[… tai luulen]
Kyösti Salovaara, 2016. Uskoako vai ei: vesi pysyy pallon pinnalla eikä valu pois! |
Kun
menee peilin eteen ja katsoo itseään, ketä katsoo? Kenet näkee?
Kuka katsoo vastaan?
Kun
ajattelee, mitä ajattelee, mitä oikeastaan ajattelee? Onko edes
mahdollista ajatella pelkkää ajattelemista – itseään? Tai, vielä oleellisempi kysymys: Voiko ajatella, ajattelematta itseään?
Mistä
minä tiedän.
Siis
mitä?
Tarvitseeko
minun tietää?
Kunhan
kirjoittelen, pistän sanoja peräkkäin ja teen niistä lauseita.
Joskus sanoja pitää kaivaa kuin saunamummoja kivien alta. Siitä
tulee lapsuus mieleen, aurinkoinen päivä, kostea aamu.
Päivänpoliittista
keskustelua seuratessa väsyy kuuntelemaan suomalaista Ei-puoluetta.
Ei siksi etteikö saisi olla eri mieltä, vaan siksi että pitäisi
olla samaa mieltä. Kun kaikkeen sanoo ”Ei”, mille tuleekaan
sanoneeksi ”Kyllä”?
Melkein
nauroin ääneen kuullessani Ylen paikallisohjelmasta, että Viikin
tiedemiehet vastustavat suunniteltua raidejokeria, koska
raitiovaunujen magneettikenttä saattaa sotkea heidän
tutkimuslaitteensa. Sen lisäksi yliopistolla kuulemma tärisee kun raitsikka ajaa ohi
rautakiskoilla. Onkohan Viikin pelloilla seisovien lehmien mielipide
varmistettu?
En
nauranut Viikin kampuksen huolia kuunnellessa.
En
itkenyt lehmien kohtaloa ajatellessa.
Tiedemiehet
”tietävät”, minä en.
Minä
ja lehmät, samaa sakkia.
Pekka
Turunen haastoi minut, viime viikkoista pakinaani
kommentoidessaan, miettimään ennakkoluulojani, ehkäpä jopa
puhdistautumaan niistä. Kannattaako soimata muita löysästä
ajattelusta, jos omakin on sitä itseään, Pekka tuntui ajattelevan.
Hyvä
kysymys johon ei ole vastausta.
Sillä
onhan niin, että esimerkiksi kirjoja tai tauluja saa arvostella
vaikkei osaisi kirjoittaa romaania eikä piirtää Mona Lisaa. Kun
Pablo Picasso vuonna 1906 maalasi kubistisen taulunsa
Avignonin naiset, se oli niin erilainen kaikkeen aikaisempaan
nähden etteivät hänen ystävänsäkään uskaltaneet kehua sitä.
Kuva mullisti käsityksen taiteesta.
Tänään
kukaan ei pysty maalaamaan taulua, joka säpähdyttäisi ihmiset
tolaltaan, tai joka olisi skandaali semmoisenaan. Yhtä lailla
avantgarde-romaanin kirjoittaminen on mahdotonta, koska kaikki on
sallittua, koettua, kokeiltua ja luettua.
Tänään
avantgarde, tietenkin nurin kääntyneenä, löytyy H&M:stä, Ikeasta tai YouTubesta eikä taidesalongeista
tai takapihan kirjakaupasta.
Harhauduin
ajatuksesta, ehkäpä tarkoituksella.
Kenties
ennakkoluuloni ovat yksityisasia.
Mutta
vaikka ne olisivatkin yksityisasia, niitä ei pysty piilottamaan edes
rivien väliin, kirjoittipa sitten ykkösen, puolentoista ja kakkosen
jaottelulla.
Saivartelen
sanoilla, olen olemassa!
Vaikka
ihminen tietäisi kuinka paljon, hän ei pääse eroon ehdottomista
reflekseistään, uskonvaraisesta tiedosta.
