointimaalauksessa Norjan sahan raamiterien hampaat.

    Suomen valtio kerää veroja ja veronluonteisia maksuja alkaneena vuonna n. 64 miljardia euroa.

     Suomen valtio ”kuluttaa” pelkästään sosiaali- ja terveysmenoihin n. 36 mrd euroa vuonna 2023. Kaikki muukin menee ”hyviin” tarkoituksiin.

    Mistä tuo 64 miljardin euron suuruinen tulo tulee, Ida Korhonen? Syntyykö se mielikuvista, pahasta mielestä vai virtuaalisesta painokoneesta?

    Entä sitten sosiaali- ja terveystoimeen laitettava 36 000 000 000 euroa? Onko tämän rahasumman kerryttäminen  ”teollisuuden” piruilua ja pahuutta - se että tuommoinen rahamäärä voidaan käyttää hyvinvoinnin edistämiseen? Pitäisikö kaikki puut jättää kaatamatta, Ida Korhonen?

     Pentimento hämärtyy, viivat katovat, jäljelle jää yksiulotteinen maisemakuva, illuusio mahdottomasta.


Näemme enemmän kuin haluamme tiedostaa.

    Tiedämme vähemmän kuin uskallamme tunnustaa.

    Maisema muuttuu, vesi nousee, aurinko välkehtii ja ihmiset istuvat lounaalla Málagan vanhassa kaupungissa.

    Jossakin mäkien ja rinteiden takana ikivanha kulttuuri piiloutuu ja odottaa löytäjäänsä. Kenties siellä on roomalainen kylpylä, muslimien rakentama hieno kastelujärjestelmä, foinikialaisten pursi joka ei päässyt tätä pidemmälle.

    Kenties pentimentossa paljastuu uusia kuvia, viivoja ja värejä.

    Kenties maalaus on yhä kesken… ehkä se ei valmistu koskaan.


Kyösti Salovaara, 2023.


   

torstai 5. tammikuuta 2023

Lounas Barbatessa

[arvottamisen sietämätön keveys]


Kyösti Salovaara, 2022.
Lounas kolmelle Barbatessa.
Makrillia ja ibéricoporsasta kahdella tavalla.



Tässä ovat vuoden parhaat ravintolat

Mitkä ravintolat tekivät vaikutuksen vuonna 2022? HS:n ravintolakriitikot listasivat parhaat ravintolaelämykset.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 28.12.2022


HS:n kriitikko valitsi: Tässä on kymmenen vuoden parasta elokuvaa

HS:n elokuvatoimittaja ja -kriitikko Juho Typpö listasi mielestään kymmenen parasta vuonna 2022 ilmestynyttä elokuvaa.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 29.12.2022


Keittiömestarin niksi tekee tästä parhaan koskaan maistamasi janssoninkiusauksen

Janssoninkiusaus on erinomainen uudenvuodenaaton ruoka.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 29.12.2022


HS valitsi vuoden 2022 parhaat videopelit

Pitkään odotettuja aarteita ja yllättäviä tarinoita: Tässä ovat vuonna 2022 julkaistujen videopelien 10 parasta. 

- Otsikko Helsingin Sanomissa 1.1.2023



Viime keskiviikkona söin lounaan Atlantin rannalla Barbaten pienessä kaupungissa.

    Se oli paras ikinä Barbatessa syömäni lounas. Málagasta on Barbateen ajomatkaa noin 200 km.

    Kuinka rohkenen heittää näin varman ja ehdottoman arvion? Millä kriteerillä arvotan yhtä ruoka-annosta (tässä tapauksessa se oli secreto ibérico) joihinkin toisiin verrattuna?

    Arvottaminen on nyt helppoa: en ole koskaan aikaisemmin käynyt Barbatessa.

    Reissu suuntautui Barbateen hetken mielijohteesta Tarifassa käydessä. Tarifa sijaitsee Gibraltarin salmen kapeimmassa kohdassa. Se on Euroopan mantereen eteläisin kohta. Kun Tarifian niemen kärjessä seisoo, voi kuvitella pitävänsa vasenta jalkaa Välimeressä ja oikeaa Atlantissa Afrikan suuntaan katsellessa.

    Valon rannikko Tarifasta Barbateen kerää luokseen kovassa tuulessa surffaavia rantapummeja maailmalta. Atlantilta tuulee aina. 

    Paitsi viime keskiviikkona. Barbaten rannan kävelyraitti hehkui valoa ja lämpöä. Olisiko ruoka voinut maistua ”huonolta”? 


Kaikkea arvotetaan. Laitetaan järjestykseen. Jopa sapuskaa, josta monessa paikassa maailmaa on pula. Ja kun sapuskaa arvioidaan, kiinnitetään huomiota myös lautaselle asetetun estetiikkaan. Ruoka-annoksella pitää myös olla esteettinen ilme - näin hyvinvoivat ja hyvin syövät länsimaalaiset ruokahemmot kirjoittavat.

    Hyvä on parempaa kuin huono.

    Huonoimmasta on pitkä matka parhaimpaan.

    Onko asioiden ja tavaroiden ja kulttuurituotteiden priorisointi ihmiseläimen yksinoikeus? Arvottaako metsässä juokseva jänis pensaiden ja puiden luomaa esteettistä kuvaa? 

    Selityksiä saattaa keksia. Oikeita vastauksia tuskin löytää.

