[ennen kaikkea?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.
- Hannah Arendt
Saapuessani johonkin kaupunkiin kysyn aina:
ketkä ovat kaksitoista kauneinta naista.
Ketkä ovat kaksitoista rikkainta miestä.
Kuka miehistä voisi hirttää minut.
- Stendhal
Laiva etenee harmaassa tiistaissa koilliseen jossain Bornholmin ja Öölannin välillä.
Eurooppa jää taakse.
Suomi lähestyy.
Ai niin, kuuluuhan Suomikin Eurooppaan, ainakin omasta mielestään.
Hyvä juttu, ”heimatia” joka puolella
Sunnuntaina Hannoverissa aurinko paistoi pilvien välistä.
Päiväkävelyllä Maschsee-järven tuntumassa. Istutaan hetki kesäkahvilassa. Sitten jatketaan idyllisen Leine-joen reunaa pitkin kohti kaupungin keskustaa.
Yhtäkkiä tajuan, että kävelemme Hannah-Arendt-Wegiä. Katukilvessä lukee että Hannah Arendt syntyi Hannover-Lindenissä vuonna 1906. Hän kuoli New Yorkissa 1975.
Sattuma havahduttaa, koska pari päivää aikaisemmin tilasin nettikaupasta Arendtin kuuluisan teoksen Totalitarismin synty.
Vai onko sattumia olemassa? Historian perspektiivissä, ajan riennossa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. |
Kun on ajettu pitkin Saksaa sekä moottoriteillä että maalaiskujilla merkille on pantu, kuinka hyvin hoidettua ja siistiä tämä maisema, tämä ”Heimat” on. Pienien kylien ja kaupunkien omakotitalot puutarhoineen ovat kuin kuvakirjasta.
Mutta maiseman kumpuillessa ja sadepilvien välistä paistavan auringon loiskuessa rinteiden ruskaan, mietin että tämä sama kaunis maisema oli toisen maailmansodan aikana eurooppalaisen väkivallan dynamo – vai oliko? Yleensä maaseudulla ollaan konservatiivisempia kuin suurissa kaupungeissa, mutta nojasiko myös Hitler kansallissosialisteineen enemmän kaupunkeihin kuin maaseutuun?
En tiedä.
Ja kun yritin miettiä maisemaa suhteessa todellisuuteen 80 vuotta sitten sodan vallitessa kaikkialla, tajusin kuinka mahdotonta on tuntea ja ymmärtää millaisia aikoja, millaista arkipäivää tuolloin on näillä kukkuloilla ja peltojen äärellä vietetty. Lukuja voi etsiä, faktoja kerätä mutta kokonaisen maiseman tunnemyrskyä on mahdoton tavoittaa. Idyllin takana ajan tragedia?
Tietysti kertomukset kertovat.
Tietysti myös tavallinen ihminen, joka ei osaa edes ajatella, niin kuin Arendt totesi Eichmannista, osallistui tekoihin, pahaan ja hyvään. Onko paha kuitenkin tästä maisemasta pois pesty, hyvä uudesti luotu, kasvamaan pantu?
Älä katso peiliin vaan historiaan!
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Como. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Frantisek Mrazekin veistos Virrat - Vltava ja Mase. České Budějovice. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Carole A. Feuerman: Bibi on the Ball. Cannes. |
Turusta kuuluu kummia: Lenin-patsaan vieminen romuvarastoon olikin ”laiton” teko.
Ottiko hallinto-oikeus todella kantaa historiaan, sen säilyttämiseen silmiemme edessä, korviemme kuultavissa, tunteidemme kosketeltavana?
No, ei tietenkään. Kysymys oli vain pormestarin muotovirheestä. Lenin-setä saanee jäädä museon varastoon, niin kuin Kotkassakin pantiin toimeksi kaupungin modernisointi.
Panee kuitenkin ajattelemaan, että voisiko historia olla jopa lain suojaamaa eikä vain kulttuuriväen ja populistien oikkujen armoilla.
Eihän se missään ole lain suojaama, tuossa mielessä.
Kun kulttuuriporukan mieli muuttuu, patsaita kaadetaan ja historiaa kuivatetaan hyvässä uskossa siihen, että se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa tai ei ole ollut koskaan. Kun ”hirviö” Leninin päänkuva viedään varastoon, ajatellaan että Leninin ja Stalinin terroriteot katoavat, että historia muuttuu yhdellä iskulla puhtaammaksi, ikään kuin sellaiseksi jollainen sen olisi pitänyt olla.
