Pakko muistaa

[lähelle ja kauas]

                                          Kyösti Salovaara, 2016.

Otin pitkästä käytävästä valokuvan.

    Se tuntui jatkuvan äärettömiin, kuin menneisyys joka ylettyy jalkojen juureen ja jonka alkupiste on usvan peittämä.

    Ehkäpä seisoin menneisyyden reunalla.

    Jos pitkästä käytävästä sammuttaa valot, käytävä ei häviä minnekään vaikka sitä ei näe. Ihan pimeässäkin sen vaistoaa, lamput jotka eivät pala, ovet joista pääsee tapahtumien luo, erilaisiin aikakausiin.

    Historia on, vaikka sulkisin silmät ja peittäisin korvat, olisin vaiti.

Helsingin Sanomissa (22.5) haastateltiin historioitsija Margaret MacMillania.

    Hän puhui paluusta kuviteltuun menneisyyteen, siitä kuinka niin äärijärjestö Isis kuin Brexit-militantit käyttävät historiaa väärin, pahimmassa tapauksessa vaarallisesti.

    Silloin kun menneisyys kuvitellaan poliittiseen tarkoitukseen, ollaan pimeässä käytävässä. Joskus menneisyys kuvitellaan jopa hyvään tarkoitukseen. Unohdetaan tietyn aikakauden kokonaiskuva ja poimitaan sieltä miellyttäviä ja idyllisiä yksityiskohtia ja julistetaan mennyt maailma tavoittelemisen arvoiseksi.

    MacMillan huomauttaa, että eri aikoina eri paikoissa historiaan suhtaudutaan eri tavalla: ”Esimerkiksi rauhan aikana demokraattisissa maissa ihmisiä ei menneisyys huoleta. Se, keneen vääristynyt historiantulkinta uppoaa, riippuu paikasta ja vastaanottajasta.”

    Jos tuntee historiaa huonosti, ihmistä on helppo johtaa harhaan vetoamalla kuviteltuun menneisyyteen.

Tälläkin sivulla on monesti puhuttu Pentti Linkolasta, puolesta ja vastaan.

    Oma käsitykseni Linkolasta – hänen ajatuksistaan – on perustunut vuonna 1979 julkaistuun artikkelikokoelmaan Toisinajattelijan päiväkirjasta, josta kirjoitin pitkähkön arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin keväällä 1980.

    Yksittäisiä artikkeleita ja mahdollisesti joitakin haastatteluja lukuunottamatta en ole muuten Linkolan ajatusmaailmaan paneutunut. Tuo yksi kirja, kolmisenkymmentä kirjoitusta on riittänyt.

    Tietenkään näin vähästä ei voi päätellä millainen Pentti Linkola on ihmisenä. Mutta sen voi päätellä miten hänen ajatusmaailmansa kehittyi 1960-luvun lopulta 70-luvun loppupuolelle.

    Hyvin usein on tuntunut etteivät Linkolaa sympatiseeraavat ole joko lainkaan lukeneet hänen kirjoituksiaan tai jos ovatkin, eivät ota todesta niiden julmaa ihmiskuvaa. Linkola kirjoittaa niin komeasti, että perimmäinen ajatus hukkuu tekstin viedessä mennessään.

    Viime torstaina (19.5) Suomen Sosialidemokraatin viikkolehdeksi kuihtunut Demokraatti kirjoitti pääkirjoituksen otsikolla Kuluttaminen on todellista oopiumia kansalle. Pääkirjoituksessa menneisyyttä ja Karl Marxin ajatuksia kuviteltiin väärin johonkin tarkoitukseen, jota on mahdoton ymmärtää entisen työväenpuolueen pää-äänenkannattajan ”visiona”.

    Kirjoitus loppui näihin lauseisiin: ”Herbert Marcusen mukaan ratkaisu ihmisen kulutussokeudelle on 'suuri kieltäytyminen'. Sen mukaan vain kulutuksen oravanpyörästä poistuminen voi pelastaa demokraattisen yhteiskunnan. Onkohan Pentti Linkola sittenkin oikeassa?”

    Viimeisen lauseen luettuaan tietää, ettei pääkirjoituksen laatija ole lukenut Linkolaa – tai ei ole ymmärtänyt mitä lukee. Linkola ei todellakaan hyväksy ihanneyhteiskuntaansa (josta kuluttavat, luonnolle vaaralliset ihmiset on tapettu pois) mitään demokratiaa eikä Linkolan utopia ole demokraattinen yhteiskunta.

    Jostakin syystä Demokraatti johtaa lukijoitaan harhaan.

Niinpä päätin toistaa torstaikirjoituksena, eräänlaisena menneisyydestä tuikkivana lamppuna, vuonna Suomen Sosialidemokraatissa 1.3.1980 julkaistun arvosteluni Pentti Linkolan kirjasta.

    Historian käytävästä ei pidä kaikkia lamppuja sammuttaa eikä kaikkia ovia naulata kiinni.

    Ylisummaan olen tänään Linkolan ajatuksista samaa mieltä kuin keväällä 1980. Taustaksi lienee hyvä kertoa, että aloitin sanomalehtikirjoittelun 1970-luvun alussa nimenomaan luontojuttuja kirjoittamalla. Kirjallisuus ja kulttuuri tulivat mukaan hieman myöhemmin.

    Hieman naiivilta tosin tuntuu, että 1980-vaihteessa sosialismi näyttää olleen jonkinlainen vaihtoehto – rivien välistä niin voi lukea. Mutta ehkä tuon korostaminen tuntui ”hyvältä” vastavedolta Linkolan haaveileman feodaalisen valtion kampittamiseksi.

