torstai 21. huhtikuuta 2016

Rivit, rivien välit

[lukemisen opettelua]

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Elämmekö synkkiä aikoja?
    Ehkä, ehkäpä.
    Kansantalous piiputtaa. Työttömyys lisääntyy. Vienti ei vedä. Velka kasvaa vaikka valot sammuvat. Koululaiset välttelevät luonnontieteitä; kiva on kivempaa kuin matikka. Kohta lekurit ja insinöörit pitää tuoda ulkomailta.
    Kaiken lisäksi uuden Tuntemattoman sotilaan näyttelijät tulevat höyhenenkevyistä viihdeohjelmista. Ikään kuin pelleileminen määrittelisi Väinö Linnan sotaromaanin vuodessa 2016. Niinkin voi olla, että synkkinä aikoina pelataan varman päälle.
    Minä en pelaisi, mutta minulta ei kysytä.
    Sitä paitsi kevätsää on koleaa.


Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?
    Kysyi Bert Brecht.
    ”Silloinkin lauletaan, synkistä ajoista.”
    Vastasi Bert Brechtille. Kun itse vastaa kysymäänsä, ei synny väärinkäsityksiä. Täytyy olla oikeassa.
    Mutta oliko Brecht oikeassa? Eikö lamaan kuulu mieluummin pirteä viihde kuin synkät laulut?
    Miten laman säkeet luetaan? Mitä ne kertovat? Mitä rivien välistä löytyy?
    Koleassa keväässä punarinta päästelee nokastaan helmeilevän laulun kuin elämä alkaisi nyt. Sen kirkas ääni peittää mustarastaan alakuloisen soinnuttelun. Punarinta ei ole kuullut synkistä ajoista.
    Tai ei välitä.
    Kaadan astiaan vettä, jotta laulajan kurkku ei kuivuisi.


Edelleen Brechtiä.
    Hän kirjoitti, että puu kertoo miksei kantanut hedelmää, ja että runoilija kertoo miksi säkeistä tuli huonot. Brecht sanoi, että kenraali kertoo miksi sota hävittiin.
    Osaatko sinä lukea puun tarinan? Sen miksi hedelmät puuttuvat.
    Minä en.
    Oletko tavannut runoilijan, joka kertoi miksi säkeistä tuli huonoja?
    Minä en.
    Luitko kenraalista, joka kertoi miksi sota hävittiin?
    Minä en.
    Pitäisi ilmeisesti osata lukea rivien välejä – niin kuin piru Raamattua.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Ihmisiä on monenlaisia, laihoja ja lihavia, lyhyitä ja pitkiä. Ja siltä väliltä, enimmäkseen. Laumojakin on monenlaisia, kaiken kokoisia.
    Tilastoissa kaikki asettuu Gaussin käyrälle, keskimäärä voittaa. Keskelle keräännytään, laidoille paetaan.
    Edelliseen vedoten luulen, että hyvin hyviä ihmisiä on aika vähän, niin myös oikein pahoja. Keskimäärin ihmiset ovat konformisteja, opportunisteja, kompromissiin taipuvaisia. Jonkinverran hyviä ja lievästi pahoja mattimeikäläisiä piisaa.
    Me haluamme kuulua laumaan; me pyydämme että lauma hyväksyy meidät. Laumansa valinnut tietää millä äänellä puhua. Tietysti joku soutaa vastavirtaan, kunnes airot katkeavat tai virta kuivuu.
    Kun se kuivuu, vene karahtaa soraan, ei liiku.
    En tiedä onko kunniallisempaa soutaa vastavirtaan kuin tunnustaa kuuluvansa laumaan. Molempia kokeillaan.
    Lukemaan opettelu tarkoittaa, että perimmäisen yrittää erottaa muodikkaasta.
    Tämä tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Leena Virtasen arvioinnin (12.4) uudesta tanskalaisarjasta Petos. Sarjahan käsittelee tuulivoimayhtiötä ja sen liepeille rakentuvaa talousrikollisuutta.
    Leena Virtanen ei pystynyt ymmärtämään ajatusta, että ”uusiutuvan energian taustalta löytyy yhtä rumaa valtapeliä ja rahanhimoa kuin mistä tahansa yritysmaailmasta”. Niinpä Virtanen totesi, että sarjan juoni on ”huuhaata”.
    Konformistinen humanismi on kamalan ikävystyttävää. Hyvän tarkoituksen hukkaamista, älyn väärinkäyttöä.
    Rivien välistä saattoi lukea Leena Virtasen naiivin ja mustavalkoisen käsityksen todellisuudesta. Häneltä meni puurot ja vellit sekaisin, niin kuin on tapana sanoa, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt miksi puuron ja vellin sekoittaminen olisi kohtalokasta. En pidä puurosta yhtään enempää kuin vellistä.
     Virtanen halusi ilmoittautua älymystö-humanistien pikkulaumaan. Se on hyväksyttävää. Mutta ei mielenkiintoista.
     Askeleiden ääni.