Kuinka mones synti ihmisen ikuinen itsepetos olikaan? Älä syytä historiaa, katso peiliisi.
Hannover ei ole kaunis kaupunki, koska suurin osa siitä pommitettiin maan tasalle toisen maailmansodan aikana. Eikä uusvanhaa ole rakennettu tilalle. Mutta hyvin vilkas ja vireä kaupunki se on.
Jos ei ota onkeensa Stendhalin ohjeesta etsiä kaupungin 12 kauneita naista ja 12 rikkainta miestä, niin pitää katsella vain sen minkä näkee ja aika harvoin näkemästään pystyy sanomaan mikä on uutta, mikä ikivanhaa ja millä on merkitystä historian ymmärtämisessä.
Näköjään jankutan historian ymmärtämisen tärkeydestä.
Miksi?
Senkö takia että alan itse olla historiaa?
Mutta melkein jokaisessa kaupungissa on patsaita ja veistoksia, jotka säilyttävät jotakin menneisyydestä, vaikka emme tiedä mitä, koska tiedämme niin vähän, että tietämämme mahtuisi espressokupin pohjalle, jos sen pystyisi tiivistämään aineeksi.
Patsaat ja veistokset kuuluvat miljööseen. Siitä huolimatta että kävelemme niiden ohi kulmakarvoja nostamatta. Tai kaipa joku joskus nostaa ellei sitten kännipäissään kiipeä patsaan päälle. Koirille tietysti hyvä paikka. Joku patsas sen ansaitseekin.
Kaduilla patsastaide on menneen kaukokulttuuria, jota ei ole olemassa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Alexander Calderin veistos vuodelta 1971, taustalla Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja 1930-luvulta. Hannover. |
Eräs Hesarin toimittaja kirjoitti rinta rottingilla, että Suomessa pikkukaupungeissa on enemmän kulttuuria kuin muualla isoissa kaupungeissa. Kaveri oli käynyt Espanjassa, joten tietoa oli.
Oliko sittenkään?
Tuli mieleen ihan outo ajatus: kummassa on enemmän kulttuuria: pikkukaupngin teatteriesityksessä vai ison kaupungin kahviloissa, joissa porukat rupattelevat niitä näitä päivästä toiseen?
Vielä oudompi kysymys pälkähti päähän: kun lavalla ollaan rooleissa tai lauletaan lauluja ja salissa istutaan pönäkästi ”kulttuurihuumassa”, niin onko salissa muualla ”kyldyyriä” kuin lavalla? Onko kuuntelija ja katselija oikeastaan kulttuurin tekijä, siis ihan aidosti vai pelkästään ohikulkija, joka ei yleensä huomaa millaisen patsaan ohi äsken käveli? Ja vielä: onko suomalaiselle kulttuuritapahtumalle oleellista, että kulttuuri toimitetaan korkealta lavalta alhaalla istuvalle yleisölle? Ollaan aktiivisia passiivisesti.
Jatkan kummallisemmalla ajatuksella. Kuvitellaan että Musiikkitalon konsertti lähetetään televisiossa, HD-laatua, huippuäänitys.
Soittajat kai tekevät ”kulttuuria”. Samoin kuvaajat ja äänittäjät, vai?
Entäpä ne asentajat, jotka toissaviikolla asensivat taloyhtiöösi vedetyn valokuitukaapelin, jota pitkin näet laitteeltasi HD-tasoisen kuvan ja kuulet hyperhyvän äänen. Ovatko hekin kulttuurin ”tekijöitä” vai ihan vaan muita menijöitä?
En halua kuitenkaan pilata kenenkään tunnelmaa. Kaipa siellä teatterissa katsojankin päässä tapahtuu ”kulttuuria”. Kulttuurihan on myös tapoja, sitä mitä ihmiset tekevät keskenään ja yksin, sitä mitä pidetään tekemisen arvoisena ja mitä ei. Kulttuuri ei ole mänty eikä sammakko.
Laiva lähestyy Helsinkiä.
Harmaa keskiviikko, vähän tihkusadetta, puut jo melkein paljaita. Lehdet on lähetetty pois talven tieltä.