    Arvostelun kirjoittaja olisi myös voinut käyttää ”luonto”-käsitettä täsmällisemmin, sillä luulen ettei hän ajatellut Linkolan puolustaman luonnon vaihtoehdoksi asfaltoituja parkkipaikkoja eikä kivettyjä kaupunkitoreja. Ideana oli väittää, että jos halutaan ettei ihminen saa koskea luontoon, se tietää ihmiskunnan hyvinvoinnin alasajoa.

    Monin paikoin argumentointini Linkolan ajatusmaailmaa vastaan osuu edelleen kohteeseensa ja on kestänyt aikaa. Toisin kohdin argumentointi menee yli, on turhan ehdotonta. Se saattaa tietenkin olla refleksi Linkolan ehdottomuuteen.

    Tällä tavalla kirjoitin keväällä 1980:

Päällys: Urpo Huhtanen.

Ihmisvihaajan päiväkirjasta

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 57 mk.

Pentti Linkola on luonnonsuojelija. Joskus hän on ollut ihmisensuojelija, ”nyyhkypasifisti”. Tästä hän on päässyt eroon.

    Nyt Linkola kannattaa väkivaltaa. Vetoaa Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin velvoittavaan esimerkkiin, viittaa Pol Potin ekologisen vallankumouksen malliin. Linkolan resepti on: pommeilla, polttopulloilla, räjähteillä kulutusyhteiskuntaa vastaan! ”Luonnonsuojelu”, Linkola sanoo, ”on eläinten ja kasvien elinehtojen suojelua ihmisen tuhoavalta vaikutukselta, eikä se muuksi muutu.”

    Ei muutu Linkolakaan muuksi, kuin Linkolaksi. Teoksessa on kolmisenkymmentä artikkelia, vanhin vuodelta 1968. Kirjoitukset näyttävät kuinka Linkolan pessimismi, epätoivo ja ihmisviha ovat vuosien kuluessa syventyneet. Linkola on ajautunut kaikesta pois, yksinäisyyteen ja epäonnistumiseen. Puheisiin on tullut ”kylähullun” räksyttävä nuotti.

Hikinen ihminen

Linkola sanoo itseään biologiksi. Jos hän voisi olla kivi maassa, pensas rinteessä tai jänis hangella, hän olisi. Mutta kivet, pensaat, jänikset eivät filosofoi luonnosta, ne ovat sitä. Niinpä Linkola yhä on biologi, luonnon ulkopuolella, tarkkailemassa.

    Ihminen on, Linkolan mukaan, ”ihminen” vain haistessaan hielle, lannalle, mullalle ja pihkalle. Kulttuurinen ihminen ei käy ihmisestä; kirjallisuuden, musiikin, taiteiden, arkkitehtuurin hajut eivät saa Linkolan siunausta. Hän pelkää, että luonnonsuojelujärjestöistä tulee ”kaupunkien roskaväen etujärjestöjä”. Ympäristön suojelussa ei Linkolan mielestä ole mitään järkeä, koska siinä on kysymys ihmisen suojelusta eikä luonnon suojelusta.

Massojen hyvinvointi – luonnon pahoinvointi

Ihmisten välinen yhteistyö – taloudellisten voimien kehitys, ihmisen vapautuminen historiallisesta välttämättömyydestä – on Linkolan mielestä pahan alku ja juuri. Koulutusyhteiskunta (tiedollinen demokratia) on ”nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Sosialismi on tehokkain väline ihmisen suojelussa ja siksi sitä on vastustettava. ”Ja mikä pahinta”, Linkola tokaisee, ”nykyaikainen sosialisti ei pyri ottamaan pois parempiosaiselta, vaan nostamaan heikomman tämän tasalle.”

    Massojen hyvinvointi on Linkolan mielestä mahdottomuus. Se tietää luonnon pahoinvointia. Tietyille 20 perheelle Linkola suo oikeuden hyvinvointiin, mutta ei massoille. Sen tähden ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”.

    Inhosta väristen Linkola puhuu ”kyynelsilmäisistä ihmisystävä-idealisteista jotka eivät osaa sulkea suutaan”. Jokaisen intellektuellin pitäisi päästä eroon tuosta ”intellektuaalisesti karmaisevasta lastentaudista, uskosta ihmiseen”.

Kohti feodalismia

Sosialismi, tuodessaan hyvinvointia kaikille ja kuluttaessaan luonnonvaroja, on Linkolan mielestä pahin kuolemanuskonto. Ainoa tie olisi palata feodalismiin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.”

    Tähän Linkola lisää, että ”erityisen synkkää on se että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”.

    Tekninen osaavuus, sosiaalisuus ja solidaarisuus ovat Linkolan mukaan ihmisen tuhoavimmat ominaisuudet. Niitä vastaan on taisteltava. Parhaiten niitä vastaan taistellaan, palaamalla kovaan yhteiskuntaan, luokkayhteiskuntaan.

Tuhoutuva maapallo

Linkolan ehdottomuus saattaa tuntua järjettömältä, mutta peruskysymyksessä hän on oikeassa: pitkän päälle kysymys on joko ihmisestä tai luonnosta. On valittava ihmisyhteisön kehittyminen – joka kuluttaa vähitellen luonnonvarat loppuun – tai luonnonyhteisön kehittyminen – joka lopettaa ihmiskunnan. Linkola valitsee luonnon ja hylkää ihmisen.

    Tosin Linkolan huoli ihmisestä luonnon tuhoajana on hieman liioiteltua, sillä maapallon tuhoutuminen - auringon ”sammumiseen” tai maapallon pyörimisliikkeen seisahtamiseen – tuhoaa myös luonnon, ihmisestä välittämättä.

Kenen luonto?