”Maailmankatsomuksemme
uskonvarainen osa on samalla sen tunnepitoisin osa: se muodostuu
intohimoisista ennakkoluuloistamme”, Yrjö Ahmavaara
totesi teoksessaan Yhteiskuntakybernetiikka. (Weilin+Göös,
1976.)
Sivistyksen
ohuen kuoren alta paljastuvat primitiivisen historian refleksit: Viha
ja pelko, rakkaus, ahdistus ja pahoinvointi, kipu, nälkä ja
hyvinvointi. Leikimme välillä sanoilla ikään kuin noita
perimmäisiä tunteita ei olisi olemassakaan; ikään kuin sanoilla
voisi irrottautua omasta itsestään ja leijailla eräänlaisena
kulttuurihemmona kaiken olevaisen yläpuolella.
Mutta
– kulttuurihemmo ei lennä, paitsi lentokoneella.
Ahmavaara
korostaa, että ihmisen ja yhteisön maailmankuvissa on aina sekä
rationaalisia että irrationaalisia aineksia: ”Ei edes
primitiivisen yhteisön jäsenillä ole puhtaasti irrationaalista
suhdetta todellisuuteen – muuten he eivät olisi olleet lainkaan
kehityskelpoisia.”
Ihmiset
eivät pääse koskaan täysin eroon irrationaalisesta ajattelusta,
koska ihmisyksilö on aina enemmän tai vähemmän ympäristönsä
vanki, aineellisen ja henkisen pakotus- ja suostuttelukoneistojen
kohde. Pitää sopeutua, kulkea laumassa vaikka mieli tekisi muualle.
Lohduttavaa
on, jos Ahmavaara on oikeassa, ettei kenelläkään voi olla
tieteellisesti oikeaa tietoa siitä, mikä mahdollisista
yhteiskunnallisista teoista on ehdottomasti paras.
Jää
siis tilaa miettiä, väitellä, kokeilla ajatusta.
Ja niinpä se joka väittää olevansa ehdottomasti oikeassa, ei tiedä mistä puhuu.
Ja niinpä se joka väittää olevansa ehdottomasti oikeassa, ei tiedä mistä puhuu.
Ihminen
lukee, katselee, opiskelee ja oppii ja elää elämäänsä. Ihminen
muistaa paljon ja unohtaa monet asiat. Puuttuvan tiedon saumat
tilkitään ennakkoluuloilla ja uskomuksilla.
Yhteiskuntaelämästä
on monia käsityksiä, usein hyvinkin erilaisia vaikka tarkasteltava
todellisuus on yhteinen. Samaa aineistoa tulkitaan monella eri
tavalla, vaikka käytössä olisi matematiikan ja tilastotieteen
huippuvälineet.
Jokin
aika sitten kaksi Suomen Pankin tutkijaa (Helvi Kinnunen,
Petri Mäki-Fränti) julkaisi yllättävän tutkimuksen,
jonka mukaan nuorten sukupolvien tulot eivät ole kasvaneet lainkaan
vuoden 1990 jälkeen, joten he eivät ole päässeet nauttimaan
talouskasvun hedelmistä, toisin kuin varttuneemmat sukupolvet.
Tutkimus
herätti huomiota, Helsingin Sanomat kirjoitti siitä jopa
pääkirjoituksen, jossa paheksui tilannetta ja nuorison syrjimistä.
Jyväskylän
yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalo
hätkähti tutkimustulosta ja epäili voiko se pitää paikkaansa.
Hän
käytti samaa aineistoa kuin Suomen Pankin tutkijat, ja päätyi aika
lailla erilaiseen tulokseen. Siitä hän kertoi Akateemissa
blogissa otsikolla Kadotettu sukupolvi? (6.4.2016.)
Uusitalo
teki kaksi oleellista huomiota.
Ensinnäkin,
tutkijat olivat verranneet nykyhetken (lamavuosien) tilannetta vuoteen
1990, jolloin Suomessa vallitsi kova nousukausi.
