Amerikan vihaamisen rakastaminen

[mitä se selittää?]

Kyösti Salovaara, 2012.

Holokaustin muistomerkin Berliinissä 
(Denkmal für die ermordeten Juden Europas tai Holocaust-Mahnmal)
suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Peter Eisenman.

Juutalaisyhteisöihin kohdistuneet väkivallanteot ovat lisääntyneet Euroopassa sen jälkeen, kun terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin lokakuussa.

-  Yle otsikoi nettisivullaan 26.11.2023.

ISRAELIA katsotaan jälleen nykyhetken poliittisessa kehyksessä: nyt sitä syytetään kolonialistiseksi valtioksi. Eurooppalaisten aikoinaan hiekkaan vetämät rajat eivät ole nykymaailmassa turvallisin pohja valtion olemassaololle. Eivät varsinkaan, kun monilta alkaa jo unohtua, mitä ne Euroopan juutalaiset taas pakenivatkaan. Antikolonialistisessa debatissa yhteen ottavat länsi ja sen haastajat. Israelia syytettäessä kritiikin todellinen kohde on Yhdysvallat. Kyse on ideologisesta sijaissodasta. Taas lännen haastajat saavat lännestä tukea.

- Saska Saarikoski HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa 23.11.2023.

Totalitaaristen liikkeiden jäsenten varaukseton uskollisuus ja totalitaaristen hallitusten kansansuosio järkyttävät mielenrauhaamme, mutta vielä järkyttävämpää on kiistaton vetovoima, joka liikkeillä on yhteiskunnan roskaväen lisäksi myös henkiseen ja taiteelliseen eliittiin. Todellisuudesta vieraantuminen tai sinisilmäisyys ei riitä selittämään, miten moni aikamme todella huomattava mies on ollut totalitaarisen liikkeen kannattaja, suosija ja varsinainen puoluejäsen.

- Hannah Arendt: Totalitarismin synty, 1951. 

Miksi eliitti länsimaissa niin hanakasti tuomitsee Israelin vastatoimet ja unohtaa, että terroristijärjestö Hamas murhasi 1200 israelilaista varoittamatta, yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta?

    Tämän huomion rohkenee tehdä, ja esittää kysymyksen eliitille - tutkijoille, taiteilijoille, poliitikoille - yhtä hyvin Suomessa kuin Euroopassa, ja miksei myös Yhdysvalloissa.

    Jos kysymys on aiheellinen, siihen voi vastata, että antisemitismi ei ole kadonnut mihinkään ja että myös eliitillä on siihen taipumusta. Mutta hyväksi vastaukseksi käy myös tuo Saska Saarikosken esille ottama USA-vastaisuus. Kaikki mihin Yhdysvallat puuttuu, herättää eliitissä, varsinkin vasemmistolaisessa eliitissä närää ja kritiikkiä. Itsetietoinen ja maailmansa tiedostava taiteilija tai tutkija ei koskaan ole Yhdysvaltain puolella, ei edes painajaisunissaan.

    Vai laajeneeko vastaus niin, että sekä antisemitismi että antiamerikkalaisuus yhdessä ja toisiaan vahvistaen selittävät eliitin Israel-kritiikin ja Hamasin väkivallan hiljaisen hyväksymisen?

Antisemitismi ulottuu historiaan. Antiamerikkalaisuus nykymuodossaan palautuu pääosin 1960-luvulle. Silloin Euroopassa ”unohdettiin”, että USA oli kaksi kertaa pelastanut Euroopan.

    Saska Saarikoski muistutti, että Israelin valtio on ollut maailman valokeilassa koko 75-vuotisen historiansa ajan. ”Alkuvuosina suhtautuminen oli kannustavaa”, Saarikoski kirjoitti, ”kun vainoista selviytyneet uudisasukkaat saivat autiomaan kukkimaan kibbutsiaatteen toverihengessä. Suomessa sisukas pieni kansa herätti erityistä sympatiaa. Tilanne muuttui, kun Neuvostoliitto hankki liittolaisia arabimaista ja Yhdysvallat tuki Israelia. Konflikti raamitettiin uudestaan. Kysymys ei ollutkaan enää siitä, että pieni Israel taisteli olemassaolostaan. Nyt imperialistinen Israel alisti palestiinalaisia. Länsimaissa vasemmisto tuki 1970-luvulla palestiinalaisia, vaikka nämä ajoivat asiaansa lentokonekaappauksilla ja muilla terrori-iskuilla, joihin he saivat tukea Stasilta ja KGB:ltä.”

    Kun suomalaiset taiteilijat - yli 1800 allekirjoittajaa - vaativat Israelia tilille Gazan tapahtumista unohtaen Hamasin toimet, mitä he oikeastaan vaativat? Kun yliopistolla osoitetaan mieltä palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, ketä vastaan mieltä osoitetaan? Mielenosoituksen järjestäjä sanoi, että he eivät ole antisemitistejä, mutta voiko tuohon uskoa? Kun perussuomalaisia kesällä syytettiin rasisteiksi ja nämä vakuuttivat etteivät ole rasisteja, niin vasemmistoliberaalit kohottivat olkapäitään ja sanoivat, että tokkopa persujen vakuutteluun kannattaa uskoa.