Synkkinäkin aikoina lauletaan iloisia lauluja.
     Eihän punarinta voi olla väärässä.
     Lehdet ovat täynnä automainoksia. Se kauppa vetää. Jos ajat olisivat ihan synkät, kuka ostaisi uuden auton? Ei kukaan, mutta monet ostavat. Johtopäätös...?
     Silloin kun keskustelu on ääripäissä, laumaan kuulumisen ”julistaminen” käy vaikeaksi tai ainakin yhdentekeväksi, sillä ketäpä kiinnostaa tavallinen, se mikä on arkipäiväistä ja tuttua.
    Jukka Petäjä muistutti Hesarissa (17.4), että suomalaiset ovat aina olleet vihaisia, ärtyisiä ja katkeria: "...vihapuheella, kaksinaismoralismilla, herravihalla ja vieraan pelolla on pitkät perinteet Suomessa". Nyt sosiaalinen media antaa perikansalliselle katkeruudelle väylän purkautua muiden nähtäväksi ja kuultavaksi.
     Vanhat ämmät pilkkasivat äänekkäästi kotipihalla minuakin, kun olin pikkupoikana punapäinen ja vasenkätinen. Ei puuttunut Urho Kekkonen asiaan. Kostoksi minä lauloin kaverien kanssa (käsi kädessä marssien) Koulukadulla: ”Hei Mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo!” Ne olivat yleislakon aikoja, Kekkosen valtakausi alullaan.
    Mutta, eihän suomalainen ensi kertaa huutele hävyttömyyksiä joen toiselta rannalta toiselle suomalaiselle.
     Niinpä yllätyin kun kokenut taloustoimittaja kertoi Suomen Kuvalehdessä (15.4) kuinka mahtava kokemus oli käydä pääsiäislauantaina hypermarketissa. Kustaa Hulkko kirjoitti kokemuksesta häikäistyneenä, että pääsiäislauantaina Kannelmäen Prisma ”tuottaa vavahduttavan elämyksen kuluttajalle, joka vierailee tässä ostosparatiisissa ensi kertaa.”
     Onko mahdollista ettei Hulkko ole koskaan käynyt hypermarketissa, vaikka on pitkään kirjoittanut taloudesta ja talouselämästä? Jos on, mitä rivien välit kertovat? Toimittajista ja talouspuheesta?
    Äimän käkenä Hulkko jatkoi:
    ”Kaaren Prisma on antanut olutvalikoimalleen ainakin sata metriä hyllytilaa. Kotimaisten Koffien, Kukkojen ja Sandelsien lisäksi valikoimassa on kymmeniä ulkomaisia merkkejä: London Pride, Warsteiner, Lasso, Brewer's, Claro, Adams, San Miguel, mitä vain.”
    Synkkinäkin aikoina valo pilkahtaa – hypermarketin käytävältä ja auton tuulilasista.


Laumassa erilaisuus muuttuu tavallisuudeksi.
     Sellaistahan tilastotiede on.
     Ja jos olet kulkenut aina lauman reunalla, kintereillä tai vähän edellä, kannattaa joskus vierailla lauman sisällä. Siellä yllättyy – niin kuin kävi Kustaa Hulkolle. Lukemisen opettelu alkaa ennakkoluulojen kitkemisellä. Hulkko osoitti mallioppilaan taitoja. Leena Virtasella lienee pitkä tie takaisin pääjoukkoon.
     Kaikkea ei tarvitse uskoa mitä lukee.
     Kaikkea lukemaansa ei pidä sovittaa tukemaan ennakkoluulojaan.
     Ennakkoluuloista kannattaa luopua viimeistään silloin kun faktat osoittavat toiseen suuntaan; silloin kun huomaa luulemalla navigoineensa umpikujaan.
     Rehellisesti täytyy tunnustaa, että ennakkoluuloista on vaikeampi luopua kuin vaikkapa makkaran syömisestä ja sekin on vaikeaa.

Pessimistinen optimisti, optimistinen pessimisti lukee kiinalaisen runoilijan säkeitä.
    Ahdistuksen iltamyöhä.
    Po Chü-i, virkamies ja runoilija kirjoitti kauan sitten, yli tuhat vuotta sitten kirjoitti ja sanat kiertyvät tähän nyt, kuin tänään kirjoitettuina, tänään ajateltuna, Pertti Niemisen suomentamana:
           Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,
           lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.
           En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?
           Tämän tästä huokaan ääneen.

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2016.

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , ,

28 kommenttia:

  1. Marjatta Mentula21. huhtikuuta 2016 klo 13.01

    Hyvä ja hauska kirjoitus, Kyösti. Myös Jaakko-juniorin kuvat laumoista ovat upeita.
    Jukka Petäjä kirjoitti somesta oivaltavasti koko kansan lääkärikirjana. Tottahan se on, että siellä se kyräily ja pahantuulisuus on ollut tallella, välillä vain enemmän piilossa.
    Tuo ämmien huutelu sinulle pikkupokana tuo ihan mieleen vanhat Suomi-leffat.
    Minä pelkäsin oman mummini räpätystä, kun toin teini-ikäisenä kotiini iltateelle naapuritaloon majoittuneet hippireissulla kulkevat bretagnelaispojat. Ja mammahan räyski ja sähisi pojille suomeksi, hyvä ettei pyllistänyt vanhan kansan tapaan mieltään osoittaessaan.
    Juha Vuorinen kirjoitti jossain Iltalehden blogissaan, että parhaiten häntä ovat opettaneet ne, joiden elämänarvot ovat päin peetä ja heidät juuri kannattaakin päästää elämäänsä varoitukseksi eikä missään nimessä rajoittua "hyviin ihmisiin".
    Jee - turhaan minäkin pahoitan mieltäni rasisteista ja luulen, että kun oikein selitän, niin he kääntyvät kuin uskoon tulleet eivätkä koskaan enää nimittele ketään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara22. huhtikuuta 2016 klo 10.13

      Kiitos Marjatta!

      Kaiken kaikkiaan luulen, että ihmiset nykyään käyttäytyvät "sivistyneemmin" kuin 50-luvulla, vaikka Somesta saattaakin saada toisenlaisen kuvan. Silloin, 50-luvulla pilkkaamisen aiheeksi riitti pienikin poikkeama normaalista (en väitä että pilkka olisi aina ollut pahantahtoista, ehkä se oli usein eräänlaista huumoria) kun taas nykyään tarvitaan muualta tulleita inhon kohteeksi. Poikkeaman pilkkaaja ei vaan tajua tuota Gaussin käyrää - että kaikki eivät voi seisoa keskiviivalla.