Linkola kokee luonnon metafyysisenä itseisarvona. Hän ei yritäkään selvittää, miksi luonnon moninaisuutta on oikein ylläpidettävä. Miksi luonto on asetettava ihmisen edelle, yläpuolelle? Jos ihminen ei saa käyttää luontoa omaksi hyväkseen, ketä tai mitä ”varten” luonto on olemassa? Jos ja kun ihmislaji hävitetään, kuka pohtii luonnon kauneutta ja filosofoi luonnon äärellä? Jumalako? Mutta Jumalahan on ihmisen tekoa.

    Linkola puhuu runsaasti ja kauniisti luonnon rikkaudesta, moninaisuudesta, jota ei pidä turmella. Moninaisuus on arvo sinänsä. Tätä arvoa luonnonsuojelun on varjeltava. Sen sijaan ihmisen kulttuurin moninaisuudella ei ole niin väliä: ”Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suuurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”

    Mutta miksi moninaisuus toisaalla on hyvä, toisaalla paha? Linkolan perusaksiooma on ristiriitainen; biologi on luonnon moninaisuutta vaaliessaan oikeassa, mutta humanisti ihmiskulttuurin moninaisuutta vaaliessaan väärässä.

Tuhoutuva yhteiskunta?

Hassua on, että Linkola todistaa vakuuttavasti, kuinka sosialismi on ihmisen suojelua parhaimmillaan, aidoimmillaan. Siksi sosialismi on Linkolan vastustettavien luettelossa ensimmäisenä.

    Nollakasvusta ja suppenevasta tuotannosta puhuvien löysämielisten filosofien olisi syytä tarkoin panna merkille mitä Linkola sanoo. Ihminen voi valita vain yhteiskuntansa tai luonnon väliltä, ei molempia. Luonnon valitseminen, yksinomaan, johtaa feodalismiin.

    Tuotantovoimien kehittäminen johtaa ihmisen vapautumiseen, jos niin halutaan; se luo edellytykset tasa-arvolle, vapaudelle, veljeydelle.

    Supistuvan kasvun valitseminen johtaa ihmisyhteisön tuhoutumiseen, moraalisen ja eettisen ihmisen tuhoutumiseen. Yrjö Ahmavaara, teoksessa Yhteiskuntakybernetiikka (Weilin + Göös, 1976) sanoo, että tuotantoprosessi voi olla laajenevaa, yksinkertaista tai supistuvaa uusintamista. Järjestelmän hengissä pysyminen riippuu tuotantovoimien säätelykyvystä. ”Supistuvan uusintamisen tapauksessa”, Ahmavaara sanoo, ”säätelyjärjestelmä ei toimi, vaan ulkoiset häiriöt johtavat yhteisön tuhoutumiseen. Mutta yhteisön säilyminen on epävarmalla pohjalla myös yksinkertaisessa uusintamisessa. Tällöin pienikin ulkoisen häiriön kasvu (odottamaton vihollinen, luonnononnettomuus jne.) riittää tuhoamaan yhteisön. Yhteisön säilyminen on sitä varmempaa, mitä laajenevampi uusintaminen yhteiskunnassa tapahtuu eli mitä enemmän tuotannossa syntyy lisäarvoa.”

    On vaarallisen naiivia kuvitella, että ihmiset pystyisivät feodalistisessa yhteiskunnassa, tai sitä alkeellisemmassa ja kovemmassa yhteiskunnassa, ajattelemaan ja toteuttamaan niitä kauniita ja humanistisia ajatuksia, joita on helppo ajatella runsauden yhteiskunnassa. Ihmisen moraalinen käytäntö on lujasti riippuvainen hänen yhteiskuntansa teknologisesta käytännöstä. Jos ihmiskunta palautetaan primitiivsen tuotantoteknologian tilaan, myös ihminen palautuu alkukantaisuuteen, tiedottomaksi ja epäinhimilliseksi.

    Niiden, jotka pyrkivät takaisin feodalismiin, olisi hyvä selvittää itselleen – ja varsinkin kanssaihmisilleen – mitä tämä pyrkimys itse asiassa tarkoittaa. Selvittää se, että ihmisarvo aiotaan vaihtaa luonnon arvoon, demokratia sääty-yhteiskuntaan, veljeys yksilöiden sotaan toisiaan vastaan, solidaarisuus vahvojen valtaan heikkojen yli.

    Tietenkin on mahdollista, että nämä feodalismia kaipaavat, jotka ovat nykyisessä runsauden yhteiskunnassa establishmentin edustajia, luottavat luokka-asemansa säilymiseen myös tuossa uudessa järjestyksessä. Saattaa olla, että läänitysten jako on jo käynnissä?

    - KYÖSTI SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti, 1.3.1980.) 

Kirjan jälki sielussa

[vihaa ja rakkautta]

Mitä nyt! Mitä nyt!
Tuo mieshän hyppii hullun lailla!
On myrkkyhämähäkki häntä purrut.
-Poe/Reynold

Pitäisikö omaa käyttäytymistään ja elämäänsä arvioida niin kuin itsestä tuntuu vai ihan toisella tavalla?

    Jos toisella, niin mikä se tapa olisi?

    Peiliin katsominen ei kannata. Kavereille ei kehtaa kilauttaa. Terapiaan ei ole rahaa.

    Toivoton tilanne: ongelmana on kirjat joista ei pääse (kunniakkaasti) eroon.

    Tämä alkoi jo viime keväänä, kun yritimme ”myydä” isäni ja äitini ”kirjaston”. Vanhat kirjat eivät kiinnosta juuri ketään – jos eivät uudetkaan.

    Tyypillisen kommentin kuulin asuntoa tyhjentävältä kirpputorin pitäjältä hänen katsellessaan 1930-luvulta peräisin olevia kirjoja: ”Noita kiiltäväkantisia ei osta kukaan. Viedään kaatopaikalle.”

    Siinä eivät nobelistit paljon painaneet - paitsi kiloina. Pelastin noin sata kirjaa, jotka nekin nyt ovat ongelmana, purkamattomissa pahvilaatikoissa. Ja uusia täyteteen pakattuja laatikoita tulee, on tullut.