Laiva lähestyy satamaa, koskettaa hellästi laituriin.
Heimat, heimat – ennen kaikkea!
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Viisaus, uteliaisuus, kulttuuri - Heidelberg! Tiedeakatemian edessä Michael Schoenholtzin suihkulähde Sebastian Münsterin muistoksi. |
"kun kulttuuriporukan mieli muuttuu, patsaita kaadetaan ja historiaa kuivatetaan."
VastaaPoistanäin se todellakin menee. yhtenä aikakautena pystytämme patsaan suurella touhulla ja toisena aikakautena yhtä suurella touhulla olemme repimässä sitä alas. tämä on ihan pöhköä, sillä eihän maailma olisi mitään ilman historiaa. patsaat ja muistomerkit nimenomaan ovat palanen sitä historiaa. joskus se pala on karvas, mutta entä sitten? karvaskin patsas saattaa olla terveellinen.
patsaan poistot aiheuttavat patsasriitoja, mutta niin tekevät niiden pystyttämisetkin. välillä tuntuu siltä että yhtään patsasta ei pystytä riidatta pykäämään.
tulee mieleen vietnamin sodan muistoksi pystytetty muistomerkki. washingtonin national mall -puistossa on musta kivimuuri, johon on kaivettu lähes kuudenkymmenentuhannen sodassa kuolleen sotilaan nimet. sen karu minimalistisuus aiheutti aikoinaan paljon rutinaa, joten veteraanit saivat muurin yhteyteen oman realistisen näköispatsaansa, jossa kolme sotilasta nojaa toisiinsa.
tuntuu hyvältä kun patsas saa ylleen historian patinaa se käy rakkaaksi. kävin tässä taannoin katsomassa tähtitorninmäelle sijoitettua haaksirikkoisten patsasta. sen huutava, vaatetta heiluttava mies tekee yhä iskevän vaikutuksen. samalla reissulla olisin halunnut käydä vihaamassa hakaniemen torin maailmanrauhaa, mutta se oli kuljetettu varastoon. veikkaan syyksi sitä itsepetoksen syntiä, josta kirjoitit.
Hyvin tiivistit, meri.
PoistaDilemmahan tosiaan siinä että usein "hirviöt" saavat patsaansa kun ovat vallassa tai ennen kuin heidän hirmutekonsa paljastuvat. Mutta, historian faktaahan nekin patsaat ovat, eivätkä hirmuteot katoa patsaita kaatamalla.
Kun Kotkasta Lenin vietiin romuvarastoon, minä olisin itse jättänyt patsaan paikalleen ja tehnyt sen oheen näyttävän kertomuksen mitä Leninin vallankumous oikeastaan merkitsi Neuvostoliitolle ja koko maailmalle.
Kummassa on enemmän kulttuuria pikkukaupungeissa Suomessa vai isoissa kaupungeissa muualla maailmassa - onpa omituinen vertailu. Mielestäni jako Suomeen ja muuhun maailmaan on turha ja epämääräinen, mutta jos verrataan ylipäänsä pientä ja isoa paikkakuntaa, niin kulttuurin määrä riippuu paikkakunnasta ja ihmisistä. Isoissa kaupungeissa on musiikkitalot, teatteritalot ja muut, joissa osa ihmisistä käy, suuri osa ei. Pikkukaupungeista toisissa ei ole mitään järjestettyä, toisissa aktiivisten ihmisten ansiosta vaikka mitä ja vieläpä niin, että tehdään itse, ei vain käydä "kuluttamassa" tarjottua kulttuuria. Toisaalta isoissa kaupungeissakin voi olla itse tehtyä yhteisöllistä kaupunginosakulttuuria, joka muistuttaa perinteistä ja joissain paikoin elvytettyä kyläkulttuuria.
VastaaPoistaSaksalaisten idyllisten omakotialueiden tunnemyrsky tuo mieleeni hämmästyksen jota koin, kun Berliinin matkalla suuntasimme matkakumppanini kanssa läheiseen Sachsenhausenin museoituun keskitysleiriin, eksyimme reitistä ja kyselimme tapaamiltamme paikallisilta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä mitään.