      Mielensä pahoittaja sanoo tietysti asian - niin kuin sinäkin sanot - ja ympäristön tehtävänä on noteerata että asia on sanottu, luulen. Ja vaikka rasisti ei muutu miksikään, kenties hän oppii joskus pitämään suunsa kiinni.

      Poista
  2. Anonyymi22. huhtikuuta 2016 klo 14.19

    Kyöst, Marjatta!

    Ilman ennakkoluuloja ei ole mahdollisuuksia ymmärtämisellekään, niinpä pitäisi havaita omansa, hm, ja ymmärtää ne. Vapaus ollakseen vapautta tarvitsee järjestystä, myös pakkoa ja itsehillintää. Siksi 50-luku oli, resursseihinsa ja mahdollisuuksiinsa nähden vielä sivistyksen aikakautta. Muualta tulleita on aina, yhteiskunnasta riippumatta, pelätty, inhottukin, syystä. On tarpeeksi hankalaa tulla toimeen omiensa kanssa. Juuri tästä syystä kulttuurit ovat ja ovat olleet tapojensa ja lakiensa vankeja. Nyt liiallinen vapaus, "kaiken" hyväksyminen ja tervetulleeksi toivottaminen, on tekemässä meistä 50-lukuun verratessa itsekeskeisiä barbaareja.
    Jos haluaa , niin "päin-peetä" eläneiden vaikutuksesta hyvin eläneiden yhteiskuntaan saa mallia kun perehtyy Ruotsin tapahtumiin, esim. nimimerkin < julia caesar > viimeisimpiin postauksiin.

    Olen pahoillani kommenttini synkkyydestä mutta aika on semmoinen. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara22. huhtikuuta 2016 klo 15.15

      Ehkä kaikki on suhteellista. Samalla kun aikamme tuntuu itsekeskeisten ja "narsististen" ihmisten vuosisadalta, kuitenkin yhteisön (valtio, kunta) kautta ihmiset toteuttavat yhteistä elämää, siis maksamalla veroja paljon enemmän kuin vaikkapa 50-luvulla. Mutta verojen maksamista ei taideta pitää "yhteisöllisyytenä"!

      Poista
    2. Marjatta Mentula22. huhtikuuta 2016 klo 19.15

      Kävin ihan vähäsen tutustumassa tähän pseudonimeä käyttävään kirjoittajaan Julia Caesariin, joka nyt on paljastunut eläkkeellä olevaksi toimittajaksi Barbro Jöbergeriksi.
      Ruotsidemokraatit, rotubilogia-sanan käyttö ja pseudonimen takana kirjoittaminen soittavat minussa hälytyskelloja.

      Kyllä 50-luvulla oli monella tavalla raaempaa ja järjestäytymättömämpää kuin nyt. Silloin tehtiin mm. paljon väkivaltarikoksia, hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen alkoi vasta silloin, terveydenhoito ja lasten hoito oli järjestämättä, au-äidit tekivät itsemurhia ja tappoivat vastayntyneitä vauvojaan, sodan käyneet miehet riehuivat traumojensa vuoksi ja perheissä kärsittiin. Koulunpihoissa tapeltiin ilman, että asiasta olisi järjestetty mitään keskusteluja. Ja ulkomaan elävän näkeminen saattoi saada vanhemman naisihmisen sähisemään. Se on oudompaa, että sitä tapahtuu nykyäänkin hyvän koulutuksen aikana, maailman avarruttua. En siis nostaisi 50-lukua sivistyksen vuosikymmeneksi Suomessa tai muuallakaan Euroopassa.

      Minua huvitti tuolla Julia Caesar -tapauksesta lukiessani, kun siellä jotkut niin pahoittelevat, miten vanhusta, isoäitiä nyt kiusataan paljastamalla hänen henkilöytensä - höh, kuvissa näkyy minua 6 vuotta vanhempi, terhakka ja pontevan näköinen nainen.
      Itse olen aina kirjoittanut omalla nimelläni enkä edes halua kirjoittaa mitään, minkä takana en olisi ja mitä jälkipolvien pitäisi kauheasti hävetä.

      Eläköön verot, ja nostettakoon niitä!

      Poista
    3. Marjatta Mentula22. huhtikuuta 2016 klo 19.17

      Ei kun vain viisi vuotta minua vanhempi - en minäkään vaivainen muistanut olevani jo näin vanha!

      Poista
    4. Kyösti Salovaara23. huhtikuuta 2016 klo 10.08

      Viisas ja varttunut - siinäkö mennään? Tuo "selvittämäsi" kirjoittaja tosin taitaa kertoa ettei aina niin ole - eikä muuten ole koskaan ollutkaan. Ajattelen vaikkapa sit Liljan-mummoa joka minua Kotkassa kiusasi, vain siksi että olin päästäni väärän väärinen.

      Olen myös vakaasti sitä mieltä, että nyt on asiat paljon paremmin kuin vaikkapa 50-luvulla (mutta se ei tarkoita että ihmiset olisivat juurikaan muuttuneet, heidän tapansa ovat muuttuneet, luulen).

      Tuo "anonyymi"-kirjoittaminen on hankala asia, ei edes siksi etteikö nimellkäkin voisi ja saisi nykyään kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, vaan juuri siksi ettei tiedä kenen kanssa puhuu, ketä kuuntelee, kenelle sanansa osoittaa. Laitoin joku aika sitten kommentin Jukka Kemppisen blogiin - sitten tajusin että kaikki muut keskustelijat (tai yksi keskustelija, mistäpä se voisi tietää) siellä olivat Anonyymejä ja sehän tuntui ihan älyttömältä. Päätinkin etten enää osallistu keskusteluun jossa ylenpalttisesti osallistujat ovat nimettömiä.