    Kauhukseni huomaan vihaavani kirjoja, koska rakastan niitä.

Pascal Mercierin romaanissa Yöjuna Lissaboniin fiktiivinen kirjailija miettii: ”Miksi menneen jäljet tekevät minut surulliseksi, vaikka ne olisivatkin jälkiä jostakin hilpeästä?”

    Miksi kirjat joiden keskellä, sisällä, reunalla olen varttunut tietoisessa lukijan elämässäni yli 60 vuotta tekevät surulliseksi, vaikka niissä on elämäni jälki? Vai onko niissä mitään oikeita jälkiä minusta? Alleviivauksista ja sivun reunaan piirretyistä kommenteista huolimatta?

    Jättääkö kirja jäljen lukijan sieluun mutta ei toisinpäin?

    Jos lukija ei jätä kirjaan minkäänlaista (siis filosofistakaan) jälkeä, lienee sama missä se on ja kenen hyllystä se löytyy eikä ole väliä viedäänkö se kaatopaikalle vai tuhotaanko jätteitä polttavassa voimalaitoksessa. Jos siis luettu kirja on ”tuhottu kirja”, miksi luopuminen tekee kipeää?

    Niin että jos yksittäistä kirjaa, kirja-kappaletta, ajattelee olentona, päteekö siihen sama toteamus, jonka Prado, tuo Mercierin fiktiivinen henkilö kirjoittaa muistiinpanoihinsa: ”Hautaaminen on toisten asia; kuolleella ei ole sen kanssa mitään tekemistä.”

    Miten tämän nyt ymmärtäisi. Niinkö että kirjan saa hävittää tuntematta tuskaa tai omantunnon viiltoja? Vai aivan päinvastoin: kuollut on mennyt eikä kysele hautajaistensa perään, mutta minulle, hautaajalle jää syyllisyys ja vastuu miten kuolleen jälki elää sielussani?

    Saattaa tuntua makaaberilta vetäistä kirja ja ihminen samaan filosofiseen ”arkkuun”.

    Mutta jäljelle jääneellä on hieman samanlainen olo, tulipa sitten hautajaisista tai kaatopaikalta, jonne kirjat päätyivät.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kirjakuutio poltettavaksi?

Oma ”kirjastoni” on ollut hajallaan kolmessa fyysisessä paikassa. Elämän riento aiheuttaa nyt sen, että kirjoja on vähennettävä, niille ei ole enää tilaa, ei tässä hetkessä eikä huomenna.

    Kun menet kyselemään helsinkiläisestä divarista ottavatko myytäväksi, vastaus on tällainen: ”Kuule, mulla on noita Remeksiä ja Mäkiä varastossa kolmeksi vuodeksi.”

    Kiitos!

    Olen pakannut ja luetteloinut noin 200 romaania, joita jonkun luulisi lukevan. Eräs matkan päässä toimiva antikvariaatti on lievästi kiinnostunut. Eihän divarikirjoista rahaa saa, mutta se ei olekaan pointti vaan että joku ostaisi lukeakseen. Periaatteesta haluan, että kirjoja myydään ja ostetaan, koska maailmassa ei ole ilmaisia lounaita eikä edes kirjoja, vaikka monet nykyään tuntuvat niin ajattelevan. Hyvinvointivaltion kriisissä taitaakin olla probleemana naiivin välinpitämätön käsitys tuotannosta ja elämästä; käsitys että ”minulle kuuluu kaikki eikä mikään maksa mitään”.

    Horjahdin asian sivuun.

    Tuusulassa poikani yksiössä on lattialla kuution verran kirjoja, kaikenlaisia, klassikoita, modernia, lastenkirjoja, eläinkirjoja, englantilaista proosaa – siis kirjallisuutta ylisummaan.

    Eräänä heikkona hetkenä ajattelin, että perkele kun kesä tulee, poltan kaikki kirjat jollakin vuokramökillä ja otan jokaisesta nuotioon heitetystä kirjasta valokuvan sen joutuessa liekkien syötäväksi ja julkaisen sitten pakinan poltetuista kirjoista – ja siitä miltä niistä tuntui ja miltä polttajasta tuntui.

    Sitten viimeistään vaikeroi sielu karrella.

    Mutta onko minusta kirjojen polttajaksi?

    Edes tässä vihassani rakastaa kirjoja?

Onko kirjoitetun, painetun, myydyn ja ostetun kirjan vika ettei se kelpaa vuonna 2016 modernille ihmiselle?

    Pitäisikö modernia ihmistä syyttää ja syyllistää kulttuuritahdon puutteesta?

    Ehkä pitäisi, mutta eihän kukaan lue (toivottavasti) kirjoja kulttuuritahdosta tai tukeakseen kultuuria. Jos lukee, se on ihan perverssiä.

    Kirja luetaan koska siitä jää jälki sieluun.

    Monen kirjan jälkeen olet täynnä palasia monesta kirjasta.

    ”Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?” Mercier kysyy.

    Mitä tapahtuu niille kirjojen jäljille sielussamme, joiden ei ole sallittu muuttua elämäksi? Onko kaikki, tämäkin, sattumasta kiinni? Jos on, olisihan järkevää varautua keräämällä sieluunsa kaikenlaisten kirjojen jälkiä, koska etukäteen ei tiedä mitä niistä tarvitaan, mikä jälki tulee käytetyksi – eikö vaan?

    Tästä valoisasta ajatuksesta huolimatta kirjallisuuden ja kirjojen kohtalo huolestuttaa. Egoismia ilmassa, ohutta yläpilveä Rankissa!

    Sattui silmään kirjoja koskevia tilastolukuja Yhdistyneistä kuningaskunnista.