    Niinpä mitä enemmän Israel-kriitiikko hokee ettei hän ole antisemitisti, sitä enemmän hänen sanojaan kannattaa epäillä. Jos siis tapana on epäillä kaikkien ihmisten motiiveja.

    Onko antisemitismi vasemmistolaisen liikkeen ja median salattu ongelma? Lievästi vasemmistolaista laatumediaahan on olemassa, ja itsekin käytän sitä pääasiallisena lähteenä maailman ymmärtämiseen. Tarkoitan sellaisia mediataloja kuin El País, The Guardian, Yle ja Helsingin Sanomat. 

    Jos antisemitismiä ei esiinny näissä medioissa edes piilevänä maailman selittäjänä, niin antiamerikkalaisuutta taatusti riittää. 

    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti julkaisi viime viikolla oudon jutun, jossa jihadismitutkija vertaili Hamasia ja Isistä, päätyen siihen että ne ovat erilaisia. Jutussa ei suoraan otettu kantaa Hamasin ja Israelin konfliktiin, mutta Demokraatin toimitus valitsi sitäkin suoremmin puolensa kirjoittamalla artikkeliin tällaisen johdannon: ”Terroristijärjestö Hamasin ideologia ja keskeiset tavoitteet poikkeavat Isis-terroristeista huomattavasti. Näitä ei voi rinnastaa toisiinsa, vaikka Israel näin yrittää vihjata.”

     Ovatko demarit siis sitä mieltä, että Hamas vastustaa (Israelin harjoittamaa) kolonialismia ja saa siksi tappaa viattomia ihmisiä? ”Hyvä tarkoitus” pyhittää keinot - niinkö ajatellaan? Tässä tapauksessa Hamasin ”hyvä tarkoitus” on, niin kuin tutkija Juha Saarisen artikkelissa todettiin, tuhota Israel tappamalla sen juutalaiset.

    Joka tapauksessa Demokraatin toimituksen pelisilmä petti pahasti: artikkeli olisi kannattanut julkaista rauhallisempina aikoina.

Entä sitten oikeistolainen media?

    En tiedä mitä siellä kirjoitetaan Hamasista. Ollaanko oikeistolaisessa mediassa Israelin puolella, jotta voidaan vastustaa muslimeja? Vai kummitteleeko sielläkin antiamerikkalaisuus globalisaation vastustamisen innoittamana?

    Hannah Arendtin mukaan moderni antisemitismi kasvoi samaan aikana kuin perinteinen nationalismi hiipui: ”Antisemitismi saavutti huippunsa juuri samalla hetkellä, kun Euroopan kansallisvaltiojärjestelmä ja sen herkkä voimatasapaino menivät murskaksi.”

     Onko juuri nyt Venäjän hyökkäyssodan johdosta kansainvälinen valtiojärjestelmä menossa murskaksi? Ja jos on, siitäkö johtuu että antisemitismi ja antiamerikkalaisuus saavat uutta vetovoimaa myös eliitin piirissä?

    Die Zeit -lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Jörg Lau kirjoitti pari päivää sitten The Guardianissa, että kova oikeisto, vasemmisto ja Turkin autokraattinen johto kaupittelevat ajatusta Saksan syyllisyydestä, joka muka estää Saksaa kritisoimasta Israelia. Lau kiinnitti huomiota ”epäpyhään” allianssiin, joka Gazassa yhdistää oikeiston, vasemmiston ja totalitaarisen hallinnon.

    Lau totesi kirjoituksessaan, että kun tähän asti vain Saksan kova oikeisto on vaatinut holokaustin syyllisyydestä irrottautumista, niin nyt saksalainen vasemmisto toistaa Berliinissä Palestiina-kulkueissaan oikeiston laulua: ”Vapauttakaa Gaza saksalaisesta syyllisyydestä!”

    Äärioikeiston, vasemmiston ja autokraattisten hallituksien yhdistäessä voimansa Hamasin tukemiseksi, jotakin on pahasti vialla, Lau kirjoitti huolestuneena. 

Vastaamatta jää miksi totalitaariset hallinnot ja epädemokraattiset liikkeet kiehtovat ja vetävät puoleensa "edistyksellistä" eliittiä.

    Antisemitismi ei varmaankaan selitä tätä viehtymystä. Mutta miksi demokraattisena pidetyt Yhdysvallat ja Israel kelpaavat yhä uudestaan vihan ja inhoamisen kohteeksi, se on arvoitus.

    Viime lauantaina kävelin eduskuntatalon ohi mennessäni katsomaan Musiikkitalon viereen tuotua venäläistä panssarivaunua, jonka ukrainalaiset sotilaat ovat tuhonneet.

    Eduskunnan portailla liehui USA:ta vastustavia banderolleja, pieni mielenosoittajien joukko kuunteli hurmoshenkistä palopuhetta, missä väitettiin että toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ei ole tehnyt maailmassa mitään hyvää vaan pelkästään pahaa.

    ”Mistä näitä venäjämielisiä tulee?” kysyi kävelykumppanini ohittaessamme mielenosoituksen ja suunnistessamme Musiikkitalon kulmalta Kansalaistorille.

Kyösti Salovaara, 2022.