      Poista
  3. Anonyymi23. huhtikuuta 2016 klo 14.43

    Sen verran vielä, että tämä Julia Caesar on pysynyt nimimerkin suojassa Ruotsin oloja ajatellen hyvästä syystä. Hän on pelännyt lastensa ja lastenlastensa puolesta jotka ovat harvinaisen sukunimensä takia vaarassa leimautua isoäitinsä kantaa ottavien kirjoitusten takia. Asia on siellä ollut lehtimiehillä hyvin tiedossa ja jokainen itseään kunnioittava journalisti jättää kirjoittajan henkilöllisyyden paljastamisen tämän itsensä päätettäväksi.
    Vainoamisesta puhuminen ei Ruotsin kireän sisäpoliittisen ilmapiirin tuntien ole tässä tapauksessa lainkaan liioittelua.

    Edelleenkin on J.C. mielestäni asioihin hyvin perehtynyt, tasokkaasti, myös poleemisesti kirjoittava ammattilainen jonka työhön kannatta tutustua kunnolla ja ajan kanssa. Ken on aikanaan tutustunut Marianne Alopaeuksen "Drabbad av Sverige"-teokseen saa Julia Caesarista paljon irti.

    Ja totta, anonyyminä kirjoittaminen on hankalaa mutta esim. totalitaarisissa oloissa joskus väistämätöntä. Tälläisiä sivustojahan blogimaailmasta löytyy montaa sorttia. hh

    VastaaPoista
  4. Ripsa23. huhtikuuta 2016 klo 22.56

    Kyösti & al,

    Kyöstillä heitti vuoden 1956 aikataulu ihan vähän. Yleislakko alkoi minun muistini mukaan vasta Kekkosen pressaksi valitsemisen jälkeen. Ja vaalit olivat helmikuussa tai maaliskuun alussa. Meidän pihalla hoilattiin että " Hei mambo, tehdäänkö Kekkosesta luuranko?", siis kysyvästi. Ei se silti erityisen käsitettävää ollut, ainakaan minusta. Sitten Kekkosen puolella olevat supisivat toisten lasten korviin että "Tuomiojaa ei voi valita kun sen vaimo on pakana".

    Asuttiin Kangasalan kirkonkylässä sitten myös yleislakon aika. Joku toi aamuvarhain rikkurimaitoa meidän oven taakse. En tiedä miten isä ja äiti sen olivat järjestäneet, vai johtuiko se siitä että meillä oli kolme lasta.

    Anonyymisyys voi tuntua hankalalta. Mutta kaikki eivät voi käyttää omaa nimeään. Jos ovat esimerkiksi virkamiehiä tai jotain sellaista. Ruotsista kuulen aina joskus luokkakavereilta jotka asuvat siellä. He puolestaan eivät ole hämmästyneitä siitä minkälainen ilmapiiri Suomessa on. Marianne Alopaeus oli hyvä kirjailija, tuota kirjaa en ole lukenut, suosituksen olen kuullut ennenkin.

    Julia Caesar on sitten tsekattava. Minulla ei ole nimimerkkiä, vaan kirjoitan kutsumanimellä. Niin minua on kutsuttu melkein aina. Meillä ei ainakaan vielä ole totalitäärisiä oloja. Mutta olen sen verran vanha, että harva on kiinnostunut mielipiteistäni enää. Ajat ovat muuttuneet esimerkiksi vuodesta 1956, vaikka minulla ei ollutkaan pahansisuista muoria kerrostalossa vahtimassa perääni. Äitiä joutui kyllä joskus väistelemään. Mutta kuvittelen että hän ei pitänyt siitä laulusta ennen kaikkea. Se oli hirveä Sibelius-fani ja melkein tuhosi suhteeni klassiseen musiikkiin...



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara24. huhtikuuta 2016 klo 11.11

      Tietenkin moni asia leijuu muistikuvissa usvan epämääräisessä ajassa, mutta kyllä tuo pressanvaali ja yleislakko muistissani oikeassa järjestyksessä ovat, siis Kekkonen aloitti presidenttinä samana päivänä kun lakko alkoi.

      (Olimme kylässä tätini luona kun yleisradiossa luettiin Kekkosta ja Fagerholmia ja jännitettiin Fagerholmin puolesta.)

      Voi hyvinkin olla että tuo laulu liittyi vaalikamppailuun. Muistan että kun sitä laulettiin poikien kanssa, lumet olivat sulaneet. Siitä voisi päätellä, että oli kesä 56 mutta tietysti se voi olla myös 55 eli edellinen. Mutta sekin on totta, että Kekkosen valinnan jälkeen sosialidemokraattisessa Kotkassa ei hänelle riemulauluja laulettu pitkään aikaan.

      Ei nimimerkin käytössä ole ongelmaa, mutta minusta nimimerkki "anonyymi" ei ole nimimerkki vaan totaalinen piilopaikka. Ovathan nimerkkejä käyttäneet - ja yhä käyttävät - monet taitelijat, kuka mistäkin syystä.

      Poista
    2. Ripsa24. huhtikuuta 2016 klo 13.28

      OK. Sitten muistan vain vahvempana sen vaalitaistelun. Siinä oli 10-vuotiaan flikan mielestä aikuisilla menoa vähän hölmöilyn ja hulluuden puolelle. En muista että tuon vuoden jälkeen vaaleja olisi käyty niin intohimoisesti ainakaan lasten parissa.

      Kangasala on Tampereen naapurissa ja siellä oli paljon työläisiä, jotka kulkivat päivittäin busseilla tehtaissa, niin että se jännitys varmaan tuntui. Että Vappu Tuomiojaa lapset kutsuivat pakanaksi vertautuu aivan hyvin tämän ajan järjettömyyksiin mitä puhutaan vihapuheena netissä. Vanhemmat niistä tietysti puhuivat ja lapset kuuntelivat.

      Olin paljon myöhemmin paikassa, jossa otettiin nauhalle tyyppien ääntä: kekkonen, kekkonen, kekkonen, fagerholm, kekkonen... Mutta en enää muista minkä bändin älppärissä se laskenta oli yhtenä osana. Ehkä Wigwam tai Suomen Talvisota 1939-40?