Ymmärsimme myöhemmin, että yleensä vierailut tapahtuvat ryhmissä, mutta kun Oranienburgin asemalta piti olla merkitty reitti, niin ajattelimme, että helppohan sinne on löytää. Reitin varrella olisi pitänyt kääntyä, mutta kyltti oli risteyksessä jäänyt puun lehvistön alle ja me painelimme eteenpäin. Tielle näkyi kaiken aikaa korkea aita, jonka päättelimme leirin aidaksi. Aidan ja kävelytien välissä oli taloja ja ihmisiä pihoillaan. Kukaan ei muka tiennyt, että mitään keskitysleiriä on olemassakaan. Lopulta palasimme ja poikkesimme matkan varrella olevaan museoon, jossa ystävällinen museon työntekijä ohjasi meidät takakautta oikealle reitille ja jopa antoi koodin, jolla portti aukesi. Tunnemyrskyn laineet ovat siis olemassa vieläkin.
Ihmiset tarkastelevat maailmaa siitä maailmankuvasta mikä heillä tarkasteluhetkellä on. (Viittaan HS:n toimittajaan, joka vertasi kulttuuria eri paikoissa.)
Kun muutimme Kainuusta Kouvolan Myllykoskelle, niin eräs henkilö kysyi millaisia meidän mielestä myllykoskelaiset ovat. Vastasimme jotain ympäripyöreää, mihin tämä kysyjä totesi, että hänkin on muuttanut ja hänestä Myllykoskella ollaan kyllä leuhkoja. Ahaa, mistä kaukaa olet muuttanut? Ummeljoelta. Ummeljoki on sillan toisella puolen parin kilometrin päässä Myllykosken kirkon luota.
Melko pian Myllykoskella tutustuin ja ystävystyin nuorena Paraguaista paikkakunnalle muuttaneeseen naiseen ja hän taas sanoi, että temperamentti entisen ja nykyisen kotimaan ihmisillä on paljolti sama, vaikka aivan toisin luullaan, koska kaikkia eteläamerikkalaisia pidetään brasilialaisina.
Entä Kyösti? Löytyikö Eurooppa Euroopan läpi ajellessa ja pysähdellessä?
Muuttuiko käsityksesi joissain asioissa ja jos niin missä? Ehkä saamme siitä vielä lukea.
Kotkasta on (oli) Kymiin n 6 km. (Nythän samaa kaupunkia.) Kymiläisiä pidettiin ihan erilaisina kuin kotkalaisia. Ehkä he olivatkin, heh.
Poista(muuten, tuossa pihlajan oksalla istuu juuri nyt komea punatulkku)
Teemu Luukka (tuo mainitsemani toimittaja) toki puhui kokemuksestaan, mutta jokaisellahan on oma lähtökohtansa, niin kuin sanot, kokemuksilleen. Jälkeenpäin tuli mieleen, että pääkaupinkiseudulla (jossa asuu miljoona ihmistä) korkeamman tason futismatsiin saattaa tulla 1500 katsojaa, kun jossain keskikokoisessa espanjalaisessa kaupungissa missä asuu 70 000 ihmistä tulee 30 000 katsojaa. Ja jalkapallo on kulttuuria siinä kuin jokin musiikkiesitys. Tai on, jos sen niin ajattelee.
Kuuntelin tänään aamulla sen Atlantinsoutajan haastattelua. Kertoi soutaneensa n 11 000 km. Paluumatkalla ei aurinko paistanut, harmaa meri koko ajan.
Minä ajelin (toki kumppanin kanssa) autolla yhdeksän viikon aikana samanlaisen matkan kuin soutaja, eikä ollut harmaata eikä yksitoikkoista, oli värejä, loisteliaista paikkoja, mutta samalla aika tutun tuntuista. Liikaakin tuli nähtyä, mutta ehkä sen yksityiskohdat palautuvat myöhemmin tajuntaan. Mitään syvällistä ei tien päällä tietenkään koe ellei sitten tuon eurooppalaisen maiseman ja kaupunkien perimmäisen samanlaisuuden erilaisuuden sisällä. Sehän on hyvä huomio. (Tai sitten ihan pinnalinen.)
Marseillen lähellä laatukauppojen outletissa tapasimme vaatekaupassa myyjän, joka kertoi, että olimme ensimmäiset suomalaiset jotka hän elämässään kohtaa. No, ostinpa sitten merkkihousut ja paidan, suomalaisena.