    Kun siellä vuonna 2001 jokaista englanninkielistä kaunokirjallisuuden nimikettä myytiin keskimäärin 1153 kappaletta, niin vuonna 2015 niitä myytiin keskimäärin vain 263 kappaletta. Käännöskirjojen kohdalla kehitys on Englannissa ollut toisenlainen, mutta ei niitäkään myyty vuonna 2015 kuin 531 kappaletta per teos.

    UK:ssa asuu yli 60 miljoonaa ihmistä. Yhden romaanin myyntiluku keskimäärin 263 kappaletta! Eikö noin vähäinen määrä katoa jo kirjakauppakuljetuksessa?

    Kannattaako kirjallisuudesta enää puhua? Elämmekö kuvitellun kirjallisuustahdon kuplassa? Onko mitään mieltä surra kirjoja, jotka viedään kaatopaikalle tai poltetaan?

Vihaan kirjoja koska rakastan niitä.

    Paradokseja historiassa, käänteitä.

    "Hegel huomauttaa jossakin", kirjoitti Karl Marx, "että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa."

    Kirjan farssia näytellään nyt: kadonneiden merkityksien koominen nauru.

    Murhenäytelmä 83 vuotta sitten: Saksalaiset opiskelijat polttivat huhtikuussa 1933 natsihengen paheksumia kirjoja Berliinissä.

    Bertolt Brecht kirjoitti sarkastisen runon tapahtumasta.

    Brechtin Kirjaroviot-runossa muuan huolestunut, kotoaan karkotettu runoilija kysyy, miksei hänen kirjojaan poltettu Berliinissä.

    Sitten tuo kirjailija hirmustuu.

    Viha kiidättää hänet työpöydän äärelle ja hän lähettää kirjeen vallanpitäjille:

”Polttakaa minut! hän kirjoitti kynä suihkien,

                               polttakaa minut!

Tätä älkää tehkö minulle! Ette saa jättää pois minua!

Enkö kirjoissani aina kertonut totuutta? Ja te

kohtelette minua kuin valehtelijaa! Annan teille käskyn:

Polttakaa minut!”

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2012.
Muistutus kirjojen polttamisen kauheudesta. Berliini.

********

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p. 1973.

Alison Flood: Translated fiction sells better in the UK than English fiction, research finds. The Guardian, 9.5.2016.

Karl Marx. Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiserua, 1938.

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. (Nachtzug nach Lissabon, 2004.) Suom. Raija Nylander. Tammi, 2010.  

Älymäki

[ajattelun hikinen urakka]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
"Snellmanilainen" maisema, Suomi?

Tällä viikolla siniristiliput liehuvat kevättuulessa.

    Maanantaina liputettiin Euroopalle, tänään torstaina suomalaisuudelle J.V. Snellmanin syntymäpäivänä. Kirjosieppoja ja satakieliäkin on etelärannikolla kuultu.

    Eurooppa-päivä tuli, oli ja meni. Eurooppa jäi ristiriitoineen ja ongelmineen jonnekin tuonne. Suomalaisuuden päivä on nyt, ja huomennakin se on, mutta kun kuuntelee radiota, kanavaa tai toista, ihmettelee missä maassa tässä eletään – jossakin hemmetin United HärmäMunicipalityssäkö?

    Eurooppa-päivänä ei juuri näkynyt EU:n lippuja salossa, toisin kuin vaikkapa Espanjassa missä jokaisen hotellin ja ravintolan lippurivistössä liehuu myös Euroopan lippu.

    Jos minulla olisi lipputanko vetäisin keväisin 9.5 tankoon EU:n tähtilipun.

    Mutta ei ole.

J.V. Snellman oli myös filosofi eikä vain valtiomies, joten hän oli myös germaanisen ajattelun harrastaja eikä vain suomalaisen. Yle Teemalla Klassinen Suomi - ohjelma muistutti meille, että klassinen musiikki on perimmiltään germaanista. Mielenkiintoinen kontrastina tähän pop-rock-musiikki raikuu pääosin anglona.

    Helatorstaina kiipesin Liperissä Salonnenän Älymäelle. Ei kovin raskasta rinnettä mutta hiki tuli.

    Ajattelin että siellä on tungosta; että mahtuukohan meikäläinen lainkaan Älymäellä älymystön sekaan, mutta ei siellä ketään ollut, vaikka Helsingissä ns. älymystö vaahtoaa suuna päänä asiasta jos toisestakin. Jossakin kaukana kukkui käki syleillessäni yksin älykiveä Älymäellä.

     Järvellä kiljaisi kaksi kuikkaa alkukantaisen soidinlaulun ja havahduin miettimään tätä Suomea, josta ”ajatus” tuntuu kadonneen, hukkuneen, seisahtuneen.

     Ihmiskunnan historiaa on näytelty erilaisilla mäillä. Oli kulttuurin Parnassusta, luonnonjumalien Arkadiaa, uskon ja petoksen Öljymäkeä ja tietysti tämä Salonnenän Älymäki, mistä sivilisaation meteli puuttuu kokonaan.

     Onkohan jonkinmoinen enne, että Suomen parlamentti on istutettu Arkadian mäelle, jolla oleskelijan pitäisi antiikin historian valossa kääntää selkä edistykselle ja tekniikalle ja syleillä aitoa luontoa panteismiin hurahtaen?

No, vakavasti ajatellen olen ryhtynyt ajattelemaan...

    Siis sitä että onko yhteiskunnan johtokerroksessa lainkaan ajatuksia, nimittäin vähänkään filosofisessa mielessä. Osaavatko nämä meidän poliittiset johtajamme filosofoida? Jos eivät osaa tai eivät julkisesti halua - senkin ymmärrän jos eivät – niin onko heidän taustajoukoissaan filosofiaan taipuvaisia? Saavatko he, nämä johtajamme, edes aamupalaveriin taustajoukkojen ”filosofisia ajatuksia” purtavakseen?