      Poista
    3. Kyösti Salovaara24. huhtikuuta 2016 klo 20.25

      Suunnilleen samanikäisiä oltiin Kekkosen voittaessa; ja tietysti mielikuvat ja se todedellinenkin oleminen silloin heijasti vanhempien mielipiteitä ja heidän käymiään keskusteluja. Toki 9 vuotiaana tuli jo paljon luetuksi, mutta mitä luin sanomalehdistä, sitä en muista.

      Poista
    4. Ripsa25. huhtikuuta 2016 klo 0.33

      Minä taisin lukea mitä kirjoitettiin kirjoista ja teatterista, lähinnä. Ja sarjikset. Olin lukutuokka mutta myös jo aloittelin filmihullun elämääni, koska parhaan ystäväni isä omisti Kangasalan Kinon. Me sitten järkättiin sinne elokuvia. Yhden erityisesti muistan: Kenelle kellot soivat? Joku siihen sitten vastasi: Ne soivat sinulle. Opin jotain Espanjan sisällissodasta.

      Poista
  5. Pekka Turunen24. huhtikuuta 2016 klo 11.27

    Olen samaa mieltä Kyöstin ja Marjatan kanssa siitä, että kovin runsas nimimerkkien takaa kirjoittelu tuntuu vähän oudolta. Joskus se on perusteltua, mutta suurin osa nimimerkkien suojista kirjoitettu ei sitä ole. Mikä viehtymys ihmisellä on toimia nimettömänä?

    Kaiken lisäksi kaikkein rumimmat ja vastenmielisimmät kommentit ammutaan anonyymeinä (ei toki tässä keskustelussa). On kovin outoa keskustella anonyymin kanssa, useidenkin anonyymien kanssa, kun ei yhtään tiedä keiden kanssa on tekemisissä.

    Kyösti on oikeassa myös siinä, että ennakkoluuloista on vaikea luopua, ja nostaa aivan oikein esiin Helsingin Sanomien Leena Virtasen löysän ajattelun. Vaan osaako Kyösti itse torjua löysää ajattelua silloin, kun se menee toisinpäin? Kun joku torjuu asenteikkaasti varoitukset ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista, jotka sentään ovat tiedemiesten suuren enemmistön arvion mukaan tosiasioita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara24. huhtikuuta 2016 klo 12.29

      Kiitos Pekka - osui ja upposi!

      Oikeastaan ilmastomuutosskeptisyyteni ei koske sitä etteikö ilmasto olisi lämpiämässä (väliaikaisesti, kai, koska lopulta tulee jääkausi väistämättä) vaan sihen mikä on ihmisen vaikutus siihen (ja sitten vaikka olisikin, mitä siitä pitäisi päätellä).

      Mutta tuon sivujuoni - pääjuoni on esille ottamasi.

      Jos olisi oikein rohkea ja reipas, kirjoittaisi kaikki omat ennakkoluulonsa paperille ja miettisi niille perustelunsa. Siitä listasta voisi saada mukavan (jos kohta kauhistuttavan) pakinan, mutta uskaltaisiko sitä julkaista? Uskaltaisiko ihminen paljastaa todellisen sielunsa kaikkine puutteineen? Ja jos uskaltaisi, kehtaisiko sen jälkeen kävellä päivänvalossa, kadulla ja torilla vai pitäisikö piiloutua jonnekin, pimeään?

      Terapeutille tuo lista tietysti kelpaisi, mutta julkisuuteenko?

      Jokainen kirjoitus (noin ylisummaan) on sekoitus tietoa ja luuloa, enkä oikein tiedä pitäisikö aina yrittää erotella nuo osat lauseissaan tai että pystyisikö siihen ilman että tekstistä tulisi semmoinen ettei sitä pirukaan lue - tai ehkä hän ainoastaan.

      Lueskelin äsken The Guardianista Brittien eu-äänestyksestä artikkelin (jossa kolmesta EU-maasta esitettiin mielipide ko. asiasta) ja siihen littyvää keskustelua ja tuli mieleen, että onkohan kukaan Englannissa (tai missään muuallakaan) kansanäänestyksessä kykenevä tietämään mistä oikein äänestää. Ja silti keskustelun kirjoitukset, puolesta ja vastaan, päällisin puolin näyttävät rationaalisilta, ihmisen ajattelemilta.

      Joten... mitä ajatuksen (myös minun) sisässä oikein on, sitä todella kannattaa itsekin tarkkailla.

      Poista
  6. Marjatta Mentula24. huhtikuuta 2016 klo 12.18

    Ei minullakaan ole mitään pseudonimiä vastaan sinänsä. Tiedän monia, joilla on pysyvä nimimerkki. Sitten on näitä pelkkiä anonyymejä, jotka ilmeisesti huvittelevat käymällä ärsyttämässä keskustelupalstoilla olemalla aina räväkästi eri mieltä.

    Kävin lukemassa lisää Julia Caesarin eli Barbro Jöbergerin tekstejä. Hän demonisoi valtamediaa ja syyttää väärästä tiedosta. Siellähän on vihjauksia salaliitoista, joissa on mukana koko eliitti ja varsinkin media, joka aivopesee käskystä "tavallista kansaa" maahanmuuttomyönteisiksi. Sitten siellä on oman itsen ja aseman mystifiointia. Näiden tekstien takia hän on muka vaarassa diktaatorivaltio Ruotsissa. Herranjestas, Ruotsi! Jos kirjoittaja asuisi Kiinassa, niin asia olisi selvä, mutta Ruotsi!
    En voi mitään sille, että epäillä jonkinlaista vainoharhaa.