Toiseksi,
tutkimuksessa ei otettu huomioon, kuinka paljon opiskelijoiden määrä
on kasvanut nuoressa ikäluokassa kun verrataan nytilannetta vaikkapa
vuoteen 1990. Opiskelu on, niin Uusitalo sanoi, investointia
tulevaisuuteen eikä sitä voi käsitellä samanlaisena ”köyhyytenä”
kuin muiden vastaavanikäisten tulotilannetta.
Kun
Uusitalo lyhensi tarkastelujakson suunnilleen samanlaisiin vuosiin ja
jätti opiskelijat tilastosta pois, kaikken ikäryhmien tulokehitys
näyttää suunnilleen samanlaiselta ajanjaksolla 1995-2013.
Uusitalon
eräs johtopäätös olikin:
”Silloin
kun löytää huikean tuloksen (mitä nuorten tulojen 20 vuoden
nollakasvu olisi) pitäisi hälytyskellojen soida jossain ja tuloksia
tarkastella toisenkin kerran ennen kun ne päätyvät Hesarin
pääkirjoitukseen ja muuttuvat yleiseksi 'viisaudeksi'. ”
Tällä
esimerkillä en ota kantaa siihen oliko Roope Uusitalo ”oikeammassa”
kuin Suomen Pankin tutkijat, semminkään kun kompetenssini ei siihen
riitä. Mutta esimerkki kuvastaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa
talouspoliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on. Yhteistä maisemaa eri silmin katsoen ja jopa saman yksityiskohdan samojen faktojen erilaisella tulkinnalla
voidaan perustella aivan eri suuntaan kulkevia vaatimuksia.
Omien
”uskomusteni” takia hyväksyn mieluummin Uusitalon tulkinnan
rationaalisuuden kuin Suomen Pankin tutkijoiden.
Jos
yhteiskunnallinen todellisuus on noin vaikea hahmottaa
yksiselitteisesti ja yksimielisesti, eikö luonnontiede vapauta
meidät intohimoisista ennakkoluuloista ja epämääräisistä
uskomuksista?
Luonnontieteessä
ei tarvitse tulkita; riittää kun mittaa ja toistaa testin ja saa
saman tuloksen.
Mutta
suurin osa luonnontieteidenkin tutkimustuloksista ja lainalaisuuksista
jää tavallisen ihmisen tietämyksen (ymmärryksen) ulkopuolle. Mitä
pienempiin aineen osiin mennään tai mitä suurempiin
avaruuskokonaisuuksiin edetään, sitä vaikeampi on ”ymmärtää” tutkimustuloksia arkijärjellä.
Pitää
vain uskoa,
että Albert
Einsteinin
suhteellisuusteoria pitää kutinsa; pitää uskoa että
maailmankaikkeus kaareutuu tai että se on äärellinen mutta silti reunaton ja pitää uskoa, että ruokapöydän pinnan alta löytyy
molekyylejä ja atomeja ja ties mitä sinne-tänne kiivaasti
lenteleviä hiukkasia. Pitää yrittää ymmärtää miksi oikein suuren ja ihan pienen teoriat eivät kohtaa, eivät ole sopusoinnussa keskenään.
Niinpä
kannattaa tunnustaa, että arkipäivässä tietäminen on paljossa
siihen uskomista,
minkä joku toinen ihminen on aidosti
tiennyt.
Meille, ihmisten enemmistölle jää omakohtaiseksi ("perskohtaiseksi") tieto siitä, että omenat putoavat
puusta maahan, ja että jos kiehuvaan veteen työntää sormensa, se
sattuu.
Mutta
voinko olla varma, että jonakin syyskuun aamuna omenapuusta
kadonneet omenat eivät ole lentäneet taivaalle? Puu näyttää
tyhjältä, nurmikolla ei ole yhtään omenaa enkä usko, että
naapurin kakarat varastivat ne.
Tämäkin
on fiktiota, sillä eihän minulla ole omenapuita.
Kyösti Salovaara, 2016. Ihan pienestä oikein suureen - yhteismitattomat luonnonlait! |