    Hiljaiselta kuulostaa, ajatuksien Älymäellä.

    Kun SDP:n tarmokas varapuheenjohtaja Sanna Marin oli jokin aika sitten keskustelemassa telkkarin ajankohtaisohjelmassa, hän aloitti noin 30 kertaa puheenvuoronsa sanomalla: ”Mä näen...”

    En tiedä mitä Marin näki, mutta yhtäkään filosofista ajatusta hän ei 30 lauseessaan ilmaissut.

    Ennen kuin Alexander Stubb ja Carl Haglund siirtyivät EU:n kentältä Suomen paikallispoliitiikkaan, heidän kuuli usein älykkäästi pohtivan Euroopan asioita. Suomessa pohtiminen lienee kiellettyä, julkisesti. Stubb on puheenparressaan surkastunut poliittisen kielen mitättömyyteen, Antti Rinteen ja Juha Sipilän kaveriksi, puoluepoliittisen lauseenvastikkeen pragmaan. Haglund kuulemma heittää rukkaset nurkkaan kokonaan. Ehkä hänelle jää sitten tilaa ajatella.

    Onkohan vika johtajissa vai Suomessa?

    Helpointa olisi syyttää mediaa ja mediailmastoa. Eihän nykyään kukaan halua kuulla poliitikon pohdiskelevan mitään. Pitää tietää vaikka ei tietäisikään; pitää uskoa vaikka ei uskoisikaan; pitää olla ollakseen vaikka ei olisikaan!

    Unto Hämäläisen mainiosta artikkelista Sosialistinen Suomi (Helsingin Sanomien kuukausiliite, 5/2016) huomaa kuinka nopeasti julkisen sanan maailma on muuttunut.

    Hämäläinen kertoo, miten vuonna 1982 Mauno Koivistolta tivattiin jatkuvasti onko hän sosialisti ja jos, niin minkä sortin. Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun kolmantena päivänä tuona vuonna Koivisto kertoi, että häneltä oli viisi kertaa edellisenä päivänä kyselty asiaa. ”Mä olen kertonut aina jotain lisää”, Koivisto sanoi. ”Minusta se on asia, jota ei pidä hätiköiden haaskata.”

    Mutta toimittaja ei antanut periksi vaan kysyi: ”Oletteko sosialisti?”

    Mauno Koivisto vastasi:

    ”Ei tyydytä siihen, että minä vastaan kvalifioidusti, vaan haluttiin, että mä vastaisin yksinkertaisesti, jotta sitä vastausta voitaisiin käyttää. Mä olen omasta mielestäni antanut tähän kysymykseen useitakin hyviä vastauksia, mutta haluttaisiin vaan, että minun pitäisi antaa yksinkertaisen tyhmä vastaus.”

    Tänään, 34 vuotta myöhemmin yksikään poliitikoistamme ei uskalla fundeerata median edustajien läsnäollessa. Johtuuko se filosofisen ajattelukyvyn puutteesta vai siitä, että medialla on niin suuri valta hyväksikäyttää (poliitikon urakehityksen haitaksi) politiikon epätäydellisiä puolia? Poliitikko ei saa olla epätietoinen ”oikeasta” suunnasta. Erehtyminen on kiellettyä, siitä rangaistaan julkisella jalkapuulla.

    Nykyaika ei rakasta pohtimista vaan yksinkertaisia totuuksia. Tosin tasavallan presidentti Niinistö puhuu joskus kiemuraisesti, kuin ajattelija, mutta minä en erota äänestä filosofia vaan monipolvisiin virkkeisiin piiloutuvan juristin. Riittävän monimutkainen virke on aina "oikeassa".

Älymäelle pitäisi jaksaa kiivetä.

    Vuonna 1988 Stephen Hawking pohti kirjassaan Ajan lyhyt historia sitä kuinka filosofit ovat tippuneet luonnontieteiden kehityksen vauhdista, ja kuinka he eivät enää pysty kysymään ”miksi” kysymyksiä vaan keskittyvät Wittgensteinin jalanjäljillä pelkästään analysoimaan kieltä ja lauseita.

    Hawkingin mukaan suuren kysymyksen - ”miksi” - esittäminen ja siihen vastaaminen on jäänyt luonnontieteilijöiden tehtäväksi. Ei riitä että maailma kuvataan, kerrotaan millainen se on vaan pitää kertoa myös se, että miksi se on sellainen kuin on.

    Kun nyt kevätkesässä ajatus poukkoilee kuin kirjosieppo puutarhassa, esitän rohkean väitteen:

    Poliitikoille on käynyt samoin kuin filosofeille; hekään eivät enää yritä kysyä että ”miksi”; hekin analysoivat "kieltä", joskin heille se tarkoittaa poliittisen liturgian kielioppia; he yrittävät pärjätä pelkästään lauseiden ja virkkeiden rakenteilla, ei sillä mitä lauseet ja virkkeet merkitsevät ja kertovat. Tämä liturgia näyttää kuvastavan todellisuutta, mutta tekee sen vain viittauksenomaisesti, sillä miten muuten olisi mahdollista, että eilinen oppositiomies (tai nainen) samoilla lauseilla, miinusmerkki eteen pantuna, on hallituksessa aivan päinvastaista mieltä. Kun poliitikko pääsee oppositiosta hallitukseen tai joutuu hallituksesta oppositioon, hänen käyttämiensä lauseiden merkitys muuttuu, vaikka todellisuus, jota lauseet kuvastavat, ei ole muuttunut miksikään.