    Minä luulen, että Jöberger olisi kirjoittanut eri tyylillä omalla nimellään ja nyt häntä nolottaa. Tietenkin avoimessa yhteiskunnassa haluttiin ahkera debatoija mukaan paneeleihin. Hän olisi voinut aivan vapaasti kirjoittaa blogejaan ja kirjojaan omana itsenään ja olisi silloin päässyt myös kohtaamaan "salaliiton edustajia".
    Miten hän edes voi kuvitella entisenä journalistina, että hänen nimensä pysyisi pitkään salassa, jos hän kirjoittaa näin provosoivasti?

    Tällä haavaa, edelleen vain vähän tämän henkilön blogikirjoituksia lukeneena - oliko hänellä peräti useampia blogeja - en osaa sanoa muuta.
    Mutta miksi sinä nimimerkki hh pidät näitä kirjoituksia niin tärkeinä? Entä oletko lukenut hänen pseudonimellään kirjoittamia kirjoja?
    Puhut viimeksi kirjoittamassasi kommentissa totalitaarisista oloista. Et voi tarkoittaa Ruotsia.

    VastaaPoista
  7. Anonyymi24. huhtikuuta 2016 klo 15.18

    Marjatta, en halua ryhtyä kenenkään opettajaksi mutta pistän tähän pari muuta linkkiä. Voit googlettaa:

    1) invandring och mörkläggning
    Blogin takana ovat Karl-olov Arnstberg, eläkkeellä oleva Tukholman yliopiston ja kansantieteen professori ja Gunnar Sandelin, pitkän linjan journalisti (mm SVT). Heiltä on ilmestynyt yo nimellä kirja jonka 1.painos on saitilta ladattavissa.

    2) ledarsidorna.se
    Tätä pitää Johan Westerholm, maassa tunnettu ja arvostettu sos.dem. toisinajattelija. Blogi keskittyy Ruotsin politiikkaan, erityisesti hallituksen tekemisiin.

    Jos seuraat näitä muutaman viikon ajan ja luet yllä mainitun kirjan johdannot ja hiukan itse leipätekstiäkin niin Ruotsi saattaa avautua uudenlaiselta näkökulmalta ja selvitä sekin miksi maailmalla on oltu aika lailla suu auki maan merkillisten toimien johdosta.

    Ja kyllä, totalitarismi-sana on Ruotsin kohdalla monessa suhteessa oikeutettua. Miksi, sekin selviää yllä olevista mutta vaatii tietysti avointa mieltä, "lukemisen opettelua" kuten Kyösti sanoi. Juuri tuo pani minut kirjoittamaan vaikka arvasin siitä syntyvän sanomista :)

    No niin, lopetan tähän. Kyösti, kiitoksia!
    hh

    VastaaPoista
  8. Kyösti Salovaara24. huhtikuuta 2016 klo 20.37

    Vaikka näissä pohjoisissa hyvinvointivaltioissa on todellakin merkkejä "totaalisen" ajatuksen paineesta (se mitä itse kutsun kukkahattutätien holhoukseksi) raakaan totalitarismiin en näitä vertaisi, päinvastoin.

    Olen kyllä dystopiassani ennustanut että vihreästä vaatimuksesta asettaa luonto humanismin vaihtoehdoksi, saattaa syntyä uudenlainen totalitaristinen systeemi, mutta tuo oli fiktion maailmaa. (Linkolahan on selvästi totalitaarisen syteemin kannattaja ja mainostaja.)

    Dekkareiden ja trillereiden ystävänä ja harrastajana myönnän, että salaliitot kiehtovat, vaikka todellisuudessa niitä taitaa olla paljon vähemmän kuin kuvitellaan. Todellisuus ehkä sittenkin noudattaa Engelsin kuvaamaa prosessia: yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mitä syntyy, on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Salaliitto elämän ja yhteiskunnan selittäjänä kuulostaa jotenkin mukavammalta (vaikka se olisi kohtalokasta) kuin se että kaikki tapahtuu sattumalta, ennalta arvaamatta. Salaliitot luovat sattumanvaraiseen elämänkulkuun tarinan juonen - ikään kuin joku ohjailisi meidän elämäämme, jopa pahassa tarkoituksessa.

    Heikkoina hetkinä minäkin toivon että "joku" ohjaa elämääni, eikä huonoon suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi25. huhtikuuta 2016 klo 14.15

      Kyösti, olen nyt vajaa vuoden seurannut aika tiiviisti Ruotsin oloja, tapahtumia ja mielialoja siellä ja kyllä on sanottava että on alkanut pelottaa. Jos jotenkin vertaisin niin Viktor Klempererin "LTI"-päiväkirjaan joka siis käsittelee hänen ahdistunutta oloaan sodan aikaisessa Saksassa puolisiedettynä juutalaisena. Paljolti samaa on erikoisesti niissä vanhemman polven toisinajattelijoissa, nuoremmissakin, Ruotsissa jotka ovat uskaltautuneet julkisuuteen ja jotka kokevat olevansa oman kulttuurinsa hylkäämiä.
      Ymmärrän että tämä on vain yksi näkövinkkeli mutta varmasti edustava. Asiaan liittyvä linkki:

      morklaggning.wordpress.com/2014/12/28/i-begynnelsen-var-ordet/

      hh

      Poista
  9. Marjatta Mentula24. huhtikuuta 2016 klo 23.09

    Tuolla edellä Pekka Turunen mainitsi ennakkoluulot. Ne ovat oivallinen pohdinnan aihe. Yleensä niitä nähdään helposti toisissa. Olen melko varma, mitä ennakkoluuloja lähi-ihmiseni näkevät minussa. Tiedän jopa kuka näkee mitäkin. Vai olenko myös näin ajatellessani ennakkoluuloinen?
    Tartuin härkää sarvista ja kysyin naapurihuoneessa kirjoittelevalta mieheltä. Minulla on hänen mielestään ennakkoluuloja venäläisiä, poliitikkoja ja paljon aikaansa baareissa viettäviä ihmisiä kohtaan. Napakymppi, tiesin! Tunnustan, onhan minulla. Minä taas näen hänessä ennakkoluuloa sukupuolista moninaisuutta kohtaan. Alkoi selitellä. :)

    Itse asiassa, tiedän itsessäni ennakkoluuloja, joista en viitsi kertoa julkisesti, mutta niitä on kyllä terveellistä pohtia itsekseen.