    Voisi ajatella, että joskus aikaisemmin elitiin ja rahvaan väliin tarvittiin kaiken sorttisia ”selittäjiä” jotka kertoivat ihmisille mikä on oikeaa, mikä väärää, mikä kaunista ja mikä rumaa. Näin siksi että ihmiset piti saada käyttäytymään niin kuin hengellinen papisto yhtäällä ja kulttuurinen ”papisto” (kriitikot ja toimittajat) toisaalla halusivat.

      Tänään on toisin.



Kyösti Salovaara, 2022.
Risottoa Málagassa.



Kyösti Salovaara, 2022.
Lammasta Rondassa.


Medialla on tapana julkaista vuoden päättyessä listoja menneen vuoden ”parhaista” romaaneista, elokuvista, musiikkikappaleista, ravintoloista, pizzoista, konserteista, videopeleistä jne.

     Arviot puetaan objektiiviselta vaikuttavaan kehykseen. Arvioiden perusteluja ei kuitenkaan vakioida mitenkään. Elokuva on hyvä ja paras, kun sen kokija keksii jonkin perustelun sille, että se on paras. Eri filmien kohdalla perustelut muuttuvat, mutta sekin kuuluu asiaan. Jos kerran taideteokset ovat ”erilaisia”, miksi perustelujen, arvottamisen pitäisi olla vakioitua?

    Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisee aukeaman kokoisen artikkelin vuoden parhaista dekkareista, ei niitä arvota yksi ja sama lukija vaan Hesarin kriitikot kukin tahollaan valitsemalla vaikkapa yhden ”parhaan” dekkarin. Ehkä kriitikko ei toista dekkaria ole edes lukenut, mutta se ei haittaa.

    Toissavuonna, 2021, Suomessa julkaistiin 831 uutta kaunokirjallista painettua teosta, joista 447 kotimaista proosaa ja 320 käännettyä proosaa, loput olivat runoja ja näytelmiä.

    Kun kriitiikko tekee listan vuoden 10 parhaasta romaanista, onko hän lukenut 831 romaania? Kun kriitikko tekee listan 2000-luvun kymmenestä parhaasta suomalaisesta romaanista, onko hän lukenut noin 10 000 suomalaista romaania? Kun kriitikko tekee listan kymmenestä parhaasta Suomessa ikinä painetusta romaanista, onko hän lukenut vaikkapa 100 000 romaania?

     Epäilen että ei ole. Kriitikko luottaa kuulopuheisiin.


Arvottamisessa ei ole mitään vikaa sinänsä.

    Se on hauskaa kunhan sitä ei ota liian tosissaan, eikä naapurin tekemää arviointia pidä lukea Jumalan sanana. Jos naapuri on eri mieltä romaanin tai pizzan mausta, häntä kannattaa kuunnella. Ehkä hän löytää romaanista tai pizzasta jotakin mitä et itse löytänyt.

    Mutta kukaan toinen ihminen, ei edes Suomen johtava gurmeekokki, kuka se sitten onkaan, pysty millään järkevällä argumentilla kumoamaan minun kokemustani jonkin ravintolan pizzasta tai toisen ravintolan kala-annoksesta. Jos ne maistuivat hyviltä, ne olivat sitä absoluuttisesti.

    Melkein huvittaa, kun joku porukka julkaisee arvion että jossakin suomalaisessa ravintolassa on Euroopan parhain napolilaistyylinen pizza.

    En tiedä kuinka monta italilaistyyppistä ravintolaan ja pizzeriaa Euroopassa on. Italiassa niitä kuulemma on 63 000. Oletetaan leikillään että Euroopassa on 500 000 pizzeriaa. Olkoon jokaisen pizzerian listalla kymmenen erilaista pizzaa (tosielämässä niitä on enemmän).

    Kun pizzakriitikko julistaa jonkun ravintolan jonkin pizzan Euroopan parhaaksi, hänen on täytynyt syödä ainakin yhden kerran 5 miljoonaa pizzaa.

    Söikö?


Kyösti Salovaara, 2022.
Napolilaiseen tyyliin Torreblancassa.


Kyösti Salovaara, 2022.
"Eteläafrikkalaista" kalaa andalusialaisessa chiringuitossa.


Lounas Barbatessa Atlantin rannalla, auringon helliessä ja sapuskan maistuessa, oli hieno kokemus. 

    Sitä ei oikeastaan kannata jakaa palasiksi. Kokonaistunne ratkaisee.

    Kulttuurin arvottamisessa on usein kysymys samasta asiasta: siitä miltä konsertti tai romaani tai runo kokonaisuutena tuntuu, epämääräisenä ja alitajuisena mielentilan entiteettinä.

    Jälkeenpäin on tietysti kiva erotella kokemuksen palasia ja lukea yksityiskohtaista faktaa siitä mitä on mahdollisesti kokenut.

    Esimerkiksi tämä entinen "tonnikalakaupunki" Barbate Cádizin maakunnassa Andalusiassa lähellä Trafalgarin niemeä ja suuren meritaistelun paikkaa oli aikoinaan Francisco Francon lomapaikka. Kaupungin nimi muutettiin vuonna 1950 muotoon Barbate de Franco, ja vasta noin 20 vuotta diktaattorin kuoleman jälkeen (1998) kaupunki sai alkuperäisen nimensä takaisin.

    Mielenkiintoista!

    Vaikuttaako tuo tieto siihen miltä makrilli ja porsas maistuivat viime keskiviikkona Barbaten rantaraitilla hehkuvan atlanttisen auringon valossa?

    Jätän kysymyksen kellumaan intuitiivisten ajatusten laineille.



Kyösti Salovaara, 2022.