    Matti Apunen kirjoitti Hesarissa, että kokoomuksen ongelmana on päämäärän puuttuminen. "Bernsteinilaiselle" Koivistolle riitti, että ollaan liikkeessä (vaikkapa kohti liberaalia sosialismia), mutta jos ei tiedä mihin suuntaan pyritään, liikekin näyttää pelkältä hyrrän pyörittämiseltä.

    Päämäärättömyys tietysti yhdistää kaikkia moderneja puolueita, ja kun päämäärä puuttuu, takerrutaan kieleen.

Platon ennusti Valtiossaan, että joko filosofien on ryhdyttävä kuninkaiksi tai sitten kuninkaiden ja hallitsijoiden on ryhdyttävä filosofeiksi, koska muuten ihmissuvun hukka perii.

    Liperin Salonnenän Älymäellä oli helatorstaina hiljaista, sivilisaatio nukkui hyvinvoivaa päiväuntaan.

    Järveltä kantautui kuikan primitiivinen huuto ja härkälinnun porsasmainen rääkäisy.

Tuulihaukka

[sananpieksäjät]

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2016.
Lounas Otívarissa.

Sananvapauden päivä tuli, oli ja meni.

    Ilmaisun vapautta, sanomisen tilaa kannattaa juhlia. Sanattomassa maailmassa ei naurata. Toivottavasti sellaista ei tule.

    Juhla meni, sanat jäivät, vapaaksi.

    Eipä silti, eihän nykymaailmassa sanoista ole puutetta. Niitä on paljon. Mielipiteitä on vielä enemmän. Niin monia että monia hirvittää.

    Jos sanoo, että sanat eivät maksa mitään, sanoo aika vähän.

Otívarissa, pienessä kylässä Granadan provinssin rinteillä tuulihaukka lounasti kesken jääneen rakennuksen seinämällä.

    Kun tuulihaukka asettuu tiukasti vastatuuleen, se pysyy paikallaan tekemättä melkein mitään. Tuulihaukka tietää tuulen temput, kuinka leijua sen sylissä, kuinka vispata siipiään, kuinka tuulta pieksätään.

    Tuulta voi käyttää hyväkseen, pieksämällä sitä. Tuulihaukka ei kysy mistä tuuli tulee, minne käy – riittää kun pysyy ilmassa, muita korkeammalla.

    Myös sanoja käytetään hyväksi, pieksätään ja runnotaan.

    Sananpieksäjöitä piisaa, lehdissä, radiossa, somessa.

    Suuttuuko toimittaja tai kirjailija jos häntä kutsuu sananpieksäjäksi?

    Joskus tuntuu, että sanojen pelätään särkyvän kun niitä oikein pieksää.

    Mutta eivät ne säry. Aikaisemmin, takavuosina yhteiskunnallinen keskustelu oli paljon kovempaa, aggressiivisempaa, vastapuolta loukkaavaa. Mutta silloin suurin osa kansasta vaikeni, kiivaili takapihalla nyrkit taskussa tai Esson baarissa.

    Nyt kun kansa puhuu julkisesti, sitä moititaan suun avaamisesta.

    Mutta miten sanan voisi sanoa pieksämättä sitä? Suutaan avaamatta?

Kalevi Aho, 67-vuotias säveltäjä joka asuu omakotitalossa Käpylässä, pieksi tietäväistä suutaan Helsingin Sanomissa viime perjantaina. Vesa Sirén otsikoi haastattelun raflaavasti: ”Onko sivistys epämuodikasta?”

    Ahon maailmantuska väreili mustavalkoisena.

    Suomalaisilla intellektuelleilla värit ovat muutenkin vähässä. Syyllisiä on helppo etsiä, löytää ja tuomita helvetin (so. älymystön) kiroukseen, semminkin jos syylliset sattuvat toimimaan eri tavalla kuin intellektuelli haluaa.

    Ahon mielestä hornetit tulisi myydä. Yhden hävittäjän hinnalla Joensuun kaupunginorkesteri soittaa 72 vuotta. Jos valtio lopettaa Talvivaaran kaivoksen tukemisen, sillä rahalla Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri soittaa 133 vuotta. Kainuun työttömät käärätään "pernerin" busseilla Pohjanmaalle ikuiseen konserttiin.

    Pistetään kansa soittamaan, mieluummin Ahoa kuin aholla.

    Tätä kirjoittaessani taustalla soi Ahon klarinettikonsertto.

    Hyvinhän se soi, mutta jos sitä soitetaan Suomen kaikissa kaupungeissa jatkuvasti sen jälkeen kun hävittäjät on myyty pois, mitä Putin tuumii moisesta soitosta? Entäpä jos häntä alkaa potuttaa naapurista kuuluva ”mökä”?

    Mitä Putin tekee oivaltaessaan, että Aho myi hävittäjät ja pisti kansan soittamaan oman pillinsä mukaan?

    Riittääkö ärsyyntyneelle Putinille sanan pieksäminen?

Käytin sanaa ”mökä” provokatiivisesti kuvaamaan Ahon säveltämää konserttoa.

    Ei se tietysti ole mökää, vaikka helsinkiläinen poliitikko sitä sellaiseksi kutsui. Ihan kelvollista soittimien ja sävelten pieksämistä, ei parane moittia. Sopisi hyvin tuulihaukan lekuttelun taustalle.

    ”Mäntti mies se Bogomoloff”, Aho hymähtää Sirénille. ”Hänen kuulemansa huilukonsertto on lyyrisin sävellykseni.”

    Taiteilija joka kiroaa kriitikkonsa ”mäntiksi”, ei itse ole sanojaan korkeammalla. Ylimielisyys ja alentuvaisuus syövyttää ajattelun. Sellaiseen sortuvalta taiteilijalta puuttuu tuulihaukan ote ilmavirtauksiin. Mutta herkkähipiäisiä taiteilijoita maa onkin pullollaan. Sananpieksäjät eivät kestä, kun heidän sanoja pieksetään takaisin, kuin reboundina.