    En halunnut mitenkään loukata sinua, hh. "Arvasin, että tulee sanomista" kuulostaa siltä, että et halunnutkaan kuulla oikeaa mielipidettäni tästä Julia Caesar -kirjoittajasta, vaan otit kriittisen suhtautumiseni jotenkin henkilökohtaisesti. Voimmehan me olla eri mieltä, eikö vain?

    VastaaPoista
  10. Pekka Turunen25. huhtikuuta 2016 klo 23.35

    Kukaan meistä ei tietenkään ole vapaa ennakkoluuloista ja -asenteista. Jotkut niillä suorastaan ylpeilevät, vaikka fiksumpaa olisi pohtia sitä mistä ne oikein kumpuavat ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Tähän hyvä tapa on vanha kunnon keskustelu, kyky kuunnella ja kyseenalaistaa.

    Monet asiat ovat kieltämättä nykyisin paremmin kuin menneinä aikoina. Länsimainen demokratia ja sen erityispiirteenä pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat ihmiskunnalta upeita saavutuksia. Emme kuitenkaan voi tyytyväisinä kuvitella, että tämä olisi itsestään selvästi pysyvä olotila. Tätä lintukotoamme uhkaa moni asia. Lisäksi - kuten nimimerkki hh aivan oikein toteaa - emme tietenkään ole nytkään löytäneet mitään ihanneyhteiskuntaa. Maailman tekeminen paremmaksi vaatii jatkuvaa ponnistelua, vaikka tällaisen asian toteaminen ei nykyisin muodikasta olekaan.

    Myös Marjatta Mentula nostaa esiin tärkeän asian: kyvyn olla eri mieltä. Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että joku toinen voi olla perustellusti eri mieltä kuin mihin minä itse olen päätynyt? Miksi se johtaa liian usein vihanpuuskiin, sen sijaan erilaisia mielipiteitä pidettäisiin hyvänä asiana? Miksi on niin vaikea erottaa arvoja ja tosiasioita toisistaan?

    VastaaPoista
  11. Kyösti Salovaara26. huhtikuuta 2016 klo 10.08

    Maailman pitäminen nykyiselläänkin vaatii ponnisteluja, ei vain sen "parantaminen". Ja tämä on se ikävämpi juttu.

    Olisikohan erilaisten mielipiteiden "hyväksyminen" jotenkin biologis-psykologista. Kun tätä ajattelee, niin on helppo (paradoksi sinänsä) hyväksyä erilaiset mielipiteet niin kauan kun ei joudu/pääse väittelemään niistä jonkun kanssa suoraan. Sitten kun pääsee/joutuu, ajaudutaan helposti henkilökohtaisuuksiin ja lopulta täydelliseen ymmärtämättömyyteen.

    Koin tämän useasti 80-luvun vaihteessa kun "kinasin" julkisesti Demarissa eri kirjoittajien kanssa - usein toki itse provosoimistani aiheista. Yleensä keskustelu alkoi sävyisästi, oltiin melkein samaa mieltä ja lopulta keskustelu aina päättyi täydelliseen välirikkoon josta toimittaja ei enää voinut jatkaa julkista juupas/eipäs herjailua.

    Niinpä tulee mielee, että päädytäänkö keskustelussa väistämättä ihmiseläimen primitiiviseen menneisyyteen; laumaan kuuluvan pitää esiintyä ikään kuin johtaisi sitä vaikka tietää ettei halua johtaa eikä olla suunnannäyttäjä. Tarkoitan että kun väittely etenee, niin ajaudutaan tilanteeseen, jossa yksilö ikään kuin kokee että kysymys on henkiinjäämisestä ja silloin pelataaan pelkästään primitiivisellä psykologialla (vaistoilla) ja sivistyken ohut kuori heitetään nurkkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi26. huhtikuuta 2016 klo 15.54

      Juu, noinhan siinä käy. Elämme heimokiistojen aikaa.
      Kun lisäät sen että täällä netissä emme näe toisiamme, emme sitä miten toinen puhuu, millä mielellä, niin jäljelle jää aina epäilys toisen aitoudesta tai tarkoitusperistä. Tulee mieleen se Goyan kuva missä kaksi lentohiekkaan uponnutta körilästä hutkii toisiaan nuijilla.
      Ja silloinkin kun ei mistään edes kiisteltäisi jää mieltä kaivertamaan kysymys, että ymmäsikö tuo nyt mitä sanoin?

      Olisiko ollut parempi jättää netti keksimättä? No, turha kysymys, mennyt ei palaa. Myös tämä hetki muuttuu Kekkosen lailla kuriositeetiksi jolla me vanhat yritämme ylläpitää paikkaamme pakenevassa maailmassa. (Minulle olisi kelvannut Tanner Fagerholmin paikalle, niin epärealistinen koulupoika olin) hh

      Poista
    2. Kyösti Salovaara26. huhtikuuta 2016 klo 16.35

      Niinpä - menetetty vuosikymmen, vai mitä Sailas tänään kirjoittikaan.

      Ja silti kun katsoo ikkunasta ulos, elämä siellä sujuu ja pulppuilee kuin milloin tahansa, aikaisemmin. Siksi onkin vaikea sanoa mikä pakenee - elämä minua vai minä elämää.