    Taiteilijan, siis Kalevi Ahon, mielestä poliitikoilta puuttuu sivistyksen taju, koska he juoksevat maratoneja ja kertovat sen julkisesti. Pitäisi laittaa tossut kaappiin ja mennä mustissa kengissä sinfoniakonserttiin. Aho ”tietää” ettei juoksija käytä aivojaan vaan jalkojaan.

    Ylemmyydentunto taitaa olla yhdeksäs kuolemansynti. Kahdeksas on tekopyhyys.

    Ahon suusta ilmaan kierähtää molemmat synnit ja hän tuntuu nauttivan syntisyydestään.

    Maanantai-iltana katselin nojatuoliin jähmettyneenä telkkarista huikeaa jalkapallomatsia Lontoosta. Kiihkeässä, hetkittäin täysin irrationaalisessa ottelussa Chelsea nousi tasapeliin sarjakakkosena olevan Tottenhamin kanssa: jos Tottenham olisi voittanut, sillä olisi vielä mahdollisuus valioliigan mestaruuteen. Mutta koska se hävisi, vuosisadan jalkapallosensaatio toteutuu: pieni Leicester voittaa Englannin liigan; David löi Goljatin, pienen budjetin joukkue nujersi monta suurta, ja koko maailma riemuitsee italialaisen valmentajan Claudio Ranierin johdatteleman joukkueen uroteosta.

    Toisin kuin Aho luulee tietävänsä, urheilukentälläkin tarvitaan aivoja ja tunteita.

Onko korkeakulttuuri parempaa ja arvokkaampaa kuin massakulttuuri ja populaaritaide? kysyi John Carey esseekokoelmassa What Good Are the Arts?.

    Järkiperäistä todistusta tuolle väitteelle on mahdoton löytää, Carey vastasi omaan kysymykseensä. Korkeakulttuurista saa toki puhua, mutta sen kokeminen ei ole yhtään arvokkaampaa eikä ”syvempää” kuin ”matalammankaan” kulttuurin, koska kukaan ihminen ei voi väittää eikä perustella, että hänen kokemuksensa jonkin taideteoksen (vaikkapa klarinettikonserton tai Joycen Odysseuksen) parissa olisi voimakkaampi ja arvokkaampi kuin jonkin toisen ihmisen kokemus jonkin toisen teoksen (vaikkapa iskelmän tai Lee Childin jännärin) parissa.

    Niinpa saattaa olla, ettei Ahon konserton kuuleminen ole sen voimakkaampi ja syvempi kokemus kuin kiihkeän futismatsin katsominen, objektiivisesti ajatellen.

    Palatkaamme maan pinnalle, katsokaamme taivaalle.

    Carey lukee erästä Iris Murdochin kirjaa.

    Kirjassa Murdoch kertoo, kuinka hän istuu työhuoneessaan huolien painamana ja katselee ikkunasta ulos näkemättä mitään, surren ehkä sitä että joku on loukannut hänen arvovaltaansa, kirjoittanut kenties pahoin ajatuksin hänen uudesta romaanistaan.

    Sitten, yhtäkkiä Murdoch huomaan taivaalla leijuvan tuulihaukan.

    Hetkessä kaikki muuttuu.

    Omassa surussaan kieriskelevä minä katoaa.

    Ei ole muuta kuin tuulihaukka.

    Ja kun Murdoch palaa työnsä pariin, hänen huolensa oman arvovaltansa katoamisesta tuntuu vähäisemmältä.

    Carey huomauttaa, että me olemme kaikki kokeneet jotakin samanlaista, ylevää. Mutta vaikka villin luonnon kokemus tuntuisi kuinka vapauttavalta ja ylevältä tahansa, se kumpuaa kuitenkin kokijan kulttuuriperinnöstä: Murdoch ei kerro haukan kokemuksesta vaan omastaan, jonka takana on nippu luettuja runoja, kirjoja ja kuunneltuja sinfonioita ja kilometrikaupalla käveltyjä taidemuseoiden käytäviä. 

    Ajatellaan vaihtoehtoinen kohtaus, Carey kirjoittaa.

    Kiinalainen talonpoika näkee tuulihaukan leijuvan yläpuolellaan.

    Hän huolestuu, kananpojat pitää saada äkkiä suojaan tai hänen pitää hakea kivääri niiden turvaksi. Tuulihaukka pitää karkottaa, kenties ampua jotta hän voi viedä kananpojat huomenna torille ja myydä ne saadakseen itselleen ja perheelleen syötävää ja lämpimiä vaatteita ennen kuin talvi tulee.

    Kiinalainen talonpoika käyttäytyy itsekkäästi, mutta aivan yhtä itsekkäästi käyttäytyy myös taiteilija ja taiteentuntija Murdoch. Se että Murdoch voisi paeta itseään, omaa kulttuuritaustaansa ja antautua villille luonnolle omasta itsestään irrottautuneena, mukavien ajatusten lennättämänä, on pelkkä illuusio, itsepetos.

    Maailma on monien asioiden ristiriitainen rakennelma.

    Sananpieksäjää tarvitaan puristamaan maailman mehut muiden nauttivaksi, muiden kuultavaksi ja nähtäväksi ja ennen kaikkea vastattavaksi itse kunkin omilla sanoilla.

Lounaan syötyään tuulihaukka hyppää siivilleen, meri on jossakin tuolla kaukana, laaksojen poimuihin kätkettynä.

    Tie nousee yhä ylemmäksi, yhä kiemuraisempana kuin ohut juova pinjaa kasvavilta rinteiltä taivaaseen, kunnes jäljellä on pelkkää karua kalliota, sitten sininen.

    Käännät päätäsi: siellä se lekuttaa, tuulihaukka.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Otívarin tiellä.