      Poista
    3. Marjatta Mentula27. huhtikuuta 2016 klo 14.34

      Kunpa saisimmekin maailman pidetyksi edes niin hyvänä kuin se nyt on.
      Minusta on niin ihana seurata sellaisia nuoria, jotka suhtautuvat luottavaisesti tulevaisuuteen, ovat työelämässä joustavia ja näkevät vaihtoehtoja. Itse en ikinä olisi uskaltanut luopua säännöllisestä päivätyöstä, siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon yms.
      rohkeaa. Nuorten joustavuudessa on meidän tulevaisuus.

      Somekeskusteluissa kuulostaa yleensä jyrkemmältä kuin mitä on, vaikka kuinka heittelisi hymiöitä pehmentämään sanottavaansa. Se on se kun asiat ovat niin ja myös näin, mutta johonkin on vain päädyttävä.

      Poista
    4. Kyösti Salovaara27. huhtikuuta 2016 klo 16.07

      Niin että pojasta polvi paranee? Netistä ja somesta huolimatta?

      Muutama viikko sitten OP-ryhmän päämies Reijo Karhinen sanoi tv-haastattelussa, että vain nuoret voivat uudistaa Suomen jähmettyneet rakenteet.

      Toivottavasti nuoret pystyvät siihen. Välillä tuntuu että nimenomaan he ovat ikään kuin koko sielullaan ripustautuneet rakenteisiin, jotka suuret ikäpolvet rakensivat (eivätkä itse niistä päässeet nauttimaan).

      Surullisena (vai pelästyneenä) kuuntelemme uutisia, joiden mukaan suuri joukko nuoria on läpäissyt peruskoulun oppimatta yksinkertaisia prosenttilaskuja. Miten se on mahdollista?

      Muuan Oulun yliopiston professori totesi muutama päivä sitten kauhistuneena, että kun yhä harvempi nuori valitsee luonnontieteet lukiossa, niin muutaman vuoden päästä Suomen teollisuus riippuu siitä mitä nämä 15-vuotiaat ovat nyt huvikseen valinneet lukiossa opiskelunsa kohteeksi.

      Samaan aikaan matematiikan ja luonnontieteiden osaaminen on koko ajan vähentynyt - niiden parissa ei ole kivaa.

      Robert B. Parkerin yhdessä hienossa dekkarissa Spenser tutustuu huippukoripalloilijaan, jolla on ongelmia. Kauhistuneelle Spenserille paljastuu, että koripalloilijalla on arvosana yliopistosta vaikka hän ei osaa lukea! Pelaaminen riitti arvosanaan!

      Onko mahdollista, että Helsingin yliopistosta (esim.) valmistuu maistereita, jotka eivät osaa yksinkertaisia prosenttilaskuja?

      Poista
    5. Marjatta Mentula27. huhtikuuta 2016 klo 20.41

      Ja tähän on sanottava, että tämäkin, siis tason lasku, on totta. Varsinkin matematiikan opettajat ovat olleet jo vuosia huolissaan.

      Ilmeisesti nykyaika vempaimineen sopii harvoille, ja kelle sopii, niin sopii tosi hyvin!

      Yläasteen opettajana koin, että nuoret muuttuivat koko ajan lapsellisemmiksi. Myös yliopistossa opettava ystäväni sanoi samaa. Mutta johtuiko meidän huomiomme myös siitä, että ikäero suureni opetettaviin ja oma "viisaus" lisääntyi. Ensimmäisinä vuosina yläasteen opettajana koin olevani läheisempi oppilaiden kuin vanhempien kollegoiden kanssa ja lopuksi pidin heitä aika pieninä.

      Ilmeisesti nyt halutaan Suomessa mennä USA:n perässä lukiokoulutuksessa. Siellä on ollut sellainen käytäntö, että oppilas on valinnut viisi ainetta, joihin on sitten perehtynyt syvemmin - no, syvemmin ja syvemmin - siis joka päivä samat viisi, joista yksi on ollut vaikka paini. Englannin kieli ja Amerikan yhteiskunta ovat muistaakseni ainoat pakolliset. Moni ei osaa muuta kieltä kuin englannin ja tuskin kukaan muuta kuin yhden vieraan kielen. Pääpaino kasvatuksessa on sosiaalisuudella. Kerhoihin osallistuminen on yhtä tärkeää kuin itse opiskelu. Ja urheiluahan he arvostavat valtavasti.

      Michael Mooren dokkarissa Where to Invade Next USA:ssa vaihtarina ollut suomalaispoika sanoo, että amerikkalaislukio oli valtavan helppo (niin ne kaikki sanovat) ja koulumainen, kun Suomessa ollaan lukiossa jo opiskelijoita ja että vessaankin mentiin lupalapun kanssa. Jos minä lähtisin nyt vaihto-opettajaksi usalaiseen lukioon, niin tuntisin varmaan olevani alaluokkien ope.

      Nautiskeluyhteiskunnassa ei ilmeisesti kova tieto ole enää niin tärkeää. Tärkeää on kevyt viihde.
      Tämän sanominen kuulostaa motkotukselta, mutta eikö vain suunta olekin tämä, kun katsoo vaikka ihmisten ajan käyttöä?

      Poista
  12. Kyösti Salovaara27. huhtikuuta 2016 klo 23.39

    Onhan tämä Suomi kummallinen maa!

    Yhtäältä se on, niin kuin pari päivää sitten kuulimme, eniten kansalaisia holhoava yhteiskunta.

    Sitten toisaalta täällä on kummallisia vapauksia, niin kuin se että koululaiset saavat 15-16 vuotiaina vapaasti päättää mitä yhteiskunnalle tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, mihin aikuiseksi kasvaneet pystyvät. No, jos ei matikka kiinnosta, pitää lääkärit ja insinöörit tuoda ulkomailta ja "meikäläiset" voivat... niin mitäköhän he sitten osaavat tehdä... no taidetta tietysti, hemmetti!

    Ei siis syytä huoleen, kuten ennen kirjoitti Maakansa ja jatkoi...

    Joten kohta huomenissa taas uutta pakinaa ulos...virtuaalimaailmaan.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)